Taiteilijamyytin myynti

27 lokakuun, 201727 elokuun, 2020 | Henna Timanttimetsä

Mietin mitä taiteilijamyytti tarkoittaa. Onko se vapauttava vai kahlitseva? Ainakin sitä voi kommentoida, koska on kyse yhteiskunnan arvoista, esittämisen tavoista, määrittelyistä, kulttuurista kokonaisvaltaisesti, sivistyksestä ja estetiikastamme. Minulle se on länsimainen sankaritaiteilijakäsitys jossa pelataan näyttävyydellä, maineella, historiankirjoituksella, tärkeydellä, painotuksilla, piilotuksella, teatterilla ja tarinoilla ja toisaalta hyvin avoimella itsepaljastuksella, itsetarkoituksellisella jossa tähdätään korostamiseen. Mystiikalla ja myytillä on kiehtovuuden elementti, joka helposti jää insinöörikeskeisessä hyötyajattelussamme vähemmälle arvostukselle höpöhöpönä. Insinööreillä on omat myyttinsä ja tarpeensa. Taide tulee taiteen myytissä jostakin tuntemattomasta, kuvitellusta missä ei ole sanoja, josta ei ole sanoja, jokin selittämätön on tehty näkyväksi, ihasteltavaksi ja haluttavaksi, etenkin kuvataiteessa, joten taiteilija on välikappale jolla on lahja. Taiteilijan ei tarvitse selittää tekemisiään tai hänelle on siunaantunut lupa tehdä ja kokeilla joka elämänalueella. ”Kun te taiteilijat olette sellaisia.” On joku tieto millaisia taiteilijat ovat, koska on kerrottu. Kärsivä taiteilija-käsitys on jotakin säälittävää ja dekadenssi vaarallista, taiteilijuus tunteellista, estotonta ja epätodellista, sadunomaista ja kammottavaa, mutta kiehtovan kaunista. Tosin taiteilijan on osattava hommansa, on oltava hyvä. Mistä kärsimys johtuu ja miksi taiteilija kärsii. Taidekäsitys johon kuuluvat vahvat kliseet taiteilijuudesta on pidetty. Mieltymykset joita pidetään tietoisesti yllä ovat nostalgisia, ne palvelevat ikuistamisprosessia ja liiketoimintaa, tarinoiden nälkää. Mitä taide on ja kuinka tärkeä kysymys se on ratkaista? On varmaan vielä ajatus ja valinta, että katsoja ei ymmärrä, koska hän sanoo niin, hän ajattelee ettei joku taiteena tehty ole taidetta, koska nähty ja koettu ei selity opituilla katsomisen ja ajattelun tavoilla joita taiteesta on tai taide on taidetta koska niin sanotaan, mutta ei katsojalle, koska hän voi päättää. Mitä se tarkoittaa taiteilijan kannalta? Onko se kritiikki vai moite, huomionarvoinen asia? Mitä voi ymmärtää tuntemattomasta ensi silmäyksellä ja miten paljon täytyy ymmärtää? Kaikki välittömästi? Taiteilijamyytissä on ikuisuuspainotus ja idolisointiajatus, että taide on muuttumatonta ja taiteilijat ovat tämän myytin armoilla. Muuttumattomuus on keskinkertaisuuden ehto eli taiteen oletetaan pysyvän samanlaisena ja se tarjoillaan samanlaisena, samoista lähtökohdista, tarkoituksista, motiiveista, välineillä ja esittämisen tavoilla syntyneenä, jotakin hyvää taiteena, jonka voi hyväksyä, koska sen ymmärtää. Ymmärtää mitä? Onko taide esine joka laitetaan johonkin tuttuun paikkaan tutulla tavalla symmetrisesti vai voiko taide olla orgaaninen osa rakennusta ja rakennuksessa olemista? Onko taide monumentti rakennuksen edessä vai onko sillä joku muu funktio? Myytti on nimenomaan paikallaan pysyvä ja varjeltava esine, joka kertoo ja kuvaa mitä taiteessa kuvataan, joka on myös oletus.

Mitä taiteilija käy läpi elämässään on oletus, että se vaikuttaa taiteeseen jota hän tekee, että henkilökohtainen muotoutuu taiteeksi, on osa tarinallisuutta, jota voi miettiä, miten se istuu nykypäivään. Millaisista perspektiiveistä taiteilijuus kasvaa, kun oletus, joka on ollut sama, muuttuu tai esikuvat ovat niin iskostuneet mieliin, että taiteilijuus kasvaa niistä väistämättä jotenkin. Ei ehkä samanlaisena, mutta vaikuttuneena vastustaen tai hyväksyen. Mitä taiteilijasta tulee tietää, mitä taiteilijan persoonasta on avattava ja miksi. Onko taiteilija esillä vai teos, vai molemmat? Mitä myytti tarkoittaa naiselle, joka on taiteilija ja kokee, että taiteilijuus on hänen ensisijainen tarkoituksensa, identiteettinsä, tehtävänsä, työnsä, rakkautensa ja olemassaolon välttämättömyys, huolimatta siitä, mitä yhteiskunta ja ihmiset olettavat hänen olevan ja tekevän. Oletukset ovat aikamoinen painolasti ja myytin kautta oletetaan, kuten sukupuolen ja iän kautta oletetaan, mitä on tehtävä. Oletukset ohjaavat paljon kuinka taiteilija esitetään, koska taiteilija on nähtävä ja tavattava. Hän poseeraa kameralle. Mitä taiteilijan tulee tehdä taiteena jota halutaan ohjailla, kun kerrotaan mikä on taidetta ja mikä ei. Millaisiin tuntoihin taiteen tulee vastata, millaiseen estetiikkaan? Valmiina olevat kehykset taiteelle ohjaavat mikä ajatellaan taiteena. ”Tämä on nyt sitä taidetta”. Astutaan varovaisesti paikkaan jossa ei ole ennen käyty, kuten oopperaan tai taidegalleriaan, omituisuuden, tuntemattoman ja tutun välimaastossa tehdään valintoja. Miten täällä ollaan?

Taiteilijuus voi tarkoittaa että taiteilija on omituinen (ensisijaisesti) friikki, ulkopuolinen, vaikeaselkoinen ja hauras, jonka työ on käsittämätöntä ja kenties turhaa, ehkä hänestä ei tule mitään. Yksi oleellinen osa on voimakas seksuaalisuus, joka yhdistetään taiteeseen, tekemiseen, jota kautta on olemassa oletus, että kaikille taiteilijoille on ok tulla lähestytyksi ja nähdyksi seksin kautta, että taide ammattina on seksuaalinen ja siltä osin taiteilija on estoton, villi ja kokeilunhaluinen. Suoria johtopäätöksiä tehdään kaiken aikaa ja ne ovat haitallisia, ihan missä tahansa. Käsittämättömyyden ajatukseen taiteilijamyytti solahtaa varsin helposti, kuten myös pelkoihin tuntematonta vaikeutta, myyttiä ja kokoa kohtaan, ajatusta siitä, mitä taiteilija tekee ja on, ajatus siitä, mitä on kohdata tuo kummallinen taruolento, kun elämme varsin arkisessa nykymaailmassa. Alastomuus on aina liikaa, sairasta ja hyvän tavan vastaista. Seksi taiteessa on pornoa ja kertoo taiteilijasta jotakin. Kuinka opimme katsomaan taidetta ja taiteilijaa niin, että niissä molemmissa on tasoja ilman oletuksia? Jotakin narratiivia on muutettava.

Taidemuseoiden olisi oltava perheystävällisiä, kuvauksellisia majakoita ja taiteen toistaa sitä mitä siltä odotetaan, viihdyttää ja antaa elämyksiä, kasvattaa ja opettaa, kerätä kokoon maksavia asiakkaita? Syyttävä sormi osoittaa taiteilijaa, että hän on sairas. Millainen sairaus piilee kulttuurissa joka lokeroi kovin vahvasti ja instituutio-uskovaisuudessa, jossa taiteilija tuottaa sisällön, mutta on näin alisteisessa asemassa? Sairauden ja sairaalloisuuden myytti on vahva taiteilijuudessa, jossa omituisuus, eksentrisyys helposti mielletään hulluudeksi, joka bisneksessä ei välttämättä enää myy, koska hulluus on pelottavaa, mutta toisaalta taas myy kuin häkä, koska mielikuvat ovat tärkeitä. Tämäkin asia on hyvin sukupuolittunut. Hulluus, naintihalukkuus ja päihteiden väärinkäyttö on naiselle enemmän väärin kuin miehelle, ellei ole Tracey Emin eli jo valmiiksi kuuluisa ja hän on silti skandaali. Taiteilijamyytti on kertomus ja elämäkerta, skandaalimainen sairaalloisesta, alkoholisoituneesta kevytkenkäisestä huithapelista, joka ei välitä annetuista suosituksista eikä rajoista. Tämä on hyväksyttyä, kun siihen on tietty etäisyys ja on saavutettu kuuluisuus. Hyödytön tekeminen on oleellista taiteessa, mutta se on myös taiteen leimaamista ulkopuolelta, kun taide nähdään vaikeana lähestyä. Se on hyödytöntä, koska tulokset ovat mitä sattuu ja pahinta on, jos sillä ei tee rahaa vai onko sittenkin, kun ei tule noteeratuksi. Ne eivät kuitenkaan ole synonyymejä. Hyödyttömyyden ruumiillistuma on rahaton ihminen, joka maalailee ja kuvittelee olevansa taiteilija.

Nainen taiteilijana kohtaa taiteilijamyytin, joka on rakennettu elostelulle, itsekeskeisyydelle, tiukoille roolimalleille, turhamaisuudelle, naisvihalle ja avoimelle seksismille ja sille mahdolliselle tulevalle sankaruudelle. Käyttää sanaa naistaiteilija on omituista. Se palvelee taiteilijuuden rajaamista, erilaisuuden painottamista sukupuolen mukaan, valintaa joka on poikkeava ja jonkun vanhoillisen jaon elossa pitämistä, jolle ei enää ole käyttöä. Erottelu on ongelmallista myös, kun puhutaan vaikka vammaistaiteesta ja etnisestä taiteesta, kun halutaan erotella kuka tekee ja minne tekee, kenelle tekee, ihmisyys, taiteiden seinät ja esittämisen paikat ja painottaa, mistä pisteestä lähteä katsomaan tekijää. Määritelläänkö näin taiteen taso ja kritiikin antamisen raja? Korkea vai matala, tärkeä ja tärkeämpi, miksi kertoa miten katsoa? Miten tärkeä tekijän tausta on taiteen kannalta? Kun taide on miehinen ja valkoinen tausta kertoo paljon, jos niin halutaan, mitä se kertoo taiteestamme? Mitä tietoa tekijä antaa, mitä haluamme tietää ja miksi? Haluamme samaistumispintaa ja taiteella on yhteiskunnallinen, poliittinen merkitys, siksi on skandaalimaista että edelleen seksismi ja raja-aidat ovat taiteessa. Millaista kertomusta taiteilijasta haluamme ja onko taiteilija aktiivinen tämän kertomuksen kertojana vai solahtanut jo olemassa olevaan tapaan, jonka ajatellaan kuuluvan taiteen tapoihin, kuten esimerkiksi poseeraaminen teoksen edessä, jonka ajatellaan olevan oleellista taiteilijan näkemisen ja taiteilijan asettelun kannalta, taiteilija asetellaan, jotta hän tulee nähdyksi. Pohdinnan arvoista on, miten tekijän sukupuoli, vamma, väri, seksuaalinen suuntautuminen, kansallisuus, asuinpaikka, ulkonäkö ja koulutus jne. vaikuttavat taiteeseen ja taiteen arvoon taiteena, taiteilijan arvoon taiteilijana.

Taiteilijamyytissä on kyse brändäyksestä ja tunnistamisesta. Tunnistetaan ja tunnustetaan taiteellinen lahjakkuus ja hyväksytään hänet olemassa olevaan raamiin tunnustamalla ja tunnistamalla taide taiteeksi, taiteilija taiteilijaksi. Minulle tämä on esimerkiksi ollut hämmentävä kokemus, koska tulen taustasta, jossa taiteilijoita tulee toisenlaisista perheistä, joita sanotaan paremmiksi, ei sieltä mistä minä tulen. Kenties olenkin kiinnostava juuri sellaisena, duunaritausta hylkii taiteilijaa, kuten myös porvarillinen taide. Tilanne on hämmentävä ja jatkuva hylkimisreaktio johon tartun, koska raja-aita on siinä muurattuna. Tämä on yksi myytti, joka on olemassa, mistä taiteilija tulee ja voi tulla, kuka voi olla taiteilija, syntyykö taiteilija vai tehdäänkö hänet. Toinen myytti on, mitä taiteilija tekee että on taiteilija, millaiset kriteerit hänen on täytettävä ja kuka kriteerit asettaa. Millainen on luova ihminen, joka tekee ikuisia teoksia kuten luoja. Taiteilija on erikoiskyvykäs poikkeusihminen, kuten myytti sana antaa olettaa ja taiteilijoista oletetaan monasti jotakin ylevää tai päinvastaista. Ihminen josta tehdään ja joka tekee itsestään elävän sankarillisen tai anti-sankarillisen kuvan, joka muuttaa historian tai unohtuu. Mitä ajattelemme taiteilijan olevan, voimakas ja ihailtava, näkemyksellinen ja nimenomaan erikoislaatuinen ajattelija ja tekijä, itsellinen muutosvoima. Myytissä on aika ja koko, jotka molemmat ovat pitkiä ja suuria. Hän on hyvä, koska istuu historialliseen kertomukseen ja oletukseen mikä on taiteilija ja hänen tehtäväänsä, hän poikkeaa normaalista, hän on päättänyt olla taiteilija ja häntä seurataan, miten hän on tehnyt asioita. Mikä tekee hänestä taiteilijan? Joten myytti on taru todellisesta ihmisestä, joka tekee hyvin.

Taiteilija ja psyyke

26 kesäkuun, 201611 heinäkuun, 2020 | Henna Timanttimetsä

Ensin ennakkoluulo, se yhä uudestaan toistuva, joka on päästettävä ilmoille hiukan naurahtaen. Osaksi, koska ei ymmärrä eikä koe yhteenkuuluvuutta, ei tiedä miksi taidetta tehdään, miksi joku on taiteilija, miksi taidetta on tai mihin muuhun taidetta käytetään kuin terapiana, harrasteena ja sisustuselementtinä. Ei tarvitse ymmärtää, en etsi ymmärtäjää enkä lohdutusta. Taide on kieli. Taide on hiukan kuin itkeminen julkisesti, siihen ei osata suhtautua, että se olisi normaalia. Taide halutaan ymmärtää syvänä, jota ei voi eikä haluta nähdä, siksi ennakkoluulot ja poissulkeminen ovat ymmärrettäviä reaktiota, tavallaan. Siksi myös provosointi on herkullista, koska se on niin helppoa. Ulkopuoli on niin ulkona. Myös sisäpuoli on tällä hetkellä tavattoman pihalla.

Kenen psyykestä puhumme, ja mikä sisä- tai ulkopuoli? Sen jota kohden sormi osoittaa?Joku sulkeutunut ympyrä joka haisee paskalta? Taiteilijaa pidetään jotenkin epäonnistuneena ihmisenä varsinkin kun hän ei tule taiteilijasuvusta, jotenkin hulluna, ihmisenä joka terapoi itseään, itseään, itseään (moni taiteilija puhuukin paljon itsestään, joten ei aivan tuulesta temmattua, mutta niin tekevät hyvin monet muut, ylikorostunut itsekorostus on merkki jostakin), jonka taiteessa on kysymys hänestä itsestään, hänen problemaattisesta psyykestään, jota hän ei pysty muulla tavoin prosessoimaan ja hän haluaa tehdä tämän prosessoinnin julkisesti, näyttää mitä käy läpi, saadakseen ymmärrystä ja ongelmiinsa vastauksia, saadakseen oman ongelmansa julki, itkettyä, myötätunnon toivossa, tuskissaan vierittää ja kierittää, tuskissaan piirtää ja maalaa, kun ei ole lääkettä muuta kuin alkoholi ja tämä terapia, jota hän kutsuu taiteeksi ja itseään taiteilijaksi. Taiteilija on se, jota arvioidaan ulkoapäin, hän ei itse ymmärrä eikä osaa edes ajatella. Tarvitaan asiantuntija tekemään arviointityö, mutta hyviä on tosi vähän. Hyviä arvioitsijoita on myös hyvin vähän, saati taiteen asiantuntijoita, niitä on erittäin vähän jopa yliopistossa. Kuvittelijoita on paljon, sellaisia jotka eivät kestä kuulla eriävää mielipidettä tai nähdä hulluja, olla lähellä hulluja, nähdä hulluja kuvia. He kuvittelevat itsestään liikoja ja ovat puhtaita. Oman arvioni mukaan vammattomia ihmisiä ei ole ja lian pelkääminen on anaalireaktio.

Millaisesta taiteilija- ja taidekäsityksestä tämä hullunkuva, hullun kuvan tekeminen ja hyvin tavanomainen ajatus taiteilijoista kertoo? Se elää niin taidekentällä kuin sen ulkopuolella. Olen kuullut sen niin monta kertaa niin museohenkilökunnalta, kuraattoreilta kuin taiteilijoilta itseltään, joten ei ole ihme, että legenda elää. Taiteilijat voivat olla haastavia, pelottavia, sekaisin, yms. joten lasten kanssa ei kannata lähteä kokeilemaan mitään. Se on halveksiva, kirjoitettu osin taidehistoriaan, kuinka taiteilijat elivät ja elävät, kuinka heidän, eli pääasiassa miestaiteilijoiden, elämä oli huuruista, sekavaa, köyhää ja likaista, jotkut toki ovat suuria sankareita ilman ulkopuolista pelottavaa hulluutta. Kuvaa on voitu romantisoida myynnin toivossa, liioittelu, juoruaminen ja puheen tasolla maalailu ei ole kovin tieteellistä tai asiallista, jostakin syystä se kiinnostaa. Onhan rähjäisyydessä oma hauskuutensa, tämä vitsi-taiteilija joka elää yhä aivan kuin elämä ja taiteen tekeminen olisivat edelleen samanlaista ja samoista motiiveista lähtöisin kuin sata vuotta sitten. Niin, jokaisella on ’oma’ taidekäsityksensä, jonka jokainen voi pitää sitä muuttamatta, onhan kyse mausta ja stereotypioista. Joidenkin taidekäsitykseen ei mahdu esimerkiksi pornograafinen tai eroottinen taide, joka, seksi, on mitä suurimmassa määrin osa taidetta, se on vain haluttu sensuroida pois ja tähän on syynä uskonto. Taiteilijoilla on kuulemman mukaan voimakas libido, ahaa. Seksismistä päätellen ajatus elää yhä, alan seksismi on kuin luonnollinen asia, jolle ei voi mitään. Ai mikä seksismi? Niin tuntuu olevan loputon typeryyskin. Eli kun synnitön haluaa avautua taidekäsityksestään, se on uskoakseni hyvin rajautunut ja umpimielinen. Kuva pelkästään on saatananpalvontaa. Kun lapsia ja hauraita halutaan suojella taiteessa esiintyvältä pornografialta yms. se on sensuuria. Rajan vetämisen ’taitoa’ on luoda tämä turvallinen tila, jonne eivät kuulu järkyttävä materiaali, joka saa aikaan tunteita, traumoja ja ajatuksia. ’Turvallisessa’ tilassa taide ummehtuu hyvin helposti. Taiteilija tosin ei ole turvassa.

Tästä pääsemme helposti aiheeseen taiteilija ja psyyke. Ajatus, että mielisairaus ja taiteilijan ammatti kuuluvat yhteen, elää vahvasti. Työmäärään nähden, hulluus ei tule kysymykseenkään. Työmäärä, jonka menestyäkseen joutuu tekemään on valtava, saati tullakseen niin hyväksi kuin on mahdollista. Se vaatii jatkuvaa itsensä kehittämistä ja opiskelua eli työtä. Masennus ja alkoholismi heikentävät työkykyä merkittävästi. Ajatus, että taiteilija ja alkoholismi kuuluvat vahvasti yhteen elää vahvasti. Ei ole uutta eikä yllättävää lukea, että taiteilija käy läpi omaa patologiaansa tehdessään taidettaan, läpi kipupisteitään, tai että taide lähtee taiteilijan traumoista. Hän siis uskaltaa käydä niitä läpi, hän uskaltaa itkeä ja näyttää tunteensa toisin kuin yhteisö ympärillä. Sysäys lähteä taiteilijaksi on monen kuvitelman mukaan ollut henkinen kipu, tuska. Taas kerran kun ei pysty kohtaamaan omaa tuskaansa, on osoitettava muita ja liattava heidät avoimesti kärsiviksi. Ne muut likaiset.

Itse rakastuin maalaamiseen ja kuvanveistoon. Halusin tietää, mihin pystyn siinä latistavassa ilmapiirissä, jossa taide oli jotakin ulkopuolella, joka ei duunaria kosketa, jota duunari ei näe, eikä duunarin kakara pysty tekemään. Tuska on sana jota kuulee käytettävän tässä yhteydessä, ei tosin taiteilijan alkoholismista puhuttaessa vaan duunarin, siis kun puhutaan vaikka miehistä. Eli kun puhutaan taiteesta katsotaan psyyken lätäkköön, jota katsoja voi vatvoa arvioidakseen tekijän psyykettä: hulluhan se on, omituinen ainakin, kartettava. Katsojan oma hulluus on hänen oma asiansa tai hän ei ole tarpeeksi hullu vatvoakseen omaa psyykettään. Jotakin voi paljastua ja mitä siitäkin seuraa, häpeä. Suurennuslasin alla on tuo onneton taiteilija, tunnetusti hullu, vääränlainen ja omituinen. Ammattiin haluava on hullu ja hänellä on aihetta käsitellä omaa problematiikkaansa kuvan avulla loputtomasti. Säveltäjä ei esimerkiksi ole niin hullu kuin kuvataiteilija. Säveltäjä on arvokas ihminen, joka seisoo omilla jaloillaan olematta hullu. Hän käsittelee kauneutta, vaikka sävelkulkuja voi olla vaikea seurata ja ymmärtää, niin ei tuollainen voi hullusta päästä lähteä: päätelmä, epäloogisuus ja taidekäsitys nivoutuvat yhteen.

Masennus ja alkoholismi ovat Suomessa varsin yleisiä. Maailman laajuisesti WHO:n tilaston mukaan joka vuosi 800 000 ihmistä tekee itsemurhan. Moni yrittää ja miljoonat joutuvat kokemaan elämän itsemurhan tehneen läheisenä. Pitäisikö ihmisten tehdä enemmän taidetta kun sillä sanotaan olevan parantavia voimia? Taiteilijan ammatti ei toimi parantavana. Tämän voin kertoa omasta kokemuksesta. Ennakkoluulot ja taidekäsitykset hyppivät silmille ja päälle joka puolelta. On oltava henkisesti todella vahva että sen kestää. Taiteilijat ovat sitä ja tätä, hulluudesta syntynyttä potaskaa tekevät, en ymmärrä, eikä sillä elä ja mitä hyötyä moisesta voi olla, yrittämisestä kuvata jotakin, mitä ei haluta nähdä. Jos ei jotakin ymmärrä, ei se tarkoita, että tuo asia, jota ei ymmärrä, olisi väärin tai hullua. Kun ei ymmärrä hulluutta, omaa hulluuttaan tai tunne itseään, on perin kummallista arvostella kenenkään toisen henkistä tilaa, mutta kovin normaalia. Pahan puhuminen on suurta huvia. Kyseenalaistan sellaisten ihmisten henkisen terveyden. Kun on tarve pilata jonkun toisen ihmisen maine ja elinkeino, kannattaa käydä juttelemassa ammattiauttajan luona. Puhuminen auttaa ja ammatti-ihmisillä on vaitiolovelvollisuus eli puheet eivät leviä. On toki taiteilijoita, jotka eivät usko terapian tehoon saati psykologiaan. Itse en usko sellaisiin taiteilijoihin tai heidän työhönsä. Kyllä, taiteeseensa laittaa osan itsestään, omat kiinnostuksen kohteet kertovat jotakin, mutta mitä. Psyykestä jotakin, ainakin sen mitä yllä mainitsin eli vahvuuden ja kiinnostuksen ihmisen mieltä kohtaan. Kun taiteilija piirtää pornograafisia kuvia piirtääkö hän itseään, poseeraako hän itse, kiihottuuko hän, onko piirtäminen lähtöisin halusta olla ekshibitionisti ja esitellä omia perversioita? Taas kerran kuvassa on taiteilija itse, vaikka näin ei olisi. Onko kuva aina ottajansa, tekijänsä omakuva? EI.

Taide saa aikaa kaikenlaisia ajatuksia ja kysymyksiä, siinä sen tärkeys. Taiteen tekeminen on ajattelua, siksi aivottomuuden ajatus on omituinen. Koska taiteilija haluaa ilmaista jotakin, jota voi olla vaikeaa sanallisesti ilmaista, joka on usein hankalaa kuvataiteilijoille ja kenelle tahansa, näin voi olla ja voi olla olematta, ajatuksellisuus tai ajatuksettomuus, järkevyys ja järjettömyys. Kyllä käy mielessä, miksi vaivautua tekemään taidetta, kun se litistetään ja rutistetaan paskaksi, kuten taiteilija, ja miksi näyttää tekemänsä kuva, miksi nähdä vaiva ja olla antamatta periksi kyynisyydelle. Mitä tällä halutaan, kuvan näyttämisellä? Moni katselija, ja taiteen ammattilaiseksikin itseään tituleeraava, ajattelee kovin kehämäisesti, kaavamaisesti, halveksivasti, paljastaen omat ennakkoluulonsa. Pitäisikö taiteilijaa suojella tältä saastalta? Ennakkoluulot ovat hyvää materiaalia. Mitä katsomme, miksi, miten, entä miten analysoimme kuvia, milloin kuva on vain kaunis kuva? Kun nainen piirtää seksistä, onko se hyväksytympää kuin jos mies tekisi samoin. Mies on perverssi lähtökohtaisesti, nainen on uhri ja katsomisen kohde. Ensimmäiset kysymykset ovat, mitä näillä kuvilla halutaan, mitä piirtäjä haluaa, miksi näyttää tällaista? Katsojaa etsii syytä, miksi taiteilija on halunnut tehdä ja näyttää julkisesti kuvan aktista tai itsensäpaljastajasta, alasti poseeraavasta ihmisestä, näyttää genitaalialueet, joita emme voi tai halua katsoa. Poseeraus, aikamme ilmiö ja kuinka poseeraamme, kenelle ja miksi, mitä näytämme, paljastamme ja mitä emme. Mitä taiteilija ajattelee, ajatteleeko hän, onko hän kykenevä analyyttiseen ajatteluun ja luomaan kuvan analyysinsä pohjaksi tai kuvan analysoitavaksi itsenään ilman taiteilijaa eli jääkö kuva elämään? Mikä on kuvan elämä? Onko kuva ilman taiteilijan psyykettä ja mitä taiteilija haluaa?