Todistusvoimasta ja itsestäänselvyyksien maailmasta

Mikä on meille voimakas evidenssi, totuudellinen, reaalistinen tosi ja todistuskappale jostakin, jonka olemassaoloa emme voi kyseenalaistaa? Milloin joku asia on totta? Ovatko kokemuksellisuus ja näkeminen todistavia? Täytyykö meidän saada aikaan puhetta kokemuksestamme, jotta se olisi totta muillekin, jotta voimme vakuuttaa itsellemme toisten kautta, että kokemamme on tapahtunut ja arvokas olemassaoleva? Jotta ajattelemamme konkretisoituu joksikin materiaaliseksi, nähtäväksi, kuviteltavaksi, olemassaolevaksi todeksi onko meidän kuvattava se, näytettävä ja osoitettava se? Todistaako joku toinen, jolle puhun kokemuksestani kokemukseni todeksi vai todistanko sen minä, koska olen todistaja? Kysymys siksi, koska tämä on asia, johon jatkuvasti törmään eli onko minun kokemukseni tarpeeksi arvokas ollakseen tosi sellaisenaan. Kuinka ihmisen arvo ihmisten keskuudessa määrittää tapahtuneen todeksi ja arvokkaaksi siinä määrin, että sen uskovat muut, haluavat kuulla ja tulla siitä todistajiksi, että puhumaani voi joku muu uskoa ja pitää luotettavana eli totena johon voi reagoida? Tekeekö asian todemmaksi se, että asiaan reagoidaan? Ainakin painoarvo kasvaa kun asiasta puhutaan. Katsantokulmia syntyy enemmän kun suuri määrä ihmisiä tarkastelee samaa asiaa, mutta ei tee vielä asiaa todeksi. Kenties enemmän epäilyksen alaiseksi.

Mikä siis on totta? Kuinka voimme tietää minkään tiedon, jonka päivittäin saamme, pitävän paikkansa eli mihin voimme lopulta luottaa? Tiedonantajia olemme me kaikki jakamalla omaa ja toisten tietoa. Onko kysymys se, mikä meitä kiinnostaa, kuinka voimme itseämme auttaa ja suojella vai mitä saamallamme tiedolla teemme, koska tietoa tulvii, sille ei ole rajaa. Missä meidän rajamme tiedon, tiedon jakamisen ja saamisen, omaksumisen suhteen menee? Onko oma itse se, jonka näkemykseen ja kokemusperäiseen tietoon lopulta ja aina turvaudumme. Eli olen itse se, johon eniten luotan, jonka arvostelukykyyn ja päätäntään voin tekemiseni ja elämäni asettaa. Näin ainakin voisi olettaa olevan. Itseluottamus ja -tuntemus on siis mitä tietoon ja sen käyttöön tulee tärkein työkalu. Olen itse tiedonhallintakeskus. On oltava tietoinen ja myös itsetietoinen.

Tiedolla ja tietämällä etsimme turvaa, jatkuvuutta, asemaa ja pysyvyyttä. Hyvän ja pahan tiedon tietäjä voi halutessaan ja tavan valitessaan jakaa tietonsa niille, jotka haluavat tuon ihmisen antaman tiedon tietää ja sillä jotakin tehdä. On siis tiedettävä ketä voi kuunnella, keneltä voi oppia, kehen voi luottaa ja millainen tieto on arvokasta. Arvo, arvot ja arvokkuus ajavat meitä tekemään asioita. Olemme päättäneet millaisia arvoja elämässämme noudatamme ja ajamme eteenpäin. Jokaisen on valittava joko tietoisesti, tietämättään, pakosta tai vapaaehtoisesti. Jatkuvaa valintojen tekemistä emme voi välttää, koska on päätettävä, kuinka etenemme, mitä päätämme seuraavaksi, kenen sanaan luotamme, kuinka korjaamme jonkun asian, millaisen ruuan valmistamme lounaaksi ja kuinka se tapahtuu. Koska maailma on tietoa ja tieto, tietämys asioiden oikeasta laidasta on valttia. Mutta maailma on myös väärä tieto.

Totuudellisuus ja kyseessä olevan, puhuvan, todistavan ihmisen arvo limittyvät mielenkiintoisesti toisiinsa. Kuinka asiat sanotaan, kenelle puhutaan ja kuka kuuntelee. Kuinka jotakuta ihmistä kuin luonnollisesti kuunnellaan ja uskotaan ja toista ei. Ihmisten välinen tehty ja luonnollinen ero ja arvo, asian epäselvyys, itsestäänselvyys, hankaluus ja tieto ihmisestä, joka määrittyy hiukan itsestään, kuinka määrittelemme mielivaltaisesti ja asetamme hänet viitekehyksessämme mieltymystemme mukaisesti, kuinka hän elää siinä ja sijoittaa itsensä yhä uudelleen, kuinka tunnemme toisemme ja mitä ajattelemme toisistamme. Epäluulo ja luottamus jotka vaihtelevat kun teemme asioita eli tiedämme jotakin lisää.

Kokemuksellisuuden todistusarvo ja etenkin yhteisöllinen kokemusarvo on juuri tässä hetkessä mielenkiintoinen, koska koemme yhdessä enemmän kuin koskaan. Tämä siis kun ajattelemme millaisessa yhteisössä elämme internetin kautta. Koemme abstraktisti, luullen, kuvitellen ja usein vähäisen tiedon varassa. Tästä Monesti pelkkä kuva on tieto jonka saamme. Voisi päätellä, että ymmärryksemme toista ja toisen kokemusta kohtaan olisi lisääntynyt, että ymmärryksemme tiedosta olisi lisääntynyt. Asia, jota epäilen. Onko ymmärryksemme omaa virtuaalikokemistamme kohtaan lisääntynyt saati itseymmärrys ylipäänsä kaiken kehityksen keskellä?

Elämme naiivin kokemisen kulttuurissa, jossa hetkellinen, nuorekas ohikiitävyys ja pinnallinen riemu on todistettava kuvatulvalla ja oma onnellisuus todistettava olotilakuvilla. Onnellisuutta mittaavat tekeminen, vauhti ja sen määrä. Oma kuuluminen, eräänlainen viisauden löytäminen nettiyhteisössä ja oma tärkeys viisaana henkilönä, joka löytää tiensä on näytettävä. Meidän on nähtävä, koska uskomme silmillämme. Näytettävä löytömme joka on elämämme tulvassa.