talot

Mitä rakennamme nyt, Architecton kysyy? Mitä on jäljellä rakentamisen kulttuurista? Millaista kulttuuria teemme ja ylläpidämme, jos ylläpidämme, niin mitä, ulkoisia puitteita? Putkistoissakin on tekemistä. Miksi rakennusten elinikä tällä hetkellä on 40-50 vuotta, joskus, varsin usein, ei sitäkään, varsinkin home-Suomessa? Millaista merkitystä tällainen rakentaminen luo ja sisältää verrattuna rakennuksiin, jotka ovat olleet pystyssä 1400 vuotta, enemmän tai vähemmän? Merkitys tosiaan voi olla käytännöllinen ja kertakäyttöinen, merkitys olemassaolosta tulee näkyväksi rakentamisessa ja rakennus on merkki. Mikä luo merkityksen ihmiselle ja on tässä hetkessä tarpeellista, on siinä mitä teemme. Että olemme ikuisia, meistä jää jälki, elämällä on ollut merkitystä, jonka joku huomaa. Miten muuten määritellään, mitä on rakennettava? Joku taho sen päättää. Turhamaisuudella on siinä iso osa.

Katsoin toisen kerran Architectonin, ehkä olen niitä, joita ei pitkästytä katsoa kivivyöryä rinnettä alas, räjäytyksiä kivilouhoksilla ja kivimurskaa pomppimassa liukuhihnalla matkalla rakennusmateriaaliksi. Kauneus, joka on luonnonkivessä, on dokumenttielokuvan maalauksellisuuden ydin ja romantiikassa, ihmisen kaipuusta katsella maisemaa, vuoria kaukaisuudessa ja haaveilla suuruudesta, löytää sieltä tarvitsemansa, saada haluamansa. Vuoret, jotka näyttävät voittamattomilta ja ihminen jyrsimässä niiden rinteitä penkereiksi, vuoria materiaaliksi rakenteisiin. Ihmisen pienuus ja kaipuu suuruuteen, kyky kuvitella ja valjastaa luonto että työvoima, on ollut melkoinen yhdistelmä, orjuutusta ja riistoa, kauneus, jonka nyt näemme vanhoissa rakenteissa. Ihminen aikaansaa kaunista ja rumaa rakentamalla. Ns. kauneuden aikaansaaminen vie aikaa ja rahaa, ehkä enemmän osaamista, näkemystä ja työvoimaa. Kauneus ja rumuus ovat puheissa nykyäänkin vastakkainasettelu. Miksi rakennamme rumaa, kun voisimme tehdä kaunista, mikä ruman funktio on? Valitse ruma ja sille löytyy selitys. Kaikki on ajateltu tehokkuuden kautta ja mahdollisimman suurien voittojen tavoittelemiseksi. Arkkitehtuuri on omiaan luomaan mahtavan ihmisen.

Silmä kaipaa yksityiskohtia, joita arkkitehti ihailee ja tutkii sormin raunioilla. Arkkitehti sanoo suunnitelleensa Milanon keskustaan pilvenpiirtäjän betonista ja se on täysin merkityksetön rakennuksena nyt ja tulevaisuudessa, tekele verrattuna yhteenkään vanhaan temppeliin tai vuoreen. Milanon keskustaan, of all the places ja hän inhoaa betonia. Mitä teemme sellaista, millä on historiallista merkitystä? Tai onko historiattomuus sitä kuuluisaa ajattomuutta? Mikä on ikuista muu kuin kivi, mineraalit ja liike? Ajattelemme paljon, mitä jätämme jälkeemme, mutta mikä on lopputulos?

Mitä jää jäljelle meistä, on kysymys usein, kuten myös Architectonissa, Purettavat rakennukset ovat romua. Architecton katsoo antiikkista vanhaa rakennuskantaa ihaillen ja halveksii täysin uutta, joka tulee ja menee. Italiassa on vanhaa jäljellä, että maata voi kutsua eläväksi museoksi, elokuvan arkkitehtia ottaa raskaasti kupoliin nykyihmisen vauhti ja tyyli tehdä asioita, johon hän myös työssään ottaa osaa. Architecton keskustelee mielestäni myös elokuvan The Brutalist kanssa. En tiedä, miten tietoisesti, mutta materiaalien tunnun kaipuu ja arkkitehdin konflikti rakennuttajan kanssa lienee yleistä? Yleisöllä ainakin on paljon mielipiteitä rakentamisesta nykyään: ohuet seinät, ikkunattomat makuuhuoneet, tunnelimainen asuintilan suunnittelu, ahtaus, vähän kaappitilaa, liikaa yksiöitä ja harmaita laatikoita jne. Laatu ei ole ensimmäinen kriteeri, koska se maksaa. Sijainti, nopeus, brändi ja hinta ratkaisevat paljon. Tila on kallista. Jos näyttää luksukselta, olematta kestävä, muistutus ja muisto, mitä se on? Kulissi.

On vaikea lähteä hakemaan muutosta nykytyyliin, betoni-teräs-lasitorneihin ja kunnianhimoon, joka keskittyy talon korkeuteen, julkisivuun ja hulppeuteen, kuten Jeddah Tower Saudia-Arabiassa, jonka valmistumisaika on arvioitu vuoteen 2028 ja korkeus yksi kilometri, ensimmäisenä maailmassa. Mitä kaikkea täytyy ottaa huomioon tällaisen rakentamisessa? Pelkästään säänilmiöt ovat salamoineen ja tuulineen hurjia. https://youtu.be/FqK74-cTyvc?si=UVD0g3trtbhEOCTS Arabit ovat kunnostautuneet massiivisin rakennusprojektein. Heillä on varallisuutta tehdä mitä mielikuvituksellisimpia ja suureellisimpi rakennuksia maailmassa. Eniten ihmetyttää koko-fetissi ja wow-arkkitehtuurin vieminen potenssiin kymmenentuhatta. Elämme huvipuistomentaliteettia. Arabiemiraatit plus Saudi-Arabia ovat luomassa luksuksen keskittymää. Nykytaiteenkeskukset ovat useimmiten niitä, joihin erikoisuus ja kokeellisuus rakentamisessa keskittyy ja wow:ta on oltava yleisöjen houkuttelemiseksi. Tunteita herättävä asia, millaisia rakennuksia saamme. https://youtu.be/tdxELnuPfdE?si=UYeyp1MApKawLrd2ohjaaja Viktor Kossakovsky kertoo elokuvasta ja aiheesta. ”Elämme sokerin ja sementin aikaa.”

Materiaalien ja luonnonvarojen ehtyminen huolettaa dokumentin vanhaa arkkitehtia, kun hän istuu puutarhassaan ja kaksi robottileikkuria leikkaa ruohoa. On tietenkin ajatuksia herättävää katsoa droonin kuvaamaa filmiä, ylhäältä, ihmisetöntä kaupunkia Ukrainassa, jonka talot on pommitettu, mistä elokuva alkaa ja kiven tietä taloksi. Pommitetut talot täytyy purkaa Syyriassa, Palestiinassa ja Ukrainassa. Kun infrastruktuuri on täysin tuhottu, massiiviset projektit odottavat tekijöitä. Ihminen on melkoinen muurahainen ja nostelee suuria lohkareita. Ihmeellisimmät ovat kivilohkareet, jotka on leikattu tuhansia vuosia sitten ja voi ihmetellä, kuinka se on tehty. Voi kävellä veistosmaisen lohkareen ympäri ja tutkia sitä, millä se on tehty, mitä kivelle on tehty. Se on kuin itse aika. On työlästä kottikärryllä koota kiviä puutarhaan ja tehdä ympyränmuotoinen alue. Työlästä. Ympyrän sisään tulevat koira, hevonen ja ruohoa.

Ympäristön kuvaaminen on itselleni eräänlaista todistusaineiston keräämistä, siitä helvetillisestä katastrofista, mikä suomalainen rakentaminen tänä päivänä on. Laadullisesti ja esteettisesti niin heikkoa työtä, että ihmettelen, vaikka asiasta valitetaan yleisönosastokirjoituksissa, huolella ei ole minkäänlaista vaikutusta reaalimaailmassa ollut tähän päivään mennessä. Niin, idealisti voisi luulla, että kansalaisen puuttumisella voisi olla vaikutusta parempaan. Realisti ei sellaiseen usko. Ulkoisesti rakennetaan hulppean näköisiä kerrostaloja viimeisen postmodernin maun mukaan kalliin näköisiksi. Se onkin nykyajan omituisuus, että on oltava kalliin näköinen ja rahaa löytyy-imago pidetään pystyssä. Mistä tulee toinen ihmettelyn ja huolenaiheeni, valehteleminen ja ulkokuoren luominen, mitä sisäpuoli on ja todellisuus, voi saada jopa naurattamaan.

Ulkokuori on niin kalliin näköinen, että hinnat kallistuvat pelkän näyn johdosta, koska on näytettävä hyvältä, mutta selkeästi ei oltava hyvä eikä tarjottava hyvää. Kuoret kuluvat yllättävän nopeasti, jos ei sisältö vastaa odotuksia eikä kestä aikaa saati ole moniulotteinen. Arkkitehtuuri-julkaisuissa toistuu hyvin samanlainen rakennustyyli, voisiko sitä kuvata ultramoderniksi ja futuristiseksi, joka kansalaisen tasolle laskeutuessaan on mainoshypellä myyty laatikko, pahimmassa tapauksessa se on aina harmaa ja muovinen. Väreillä ja päälle liimaamisella yritetään korjata osaamisen, kuvittelun ja tekemisen puutteet. Koukerokuvioita siis lätkäistään pinnan päälle ja tasaisia värikuutioita sinne tänne betonin ja tasaisen laatikkokuoren päälle, aivan kuin maalauksissa. Näissä on jotain Mondrianilta. Moniulotteisuus ja voisiko sanoa monikulttuurisuus rakentamisessa on harha, kun vertaa yli sadan vuoden takaiseen rakentamiseen, jossa pintakuviointi ja ulottuvuus tehtiin rakenteeseen. Aivan jokaikinen kohta oli ajateltu, mikä nykypäivänä hivelee esteettistä silmää. Tällaiseen ei ole enää henkisesti (ei ole osaajia) eikä taloudellisesti varaa, koska kaiken nopeatahtisuus syö yksityiskohdat ja ulottuvuudet, joita silmällä etsiä eli miksi rakennamme, voi kysyä. Ainoastaan kaupallisesta tarpeesta, laatikot eivät ole mitään muuta kuin kaupallisen tarpeen ja bisneksen etuja ajatellen tehtyjä. On vain pintaa, joka vaihtuu viiden vuoden välein tai jopa useammin. Suomessa edelleen uskotaan nopeisiin laatikkoratkaisuihin, ne ovat kaupungeille ja rakennuttajille kivoja, koska ovat nopeita ja halpoja. Halpoja ratkaisuja ne todella ovat, esteettisesti aivan saatanan karseita. Kauniin ja kestävän tekeminen vie aikaa ja kysyy osaamista, mitä meillä on yhä vähemmän, näkemyksestä puhumattakaan, vaikka on tulevaisuuden tutkijoita kertomassa, miten huikealta tulevaisuus näyttää, tulevaisuus on yhä litteämpi, ei moniuloitteisempi eikä monikulttuurisempi. Eurooppa on ollut monikulttuurinen jo kauan aikaa, saa nähdä kuinka kauan ja kuinka monikulttuurisuus määritellään. Vasemmalle pyyhkäisy on siirtynyt reaalimaailmaan maisemaa katsottaessa, aivan kuten twiittiin reagoidaan. Sanat ovat vielä hyvin eri asia kuin teot. Asuminen on luksusta, johon ei kohta ole varaa ja varsinkaan kauniiseen kotiin, jonka rakentaminen olisi tehty huolella ja asukasta ajatellen. Ketä oikeasti ajatellaan kaupunkitilaa suunniteltaessa? Kaupantekijöitä tietenkin. Älä istu missään, koska penkkejä ei ole tai jos on, ne ovat epämukavia. Epämääräisyys ihmisissä on myös kauhistus, muotoile itsesi kauneuskirurgialla kuvaksi. Kulje eteenpäin, aivan kuin olisit menossa jonnekin ja jotakin tärkeää kohti. Kuluta, koska jos et kuluta, et ole kiinnostava. Kiinnostavuus on pinnassa, ei sisällössä eikä osaamisessa. Tahdin nopeus on kiinnostava itsessään, kuinka kauan jokin yksi asia kiinnostaa silmää ja aivoja ja miksi, tai kuinka kauan katsomme ympäristöä ja sen tilaa. Onko meidän edes tarkoitus katsoa sitä, sehän on tehty käyttöä varten eli kulutusta. Rahalla luodaan arvo, valitettavan tyhjä sellainen. Mikään ei oikeasti tarkoita mitään, joten älä ota vakavasti yhtään mitään, vaan lillu. Kaikki liukuu ohitsesi.