Reality on tosi diippii.

August 27, 2021August 27, 2021 | Henna Timanttimetsä

Seuraajamäärä somessa kasvaa somevaikuttajalla ja toimittajalla. Hän on aktivisti ja vaikuttaa tärkeisiin yhteiskunnallisiin asioihin puolustamalla heikkoja, vastustamalla väärinajattelijoita/fasisteja/konservatiiveja/biologiaanuskovia/rasisteja/naisvihaajia/islamofoobikoita, and what not, puolustaen vähemmistöjä kovaäänisesti tai vain uhriaseman omaavia. Joillakin uhriasema on loputtomasti jatkuva tila. Samalla hän kirjoittaa kirjaa kokemuksistaan somevaikuttajana ja sukupuolenvaihdoksen läpikäyneenä muuttuneena ihmisenä. Näin toimittajan todellisuus on osa toimittajan työtä eli toimittajan henkilö, puoluekanta ja muut henkilökohtaiset näkemykset ohjaavat ja ovat toimittajan työtä (hän on hyvä ihminen) ja luovat kiinnostusta toimittajaan henkilönä eli hän on persoona, ei pelkästään asioista tiedottava mediatyöläinen. Mitä on tapahtunut toimittajan työlle ja objektiivisuudelle, kun media ottaa selkeästi laajassa skaalassa poliittisen kannan ja ajaa henkilökohtaisia agendoja ja lisää tähän somevaikuttamisen? Jotkut hiljennetään (miltäs nyt tuntuu?), joillekin ei vaan löydy ymmärrystä. Todellisuus on sellainen kuin sen kokee, tekee, kuvittelee vai näkee? Mikä todellisuus ja kenen ja mitä kukakin näkee tahi ymmärtää lopulta? Koska on lähdetty vahvan rajaamisen linjalle, vääjäämättä joku todellisuuden osa jää näkemättä ja joku muu totuus. Kenen faktat ja mikä on hinta median puolueellisuudelle ja naistenlehtimäisyydelle että lähdetään tyrkkylinjalle? Virtuaalitodellisuus joka vaikuttaa eli has influence on the world and the people on ajateltu olevan erillinen entiteetti, jotakin irrallaan arjesta. Siis virtuaalitodellisuus, jossa jokainen voi luoda niin monta persoonaa ja tiliä kuin haluaa ja esittää olevansa jotakin muuta kuin on voidakseen sanoa, mitä ajattelee, koska muuten ei voi.

Näkyvyyttä haetaan edelleen kohuilla ja tarinallisuudella (narratives), kohut nykyään ovat globaaleja ja totaallisen nitistäviä ja murhaavia. Kohun toki saa aikaa sanomalla loukkaavia asioita netissä, kuten sukupuolta ei voi vaihtaa ja mies ei voi kilpailla naisten urheilussa, koska hän saa suurta etua kehonsa johdosta tai panemalla reality-ohjelmassa, joka saa aikaa paskamyrskyn eli tulet saamaa vihapostia, vaikka realityssä tahallisesti mennään panemisen puolelle eli pannaan sitä joka haluaa tulla julkisesti pannuksi, vaikka hän on jo suhteessa ja tämän tietävät kaikki, koska julkipervoilulla ja sekoilulla saadaan näkyvyyttä eli päästään haluttuun julkkisasemaan uran toivossa ja tämä on realityn konsepti per se, ja jos kritisoit Selviytyjissä keskenään supattavia naisia jotka klikkiytyvät sinua vastaan, vaikka se on se formaatti, olet naisvihaaja. Kertokaa, missä järki tässä on? Kovasti on kaikenlaisia kouluttajia ja valmiiksiselittäjiä, joten olkaa hyvä, voitte aloittaa, kuten terapeutti sanoo.

Mietin sitä diippiä kohtaa ja todellisuutta, koska mikä on totta ja mikä kuvitelmaa, on yhä suuremman manipulaation ja tahallisuuden alla, miltä asiat näyttävät, kuka uskaltaa paljastaa ja kuinka ihmiset näyttävät parhaita puoliaan, johon somessa pyritään: ikuiseen nuoruuteen, kokemusten hakuun ja niiden esittelyyn. Meidän on siis nykyään esimerkiksi pakko uskoa, että kirurgialla ja hormoneilla saadaan aikaan totaalinen biologinen muutos sukupuolen suhteen ja enhancement on täysin legitiimi tapa pidentää nuorekkuutta ja muuttaa ulkonäköä, mikä on myös realityissä oleellista ja niiden yksi vaikutus. Plastiikkakirurgia ja kauneushoidot ovat hyvin suosittuja ja itsessään niillä saa realityä tv:en, muutos saa aikaan ihailua ja seksikkyys ja seksi ovat tämän ilmiön pääpointti. Massaloukkaantuminen on suuri uhka yksilölle, mutta oikealla puolella olevalle pienen puolustajalle, se on rahasampo. Reality-somekulttuurin kritisointi melko varmasti johtaa jonkun loukkaantumiseen, koska itsensä parantelu ja esiintyminen on jo lähes ihmisoikeus, kuten tarve pyrkiä julkkikseksi ja haluta sellaista uraa. Mikä saa ihmiset tuntemaan itsensä halutuiksi, onkin jokseenkin kinkkistä eli onko siinä itsessään mitään väärää, että haluaa olla haluttu ja tekee samalla rahaa? Massaloukkaantuminen on hallaa loukkaajan toimeentulolle, yleensä se on joku yksi ihminen ja koko hänen elämänlaadulleen totaalisen kokonaisvaltaisesti, joten sitä täytyy pelätä, mitä sanoo. On olemassa vahva oikea ja väärä. Väärin on kritisoida ihmisten haluja ja selkeää tarvetta manipuloida nähtyä, itseä pinnallisesti ja pohdittavaksi jää, mikä todella muuttuu ja millaiseksi.

Kun lisätään todellisuuspakoon tv:n ohjelmaformaatti reality (jota ei käännetä suomeksi todellisuus), joka on erittäin suosittua viihdettä, että siihen jää koukkuun ja joka kanava on lähtenyt tekemään realityä, koska katsojia todella riittää ja joka kanavalla on monta erilaista, etenkin itsensä paremmaksi haluavan muuttavaa, mutta jotenkin samanlaista ja on kaikkien tiedossa, että ohjelmien todellisuus ja tarkoitus on tuotteistettu, manipuloitu, hyvin tunnepitoinen, osaanottajia käytetään hyväksi ja reality on kohuista elävä ja niitä synnyttävä kulttuuri, joka elää symbioosissa somekanavien ja lehtien kanssa ja tuottaa myytävää ja julkkiksia ja tätä kaikkea sanotaan sisällöksi. Visuaalisesti varsin ruma tapaus. On toki siis tärkeää, että ääneen ihmettelyä ja tämän möhkäleen purkua tapahtuu, koska se on todella haasteellista. Itku sen johdosta vaikuttaa kovin infantiililta ja realityn kaltaiselta tappelulta, jossa pyritään voittamaan keinoja kaihtamatta ja henkinen väkivalta on täysin sallittua, kaiken tunteiden suojelemisen keskellä. Ristiriitoja riittää, mutta ne jäävät jostakin syystä huomaamatta. Miten merkityksellistä tämä kaikki on esimerkiksi ihmisyyden, omanarvontunteen, yhteiskunnan kehityksen kannalta ja rahavirta joka tähän kaikkeen liittyy, on todella massiivinen, lienee kaikkein tärkein kysymys: miksi haluaisit olla tämän ulkopuolella ja teet selkeästi jotakin väärin, kun et ole menestynyt tässä kilpailussa? Kertooko seuraajamäärä somessa merkityksellisyydestä, arvosta ja toimii merkkinä siitä, mikä todella on tärkeää ja kiinnostavaa ja mikä on kiinnostavaa siinä mikä näkyy ja mikä ei? Vai pelkästään tirkistelynhalusta ja nimenomaan haluista joita tulee ja menee? Eli kaikkea mahdollisimman paljon ja mahdollisimman nopeasti, kun ei ole aikaa laihduttaa ilman rasvaimua? Mikä on merkityksellistä nykyihmiselle (täyttää kaikki halut), mihin kiinnitämme huomion (kehonosat) ja kuinka haluamme huomiota (kohut), koska on kyse huomiotaloudesta ja seuraajien määrä on isoin mittari, kun mitataan tärkeyttä, kiinnostavuutta, painoarvoa ja selkeästi määrä on kilpailu-alue, jota vertaillaan, johon pyritään ja joka tekee vaikutuksen välittömästi, myös talouteen, aivan kuten kohut tekevät oikein ja väärin ajatteleviin taloudellisesti, ammatillisesti ja maineellisesti vaikutuksen. On kyse influensserikulttuurista, instantkulttuurista, jossa myös unohdetaan kohu parissa viikossa, mutta vaikutus jää, etenkin arkeen. Attention span eli huomiojänne on lyhyt. Se joka puhuu vaikutuksesta (influence), millaista vaikutusta hän tarkoittaa, myyntiä, kulttuurillista, taiteellista, poliittista? Menestys tai menetys kun on kyseessä, saa vihollisia ja ystäviä. Onko kyse empatian hakemisesta, kun liikutaan näinkin vahvasti tunteiden kanssa vai silkasta osaamisesta? Todellisuus on kilpailu ja hauskasti myös reality on kilpailu, paras imitoija voittaa? Vai oliko hänellä hyvä ääni ja hän käyttäytyy edukseen?

Kohukuningattaret ja -kuninkaat tittelöivät itsensä somevaikuttajiksi. He ovat myös yllättävän usein toimittajia ja ammattiposeerajia. Somevaikuttaja kuvaa itseään paljon ja postaa. Itsekorostus on keskeisessä osassa ja (journey) matka, jota vaikuttaja tekee julkisesti tullakseen paremmaksi ihmiseksi. (Self-help) oma-apu ja kasvu kaikkien edessä on suurinta kauneutta ja selkeästi jotakin, mitä tarvitaan. Tunnustuksellisuus on aitoutta. Parhain ihmisen malli on personal trainer, joka kouluttaa muita. Kouluttaminen onkin kiinnostava ilmiö, joka luo tärkeyden tunnetta ja asiantuntijuutta aiheissa kuten ruoka, laihduttaminen, kuntoon pääsy, sukupuoli, ihmissuhteet, meikkaus ja tyyli. Tämä on se matka, jossa tullaan parhaaksi sinäksi, jos vielä osaat laulaa, niin mahtavaa. Oliko sinulla omia lauluja vai onko tämä yhtä karaokea, jossa imitoidaan suuria tähtiä kuten dragissä? Influensserikultti on imitointia (drag on vaikuttanut esimerkiksi meikkaamiseen ja sitä kautta kasvojen uudelleen luontiin), koska halutaan esille ja näkyviin samalla tavalla kuin suuret tähdet ja tavat, joilla esiin päästään ovat hyvältä näyttäminen ja kohut, josta voi kirjoittaa kirjan, kuten myös niistä henkilökohtaisista kipukohdista, joita kaikilla on, mutta jotka voi kaikki peittää meikillä. Oletuksena on, että kaikilla on ne samat halut, paineet ja kivut. Oletuksesta, tätähän sinäkin haluat ja miksi et haluaisi, tämä näyttää hyvältä, etkö sinäkin haluaisi näyttää tältä, on kultin ytimessä, kuten on loukkaantuminen ja tunteiden suojelu, ja teatraalisuus. Tunteita suojellaan jostain syystä niin vihamielisesti, että loukkaaja halutaan tuhota. Tämä on elokuvasta Transformers, jossa isot möhkäleen omaiset koneet taistelevat keskenään. Rakkautta on, että voit muuntaa itsesi sellaiseksi ja rakastaa konetta. Muuttaa itsesi sellaiseksi kuin itse haluat, siis sinä haluat, ja jos et voi, on se suurin epäonni kuten myös ihmiset, jotka epäilevät ja kertovat niin sanottuja faktoja. Koska itsensä manipulointi on tulla omaksi todelliseksi itseksi? Sellaiseksi, kuin todella tuntee olevansa? Liikumme vahvasti tunnepohjalla ja miksi kenenkään täytyisi erottaa tunteet todesta? Terapeutti voisi kertoa sen sinulle. Miten kukaan kuvittelee tunteiden kertovan todellisuudesta ja mikä ihmisen tunnemaailma on kun elämme sen niin täysillä, että palamme loppuun? Mikä tämä kuvitelma on ja kuinka pitkälle se, mitä näemme vaikuttaa tunne-elämäämme ja mitä haluamme tai voimme olla?

TODELLISUUS

July 8, 2019June 2, 2022 | Henna Timanttimetsä

Televisio versus muisti, historia, ihmisiä kuten, televisuaalinen muisti, television ja muistin lähde, virta ohjelmistosuunnittelun ja tv-kokemuksen muotona, suuruus television ominaispiirteenä, postmoderni pinnallisuus, amnesia kulttuuriin, epidemia, miltä muistaminen tuntuu, mutta kun hän ei katso minuun, lyhytkestoisen sisällön tuottaminen nettiin, virtamaisuus, ohikiitävyys, passiivinen muisti-instituutio, mieleenjäävät tv-hetket katoavat, kenen mieleen ne jäävät jos ne katoavat, netti on ihmiskunnan muisti, tunto, kosketuspinta, sisältö, sosiaali-areena ja näyttämö, matalanteknologian ja korkeanteknologian laitteisto, todellisuuden paluu televisioon, reality-trend, reality-celebrities, reality, nöyryytyskulttuuri, nopea sykli, sylki, huijaus, näytteleminen, esilläoleminen, esitys, uusintaminen, uusinta, toisto, kierrätys, toisto, haukotus, missä menevät median rajat, mitä ei saa tehdä, kuka katsoo, näyttää mitä, jättää pois, rajata, lähinäkö, kaukonäkö, ikänäkö, likinäkö, huono näkö, kikkailujournalismi, sensaatio-uutisointi, liveness, utopiatodellisuus, läsnäolevuuden tuntu, välittömyyden tuntu, yhteys yleisöön, mitä tapahtuu juuri nyt, hetkellisyys, monimediastrategia markkinoinnissa, lähde osana mediasysteemiä, kuinka ohjelma tehdään, ei pelkästään teknologinen ja taloudellinen käytäntö, analysoi intermediallisia suhteita jonkin sinua kiinnostavan tietyn mediumin ja siihen liittyvän sisällön kautta, millaisia konteksteja intermediallisuus avaa aiheeseen, miten hahmottaa aiheen kannalta oleellisia konteksteja, viralliset yhteistyökumppanit, mitä tapahtuu medioiden välissä, kuinka valinta tapahtuu, horisontaalinen ja vertikaalinen intertekstuaalisuus, brändi ja formaatti, kuinka mediat käyttävät valtaa suhteessa toisiinsa entä yleisöönsä, crossmedia, laitekehitys, mikä kehittyy, kuinka yleisö oppii, mitä se katsoo, miksi se katsoo, huomaa, seuraa, kiinnostuu, omistaminen, laitteen, lähettimen, formaatin, mediatapahtuman rakentuminen tuotannon ja kulutuksen kannalta, konsernisuhteet, rituaalinen mediatapahtuma, todellisuuslupaus, vertaismelodraama, genre rakennetaan kulttuurissa uudelleen, dokumentaarisuus, genrehybridi, tosi-tv-leima, kaikki maailman tieto, tietosaaste.

Mieskasa. Essee tv-urheilun massavaikutuksesta: Millaisena ajattelemme urheilun.

June 9, 2017October 9, 2019 | Henna Timanttimetsä

Jonkun on kuoltava, mut kaikki sankareita. Lopulta kaikki on yhtä sotaa, mutta sodan keskellä voi urheilla ja se merkitsee rauhaa. Urheilu on universaali kieli, koska säännöt ovat samat.
Slow motion replays, Super slow motion, Super slow slowmotion replay and superfast it was over in couple of seconds http://www.bbc.co.uk/news/magazine-19726898 Shared language of sports and politics.

Maali!! Mieskasa mieskasa, mieskasa, (onni) syleily, tukehtuminen, maali! Urheilu tv:ssä tuo pakahduttavia kokemuksia. Eläydymme täysillä omiemme tappioihin ja menestyksiin. Ravit, jalkapallo, jääkiekko, talviurheilulajit, mitä niitä nyt on. Jotenkin eläimellistä (pärinää). Massa, se on se formulakuski. Ne tienaa paljo, kuskit. Naisten urheilu, naisurheilu kuten vammaisurheilu saavat vähemmän huomiota mediassa, tosin tilanne kenties muuttumassa hitaasti. Etuliitteet nais- ja vammais- karsinoidaksemme varsinaisesta miesten urheilusta poikkeavat, miksi niin. Eivätkö naiset urheile tosissaan vai liekö hitaampi tahti vähemmän kiinnostava. Mitä tehottomampi meininki, sitä vähemmän katsojia, sen vähemmän tuloja vai mikä logiikka? Mikä on urheilun etiikka? Onko se rahan tekemisen, menestyksen, kilpailun kautta tuleva nopeat syövät hitaat ja voittajat ovat voittajia niin kauan, kun eivät häviä. Entä urheilun seuraamisen logiikka.

Katsomisen kohde on lopulta katsoja itse. Onko maali katsojan halujen ja tekojen kohde? Tapahtuma, joka ohjautuu katseen kohteena olevan luotua jotakin haluttavaa? Pointti on se, ettei tiedä mitä saa ja joutuu jännäämään tulosta. Mikä on kiinnostavaa huippu-urheilussa ja miksi. Ihmiset tekevät äärisuorituksia, itsensä ylittämisiä, tuloksia, yhä nopeampia ja kovempia. Sitä ei voi tarkalleen koskaan tietää kuinka, mutta analysoida voi ja sitä vasten kalkyloida kuinka tulevaisuudessa ihminen pätee, jos haluaa pelata varman päälle kuten tv:ssä halutaan ajatella. Tulos ja katsojaluvut tekevät asiasta hyvän ja pätevän. Onko johtotähtenä innostus, palo, tunne, pyrkimys johonkin parempaan. Niin kai. Vaikea uskoa tai sitten meillä on TV:n kanssa eri näkemys mikä on hyvää. Entä mitä ajattelet, kun katsot urheilua tv:stä? Onko ajatuksesi, etteivät asiat muutu ja seuraamme samaa tapahtumaa paremmilla välineillä yhä uudestaan ja uudestaan? Onko urheilun seuraamisessa oleellista, että ei keskity enää omaan arkeensa? Onko tunteenpalo riippuvainen kansallisen edun saavuttamisesta, voitosta ja kunniasta täydellisenä hyvänä, kansakunnan näkyvyydestä, saadusta positiivisesta tunnesaldosta, joka kestää ja yhteenkuuluvuudesta, joka syntyy yhä uudestaan? Voiko samoin viihtyä ja jännittää urheilun parissa ilman varsinaista omaa puolta? Miksi on niin, että urheilu on valjastettu kansalliseksi edustuskoneistoksi? Miksi juuri urheilu koskettaa niin monia tällä tavoin maan kaataen tai nostaen? Kilpailu ja voittaminen että häviäminen ovat jotakin perusihmisyyttä, jota toteutamme. Pärjäämmekö me? Olemmeko hyviä verrattuna toisiin maihin. Kansallistunnon nostattajana urheilu on ylittämätön, siis usein vielä ihmisten kesken, jotka eivät itse urheile. Onko urheilu teatteria, reality-ohjelmaa vai molempia, ilman valmista loppua, ainoastaan toiveita paremmasta. Sopupelithän eivät käy. On oltava tosissaan oikealla tavalla. Elettävä voittaakseen muttei vilpillisesti. Lopputulos on arvoitus, siitä jännitys, arvaamattomuudessa ja yllätyksessä. Haluamme jännitystä ja dramatiikkaa, nopeutta, vaihtuvuutta, verenmakuisia kohtaamisia kuin sodassa vihollisten taistellessa ja jommankumman voittaessa mutta kaikki elossa ja kaikkensa antaneina. Siitä myöskin vaihtoehdottomuus ja kamala pettymys, kaikkensa antamisessa. Jonkun on näennäisesti kuoltava. Mut’ kaikki sankareita.

Mestarien liigan finaaliottelua odotellessa on alkuhappening, noin puoli tuntia. Siis kyseessä jalkapallo (eng. soccer). Studio on hyvin asiallinen. Kommentaattorit ovat virallisesti puvut päällä. Alustavat ottelun, esittelevät pelaajia. Valmentajia kuullaan kansainvälisessä tiedotustilaisuudessa. Mitä he sanovat? Kertovat pelaajien ominaispiirteistä pelaajina kuten, hän ei ole koskaan vihaisen näköinen ja hän on ensimmäistä kertaa finaalissa ja on nälkäinen, millaisen panoksen joku antaa kokonaispelille. Olen ollut seuraamatta kansainvälistä jalkapalloa tähän asti, joten yllätyin kuullessani mestarien liigan virallisen hymnin 2013 (kuin kansallis-). Kuinka vakava hartaus muovautui pelaajien kasvoille kädet munilla.

Perinteisesti pelin alussa pelaajat seisovat rivissä katsomoon päin tervehtien katsojia, tuomareita ja esittäytyen. Peliä ennen tällä kertaa on näytösluonteinen keskiaikainen taistelu (2013 mestarien liigan finaali). Mahtipontisuuden päälle liimaaminen Lontoon Wembleyn areenalla tuntui kummalta. Kaksi saksalaisjoukkuetta saivat kuninkaalliset ja näytelmälliset puitteet. Kuninkaallisuus tässä yhteydessä vertautuu oksennukseen housuilla ja kuinka kauan oma kuva näkyy. Bayer Münchenin fanit saapuvat kolme tuntia ennen ottelua areenalle. Dortmundin kannattajat ovat hitaampia. Fanijoukoillakin on ominaispiirteitä. Pelin aikana meteli on huikea harras messu. Oooooaaaaaaoooooaaaaaaooooooaaaaaa + koreografia stadionilla. Tahtiin taputuksia (antaumus ja hauskuus), hyppyjä tahtiin. Hyppelehtiviä halauksia miesten kesken, homoeroottisuutta ei lienee, mutta yhteiset asut ja meininki. Väreinä mustakeltainen ja punamusta. Pelottavan samankaltainen joukkolaulu ja mölinä kuului myös vastikään homo-avioliittoa vastustavien ranskalaisten http://www.reuters.com/article/us-france-politics-gaymarriage-idUSKBN12G0T9 (150000 ihmistä otti osaa 2013) http://www.nytimes.com/2013/05/27/world/europe/thousands-march-in-france-against-gay-marriage.html mielenosoitus-mellakassa, jossa otettiin yhteen puolialastomien feministien sijaan poliisin kanssa. Tarpeetonta lienee mainita, että jalkapallo on fanaattisuuteen asti suosiossa Ranskassa. Jalkapallo kuten jääkiekko ovat vahvasti hetero-mieskuvaa vahvistavia, vahvalla miehisyydellä pelaava kulttuuri, joka pitää jotakin muuttumattomana. Samainen mielenosoitus toistui myös tänä vuonna 2017, siis homo-avioliittoja vastaan ja keräsi suuren massan.

Olen minäkin asenteellinen. En kannata fanaattisuutta, perinteisiä sukupuolirooleja, nationalismia, jonka johdosta urheilumenestyksen eteen tehdään asioita, joista ei voi puhua ääneen, syrjintää, joukkotappeluita, rahan syytämistä huippu-urheilulle lasten ja nuorten sijaan. Puhumattakaan muista urheilun lieveilmiöitä, kuten massaturismia, prostituutiota, urheilun kulutuksellisen ja viihteellisen puolen korostamisesta mediassa, kaiken median mammuttimaisesta täyttöasteesta urheilulle. Kiinnitetään valtavaa huomiota huippupelaajiin, tiettyihin lajeihin erityisesti ja urheilun mieskeskeisyys on edelleen omituista. Se on miesten juttu, aivan kuten sota ja taide perinteisesti. Asiat, jotka etsivät, nostavat ja tekevät sankareita. Toki katsojien sukupuoli määrittää mitä näytetään, kuten on loogista, paitsi taiteessa. Kuten tavallista tunteet joukkourheilutapahtumia kohtaan ovat joko puolesta tai vastaan, inhoa, ihailua ja innostusta ja on hyviäkin puolia yhteenkuulumisen tunteesta puheenaiheisiin. Kuten aikamme on urheilu myös narsistista oman edun tavoittelua, joka ei kuulosta siltä mitä urheilun odotetaan olevan: innostusta, iloa ja mukavaa tekemistä, jossa ylitetään itse. Enkä puhuisi reilusta pelistä etenkään huippu-urheilun kohdalla, mutta massatapahtumat puolustavat paikkaansa juuri karnevalistisen hurman ja ilon kokemusten kautta. Siksi olisi entistä tärkeämpää pitää peli puhtaana. Sanonta pelata omaa peliä kuulostaa myös niin homeiselta kuin mikä tahansa sisäänlämpiävä yhteisö. Pelitermistön ajautumisen yleiseen kielenkäyttöön voi toki nähdä hauskana kielenkäyttönä ja toisinaan itsekin revin pelihousuni, kuvainnollisesti.

Laulu, liput, värit, makkara ja olut. Katsomo hiljenee, pelaaja itkee. Näytetään itkevä mies ja julkiset intiimit tilanteet, joihin voi tunnetasolla ottaa osaa, tuntea empatiaa, herkkyyttä, kanssaihmisyyttä ja ihailua. On meneillään maskuliininen performanssi, joka ottaa askeleita feminiinisyyteen. Kuinka määritellä urheilu maskuliinisuuden kautta ja miten urheilu määrittää maskuliinisuuden muuten kuin voiman ja kestävyyden kautta? No kaikilla on oltava lihakset nykyään ja kuka kehon määrittelee yhä uudelleen samalla tavalla mutta vietynä ääreen, joten jotakin muuttuu. Maskuliinisuudella on tiukat rajat, joka on nykymaailmassa edelleen iso ongelma. Puhutaan myrkyllisestä maskuliinisuudesta, machoudesta, peräänantamattomasta itsepäisestä miehisyyden mallista, jossa fyysisellä voimalla pidetään hallinnassa heikkoja ja ajetaan pois näkyvistä ne, joista ei pidetä. Miehessä ei saa olla hiventäkään naisellisuutta eli heikkoutta ja haavoittuvuutta, paitsi että pitkät hiukset, timanttikorvakorut, muotivaatteet, tapa puhua tuovat lisäulottuvuutta karskiuteen ja jäyhyyteen, kuten kaunis vaimo, tyttöystävä, ostetut asiat lisäävät ulottuvuuksia persoonaan. Uhoaminen, pullistelu ja voittaminen merkitsevät rajojen vetämistä, nykyään kun on menestynyt voi olla herkempi. Sellaiseen voi samaistua, kun tuntee olonsa heikoksi. Ulkonäöllä koreillaan, koska miehisyys on muutoksen tilassa, mutta millaisessa onkin kiinnostava pohtia juuri urheilun kautta.

Homous ja heterous urheilussa ovat vielä perinteisissä asemissaan. Hikisyys ja homous sopivat kenties liian hyvin yhteen miehisessä skenessä jossa miehisyyden epäileminen, liika naismaisuus ovat suorastaan rikollisia tekoja. Sellaiselle tyypille nauretaan, häntä kiusataan ja hyljeksitään. Kuinkas voi pärjätä muuten kuin oppia puolustamaan itseään, kova maailma on miesten maailma. On oltava samassa pukukopissa ja suihkussa. Lihaksikas keho on seksikäs, puoleensavetävä, kehon esittäminen voimakkaana tahdonalaisena veistoksellisena haluttavana saavutuksena, työn tuloksena, jonka avulla voittaa kilpailun on jotakin erinomaista. Työtä kaihtamattomuus, raadanta menestymisen eteen, halu voittaa, kehon hallinta ja lihaksikkuus ovat haluttavia ominaisuuksia huippu-urheilun ulkopuolellakin. Ne edustavat pärjääjän habitusta. Kuinka kantaa itsensä, kuinka tehdä itsensä ja menestyä. Se on vaihtoehdottomuuden maailma, se, jossa on vain häviäjiä ja voittajia. Kilpailu voitosta on raadollista, ehdottomuus on raadollista ja kuluttavaa henkisesti. Kakkossija voi olla pettymys. Pettymys on se, joka tuotetaan itselle ja kannattajille kun hävitään. Pettymys on kuin kunnian menetys tässä tapauksessa, heikkous ja huonommuus.

Kentällä valmentaja Diego Maradona suutelee pelaajia. Pelaajan suoritukseen liittyvää kehumista ja teatteria. Erotisoivassa lukutavassa eli kuinka katsoa kuvaa, jossa mies suutelee miestä ei silti ole homoerotiikkaa vaan innostusta. Erotiikka on ulkopuolella niissä naisissa, jotka esiintyvät väliajalla. Kuka erotisoi ja ketä, suutelevathan miespoliitikotkin, mutta miksi. Mikä on eroottista, on treenattu mieskeho, hikinen, voittoisa, yritteliäs ja kuinka pitkälle urheilun eroottisuus viedään tai kuka sitä vie, kun suurtapahtumien nais-miesasetelma on aina sama. Haluaahan mies olla halun kohde. Naisen ja miehen eroottisuus ovat aktiivinen ja passiivinen pysyvästi vastakohtina. Moottori-urheilussa jako on selvä. Nainen poseeraa kimmeltävän ajokin kyljessä vähän vaatteita yllään ja tekee halukkaasti niin. Ajajista hämmentävän harva on nainen, vaikka voisi kuvitella, ettei ajotaidoissa ole kysymys sukupuolieroista. Eroja toki on, mutta onko vauhdissa. Millaisia ominaisuuksia vaaditaan rallikuskilta ja kuinka paljon rahaa vaaditaan, että voi ryhtyä kuskiksi? Mitä tallit, jotka kuskeja palkkaavat odottavat ja kuinka paljon ajajan sukupuolella on merkitystä? Onko ajaja pelkästään voittoisa rohkea mielikuva, jota nainen ei voi olla? Kuva, joka tallista halutaan antaa, on suuri sankarillinen mies tekemässä suuria tekoja. Ostavathan naisetkin autoja, mutta erilaisia kuin miehet. Mikä on ralliautoilun kantava voima ja syy kilpailla on vauhti, ääni ja laitetestaus. Tallit kehittävät mahdollisimman kestäviä ja nopeita autoja. Onko muita syitä kuin mainostaminen ja uuden teknologian testaus? Millä tavalla autoilu liittyy seksiin, mielikuviin, jolla ralliurheilua myydään, tai siis mieskuvaan, prostituutioon, vedonlyöntiin, kaahailuun, auto- ja viihdekulttuuriin, jossa elämme. Kovaa ajaminen vertautuu ns. kapinallisuuteen, aivojen narikkaan heittoon, vapauden tunteeseen ja holtittomaan elämään eli luodaan täydellinen kiiltokuva tekevästä miehestä, jostakin tavoittelemisen arvoisesta sankarillisuudesta ja rahan tekemisen kulttuuri, jossa mikään ei ole tarpeeksi.

Urheilijan kävely areenalle, vilkutus, keskittyminen, juoksu, juoksentelu, hengittely, puhina. Valtava määrä kovaa työtä muutaman sekunnin tai tunnin kliimaksin tähden. Eikä se riittänytkään.

Kuvaa urheilusta tv:ssä ei ole vaikea pilkkoa osiin. Se on “täydelliseksi” luotua ohjelmaa täydellisyydestä, täydellisyyden tavoittelusta ja sen palvonnasta. Valmiiksi pilkottua, teatraalista, hulluuden partaalle, joka huipentuu katsojajoukkojen karnevaaleissa peliareenoiden ympärillä. Niin olisiko urheilua ilman katsojia. Yhteisöllisyyden tuntuna, kuulumisena, oman puolustamisena, tunteiden jakamisena, ilona, kenties sekasortona. Usein urheilusta kiinnostumattoman kysymys on, miksi seurata jotakin, jossa potkitaan nahkakuulaa tai pientä mustaa lätkää jäällä, jota isot miehet ajavat takaa eli viitataan aikuisten lapselliseen käytökseen ja vähäjärkisyyteen. Urheilussa ei kliseisesti käytetä aivoja. Toisen kummallisen toiminnan vähättely ei menoa haittaa, yhteenkuulumisen tunne on niin voimakas ja tekeminen, mikä on tärkein pointti lasten ja nuorten urheilussa, joka kehittää ihmistä kokonaisvaltaisesti kollektiivisena tekevänä olentona. Ei urheilu noin yksinkertaistettuna kuvauksena järkevältä puuhalta kuulostakaan, mutta järki on mainitsemissani asioissa, joista yhteisöllisyys kenties tärkein, kuuluminen, tunne ja niiden esittäminen. Avoimet tunteet urheilussa ja autenttisuus eli suora lähetys ja sen odottamattomat onnen hetket. Mitä on siinä pyhän hetken tunnussa, kun kansalainen tuo mitalin olympialaisista. Sankarillista kuin oman maan puolustus vihollista vastaan. Kuinka avoimia tunteita ja kuinka avoimia kommentteja lopulta voi tässä kontekstissa ilmaista. Epäisänmaallista käytöstä on tuoda maalleen huonoa mainetta, häpeää – tällaisiako te olette. Joo, tällaisia me ollaan.

Urheilijan ylenpalttinen feminiinisyyden esille tuominen ponnauttaa urheilijan valokeilaan: juoksijan pitkät kynnet ja erikoinen seksikkyyttä korostava pukeutuminen, paljas iho, vahva meikki, pienet bikinit. Siinäpä erotisoivalle katseelle paikka. Sama koskee myös miehiä, seksistyminen, ja pohdinta, miksi jääkiekkoilijoiden tyttöystävät ovat usein missejä. (Kauanko sitä jaksaa pohtia.)

Pelaajien näytteleminen eli tuo toinen löi ja sattui niin hemmetisti, vaikkei sattunutkaan ja seuraa vapaapotku, kivun esittäminen. Opetetaanko näyttelemistä jalkapalloilijoille erityisesti? Tai annetaanko pelaajille ohjeita, kuinka kentällä pelataan niin kokonaisvaltaisesti, että kieroilu ja suoranainen valehtelu ovat sopivia keinoja voittoon? Ilmeisesti, koska pelaajien näytteleminen on yleisesti tiedossa oleva asia ja epäilyn kohde. Siis teatteria, onko teatteri urheilua? Äänet, etenkin jalkapallossa yleisön mylvintä on iso osa peliä. Fanit osallistuvat ottelun rakentamiseen luomalla yhteisen tilan, jossa voi ilmaista itseään melko vapaasti. Se on suoja-alue, atmosfääri. Kameratietoisuus – temput, joita tehdään siksi, että peli kuvataan ja omalla käytöksellä halutaan ilmaista tukea, kuulumista joukkoon ja näyttää se mahdollisimman monelle, halu esiintyä, olla esillä. Jokainen voi nykyään olla esiintyjä median ansiosta. Sananvapauden ja luovuuden kannalta hyvä asia.

Entä kuinka urheilija voi lähetyksessä käyttäytyä ja miksi urheilijalta kysytään suorituksen jälkeen, kuinka suoritus meni (eikö se ole jo selvä, kaikki näki) ja kuinka hän itse analysoi urheilutekonsa. Miten arvioida suoritus, joka on tavallaan aina samanlainen, mutta urheilija pyrkii ylittämään sen? Hän teki kaikkensa, parempaan ei pystynyt tällä kertaa jostakin syystä. Rajallisuutemme luo tuskaa. Kuinka suoritustaan voi analysoida ylipäänsä. Mistä sitä tietää miksi se meni niin kuin meni. Analysoinnin tähdentäminen on keskiössä, puheessa täydellistäminen, kuinka kohdistaa ja tarkentaa kun on juuri ponnistanut äärimmilleen. Kuinka tärkeää on kuka analysoi? Kuka on luotettava analysoija muu kuin entinen valmentaja, entinen huippu-urheilija. Kehen muuhun katsoja luottaa? Kuinka luottamus synnytetään, on huippusuoritusten kautta. Onko luottamuksen osoitus, että katsoja palaa katsomaan samaa ohjelmaa uudestaan? Vai voidaanko puhua luottamuksesta? Ehkä se on kokonaan väärä sana tai ilmeisesti joihinkin odotuksiin on osattu vastata. Paluun aikaan saamiseksi, katsojan paluu, tai kun ei tullut töllöstä muutakaan, jupinaa. Mielenkiintoista on millaiset piirteet puhujassa ja millaiset sanavalinnat luovat luotettavan kuvan, mitä sieltä suusta tulee, kuinka paljon ja missä tahdissa. Myös lupa puhua kameralle on jonkinlainen luottamuksen ja uskalluksen osoitus, kaverillisuus, selkään taputtelu. Mielipiteesi on tärkeä. Hetkellisyys, hetken tallentaminen muistoksi, elin sen hetken, josta puhutaan.

Kuinka urheilun seuraaminen tv:n kautta on muuttunut, selostajan käsien huitominen, punainen naama, pelleys, kerronnan sujuvuus, ylitseampuva into voitosta, joka saa katsojan nauramaan, mutta eläimellisyys ei käy, siltikään, on oltava asiallinen. Mutta eivätkö fanijoukot mylvi, hulinoitse, apinoi, karju, näytä muutenkin tunteitansa avoimesti joukkotappeluun saakka? Formulakisojen yhteydessä on käsittääkseni säännönmukaisesti prostituutiota varten tietyt paikat, miehisiä tarpeita täyttämään, naiset ovat vähäpukeisia, ja olut virtaa. Säännönmukaisesti ajajien tyttöystävien kuvat käsilaukkuineen ja aurinkolaseineen kuvittavat iltapäivälehtiä. Urheilukisojen seuraaminen antaa luvan olla vapaalla, hurrata äänekkäästi, tuhlata rahaa, kännätä, huorata, nimitellä, tapella, käyttäytyä muutenkin holtittomasti, imitoida ihailemaansa urheilijaa kaahaamalla, pukeutumalla joukkueensa paitaan ja väreihin, toisin sanoen karnevalisoida arki äänekkäästi, sotkea julkisia tiloja kuseksimalla ja roskaamalla. Tehdä asioita, joita ei muuten tekisi tai ainakaan julkisesti. Karnevaalisuus myös häiritsee niitä, joita urheilusuoritus ei sytytä, joko häviäjäpuolta tai naapureita. Jääkiekon maailmanmestaruus antaa luvan käyttäytyä näin Suomessa, ei kovin moni muu tapaus.

Median muuttuminen joustavammaksi/suvaitsevammaksi käytöskoodiltaan on suupalttien ja verbaalisesti taiturillisten selostajien ja sosiaalisen median televisioon tulon myötä käynyt luontevasti. Sosiaalisen median kommentointivirran ja mahdollisuus seurata livenä, olla livenä, ottaa osaa – En tiedä mitä tuo muutos, joka on jatkuva, lopulta on tehnyt ja tekee sille mitä tv:stä näemme ja kuinka maailma näyttäytyy. Kankea ja asiallinen tyyli on kaikkoamassa pikkuhiljaa. Tuloksellisuus antaa tilaa urheilun viihteellisyydelle ja urheilun muassa puhutaan lieveilmiöistä, hyvistä ja huonoista eikä ainoastaan keskitytä suoritukseen ja kuinka siihen on päädytty.

Mieleen jäävimmät “urheiluteot” ovatkin olleet niitä, joissa on ilmennyt urheilijasta jotakin persoonallista ja omaperäistä esiin, usein skandaalimaista käytöstä urheilijalta urheilun ulkopuolella. Tähän moni urheilija jo pyrkiikin, näytöksellisyyteen, spektaakkelimaiseen esitykseen maalin ja pelin jälkeen. Uskallukseen ja tunteiden näyttämiseen. Näihin tilanteisiin kamera(-mies) kiinnittää huomiota. Tuuletuksia, että maalitilanteita verrataan ja katsotaan hidastettuna useaan kertaan, kuinka se meni. Näin saadaan aikaan kertomus herooisesta urheilijasta, joka antaa kaikkensa pelille, jota rakastaa sitä mitä tekee ja elää täysillä.

Selostajan on tunnettava peli, pelaajat, joukkueen huoltajat ja manageri, että valmentajat, jotta voi kertoa heistä katsojalle. Kuka valmentaja sai potkut, koska joukkue ei menestynyt. Uusi kehiin. Näytetään pettyneen valmentajan kasvot, kuinka ne ovat tuskasta hikiset tai käsi hän on kasvoilla itkua pidätellen. Tunteet ovat pelissä, miehiset ja suuret. Millaiset kuvat toistuvat, kuinka useasti maalitilanne näytetään, millaiset äänenpainot selostajalla on käytössään, mikä on kuvan, toiston ja äänen suhde? Selostaja on ammattipuhuja. Parhaimmat, ne, joilla on mukaansatempaavimmat jutut ovat huippusuosittuja julkkiksia, joiden ansiosta urheilun katsomiselämys on kihelmöivämpi ja hauska. Joka taas kehittää koko tv-urheilun presentaatiota, ja tulevia lähetyksiä, koska koko ajan on muututtava, oltava kenties hiukan edellä muutosta kuin vain olla osa sitä. Onko muutos viihteellistyminen? On selviydyttävä tilanteesta kuin tilanteesta. Tiivis tunnelma on aina maalilla, hiukan odotteleva ja viipyilevä, tarkasteleva kerronta seuraa. Kuinka tilanne etenee maalille, kuinka maalille päästään. Mitä kentällä tapahtuu, mitä kentällä tapahtuu. Eläytyvä selostaja on kuin pelaaja, pelaten molempien puolella.

ENTÄ KUINKA SUOMI PÄRJÄÄ?

Urheilukisa alkaa jo ihmisten mielessä odotellessa h-hetkeä, arvuutellaan kuinka pelissä käy. Veikataan ja pelataan rahapelejä, keskustellaan. Odotetaan, jännitetään. Urheilu on juhla, median ja mainostajien maisemoima kulutusjuhla, jossa kuluttavat kansakunnat eli katsojat. Pärjäämisestä onkin kyse kokonaisvaltaisesti. Olympialaisten saaminen kotikisoiksi on jo voitto. Maan valmisteluja seurataan, koska ne kestävät vuosia eikä budjetissa säästellä, koska näkyvyys on maailman suurimmissa kisoissa a ja o. Siis mitä näkyy ja mitä ei. Urheilu-alueen siisteyden ylläpitoon käytetään runsaasti voimavaroja. Kuten olympialaisten tieltä poistetaan kaduilla asuvat köyhät omiin slummeihin. Turistien ja katsojien ympäri maailmaa on nähtävä parhaat puolet ilman sosiaalisia ongelmia painamassa tunnelmaa. Suuri urheilutapahtuma on egobuusti maalle ja tuo mainoksen lisäksi turistien rahavirran. Urheilussa liikkuukin valtavat summat, jotka kerätään katsojilta ja mainostajilta
.
Huippu-urheilijoiden palkkiot puhuttavat juorupalstoilla, kuten urheilijoiden yksityiselämä. Kauniit vartalot ja kasvot myyvät urheilu- ja luksustuotteita. Ihailtujen sankareiden oletetaankin olevan esillä. Terveys-, kuntoilu-, laihdutus-yms. business kukoistavat urheilun avustuksella. Terveyttä, kauneutta ja nuoruutta on helppo myydä ja urheilija kehollisuuden kautta helppo erotisoida, saada kaupaksi. Juuri vastikään naisrantalentopalloilijat saivat luvan käyttää peittävämpiä asuja bikinien sijaan. Seikoissa, yksityiskohdissa kuinka miehiä ja naisia kuvataan urheilutilanteessa, on eroja. Pyllistävä naistakamus on helppo kuvauskohde ja katseenvangitsija lehden sivulla. Naisten oletetaan olevan seksikkäitä urheilun ulkopuolella. Lihaksikas nainen on itsevarma, terveennäköinen ja vahva mutta onko hän naisellinen. Kuinka moni seuraa urheilua seksikkyyden takia? Edellisissä Olympialaisissa beachvolley katsomot olivat aina täynnä. Herättääkö urheilija luottamuksen juuri terveellisellä elämäntavallaan ja voittaakseen maalleen? Miksi juuri urheilija on luotettava?

Kävely muuttuu lihasten kasvaessa miehekkäämmäksi, otteet urheilussa ovat riuskat, on voitettava ja oltava koko ajan parempi. Ihmisellä on tavoite ja keinot saavuttaa se. Pärjätäkseen, noustakseen huipulle on oltava narsisti ja haluttava sinne ja myös esille. On kyettävä olemaan katsottavana ja luomaan tarina myös verbaalisesti, joten huippu-urheilu ei vaadi ainoastaan urheilullista lahjakkuutta. On osattava viihdyttää ja puhua. Jos ei osaa, on oltava hyvännäköinen ja palvottavissa. Luotava itsestään idoli, jollaiseksi moni nuori haluaa, katseen kohteeksi. Tulla katsottavaksi, seurattavaksi. Tuota narsismia tukee ralliautoilijoiden kauniiden tyttöystävien ja vaimojen koristeenomaisuus. Piipahtaminen varikolla, käsilaukku ja aurinkolasit.

Suomessa urheilijat ovat vielä sangen vakavia eikä idolikulttuuri ole samanlainen kuin esimerkiksi jalkapallossa muualla maailmassa. Suomalaiset mainostavat maitoa ynnä muita ns. terveystuotteita kiltisti kilteillä urheiluhahmoilla, ehkä joku avioero ja kaahailu-uutinen tai kännissä toilailu tai omituinen kannanotto Twitterissä, on jo vakava paikka. Harri Ollin keskisormen näyttäminen miljoonayleisölle hyppykisojen yhteydessä oli lööppikamaa ja huonoa mainosta. Mielestäni se oli parasta urheilua. Sopimatonta urheilun puhtoisessa pinnassa, josta kaikki tietävät, ettei se nyt niin puhtoista ole. Urheilijalle ei sallita julkista juopottelua tai muuta itsetuhoista käytöstä, mutta sitä jotenkin odottaa ja olettaa tapahtuvan, kun on juhlittava. Ura voi olla ohi hetkessä. Huippu-urheilijan ura on riippuvainen valmentajista, mediasta ja mainostajista. Kuinka urheilijan lopulta käy tarkoittaa sitä, että hän itse on pelinappula ja asettaa itsensä siihen asemaan, mainoskyltiksi. Millaiseksi hänen julkisuuskuvansa muodostuu, ja kuinka se jatkuu urheilu-uran jälkeen, kenties riippuu kuinka suhteitaan on hoitanut. On osattava pelata annetuin tiukoin säännöin ja tässä pelissä.

Vallan määräytyminen, vallan käyttö ja katsojan ohjailu, psykologinen kontrolli on saada katsoja jännityskoukkuun, tunneloukkuun, kollektiiviseen tarinankerronnan huumaan, joka jaetaan ja jota jatketaan iltapäivälehdissä. Urheilulle pyhitetään lehdistössä useita sivuja etusivua myöten. Kiihkeätunnelmaisen pelin tähtihetket, tulokset ja tunnelmat, molemmin puolin sekä syyt voittoon että häviöön. Loukku sinänsä negatiivisena sanana ansana, pyydyksenä, ahnaana suuna, joka puhuu, pulputtaa sopii asetelmaan. Se on vangitsevuus ja tehtävä tv:ssä, koukuttaa. Täyttää tila, katsojan mieli, näkökenttä, tulevaisuus ja suunnitelmat. Television tarjonta herättää haluja, unelmia, mielitekoja ja antaa valmiita virikkeitä, luo tyylin, jonka voi ostaa omakseen. Niin voi tuntea omistavansa saman gloorian kuin tähtikultin päähenkilöt. Vielä enemmän niin kutsuttuna interaktiivisena aikana, jolloin sosiaalisen median kautta voi ottaa osaa ohjelman tekemiseen kommentoimalla. En ole varma keksinnön suomasta lisäarvosta ohjelmalle tai yhtään millekään. Chattailu, kevythumpuuki, kokeiluarvo, Twitter-kommentit, joo. Kuten taas, kulutusarvo ja tunne on melkoinen eli yhteistsemppi päällä. Toisaalta ihmisten käyttämän kielen tutkimuksen kannalta mielenkiintoista, kuinka nopea puhevirta tuo esiin jatkuvan ajatusten vaihdon merkityksellisyyden, median määräävyyden ajassamme, muutoksen nopeuden tai hitauden ja voi pohtia, kuinka aikaansaamamme muutos lopulta on tarpeen ja mihin se johtaa ja mikä muuttuu. Päädymme samoihin pisteisiin, kuin mistä olemme lähteneet kyllästyneinä jatkuvaan hälinään. Vähemmän on enemmän, on vain osattava valita vähemmän mitä.