Toiston ajatus tai ajatuksettomuus, merkitys ja merkityksettömyys. Kuinka henkilökohtainen jokapäiväinen luuppimme onkaan vai onko siinä mitään henkilökohtaista, tunteet kuitenkin aina pelissä? Asioita, joita itse toistan mielessäni: Jos asioita tekee huonosti, miksi tehdä niitä ollenkaan?

Rituaalit ja konventiot luovat turvallisuuden ja jatkuvuuden tunnetta, kai, tai ovat todella ahdistavia pakkopaitoja, joiden muuttaminen on kuin pyhäinhäväistys. Näin on aina tehty-ajatus jumittaa Suomessa paikoissa, joissa ei kuvittelisi ja boksin ulkopuolelta ajattelu ja tekeminen on pelottavaa. Kenties islamilla on sellaisille vastaus, kyseisen uskon puolustus on niin kovaa, että pistää miettimään. Rukoilu ja uskonnolliset rituaalit luottavat toiston voimaan ja toistossa todella on voimaa, yksinkertaisuudessa, kauneudessa ja karuttomuudessakin, jonka joku on luonut muiden seurata, joka voi kertoa merkityksettömyydestä ja merkityksellisyydestä samanaikaisesti ja mikä yksilö on tässä pyörivässä maailmankaikkeudessa ja todellisuudessa, joka ei pysähdy ja jonka armoilla olemme. Vuodesta toiseen muuttumattomia rituaaleja ja konventioita pidetään ihmisen elämään kuuluvina asioina, jotka pitävät meidät kiinni tavallisissa asioissa, yhdessä muiden kanssa ja muistuttavat jatkuvuudesta, hierarkioista, säännöistä, mikä on tärkeää, mihin uskomme, muistuttavat, keitä me olemme, mitä arvostamme ja mihin kuulumme. Rituaalit kertovat paikasta kollektiivissa ja se taitaa olla tärkein osuus, että jokaisella on paikka johon kuulua. Uskonnolliset yhteisöt ovat niinkin karuja, että heidän mallinsa elää on hyväksyttävä täysin tai ihminen sysätään ulkopuolelle, voi myös seurata kuolemantuomio. Toisinajattelijoilla on huonot ajat ja ne vain huononevat.

Irrallisuuden tunne johtuu usein, ettei ole rutiineita ja rituaaleja, jotka loisivat merkityksen ja kiinnikekohdan meidän itse sitä varten tarvitsematta jatkuvasti ponnistella eli halveksuntamme ylhäältä annettuja sääntöjä kohtaan voi myös kostautua. Kun yht’äkkiä luopuu jostakin hyvin vanhasta, se ei välttämättä ole hyvä asia, kuten esimerkiksi biologia. Miten biologian kieltäminen on edes tullut asiaksi, on kenties science fictionin vika ja halu ajatella ihminen uudelleen osaksi koneena, on jostain syystä viehättävä. Mites vanha biologia oikein onkaan ja miksi se ihmisen kohdalla joutaa unohtaa? Huomattavasti vanhempi kuin islam. Voi olla ihan hyvä tarkistaa, kuten kuinka kiinni olemme biologiassamme, koska naisten kohdalla biologia on niin massiivinen asia, että hirvittää seurata tätä kuraa, puhumattakaan luonnon monimuotoisuudesta.

Nyt kun yhteiskuntaamme muutetaan tarkoituksella ja hyvin nopealla tahdilla aivan kuin päähänpistosta ja paniikissa, voi olla hyvä pohtia, onko lopputulos se, mitä halutaan ja löytävätkö ihmiset uuden tarkoituksen ja sisällön ja kokevat valmiina annetun maailman muutossuunnitelman paremmaksi, kuin mitä tähän asti on koettu, koska todella moni asia on kuin ilmasta temmattu ja vailla järkeä ja tulee muuttamaan asioita huonompaan suuntaa etenkin köyhien osalta. Olemme tunteiden vallassa ja tunteet sanelevat kaiken, maailman pelastaminen pienen Suomen urakkana vaikuttaa mahdottomalta. Kuinka voi elää näin vailla järkeä ja ilman dialogia ja vastaäänien lyttäämiselläkö saavutetaan tasa-arvoinen parempi maailma? Irrallisuuden ja päämäärättömyyden tunne tuovat esiin mielipuolisuuden, jossa kuvittelee voivansa tehdä mitä tahansa, olla mitä tahansa ja kuin noin vain päästä eroon vastaansanojista että vastuksista, koska kaikki mulle heti nyt tai muuten. Tosin samaa uskonnotkin ovat aina tehneet, päässeet eroon vastaansanojista. Joten juttu lienee on löytää keskitie edelleen, tosin miksi tehdä kompromisseja selkeästi infantiilien mistään mitään tietämättömien kanssa, kun kyse on subjektiivisista totuuksista, pinnan muuttamisesta ja kuluttamisesta? Kiinnostava yhtymäkohta tällä on taiteeseen, jossa taiteilija on hyvin irrallinen ja joskus mielipuolinen henkilö, josta joko kiinnostutaan tai ei ja rahan tekeminen on systeemin keskiössä ja tuo näkyvyyttä. Taidetta pidetään kurissa vanhalla hierarkkisella järjestelmällä, jossa olla joku tärkeä palkkaa nauttiva naruista vetävä vallankäyttäjä on paras paikka ja näin vaikuttaa isosti.

Rituaaleihin, konventioihin ja vallankäyttöön myös kyllästyy ja muuttumattomuuteen toivoo muutosta, kun vuodesta toiseen toistettu kaava ei enää vastaa ihmisten ajatuksia hyvästä ja sopivasta tavasta. Vähän kuin harrastaa seksiä aina samassa asennossa reiän kautta lakanassa pimeässä ainoastaan siitostarkoituksessa ja ajattelee nautintoa. Perhe lienee se yksikkö, jossa konventioita koetellaan ensimmäisenä. Kuinka rituaalimme ja uskomuksemme että tietomme muuttuvat ja katoavat ja mitä se kertoo arvoistamme? Jos monta vuosikymmentä oikeaksi todistettu, ei tunteiden johdosta enää pidä paikkaansa, mihin voi ja tulee uskoa? Pahaan mieleen ja onko usko enää hyvä termi käyttää, koska on yhä vaikeampi uskoa enää mihinkään. Kuinka tunteet todistavat mitään, on syytä kysyä. Mitä on säilytettävä, mitä on muutettava ja miksi ja mikä tärkeintä, kuka pystyy muuttumaan kun muutosta ja kehitystä jarrutetaan hylkäämällä tutkittu tieto? Yliopiston alamäki vaikuttaisi olevan jyrkkä, taiteen kohdalla en puhuisi enää edes yliopistosta, se on lähinnä petosta.

Kuinka syvälle rituaalien tarve menee ihmisen sisimpään, psyykeen ja kertovatko ne enemmän tarpeesta pysyvyyteen vai haluttomuudesta muuttua ja nähdä uudella tavalla vai vaan jostakin vanhasta ja arvokkaasta, säilyttämisen arvoisesta? Kyseessä on todella hitaasti kollektiiviseen tajuntaan ja arkeen uppoava tai uppoamaton ajatus ja muutos on yhä uudestaan perusteltava, miksi jotakin on muutettava, miten ja kenen toimesta ja kuunneltava, kuka ei halua muutosta. Nythän vastaansanojat hiljennetään ja mustamaalataan. Meillä on niin paljon valinnanvaraa ja kanavia kertoa, mitä on muutettava, kiinnostavaa on, kuka todella muuttaa mitään paremmaksi, kuka käyttää valtaa ja miksi, mitä se maksaa ja kenelle, kuka on hiljaa vai onko suurin osa kakofoniasta pelkkää puhetta, koska itsensä muuttaminen on edelleen vaikeaa, puhumattakaan sukupuolesta, jonka muuttaminen on mahdotonta, mutta ääneen on päästävä. Vaikuttaisi aivan kuin puhuminen asioiden parantamisesta on sama kuin muutos itse ja silti olemme vain pinnan tasolla ja sivuutamme todelliset ongelmat, josta ilmastonmuutos on hyvä esimerkki. Naisten kohdalla odotukset liittyvät avioliittoon, seksiin ja lasten saantiin. Ne eivät ole oma asia, vaan kollektiivin jatkuvuus-, kunnia tai häpeäkysymys. Samankaltaisuutta koen nykyisessä hiljaisuuden vaatimuksessa, uhassa ja pelossa sanoa vastaan, pakottamisessa että suun tukkimisessa, kulttuurissa. jossa ihminen halutaan tuhota mielipiteidensä johdosta, ei ole mitään hyvää eikä tasa-arvoista. On kiinnostavaa, että taide ottaa tällaiseen kulttuurin ilman itsekritiikkiä osaa. Olisiko siellä kiinnostusta liittyä islamiin eli saatananpalvojiin. He eivät taida ymmärtää vasemmistolaisuudesta eivätkä feminismistä, todella outoa.

Sukupuoliroolit, miesten ja naisten työt, kristilliset pyhät ja sakramentit hiertävät konventiosaralla eniten, puhumattakaan omapäisyydestä: nainen vielä ja elää noin, kuulostaa, että elämme osin syvästi menneisyydessä. Näin minulle esimerkiksi puhutaan ja nainen vielä, on itselleni lentävä lausahdus. Mitä muuttuminen sitten tarkoittaa, muuttuminen ja missä määrin se on tarpeellista ja palveleeko nykyinen muutostarve ja vauhti lopulta ketään, olemmeko sittenkään kehittyneet, muuttuneet vai luommeko kuvitelmaa kehityksestä, kuten itse näen? Moni ei kestä perässä. Illuusio muutoksesta on vahva ja se liittyy digitalisaatioon ja teknistymiseen. Naisten on edelleen vaikea olla uskottava myös teknisillä aloilla ns. miesten töissä tai tehdä mitään konventionaalisesta poikkeavaa usein saamatta positiivista sanaa ja tulla töissä kiusatuksi ei taida olla kovin harvinaista. Miesvaltaisuus on ollut esim. taiteessa sääntö, jota vastaan naiset edelleen menevät ja kilpailu on kovaa, mikä ei välttämättä näy tason korkeutena vaan kyynärpäätaktiikkana ja tarkoituksellisena haitantekona, nimenomaan jos ei tee ja sano kuten halutaan ja oletetaan. Konventioita ja kaavoja vastaan menevä jää hyvin yksin ja nainen vielä. Mies olisi uskottavampi. Miesten on helpompi ja kivempi toimia keskenään, voi heittää huulta eikä tule vaivaantunut olo. Nais-etuliitettä ei enää hirveästi näe, mutta joissakin yhteyksissä sitä käytetään, kun halutaan nähdä sukupuolten erot kohtelussa työssä ja tavoissa selväksi, koska eroja on paljon, sukupuolet ovat olemassa ja uusi sukupolvi on seksistinen myös, syrjintä on yleistä, kenties jopa väkivaltaisempaa kuin ennen. Tapoja satuttaa näkyy löytyvän.

Teknisyydessä ja tekniikassa on tärkeää, että asiat menevät kuten niiden täytyy mennä, oikein ja parhaalla mahdollisella tavalla. Haastava on illuusio laitteiden täydellistävästä kaikkea uudistavasta luonteesta, saa taidekentän myös luulemaan, että sekin kehittyy, henkisesti ja laadullisesti ei näin ole. Applen laitteet eivät tee sinusta ammattilaista ja kuvaruututaide on pitemmälti tosi boring. En ole kuullut kuvataiteessa miehestä, jota olisi ahdisteltu samoin kuin asia naisille tulee eteen hyvin suurella todennäköisyydellä, työolot ovat mitä ovat ja palkkaus laahaa, usein mitään palkkaa ei ole, konventio, että taiteilijan on oltava hiljaa itseään koskevista asioista, on systeemiä koossapitävä voima. Hiljaisuus vallitsee. Miten BLM nyt sitten kuivahti kasaan? Aseman ja vallan väärinkäyttö on myös kovin muuttumaton ja aina vastaantuleva asia, mutta maalaa kiva maailmaa syleilevä kuva. On yhtä lailla konvention oloista, että joudun sanomaan samoista asioista yhä uudestaan. Millä taiteessa on väliä, jään miettimään, kun liikutaan trendien mukaan ja ollaan huolissaan ihan muusta kuin mistä pitäisi olla huolissaan? Rahalla vaikuttaisi olevan suurin kaikenkattava merkitys. Sillä luodaan arvo ja kiinnostus. Yksi taiteen konventioista, lähipiirin suosiminen voisi olla jo historiaa, koska se ei ole etenkään taiteen etu. Taiteilijan työn halventamista systeemin sisällä on silti vaikea niellä ja muistuttaa millaisessa tehtaassa taiteilija työskentelee että millainen galleria kusipäitä ja idiootteja onkaan mahdollista koota yhteen. Melkoinen konventiokavalkaadi, josta myös kovasti pidetään. Vaikuttaa tarkoitukselliselta ja tahalliselta eli korruptoituneelta. Pelastetaan maailmaa kommentoimalla ja sulkemalla väärinajattelijat ulkopuolelle. Ei hirveän yllättävää, että he ovat usein naisia.

Taiteilijan hyvin erillinen osa yhteiskunnassa tekee ammatista kuriositeetin ja kummajaisen, mikä on osa työn viehätystä ja voimaa. Konventioiden ja rituaalien kritisointi on siis ehdottoman tärkeää, niiden kritisointi ja ääneen avaaminen, jotka oman uran tähden arvostavat rituaaleja, pitävät asiat samanlaisina ja voisi olettaa, kritiikki olisi itsestäänselvää, vaan ei. Kuinka peloissaan taiteilija siis on? Kostotoimien pelossa on ilmeisesti syytä olla. Mikäs siinä, jos syy miksi taidetta tekee, on nyökytellä ja pyllistellä. Konventioista pidetään, ne luovat suuruuksia. Taiteen esittämisen konventioiden avulla taide on ymmärrettävissä taiteeksi, mikä on yksi omituisuus: tarvitaan välttämättä valmiit raamit. Konventiot asettavat maalin johon tähdätä ja millaiset ihmiset pudotetaan. Taiteessa toistuvat samat homeiset ajatuskaavat, kuin missä tahansa muualla, mikä on ollut todella erikoista huomata yhä uudestaan ja uudestaan. Iso on hyvää ja pieni ei riitä ja taiteilijan työura on melko yhdentekevä lopulta. Jos haluaa menestyä, on mentävä keskustaa kohti, tunnettava oikeat ihmiset ja osattava pelata systeemiä, skandaali ja trenditietoisuus on paras tapa saada huomiota. Mikä on tällainen systeemi, joka palkitsee sääntöjen seuraamisesta eikä itsenäisestä ajattelusta tai siitä tunnetusta laatikon ulkopuolelta ajattelusta? Uskonpuute vaivaa itseäni, että tulisi mitään parempaa tilalle, on todella vaikea nähdä ja olla se ainoa, joka sanoo vastaan näinkin rakastetussa systeemissä, jossa arvostetaan milloin mitäkin trendien mukaan. Se ei ole innovatiivista, ei innostavaa eikä muutokseen tai muuttumiseen henkilökohtaisellakaan tasolla pyrkivää ei kannustavaa eikä lupaa hyvää taiteilijalle eikä taiteelle. Taide pyörii niin oman napansa ympärillä ja kyseinen ‘maailma’ on hyvin läpinäkymätön muulle kansalle. Voiko sitä edes ottaa vakavasti?

Toisto estetiikassa on modernin ja koneistumisen mukana tullut ajatteluumme ja elämiimme. Toistaminen on mukavan helppoa eikä tarvitse ajatella tai astua epämukavuusalueelle jos ei tahdo. On kiva ja helppo imitoida sitä, joka luo massiivisia liikkeitä ja kaupallista menestystä, koska kaupallinen menestys on hyvän mittari ja ideaali. Toisto on myös nykytaiteessa tehokeino ja tapa kertoa jotakin, mikä on itseäni kiinnostanut myös. Jos toistamme samaa kuvaa tai samankaltaista julkista taidetta, syntyy kiinnostava esteettinen ulottuvuus, toistamme samaa kuviota, muotoja, ääntä ja liikettä? Toistamalla opimme kaiken, toistamalla kerromme itsestämme, toistaminen on asia jota luonto tekee, niin se uusintaa itseään ja päivät toistuvat erilaisina, mutta aina samalla kaavalla. Toiston ajatus on hyvin voimakas elektronisessa musiikissa, voi olla yksi biitti jota toistetaan ja siinä on silti jotakin kehollista, mikä saa tanssimaan. Tanssitko sinä jonkun pillin mukaan, koska se on helpompaa ja vaarana on hylkäys, kosto, työn mitätöinti ja menettäminen, elämän tuhoaminen, naurettavaksi joutuminen tms. jos teetkin toisin ja sanot vasta-argumentin tai mikä pahinta yrität muuttaa jotakin homeista? Nämä ovat henkilökohtaisia asioita, valintoja ja mitä elämältä haluaa, ei mitä joku sinun varallesi on suunnitellut ja kuinka asiat on aina tehty. Jäljen jättäminen vaatii uhrauksia. Ilkkumisen uhallakin on tehtävä kuten näkee oikeaksi. Taiteessa sen luulisi olevan itsestään selvää.

Jos asioita tekee huonosti, miksi tehdä niitä ollenkaan?

Blow, 2017

Asics Gel Nimbus

guassi paperille, 2008

Aivoverenvuotoja on niin monenlaisia. Ehkä eniten inhoan sitä omahyväistä ilmettä naamalla, joka on läpeensä läpinäkyvä, sellainen joka hyväksyy kaiken, saadessaan kaiken minkä haluaa, tehdessään, kuten aina on tehty. Jotakin muuttumatonta. Sellainen ilme, joka tietää, ettei ole mitään, mihin yksi pystyisi ja mitä tämän tietäminen tarkoittaa.

Normaalia vuotoa, yöhikoilua, päänsärkyä ja uupumusta. Näin juokset oikein. Nostele jalkojasi. Tarkkaile itseäsi, koska sinua tarkkaillaan. Huono selkä on kuin kohtelu, joka kuuluu asiaan, josta ei jotenkin saa kiinni, ehkä siksi, koska se on niin normaalia: olet täysin muiden armoilla ja käytökseen on heti osattava vastata, joten opettele, ja se päälle kaadettu asia, josta voit toki valittaa vaikka moderoijalle tai adminille, tai minne nyt voi, mutta josta ääneen valittaja leimataan, eikä lopulta mikään muutu, mutta leima suurenee ja kohtelu huononee ja sinusta sanotaan, ettet osaa ja olet vaikea ihminen. Narsistille takaisin sanominen kostautuu ja uskotko, heitä on paljon ja että he ensimmäisinä menevät henkilökohtaisuuksiin, koska luulevat, että se koskee eniten, ja että he näkevät sinut todella. Sellaista on ennakkoluulo ja kuvittelun taso on hyvin suppea omien halujen kautta syntynyt, ainoastaan itsekeskeinen, monotoninen ja lattea. Uppoa menettämättä mitään, voit toki, tai uppoa ja menetä kaikki. Onko tämä valinnainen asia? Miksi olla sellaisten ihmisten varassa ja vallan alla, joille systeemistä hyötyminen on ensisijaista ja se näkyy? No, mikä on vaihtoehto? Ne ovat vähissä todella. Mene syvään päähän, mitä sekin sitten tarkoittaa, on aina paras ja tapa, kokea kaikki mahdollinen kerralla, ehkä selviydyt, parhaiten anonyyminä. Siis ääreen, josta voit huudella?

Mutta ei se kokemus nyt ollut se juttu, vaan muuttaa jotakin oleellisen tärkeää, mikä on ollut muuttumatonta, vaikka muuta väitetään ja muutoksesta puhutaan, sen tärkeydestä ja täällä ollaan muuttamassa asioita, asiat ovat nyt muuttumassa. Se, että sinut tönäistään jyrkänteeltä alas, ihan vaan koska voidaan, sitä voi kutsua myös bussin alle työntämiseksi näinä vihreinä aikoina: muista nyhtäistä työntäjä samalla alas. Nähdään pian!

Päästä pois kokemuksesta, joka on ahdistava, jalkasi yltävät pohjaan, ehkä, ehkä eivät. Olet kuitenkin elossa ja toimintakuntoinen. Ajattele, että tutkit tätä tunnetta ja miten syväksi se menee eli äityy. Onko se keramiikkaa, hiekkaa, mutaa vai kiveä, niljaista vai sileää, yhtäjaksoista tasaisuutta pienillä jyrkennyksillä tai pimeyttä ja saat pakkoliikkeitä tai sinun halutaan olevan peloissasi? Älä joudu pakokauhuun, äläkä kokonaan veden alle, kellu. Tämän kaiken voit oppia yksin ja lehdestä lukemalla. Siinä on ihmiselämän hienous. Onko jotakin, mikä ei olisi ahdistavaa ja miksi tätä tunnetta täytyy vältellä, siinä velloa että voivotella? Aivan kuin pystyisit siihen. Vitun ikuisuudessa sulattamatta aivojasi. Ai missä?

Kerro lockdown-ahdistuksestasi, kun et päässyt ulkomaille tuulettumaan, ja mikä tärkeintä, jakamaan kokemuksiasi ja elämään isolla E:llä, koska elämä jää elämättä, jos et koko ajan pajata siitä ja tee niin kuin tähdet ja seuraa ja sinulla ei ole tiettyjä asioita ja et liiku. Katsokaa minua, kaikki jaetaan, paitsi harmaat kohdat tai ne silloin, kun muu joukko ymmärtää olla empaattinen. Omakuva on nyt in. Näetkö hikikarpaloita tai ihohuokosia, koska mitään muuta ei tule ulos, kuin imitaatiota ja toistoa. Katso, tee näin, eikö ketään muuta häiritse kuinka mitättömät asiat ahdistavat? Ahdistaako? Vai oliko se oma mitättömyys? Ai, onko mitätöntä olla eristyksissä kaksi viikkoa tai jopa kuukausia? Mitä se on ihmisen historiassa? Entä kun ei ole ketään kertomassa, miten tehdä mitäkin ja milloin? Entä kun ei ole alustaa, jossa ilmaista itseään? Auttaako ryhmähali, auttavatko avuliaan oloiset lehtiartikkelit vai onko niiden tarkoitus vain ojentaa meitä, aivan kuten toimittajien nykyään sosiaalisessa mediassa on tapana? Empatia on päivän sana. Tule esiin ja kerro tunteistasi. Tai että, olet opetellut tulemaan toimeen ei millään. Tämä ei siis olekaan mindfullness-harjoitus?

Kuinka ottaa huomioon iho ja uhriasema? Siis mikä ja kenen? Ahdistus on tila, johon kasvetaan ja se täytyy oppia näkemään mm. kemiallisesti tuotettuna tilana ja ryhmän tuottamana. Olemme oppineet tarkkailemaan toisiamme ja itseämme tunnetasolla niin paljon, että negatiivinen on jotakin todella pahaa. Ahdistus on vasta vähän aikaa opittu huomaamaan ja sanomaan ääneen, mikä on ollut iso askel johonkin suuntaan, tunteiden sanallistaminen. Ennen ahdistuksesta oli ihan turha puhua, koska se oli ongelmista pienin. Kaikkia ahdisti. Toiselle ahdistuksen aiheuttaminen on edelleen harmittoman oloista huvia, aivan kuten ennenkin, tietoista ja tiedostamatonta. Ei toisen ahdistus edelleenkään aukene kenellekään, koska toisen tunteminen saati, mitä kukakin tuntee on mysteeri edelleen. Mistä ja miten ahdistusta aiheutetaan, onko toisella ylipäänsä tunteita ja millaista ahdistuksen kokemus voi olla ja kuinka se vaikuttaa elämänlaatuun (latuun). Ahdistusta aiheutetaan vaikka tekemällä kaikki asiat aina samalla tavalla ja laatikkoistamalla että byrokratisoimalla, koska se on turvallista ja myös kostona, aivan kuin se olisi joku uusi ja toisaalta pahin asia tunnekartalla, jota kokeilla ja testata tai että joidenkin ahdistus on syvempää ja pahempaa kuin joidenkin toisten ja ne toiset on otettava huomioon paremmin tai on tunnettava kuin he, heidän kärsimyksensä, mitä kristinuskossa harjoitetaan. Kärsimysharjoitukset Jeesuksen kokemusten kokemiseksi ja hänen asemaansa asettumiseksi, ovat hyvä esimerkki. Kuinka elää ahdistuksen kanssa, on oppimisprosessi ja että ihmiset tahallaan haluavat pahaa oloa toisilleen, kuinka elää tämän faktan kanssa, on kristinuskossa oleellisessa osassa: koko kristinuskon kehityksessä ja itse uskonkappaleessa, uskossa että omassa kasvussamme. Miten annat anteeksi ja voiko kaikkea antaa anteeksi? Mikä kärsimyksen tarkoitus on ja miten kasvamme kärsimyksessä, koska sitä ei voi välttää? Miten paljon kärsimystä voi kestää ja kuinka kärsimys mitataan tai mikä on ylipäänsä kärsimystä? Miten ymmärtää tunteiden ja ihmisten suhde tai kuinka paljon voi antaa tunteiden hallita yhtään mitään lopulta? Itse olen löytänyt zen-asetuksen, koska on asioita, joille en voi mitään, hyvin usein katson, mitä tapahtuu. Kysymys, miksi tuo ihminen tekee noin, on hyvin tärkeä eli yritän ymmärtää. Tunteiden kemiallinen luonne helpottaa ymmärtämään, että tunteitaan voi hallita ja tunteet eivät todellakaan kerro totuutta ja hallitse siinä määrin kuin annetaan olettaa tai halutaan.

Tunteisiin vetoaminen on hyvin tavallinen vaikuttamisen keino, manipulointia. Kun se ja se asia ahdistaa ja siitä kirjoitetaan lehdissä, olen miettinyt, mistä lopulta kirjoitetaan. Kirjoittaako toimittaja omista huolistaan muiden kautta ja millainen kuva ahdistuksesta lehtiä lukemalla tulee, koska ahdistus kuulostaa kansantaudilta ja mielensairauksien lista sen kuin kasvaa. Millainen ihmiskuva syntyy tästä puheesta, jota ahdistuksen avulla käymme, etenkin kun ahdistuksen aiheet vaihtuvat uutisotsikoiden mukaan, kuten mistä panikoida seuraavaksi? Syntyykö meille empaattisempi yhteiskunta, kun nyt puhumme ahdistuksesta julkisesti ja onko ahdistus sairaus vai jotakin minkä kanssa kaikki elävät? Onko sellaisilla ihmisillä ahdistusta, jotka eivät avaudu tunteistaan jokaiselle? Kyllä, se vaan ei joko kuulu muille tai kokija ei usko avautumisen helpottavan tilannetta. Tiedostammeko paremmin ongelmakohtia todella vai synnytämmekö tyhjästä uusia? Kuten itse luulen, luomme luuppia, jossa lillua yhdessä, saamatta sen suuremmin mitään aikaan, edes yhteisymmärrystä asiasta, koska lopulta se, mitä tapahtuu, on hyvin itsekeskeistä katso-minua uhriutumista ja kaiken yksinkertaisimmankin ongelmallistamista todella monimutkaiseksi itsekeksityksi sotkuksi, joka siunataan tieteellä, sotku, jota jossain vaiheessa joudumme todella ratkomaan. Katsotaan, kuka pyytää anteeksi ja kuka hajoaa murusiksi yhä uudelleen ja uudelleen, ja sehän on se, josta draama syntyy, siis reality ja ohjelma. Jostakin syystä, hyvin perusasiat ovat hukassa eikä kiusaamista saada kitkettyä, vai onko se ihmisen perimmäinen luonto?

Mikä sun ihmiskuva on? Ihminen on siis muutakin kuin kävelevä lihakasa, joka täyttää vain omia välittömiä tarpeitaan? 2019