Taide on itsetuhoinen tai mitä tarkoitan, taiteilija on ja taiteella on tuhon kautta pyrkimys luoda jotakin uutta? Ehkä tarkoitan nykytaidetta, joka haluaa tuhota kauneuden, moni niin ajattelee, eikä se vaikuta olevan kaukaa haettua. Mikä on tämä tuotteistettu ala, aivan kuin mikä tahansa luova ala, jossa näkyvyys on valuuttaa ja tekee taiteilijan, ei välttämättä mikään muu ja rahasummat tuovat lehtijuttuja, taiteen hinta tekee taiteen. Mitä muuta se on kuin tuhoa, taiteen totaalista esineellistämistä taloudellisen hyödyn nimissä. Taiteilijan esineellistäminen, onkin kiinnostava keissi, itse näen sen haluttomuutena nähdä taiteilija enää ihmisenä, vaan jonakin mitä ostaa. Harva kieltäytyy olemasta ostettavissa ja pyrkimys tähdeksi on taiteilijuutta, mikä voi olla osa nykypäivän saatananpalvontaa, kaikki käy, kaikki on myytävänä, esiintymiskulttuuria ja puuroa, jota hämmennämme.
Taiteilijan kuva on itsetuhoisuudessa, totaalisen heittäytymisen perinteessä, jota ihaillaan ja pelätään, taiteilija on ihminen, joka jättäytyy ulkopuolelle, koska se on taiteilijan osa monella tapaa, ainakin ollut, eikä tälle irralliselle osalle ole hyödyllistä käyttöä, mikä, hyöty, on tietenkin ymmärryksen alku ja tästä hyödyttömyydestä että eriparisuudesta, hylkiön kokemuksesta ja ajatuksesta edelleen paljon ammentava on taiteilijan ja teoksen tarina, jossa tapahtumakulussa on pelkkää toistoa, tympeyttä ja tirkistelynhalua, sotkusta pyritään inhon kautta ja sen tähden, ottamaan kaikki hyöty irti. Sitten ihmetellään. Onpa outo kaari ja tätä patologiaa on haastava verbalisoida, haaskalla oloa ja saalistusta, syö tai tule syödyksi-normaalia. Taiteilija on edelleen se epäluotettava ja puhkikulunut versio. Mikä on taiteilija, joka halutaan pitää elossa? Luotettava on virkamies ja pitää omaa puoltaan, ei huolta.
Itsetuhoisuus siis kiinnostaa, miten se ilmenee, itsetuhoisen tapa repiä itsensä kappaleiksi ja koota uudelleen. Testi lienee, kuinka kauan pystyy näin uudistumaan ja tuhoamaan itseään ja taas synnyttämään, miten sen nyt näkee ja miten sen tekee. Säilyttäminen ja saman toistaminen ei siinä mielessä ole taiteen pointti, toki se joillekin on rituaali, josta syntyy taide ja eräänlainen uskonnollinen mietiskely, luuppi ja konemainen teollisuuden ala, joka pyrkii maksimoimaan hyödyn itselleen. Ehkä eniten inhoan juuri rituaaleja, joita taiteessa tykätään toistaa, aivan kuin ei muuta keksisi, on oltava rakenne, johon taide ripustetaan, jotta sen voi ymmärtää taiteeksi ja arvo syntyy paikasta, johon taiteilija on saanut luvan ja se raha. Tehdä ymmärrettäväksi ja tuotteeksi, jonka voi omistaa ja silti apurahasysteemissä ihan uran loppuun asti on ajatus.. ja se raha, se tekee jokaisen. Mitä kukaan on ilman rahaa?
Pelko taidetta ja taiteilijaa kohtaan on tuon itsetuhoisuuden, mitä voi pitää vapautena, johon moni kiinnostuksesta päätellen ehkä kaipaa, syy. Hallitsemattomuuden pelko, irrallisuuden ja niin, vapauden pelko, erottautumisen pelko, menettänisen pelko, valkoiset seinät kertovat varmuudesta, puhtaudesta ja luotettavuudesta, modernin ihailu, ehdoton järjestys ja siisteys ja toisaalta taiteilijan välinpitämättömyys itsestä ja random yllätyksellisyys ja eikä se osaa edes pukeutua, se on kai tyhmä, siitä ettei voi tietää, mitä tapahtuu ja millainen hullu kukakin on, tekee tästä bisnekseksi muunnetusta työstä nykyään jokseenkin paradoksaalisen, missä tyhmyys ehkä piilee konsultin englanninkielisessa opuksessa. Että pyrkii turvallisuuteen, perheystävällisyyteen, oikeisiin pronomineihin, neutraliuteen ja shokeraavuuteen aihetasolla ja siis henkilökohtaisuuksiin mennen, että halutaan se tarina, ihminen täytyy tonkia ja sukia, kouluttaa turvalliseksi tai poisheitettäväksi, vaikuttaa kuitenkin, ettei taiteilija ole se epäluotettavin, epäkorrektein kusipää ja uudistua voi systeemitasolla, se on suositeltavaa, kun tykätään puhua luovuudesta kuolettavuuteen asti. Luuleko ne, että puhe tekee luovaksi vai yrittävätkö ne ymmärtää? Me ne he tämä tuo se ja lilluuko Itämeressä kikkareita.
Voin toki olla väärässä, mutta tällainen fiilis jää suhteiden avulla pyörivästä hyvesignaloivasta systeemistä, jossa palkanmaksu on haaste ja konsultti tienaa aina enemmän eikä asialle saa selvyyttä, että miten osaamattomat ihmiset tätä pyörittävät. Oliko se tuo vasemmistolais-feministinen ala ja skene, hyvin yksipuolinen poliittisesti eli kapeakatseinen ja tekopyhä ytimeen asti, joka ei tajua itse suosivansa saastuttavaa elämäntapaa? Juu, kyllä ja toimii tuilla. Kommentoimassa ilmastonmuutosta installaatioilla biennaalissa kommentoimassa.
Kun kapitalismi on paha, mutta raha kelpaa ja sillä retostellaan, sekin on tosi ristiriitaista. Ehkä viestin viilaaminen ja vasemmistolaisuuden ymmärtäminen syvällisesti voisi tehdä uskottavuudelle jotakin. Feminismikin vaikuttaisi olevan hukassa eli tuhoutumassa. Tuho ei ole kaukana, kun sisus korruptoituu, viesti on kammottavan ristiriitainen ja helposti argumentoitavissa vääräksi ja kun rakenteen pääasiallinen tarkoitus on pitää rakenne muuttumattomana ja hyödyttää niitä joilla jo on valtaa ja rahaa, koska se on hyödyllistä ja käyttää taidetta keppihevosena. Mitkä nimittäin ovat taiteilijan vaikutusmahdollisuudet millaisessa työympäristössä hän joutuu työskentelemään ja mikä on palkka? Näinä cancelloinnin aikoina tuho ja tuhoaminen ovat kovin huulilla, sitä jää pohtimaan, että mitkä asiat ovat taistelemisen arvoisia: sanomisen vapaus, vastaansanomisen vapaus ja itse tekeminen, koska voiko mikään noin typerä selvitä hengissä?
Mitä tulee ajatuksellisesti paikallaan junnaamiseen, ahdisteluun, seksismiin, mielipiteenvapauden puutteeseen, suosimiseen, klikkiytymiseen ja hiljaisuuden kulttuuriin, silkkaan typeryyteen ja pienuuteen, taiteella on todella raskas taakka (vaikka koko on isossa roolissa taiteessa) ja joista asioiden tiloista ei edes haluta päästä eroon. Muutetaanko gender neutral vessoilla taidemuseossa (Tate ja propaganda-taide, mikä valtaa yhä enemmän näkyvää alaa taiteessa) yhteiskuntaa paremmaksi? On siis kiinnostavaa, että taidetta opetetaan yliopistossa, jossa subjektiivisuuden ja suosimisen ei tulisi pelata roolia tuloksissa, henkilökohtaisen pitämisen, niin miksi taidetta opetetaan yliopistossa, vaikka nämä kaikki siinä vahvasti vaikuttavat ja ilmeisesti siis hyväksytään paljoa ääneen mukisematta? Jotta pysyisimme trendeistä paremmin perillä ja taiteen laatu pysyy korkeana? Laatukysymykset ovat kiinnostavia.
Todellisuus todistaa, siis todellisuus todistaa (hyvä lause sinänsä), että mitä taide tekee, vaikuttaa yhteiskunnassa, vaikka kuvataidekin on hyvin rajautuneen ryhmän tekemää ja näkemää, ja valitettavasti trenditietoinen taide ei tuo parannuksia mukanaan, se ei näes näe itsessään mitään vikaa, vaan viat ovat aina toisaalla. Miksi taiteelle halutaan tieteen legitimiteetti yliopiston avustuksella, tieteen auktoriteetti, jos henkilökohtaiset mielipiteet ja ryhmäkuri esimerkiksi pelaavat niin suurta roolia päätöksenteossa ja tekemisissä, esimerkiksi mikä taide on tärkeää milloinkin (propaganda) eli juuri hetkessä ja mediassa, miten taiteeseen suhtaudutaan (seuraava swipe vasemmalle?) tai taiteilijoihin ja myös tieteentekijöihin, joilla on eriäviä mielipiteitä? Millaista taidetta siis tehdään, kun tehdään muodinmukaista, saati tiedettä, koska trendeistä ja loukkaamattomuudesta (tunteista) on yhä enemmän kysymys?
Jatkuvasti tulee uutisia ihmisistä, jotka on potkittu jostain esiintymisestä, somesta, työpaikasta ulos väärien mielipiteiden johdosta. Taiteilija Claudia Claire, joka halusi puhua yliopistolla prostituutiota ja ihmiskauppaa vastaan, ei saanutkaan osallistua, koska uskoo biologiseen sukupuoleen. Tiede ei tietääkseni ole vielä virallisesti kieltänyt biologiaa ihmistäkin vahvasti määrittävänä tekijänä, ainoastaan sukupuolen tutkimus ja taide tekevät niin täysin omalla mandaatillaan ja täysin kieltämällä toisinajattelevat, kyselijät ja kriitikot. Mikä vaikutus pseudotieteellä on tieteessä, on hyvin huolestuttavaa, kun itsenäisesti ajatteleva hiljennetään, vaikka siitä yliopistossa on kysymys, ajattelun vapaudesta ja kysymisestä. Taide uskoo helposti täyteen humpuukiin, koska hyvin paljon se on itse humpuukia, sädekehiä, poseerausta ja sontaa täynnä, joten miksi uskoa kiihkoilijoita ja myyntimiehiä? Ei ole mitään syytä. He eivät osaa muuta kuin uhkailla ja hiljentää ja etsiä liittolaisia asialleen. Subjektiiviset näkemykset vievät meitä siis, tunteet, ja täytyy antaa pyyhkeet taiteelle tästä karhunpalveluksesta etenkin naisille, mitä taide tykkää tehdä, karhunpalveluksia etenkin naisille yhtenä jatkumona: se siis muuttuu hyvin hitaasti tai ei ollenkaan. Mikään teknologinen uudistus ja -kikka ei tätä faktaa myöskään ole muuttanut. Taidemaailma ei ole koskaan ollut feministinen ja siinä on ajattelemisen aihetta, miksi kukaan on edes kuvitellut, että feminismi ja vasemmistolaisuus olisivat taiteessa mitään päättäviä voimia todellisuudessa, jossa elämme. Intersektionaalinen sateenkaaritarra ei asiaa muuksi muuta. Itse en pidä intersektionaalista edes feminisminä. Ajatus miehestä naisena, joka hiljentää naisia, olisi vitsikäs, jos ei olisi niin väkivaltainen ja totta. Silkkaa seksismiä ja naisvihaa alalta, jolla on siihen pitkät perinteet. Prostituutiota kyllä voi tukea..
Kronstadt 2001 (kuva Henna SuoMen-ryhmän kanssa matkalla)
Miss Beach having fun, Rantaviiva osoittautuu äärettömän pitkäksi, kun mitataan jokainen hiekanjyvä, Barcelona 2001 (kuvat rannalla with Mikko Lipiäinen)
Huomiomme kiinnittyi merten ja rantojen puhtauteen, ekosysteemien säilyttämiseen ja kuten olemme tulleet huomaamaan, asia on erittäin akuutti tänä päivänä, näyttäisi siltä, että vielä huomattavasti enemmän kuin 20 vuotta sitten. Tahti on vain kiihtynyt, teollistumisen, riiston ja kertakäyttöisyyden..myötä. Turismi, ryöstökalastus ja teollisuuden että maatalouden päästöt aiheuttavat rannoille ja merille kestämätöntä tuhoa ja kuormaa, jonka seuraukset kannamme juomavedessä ja ruuassa asti. Muovien haitat siirtyvät aikuisilta lapsiin, ekosysteemit taantuvat ja niiden uusiutuminen on joko epävarmaa tai erittäin hidasta. Venäjällä 2001 otimme puheeksi likaisen Itämeren ja mitä Venäjä voi tehdä/tekee asialle. Heidän mielestään silloin 2001, mitään ongelmia ei ole, he pitävät luonnon siistinä ja puhtaana. Taisi olla Kronstadtin kaupunginjohtaja tai muu vastaava. Noh, mitäpä taiteilija siihen tai Kronstadtin kaupunginjohtaja.
Mitä taiteilija voi tehdä, on kyseenalaistaa taiteen hyväksikäytön massaturismikohteena ja systeemin oletuksen, että taide on kassamagneetti, jolla koneisto tekee rahaa. Ajatus massalle tehtävästä asiasta lienee syyllinen luonnon saastumiseen ja kestämättömään tilanteeseen. Massa päättää, mikä on kannattava asia, on markkinan toimintamalli ja kuinkas muutenkaan. Missä määrin taiteen on oltava massahuvi ja mikä on marginaalin tehtävä? Malli, jolla taidetta myydään, ei kyseenalaista omaa vaikutustaan luontoon, saati taiteen ja taiteilijan hyväksikäyttöön ja kertakäyttöisyyteen, nähty ja käyty-kulttuuriin, mutta on trendikästä ottaa kantaa ilmastonmuutosta vastaan ja yhtälailla trendikäs on taide-elämäntapa, jossa matkustetaan ympäri maailmaa ja ollaan käyty ja nähty. Taiteen perustelu on, että taide on niin tärkeää, että sen varjolla voi tehdä mitä tahansa ja tämä on malli, jolla nykytaidejärjestelmä elää, hinnoittelee ja lihottaa itseään, tarkemmin taidemaailman osa, joka käyttää valtaa selkeästi pitääkseen hinnat korkealla ja asiantuntijoiden avulla luo sen hyvän, jota vaelletaan katsomaan. Logiikka ei ole taiteen vahvin alue, eikä omasta edusta, paikasta auringossa luopuminen tai sen kriittinen tarkastelu käy, koska saattaisi tulla ilmi, miten hauraalla pohjalla ollaan, millaisia ristiriitoja toiminnassa ja ajattelussa ilmenee ja millainen kehä pyörii vain ympyrää. Taidetta ei helposti haluta mieltää yritystoiminnaksi, koska silloin se todella on pelkkää bisnestä ja mitä muuta taide on? Kuinka kauan näiden kysymysten esittäminen ei kiinnosta ketään ja milloin systeemissä tulee tarpeeksi ihmisiä, jotka kykenevät, saati haluavat jotakin muuta ja toisenlaisen arvotussysteemin? Paljon kertoo muutoksen hitaus, vastahankaisuus ja egoilun määrä että vähättely, vähän samaan tyyliin, ettei syy ole meidän ja näin tämä vain toimii ja se on nieltävä sellaisenaan. Toimii joten kuten, suuret syövät pienet. Ihmiset, jotka työskentelevät taiteessa, ovat hyvin etuoikeutettuja yleensä ja jalustalta alas astuminen täytyy tehdä tönäisemällä, kun ymmärrys tapahtuu niin hitaasti, että on ihmeteltävä yliopistokouluksen vaikutusta ja merkitystä, niin eli mitkä motiivit lopulta taiteessa vaikuttavat, kun ahneus ja oma etu vaikuttaisivat olevan vahvoilla ja systeemin pyörittäminen aivan kuin mitään ei haluttaisi muuttaa, on ilmeinen?
On trendikästä olla poliittinen ja sitä pidetään ajankohtaisuutena. Kun mitään muuta ongelmaa ei ole, kuin rahanpuute vai oliko sitäkään, kun tuet Suomessa ovat Anna Tuorin (Marja Sannikan ohjelmassa 2021) mukaan hyvät? Miten omahyväinen voi olla, että elää tuilla hyvillä mielin, perustaa elinkeinonsa tukiin ja ajattelee, että niin sen tuleekin olla? Miksi ihmeessä? Tukisysteemi on täysin kyseenalaistamaton asia, keinotekoinen, tekohengitys ja on yhteiskunnan tehtävä taata, että meillä on kuvataidetta sellaisena kuin nyt, että kuvataide esitetään tietyissä paikoissa, tietyllä tavalla that’s it- on tämä järjestelmä ja sen tunnistaa. Nykytaiteen olemassaolo ja kuinka sitä katsotaan, on hyvin pieni reikä, jonka kautta nähdään, mitä nähdään ja tätä taidehistoria todistaa kaikessa taiteessa. Taiteessa tuki on meriitti ja olet esillä tietyissä taiteen paikoissa, tietyllä tavalla, se on ymmärrettävää. Se on ymmärrettävä malli. On oltava ymmärrettävä. Olen ihmetellyt tätä jo yli 20 vuotta, ehkä seuraavatkin. Täältä marginaalista on tietysti kiva huudella ja ihmetellä.
Kuvataidehan on oma maailmansa, jossa arvoa luo lentely ympäri maailmaa ja isot kaupungit, joissa näkyä. Jos et näy, et ole olemassa, mikä on nykyihmiselle kokonaisuudessaan iso ongelma ja ahdistusta aiheuttava tekijä. Taiteessa helposti ja mielellään tehdään jako harrastelijoihin ja ammattilaisiin rahalla ja näkyvyydellä ja sen voi ottaa vakavasti tai olla ottamatta. It is business as usual eli raha luo suurimman arvon taiteessa ja millaisessa ryhmässä liikkuu vai liikkuuko ryhmässä lainkaan ja mitä rajoilla ihmettely sitten tekee. Taiteilijalle raha ei materialisoidu helposti (tuet pääasiallisesti ovat projektirahaa, ei palkkaa), raha materialisoituu taidesysteemin pyörittäjille, joilla ei ole mitään ongelmaa jatkaa samaan tapaan tietenkään, he tosin vinkuvat kovaäänisemmin kuten Guggenheim todisti, eikä ymmärrys uppoa siellä päässä, jossa pyöritetään museonjohtajia pienemmistä kaupungeista suurempiin, vaikka kuinka selittäisi. Koska taiteilija on yrittäjä, palkka taiteilijalle kuvataiteessa ei ole edes ajatus, että työllään tulisi toimeen, sen voisi yrittää ottaa koulutuksessa huomioon, eikö todella. Päivän poliittiset kysymykset eivät pitäisi olla taiteen ensisijainen ajatus ja tarkoitus, vaikka ideoitsija tekee pyhästä hengestä ja tarpeesta ja parantaa maailmaa, tarve on ottaa kantaa tärkeisiin aiheisiin, aivan kuten luonto on olemassa hyväksikäytettäväksi ja taide tekee mitä, parantaa maailmaa? Mikä on taiteilijan tehtävä nykyään, jää helposti pohtimaan: pitää museon työntekijät leivässä? Jo pelkästään siitä syystä ihmettelen muutoksen ja rahan olemattomuutta tai missä raha on taiteessa, mutta erittäin paljon ihmettelen järjestelmän jähmeyttä ja kykenemättömyyttä että haluttomuutta nähdä oman toiminnan heikkouksia, selkeitä virheitä ja hyvesignalointia, joka toimii yritysmaailmassa samalla tavalla ja tämä ajatus on hyväksytty taidekouluissa. Ei ole kovinkaan uskottavaa edes poliittisesti entä työvoimapoliittisesti? Politiikka hiukan pelkää ottaa kantaa taiteilijoiden toimeentuloon ja julkisen taiteen tilaan, koska alkaa ulina, että taidetta on oltava? Onko nykytaidetta oltava? Miten kestävä elinkeinomalli on esitellä taidetta ja toivoa myyntiä ja pitäisikö tehdä sitä mikä myy, jos sen sattuu tietämään? Aiheko myy, nimi vai paikka, jossa on ollut esillä? Kuvataidehan on tällä hetkellä hyvin usein erillinen, ei orgaaninen osa kaupunkeja, toisin kuin ennen ja näkyvyys tulee median kautta, jonka avulla taide elää tai ei. Bussipysäkin koristelu hökötyksellä pitäisi tuoda hyvää mieltä? Juu, on se orgaaninen osa, mutta mikä osa ja heiluuko se? https://www.tampereenratikka.fi/art/ratikan-taide-tuo-pyynikintorille-teoksen-joka-valtaa-koko-pysakin-talta-varikas-taidepysakki-tulee-nayttamaan/ Näyttää ja kuulostaa hyvältä paperilla aivan kuten Pasila. Teosta ei ole hirveästi kehuttu ja kommenteissa sitä on pidetty kalliina ulkonäköönsä ja heppoisuuteensa nähden. Taide on tässä osa isompaa kokonaisuutta, mutta millainen osa? Ratikka on kummitusjuna, joka menee eriväristen taidepisteiden läpi? Onko taide ottanut kuin jääkiekkokaukalon osan, ainakin samanlaisista materiaaleista teos on tehty, suoja ja pleksikoristelu samassa? On tietenkin positiivista, että on yritystä tehdä teoksia osaksi isompaa kaupunkikokonaisuutta, mutta miten hyvin nykytaide siihen pystyy, kun on päälleliimattu fiilis ja laitetaan kivoja värejä? Hyvä asia on, jos mainosten määrä näin vähenee. Samaa tekniikkaa ja taktiikkaa kuin tässä työssä käyttävät ulkomainokset ja ajattelu on kevyen oloista eli teos ei teknisesti eikä taiteellisesti tee vaikutusta. Kun nykytaide tehdään peittämään tylsiä rakenteita ja toimittaa pellen virkaa, onko se taidetta. Pitäisikö taiteen edessä olla haltioissaan ja pysähtyä? Taide kun arkipäiväistyy mainosten tasolle, se samalla litistyy ja kertakäyttöistyy, mikä on nykyajan tyyli, nopea vilkaisu ja seuraava kuva. Jalankulkijan ja julkisten liikennevälineiden käyttäjän taso on hyvä lähtökohta, mutta tekevätkö mainokset saman ja myykö taide jotakin ja kenelle? Kaippa tässä on ajateltu vihreästi ja kuinka harmaata meillä on, että värilliset lasit päähän, niin näyttää paremmalta? Ratikka itsessään on hieno ja tarpeellinen. Tampereella on tässä vuosien varrella ollut outo tyyli koristella taiteen näköisellä reittejä, jotenkin peruskoulutasoa isossa mittakaavassa, jos tiedät mitä tarkoitan, mutta jos olisi oikeasti naivistinen eikä muuten vain lapsellinen ja ihan sama.
Valokuva on isossa osassa nykytaidetta, kun taiteella on oltava näkijä ja kokija tai tehty työ on tuotava esille, se tapahtuu, kuten performansseissa yms. valokuvan avulla (niinkin paljon, että valokuvausprosessi on osa teosta), kun yleisö on hyvin rajautunut, pieni tai muuten olematon, kuten yleensä itselläni esimerkiksi, valokuvasta tulee teos ja se on samalla dokumentti. Eli taiteella on oltava yleisö ja onko katsoja/ohikävelijä aina yleisö/asiakas, vastaanottava ja mitä taiteen avulla vastaanotetaan? Mikä taiteen vastaanoton tulee olla? Hiljaista hyväksyntää, välinpitämättömyyttä, kiukkua vai innostaako kuvataide esimerkiksi bussipysäkillä? Jos on tarkoitus kokea, ajatella, tuntea ja olla osa kaupunkia, kyllä taiteella oma paikkansa tässä prosessissa on, itse odotan aikaa, jolloin Tampere ryhtyy tekemään muuta kuin koristelua taiteena, koristelu koristeluna on ihan ok, taiteena kovin onttoa. Monesti, kuten nytkin, vastaanotto on, että rahan olisi voinut käyttää mielenterveyspalveluihin, mikä ei ole aivan väärä huomio. Iloisen pinnan oletetaan tuovan hyvää mieltä.
Miten kun taiteessa seksismi ja suhmuilu eivät katoa minnekään, nykyaikana kun ollaan niin feministejä ja vasemmalla, sitä vaan ihmettelin, että kuinka on mahdollista, pitää yllä systeemiä, jossa vanhanaikainen ympäripyöriminen, selkääntaputtelu ja alaspäin katsominen ovat hyviä asioita, suoranainen ilkkuminen? Minusta kun vaikuttaa, että valta-asemissa, joissa puolustetaan omia oikeuksia, omaa oikeassaoloa, olemassaoloa ja luennoidaan muille, miten kieltä tulee käyttää, mikä on syrjintää ja väkivaltaa, käytös kun on heillä itsellään kovasti hukassa siellä sisällä, ne prioriteetit ja arvot etenkin, mitkä ne taiteessa ylipäänsä ovat: että ne tosi hyvät tekevät taiteen, tuottavat sen ja instituutiot tuottavat nämä tähdet? Asia on nyt toisinpäin, että se ilkkuminen tapahtuu täältä suunnasta ja aiheesta. Aiheetta ilkkuminen on noloa. Jatkuva muutospuhe silti minkään muuttumatta haluttuun suuntaan, alaspäin lyöminen kuin se olisi oleellinen osa taiteilijan kokea, kertoo kritiikin tarpeellisuudesta ja miten kykenemättömiä taiteessa työskentelevät ovat huomaamaan oman vaillinaisuutensa, tietämättömyytensä, osaamattomuutensa ja typeryytensä että vallanhimonsa. Tähtenä on kiva hillua, sanottavaa vaan on niin vähän ja omasta navasta, tekoja vielä vähemmän, koska se vaikuttaa urakehitykseen.
Taide ja kun sitä julkisesti rahoitetaan, on hyvä muistaa, miten ideologista toiminta taiteessa on ja mennään oma etu edellä. Ei ole uutta, että taiteilija julistautuu kommunistiksi, sen millään tavalla vaikuttamatta systeemin muutokseen eli tuotanto- ja tekotapojen muutokseen, ajattelun muutokseen, kuinka taide esitetään, missä se on esillä ja ylipäänsä, millaista taidetta on nyky-yhteiskunnassa: saammeko laatua eli voimmeko luottaa systeemin toimijoihin tässä asiassa ja millaisilla motiiveilla asioita tehdään, kenen etua ajetaan ja suojellaan? Minulla on niin vahva epäilys, että se on jo suorastaan tieto. Taiteilijat ja systeemin ylläpitäjät voivat paistatella tässä kauniissa hyväntekijän ja asiantuntijan valossa, jossa otetaan kantaa ja kommentoidaan sieltä sisältä tänne ulos. Elitismi haisee kauas ja on niin vinksahtanut ristiriitaisuudessaan, että nykytaiteesta ja näistä taiteilijoista voi olla tietämätön. Nykytaiteen ohittaa helposti ja kommunismi ja feminismi tässä kontekstissa on hämmentävä mix, että olen jäänyt pohtimaan, miten vähän he näistä ismeistä tietävät ja mitä tarkoitusta ne ajavat lopulta. Mikä se kommunistinen ja feministinen osuus on, onko se julistautuminen ja ryhmäytyminen, yhdessä tekeminen ja hyväntekijyys? Keskittyä selkeiden väärinkäytösten ja epäpätevyyden vähentämiseen on liikaa pyydetty, niitä voidaan tunnustaa tapahtuvan, mutta asioille mitään tekemiseen kuluu helposti vuosikymmeniä, selkeästi hyvin paljon ja selkeästi se on hyvin vaikeaa. Muutos tarkoittaisi kasvojen, menestyksen ja arvovallan menetystä, kuka enää tietää taiteesta mitään oikeasti muuta kuin tämän kilpajuoksun ja syy tehdä taidetta voi olla pelkkä maineen hamuaminen. Miten taiteessa käyttäydytään ei ole syy, miksi mitään muutettaisiin ja miksi sitä tehdään, tarkoitus on näkyä mahdollisimman paljon: no, näin on tehty jo vuosikymmeniä, jatketaan samalla sapluunalla. Huomauttaisin kuitenkin, nykysysteemi on ollut käytössä todellakin vain vuosikymmeniä ja on jäänyt huomaamatta, ettei se enää vastaa nykypäivää. Oma ura on ennen kaikkea tärkein asia, saadut rahasummat ja vasemmistolaisuus kivasti kultaa tämän, taiteen, maineen, puheen taiteesta ja sen merkityksestä, se kuulemma parantaa. On merkityksellistä taidetta ja paljon ainoastaan tekijälleen tarpeellista. Taide on kaunista tai mitä julkiseen taiteeseen tulee, todella kamalaa liian usein, hirveää settiä ihan kuntien ja ihmisten kustannuksella, näkösaasteena järkyttävää. Osaamisella vaikuttaisi olevan hyvin vähän tekemistä hyväksymisen kanssa, tästä on niin monta esimerkkiä, että on suorastaan koomista, että tällainen systeemi voi jatkaa toimintaansa siihen kenenkään puuttumatta aivan kuin konemaisesti tai kenenkään voimatta vaikuttaa siihen millään tavalla konkreettisesti, mikä edelleen kertoo hyvin autoritäärisestä, muutosvastaisesta systeemistä ja sen ylläpitäjistä, jotka voitelevat toisiaan ja ovat kritiikin yläpuolella. Sellaiset jotka kritisoivat ääneen ja julkisesti, heitä on vähän ja syystä. Heidät nauretaan ulos, hiljennetään, leimataan, ei heistä mainita missään mitään paitsi niissä supinoissa, joita täytyy itse ruokkia, se on niin kovin helppoa ja loputtoman huvittavaa. On se kumma, kun ne fasistit on aina jossain muualla.. heidän kustannuksellaan vitsaillaan ja heitä kauhistellaan, aivan kuin vallan kahvassa vain voi, ylhäältä alas, siellähän ei ole fasisteja, etenkään taiteessa, he ovat sosialisteja, keskenään, koska vain tosi asiantuntijat voivat niin tehdä ja ovat hyvän puolella pahaa vastaan.
On hyvä kommunistin muistaa, että kommunismissa on ensisijaisesti työstä kysymys, yhteistyöstä siinä merkityksessä, ettei leijailla yläilmoissa ja katsota alaspäin, työläisen asemasta, työläisen lapsista ja niistä matalapalkkatöistä, niistä joita luuserit tekevät, työläisen elämästä ja mitä varten se on: toimeentuloa ja hyvinvointia varten, ei pahoinvointia. Keskiluokkainen nykykommunisti taitaa olla enemmistö kommunisteista ja se on tosi outo ilmiö, etenkin taiteessa, jossa työntekijöitä eli sisällöntuottajia lähinnä kusetetaan ja käytetään hyväksi, koska olemme yrittäjiä, näin voi tehdä? Olisi todella kommunistista tehdä taiteen työläisen etujen eteen työtä, sen sijaan, että ensisijaisesti puolustaa irakilaisia pakolaisia ja pyörittää maisteritehdasta, koska tällainen tämä systeemi nyt on ja olemme sen osia ja meillä on niin paljon sanottavaa, etenkin kuinka ihmisiä kohdellaan. Ihan todella. Taiteilijaa voi dissata joukolla sen vaikuttamatta kenenkään feministisyyteen tai vasemmistolaisuuteen koskaan, kun on siellä matalapalkkapäässä ja taiteilija, se tarkoittaa, että olet huono, et ole paremmin pärjännyt.. ja eikös rahattomuus ole yksi naurunaihe keskiluokkaisessa taiteessa, keskiluokalle tai siis ne, joilla sitä ei ole ja se näkyy päällepäin. Ei kovin vasemmistolaista, siis työn tekemisen dissaaminen ja taiteilijuuden, köyhyyden, tosi kiinnostavaa, raha ja taide ja kommunismi. Kiinnostavaa juuri tämän ideologisen kehyksen sisässä, jota te jatkuvasti käytätte ainoastaan oman edun tavoitteluun ja esille pääsyyn, niin ja ne pakolaiset, voi voi. Jos te ette pysty uudistumaan, miten maailmanparannus teiltä onnistuu sieltä kuutiosta, pakolaiskeskus galleriaan? Asunnottomistahan ei niin väliä, vai mitä, hehän ovat vain niitä suomalaisia köyhiä, juoppoja ja nistejä (niitähän ei taiteilijoissa ole..). Köyhät eivät ole taiteessa nykypäivänä kiinnostavia edes aiheina, joskus on ollut toisin. Liikemiesmäisyyden tunkeutuessa taiteeseen, häpeän tunteet tulevat kovin voimakkaina, jos haisee pahalle. Galleriasta voi huudella ismejä ja leimakirveitä, mutta mikään ei muutu muuta kuin huonompaan suuntaan, vallankäyttö keskittyneemmäksi, voittojen keräytyminen harvoille ja te voitte kiillottaa kuvaanne vasemmistolaisuudella? Taidehan on tieteellisesti täysin naurettava tähtikultti, joka legitimoi olemassaoloaan ja työtään käyttämällä tiedettä hyväksi, siis yliopistojahan te käytte, se ei välttämättä ymmärrystä lisää. Tämäkin on melko varma tieto. Se ei tarkoita, että kykenisitte itsereflektioon, te heijastatte muita ja luontoa, kun olette niin oppineita, teillähän on siihen mandaatti. Miten tämä näyttää ja kuulostaa aivan muulta kuin oppineisuudelta?
Julkinen taide on erinomainen esimerkki kyvyttömyydestä tunnistaa huonosti tehtyjä asioita, ajan ohi ajamista ja haluttomuutta korjata kulttuuria, joka suoltaa luokatonta möhkälettä paraatipaikoille, aukioille ja toreille vuodesta toiseen, koska sitä pitää olla siellä jostakin syystä. Möhkäle on nimenomaisesti kuvaava sana, jäänne taidehistoriasta, jonka ajatellaan olevan ärsyttämättä ketään, koska tämä on joku virallinen juttu. Senkin ovat luoneet oppineet ihmiset ja hehän tietävät enemmän kuin perusjamppa. Taide ärsyttää huonoudellaan, oletuksillaan ja jälkeenjääneenä tapana, jossa muotopuolet 60-luvulle pysähtyneet ajatukset haisevat kauas. Helppous, ideaköyhyys ja selkeä kuntien varojen ja hyväntahtoisuuden hyväksikäyttö, jossa kuntalaisilla ei ole tässä päätöksenteossa sananvaltaa muuta kuin purnata jälkikäteen että tällainen ilmestyi, koska instituutioissa ovat ne asiantuntijat, jotka tuottavat tätä iloa meille ja he tietävät taiteesta. Ihmettelen, mitä he tietävät lopulta. Itselläni ei ole luottoa osaamiseen lainkaan. Nämä esimerkkiteokset ovat myös esimerkki huonosta sijoittelusta, esillelaitosta, joka on iso osa teosta. Että teos vain tönöttää jossakin kyltin kanssa, ei riitä perustelemaan itseään eikä taiteilijan toimeentulon pitäisi olla peruste huonon julkisen teoksen olemassaololle tässä kohtaa, jos tuotetaan näin esteettisesti heikkolaatuista julkista taidetta teos teoksen perään, mikä sen funktio todella on kaupunkilaisille, pitää asiantuntijat leivässä, jotka eivät osaa työtään? Tampereella todellakin on omituinen tyyli taiteen suhteen ja paska on jalustallakin paska kirjaimellisesti. Onko tämä joku pieni kaveripiiri, joka näitä tekee ja valitsee, koska tämä on todella kamalan näköistä ja ammattitaidotonta, niin monella tavalla yhä uudestaan ja uudestaan ja taso vain heikkenee. Lähiöihin tulee Fingerpori-muraaleita ja keskusta saa erinäisistä möhkälemateriaaleista koottuja viitteellisiä sisällyksettömiä pystejä ja pintakoristeita, räjäytettävää roskaa. Osaaminen on Suomessa selkeästi jossain muualla, kuin missä sen pitäisi olla ja olisi toivottavaa, että kunnissa ryhdyttäisiin äänekkäämmin siellä valtuustoissa kyseenalaistamaan huono taide ja sen tuottaminen, että virat ja jalustoilla pällistelyt vuosikymmenestä toiseen. Taiteessa uudistuminen ei ole itsestäänselvyys, vaikka näin oletetaan, ei ole myöskään luovuus, näkemys ja riskinotto. Sellaiset ovat niitä outoja, jotka pilaavat alan maineen… Julkisessa taiteessa ei oteta minkäänlaisia riskejä, etenkään taiteellisesti ja älyllisesti. Museoissa ja taidekouluissa yhä vähemmän, koska on oltava poliittisesti korrekti ja palveltava ensisijaisesti vähemmistöjä ja ajateltava tunteita ja kuka loukkaantuu. Se on älyllistä epärehellisyyttä, alamaisuutta. Kasvojen ja yleisön menetyksen pelkääminen vievät taidetta pois taiteesta ja saamme pinnallista höttöä, sisällyksetöntä pintaliitoa, mitään haastamatonta kivaa tekemistä ja tähtiä, jotka tuovat yleisöä. En pidä koristelua taiteena enkä taidetta taiteen vuoksi taiteena, varsinkaan säännönmukaista sääntökirjan mukaan tuotettua että-on-jotakin-taidetta ja taidetta muistuttavaa taidetta, pelkäävää taidetta, sanelun mukaan tehtyä varsinkaan. Jos ei ole omaa ajattelua eikä uskallusta, taide ei kehity hyvään suuntaan tai ollenkaan, kuten jo julkisen taiteen osalta näemme paljaalla silmällä.
Kommunismi ja pelkääminen on uskoisin, vaikuttanut julkisen taiteen muotoon Suomessa ja miten sitä on tuotettu nimekkyyden voimalla täyttämään tila oikeassa kohdassa. Nimekkyys ei ole lupaus yhtään mistään taiteessa. Se vain kertoo, että on päästetty esille, tämä ihminen on näkynyt ja hänestä on kirjoitettu. Hänet on kruunattu ja hyväksytty ja ehkä jopa myy, mikä on ilmeisesti merkki laadusta. Kun kommunismi näkyy ulkomuodossa, muttei systeemin ajattelussa työläisen asemasta, ulkokultaisuus toimii niin, että kommunisti saa rahat ja ne jotenkin keskittyvät.
I know you like to repeat, but sometimes it happens, you hit a wall.
Näin työväenluokkaisena monessa polvessa, sieltä koskaan nousematta niin sanotusti ylös tekemällä luokkaretkeä todellisuudessa, vasemmistolaisuus taiteessa on todella pysäyttävä kokemus, lähinnä kokemuksena, mikä tämä kupla on ja mikä tuo muu maailma on suhteessa tähän kuplaan ja kuka tämän voi kyseenalaistaa? Duunari tietysti. Taiteilija, joka ei ole ollut kommunisti, hän ei luultavasti ole kuuluisa. Onhan tietysti näitä poikkeuksia, kuten Osmo Rauhala. LOL. Taide ei lähtökohtaisesti ole työväenluokkaista vaan keskiluokkaista. Keskiluokasta tuleva taiteilija saa ihailua ja työväenluokkainen taiteilija ei ole hyväksytty edes siellä omassa luokassaan.. Duunariammateille ja matalapalkkatöille nauretaan, miten säälittävää. Aiheena työ ei ole nykypäivänä trendikäs, paitsi jos olet toimistossa töissä ja teet siistejä sisätöitä, silti te olette vasemmalla? Työstä puhuu nykyvasemmisto muutenkin harvinaisen vähän, paitsi influensereistä, aika hyvät mainosrahat, wow, houkuttelevaa. Mutta, kun olisi parempi tulla tuilla toimeen? Ok. Kiinnostavia ristiriitoja löytyy niin paljon, että joku valehtelee, esittää parempaa kuin on ja ihmetellä täytyy, kuka tämän maksaa, ne tuet siis. Taiteelle täytyy yhä uudestaan muistuttaa, mistä vasemmistolaisuudessa on kyse ja ihmetellä, millaista työtä taide on. Kun vieroksuu työtä ja pyrkii muiden siivellä elämiseen, ehkä oletkin vahvasti oikealla?
Pääroolissa vasemmistolaisuudessa voisi kuvitella olevan matalapalkkaduunarit, köyhät jotka tekevät työt, joita te ette halua edes ajatella tai että sellaisia on edes olemassa tai että niitä joku tekee tai mitä niillä on taiteen kanssa tekemistä. Jos matalapalkkaduunilla ja taiteella olisi tekemistä keskenään, eikun hetkinen, taiteilijallehan ei makseta palkkaa..tekeekö hän orjatyötä? Eikun hänen päätulonsa lienee apurahoissa, ainakin Aalto-yliopiston mukaan. Taide on kuitenkin palkka itsessään. Olet ollut onnekas ja saanut opiskella alaa. Taide ottaa kuitenkin erittäin mielellään verorahat vastaan ja tulee niitä ulkomaita myöten pyytämään, samoin ideat, maksamatta niistä mitään, koska taide tarjoaa hyvää, parannusta ja hiilinkiä ja turistivirtoja. Taiteilijan pitäisi tehdä taiteensa turistivirroille? Ajatelkaa mitä yksi Rothko maksaa hei, aivan saatanasti. Samoin taiteilija voi tehdä työtänsä tässä systeemissä saamatta palkkaa edes museonäyttelystä ja arvostellaan, mitä sillä oli päällä. Älkää jumalauta kutsuko itseänne vasemmistolaisiksi tai feministeiksi, kun systeeminne hyväksikäyttää ja halveksii taiteentekijöitä ja sanoo rakastavansa taidetta samassa lauseessa ja seksistiapinat voivat rellestää mielinmäärin. He ovat tehneet niin, niin kauan kuin minä olen toimintaa seurannut. Asioihin ei ole tullut minkäänlaista muutosta, koska samat ihmiset työskentelevät vuosikymmenestä toiseen palkintoasemissa.
Näitä systeemin työhön liittyviä ongelmia ei kukaan halua korjata, koska se maksaa instituutioille ja tarkoittaa lypsyn päättymistä ja koska taiteilijat ovat epätoivoisia ja haluavat esille, vaikka ja aina ilmaiseksi. Instituutit joutuisivat myös myöntämään tekevänsä mitään ongelmille. Mä uskon, että rakastatte. Rakkautta suorastaan pursuaa, laitetaanko perseeseen. Taiteessa rahastavat kaikki muut paitsi taiteilijat, ja että duunarin skidi tekee nykytaidetta, on ilmeisen harvinaista, koska minua epäillään ja ihmetellään, ihan oikeasti, kuinka se on mahdollista, miten sinä olet päässyt tällaiseen paikkaan. Päästä jonnekin? Se tuntuu olevan kovan työn takana minulle. Ei se helpolla tule. Ei tietenkään ole mikään ihme, että poikkean linjasta ja kuvasta, koska kuka on taiteilija ja mistä hän tulee, millainen on taiteilija ja mitä kukakin osaa. Minun on todistettava feministisyyteni ja vasemmistolaisuuteni keskiluokkaisille hyväperheisille kusipäille, jotka siis ovat vahvasti vasemmalla, mikä tarkoittaa, että minun on oltava samaa mieltä ja näytettävä samalta eli sulauduttava joukkoon, tähän luovuuteen ja rakkauteen. Taiteen seksismille ja naisvihalle kukaan ei myöskään tee mitään, koska seksisteillä on paljon valtaa. Kun käyttää valtaa taiteessa, joltakin lähtee ura. Työpaikkakiusaaja saa potkut vasta monen vuoden jälkeen, koska hänellä on rautaiset suhteet New Yorkiin #Frame. Minä edelleen todistan, että osaanko mitään ja olenko uskottava, eihän minua suurinpiirtein ole olemassa, sula mahdottomuus. Suhteet New Yorkiin tekevät taiteilijan ja taidetyöläisen uskottavuuden. Minun on sitä vaikea vakavasti ottaa millään tavalla, puhumattakaan tasoista.
Aihe, josta on myös vaikea saada kiinni, koska aiheen henkilöt ja taidemaailma ovat poliittisesti koomisia paskanpuhujia ja huijareita, joille asioiden samanlaisina pysyminen merkitsee tienestien vakautta. Saavutettu asema on saavutettu asema. En itse pysty muuta kuin nauramaan tätä epätodellista luotua systeemiä, jossa taiteilija ei ole millään tavalla määräävässä osassa vaan nappula, jota ei oteta vakavasti ennenkuin hän tekee tuohta ja hänellä on suhteita. Huomauttaisin, että kommunismi pyrkii pois rahasta. Systeemi, jota he itsekään eivät halua purkaa, se on niin täynnä sepitystä ja esitystä, että romahdus tulee olemaan järkyttävä. Sitten kun kukaan ei enää usko. Kuolleita taiteilijoita on hyvä esitellä, he ovat hiljaa.
Mitä romantiikka tarkoittaa ylipäänsä taiteessa? Taiteessa romantiikka on hiukan eri asia kuin ‘oikeassa’ elämässä, mutta ne saattavat taiteilijalle yhdistyä omituisella tavalla, kun taiteen ‘oikea’, elämä ja tekeminen kohtaavat. Taide on kulissi, kulissi on se millä tätä asiaa myydään ja se on hyvä olla pystyssä, mutta onko se taidetta? Itse lähdin opiskelemaan kuvanveistoa 1998, vaihdoin muotoilupuolelta, koska siellä ei ollut tarpeeksi opettajia, joka laman jälkeen ihmetytti minua, ettei opettajia löytynyt, kuten meille sanottiin. Koulu oli juuri vaihtunut AMK-muotoon, mikä vanhempien opiskelijoiden mukaan selkeästi heikensi opetuksen laatua ja tottahan se oli: ei yhtään vierailevaa opettajaa esimerkiksi. Muotoilua on haasteellista opiskella itsenäisesti, taiteessa se on helpompaa. Kyynisyys ja aliarvioiminen taiteessa ilmeisesti kuuluvat asiaan, koska ne ovat pääasialliset tavat kohdata mitään, etenkin joku tuntematon taiteilija (mitä tilannetta voi joutua käyttämään hyväkseen). Astuin kuvanveiston saliin ja ilmeinen reviirinsuojeluvaisto iski, kun kuuluva kommentti oli, kuka vitun ääliö tuo on. Noh, minä esittelin itseni ja ryhdyin työhön. Kuinka persettäni kommentoitiin opettajan toimesta oli myös kiinnostava ‘taiteellinen’ interventio ja yritys saada minut tuntemaan itseni alastomaksi, mutta jos työni esimerkiksi loukkaa maahanmuuttajia, siitä täytyy olla erityisen varovainen, näin hän minulle kertoi. Hämmästyttävää, mutta totta. Niinhän se menee, esineillä ei ole tunteita, joten minulta on turha kysyä, miltä tuntuu, eikö totta. Aina vain pelkästään helvetin hyvältä. Ajatella, että minä olen tässä se haitallinen ja ilmeisen pelottava, koska ajatukseni saattavat oikeasti muuttaa jotakin. Muutoksen ja kritiikin pelko on taiteen kohdalla todella outo ilmiö. Kaipa tarkoitus on jämähtää ja sitten vain sekoitetaan.
Ymmärrän, että kilpailu on kovaa, mutta itse yritän pärjätä osaamisella, en kenenkään alasampumisella enkä hiljentämisellä. Osaaminen alalla tuntuu olevan todella hakusessa edelleen, nämä huippuosaajat kaveeraavat kyllä keskenään hyvin lahjakkaasti. Ehkä se on alalla vaadittava suurin taito. Taidehan on kaikkia varten, paitsi taiteilijan ammatti.. Ihmistä on helppo haukkua ja hänen kehumisensa on äärimmäisen vaikeaa, kun hän ei ole kaveri ja varsinkin kun ei kestä, että hän puhuu vastaan tai protestoi jotakin niin täydellistä kuin taiteen ammattilainen vastaan. Vastaansanomisen ja kritiikin sietokyky on taiteen egoilussa ja kuka puhuu-hierarkkiassa varsin heikko. Se siitä feminismistä ja kommunismista taiteessa. Ne ovat kauniita ajatuksia, joiden kautta kommentoida ulkomaailmaa ja saada itselleen hyvän ihmisen aura, ideoita vain ei sisäistetä ja ymmärretä konkretian tasolla, jolloin olisi pakko saada aikaan esimerkiksi nollatoleranssi syrjinnälle ja seksismille. Kyllä te puhua osaatte, tekojen laita on sitten ihan eri juttu, kun voi olla kaverista kyse ja omasta urasta. Mielestäni pelottomuus ja tietynlainen uhrautuminen taiteen eteen on pakollista, jotta saavutetaan jotakin merkityksellistä. Se on vallankumouksen perusjuttuja, itsensä unohtaminen.
Ihmisenä ja tekijänä kasvaminen taiteen kautta on ollut oleellinen asia itselleni. Mitä taiteen haluun muuttaa mitään tulee, olen hyvin skeptinen, mahdollisuus on toki aina olemassa ja se on otettava. Pelko, että skene ei hyväksy ja ajattelee, että olet haitaksi liiketoiminnalle, on 100%. Se vaan kertoo vastalauseen tarpeellisuudesta. Todellinen muutosvoima tulee marginaalista, kuten ennenkin on tullut ja taiteen historiasta voimme lukea, miten vallankumouksellisuus ja väärintekeminen on ollut muutosvoimaista, vaikutusvaltaista ja oleellisen tärkeää taiteen ja ajattelun kehitykselle, ja lähes aina vastustus on ollut väkivaltainen. Reviirin suojelu ja muurin murtaminen että rakentaminen toistuvat syklisesti. Taidetta hallitsee maine ja raha, kuten kaikkea muutakin ja se ei ole hyväksi taiteelle, koska näiden kahden attribuutin kautta määritellään mikä on hyvää. Maineikkaan taiteilijan nimi on mainosta ja hänen sanaansa kuunnellaan. Positiosta kauniin puhuminen jotenkin kuuluu asiaan ja vallankumouksellisia voi kaukaa ihailla. He eivät pääsisi nykyään lähellekään taidekenttää, luultavasti jo pelkän hajun johdosta. Taiteella on edelleen oikea paikka.
Romantiikka siis myy, romantiikan aikakausi on meille se, jolloin kauneus oli lähellä ja Suomi nousi itsenäiseksi. Syntyi uusia ideoita ja aatteita. Kauneus on ympärillämme ja tämä liittyy taiteeseen, rakentamisen ja taiteen yhteyteen, mistä kauneutta etsimme ja mitä pidämme kauniina. Kauneuden olemus on, että se ottaa aikansa; rahaa meillä ei ole hitaasti tekemiseen enää ollenkaan, eikä varmaan taitoa saati halua. Meillä ei jostakin syystä enää ole resursseja, kapasiteettia, voimia, jonka voi päätellä jatkuvasta ulinasta ja tehokkuuden vaatimuksesta.
Romanttinen ajatus taiteilijasta, taiteilijaelämästä ja taiteen tekemisestä pysyy edelleen elossa, koska se on niin uljas ja kaunis ja ihana viininmaisteinen kuva, huoleton ja peloton hyppäys unelmaan saavuttamattomasta. Pelottomuus todellakin on puoleensavetävää, koska se on niin harvinaista, se on myös välttämätöntä ja se kohta kun ei ole muuta vaihtoehtoa. Jotakin kaunista on ehdottomuudessa, vimmaisuudessa ja mahdottoman tavoittelussa, ja kun tuon mahdottoman joku saavuttaa, on se inspiroivaa, ihailtavaa ja iloa tuottavaa muillekin. Satu köyhästä murjotusta taiteilijasta on totta ja viekoitteleva, mikä on edelleen mielestäni kummallista. Se myös huvittaa köyhää taiteilijaa, koska rahalla mitataan oletko taiteilija. Taiteilija on kuin sankari ja antisankari yhdessä, mitä taiteellinen vapaus ajatuksena kenties edustaa, että voit olla sääntöjä rikkova, melkeinpä millainen tahansa, mutta ole oikeanlainen, koska sinut tsekataan päästä varpaisiin. Kun taiteesi istuu kehykseen jossa on oltava, sinutkin hyväksytään?
Koskee edelleen miehiä, kuinka kauan härskiä käytöstä ollaan valmiit peittelemään ja sille naureskelemaan. Nainen on potentiaalinen tyrkky ja toinen taiteilija on ehkä hyödyllinen kontakti tai hyödyllinen hölmö, joten työ on yksinäistä ja yksinäisyydestään täytyy pitää. Sukupuolen takia vähättely taiteessa on niin tavallista, että se melkein kuuluu asiaan. Huonoja puolia romanttisessa taidekäsityksessä on, ettei se päde enää nykypäivänä taiteilijan työssä, silti kiiltokuvaan takerrutaan kuin lapselliseen ajatukseen inspiraatiosta. Asia on ymmärrettävissä myös sairauden kautta, jona taiteilijaa usein pidetään. Taiteilijassa on myös aina jotakin vikaa ja joku probleemi, josta syystä taiteilija on henkilökohtaisesti tunnettava, jotta hänen työnsä voi laittaa esille ja hänet esitellä muille. Mielenterveysongelmat yhdistetään taiteilijoihin yhtä hanakasti kuin alkoholismi ja muu häiriökäyttäytyminen, joten taiteen parantavat vaikutukset jäävät pohdituttamaan. Siksi hiukan kavahdan esimerkiksi taideterapiaa tai kun masentunut haaveilee taiteilijan ammatista: ala ei varsinaisesti toimi terapiana eikä taiteilijaksi lukeudu iltaisin viinilasin ääressä höpöttöjä, tosin ravintolassa verkostoituminen lienee yhä vahvassa käytössä. Alkoholi toimii huonosti mielenterveyden pelastajana, sanoisin samaa taiteesta ammattina, muista taiteen parantavista vaikutuksista en osaa sanoa. Nautintoaineet ja taide jotenkin elimellisesti ovat yhtä ja näin parannetaan maailmaa. Tämä ilmeisesti tapahtuu, kun sinut on hyväksytty sisäpiiriin ja käytät oikeita aineita? Silloin sinut on parannettu ja olet puhdas? Hajuttomuus ja mauttomuus lienevät nykytaiteessa trendinä, koska pelko on vahvasti läsnä, mitä samanmielisyys ja sulautuminen muuttavat?
Illuusiot, todellisuus, itse tekeminen, osaaminen ja saavuttaminen voivat olla hyvin kaukana toisistaan. Aivan yhtä vaikeaa tuntuu olevan ymmärtää, että taiteessa on kyse ideoista, ennen kaikkea omista ideoista eli kun sanotaan, minäkin voisin tehdä tuon, tarkoittaa teknisesti voit varmasti toteuttaa montakin nykyteosta, mutta alkuperäinen idea on jonkun toisen ja se idea on elimellisen tärkeä teoksen kannalta, ei välttämättä tekninen osaaminen. Hämmentävästi tämä taso jää monelta ymmärtämättä ja taiteilijaa on helppo halveksua että vähätellä, mikä on myös taideskenessä eli -maailmassa varsin normaali käytäntö ennen kuin taiteilija hyväksytään asiantuntijoiden toimesta. Eli kärsimys kyllä kuuluu taiteen tekemiseen, joka syntyy jatkuvasti itsensä todistelun tarpeesta, koska ei edes koulutus takaa mitään. Taiteilija roikkuu aina hiukan ilmassa, mikä voi olla merkki epävarmuudesta, joka ei niin kovasti nauttivalle, on todellakin kärsimystä aiheuttavaa. Joidenkin taiteilijoiden mielessä romanttinen taiteilijakuva on yhä sellainen jättiläinen, joka täytyy pitää elossa, ja jotkut ovat sekoittaneet perseenpuristelun ja seksismin romantiikkaan tai luulevat, että nuoret ovat tämän perinteen jatkajia ja ehkä ovatkin ja ajattelevat, että näin on hyvä edetä taiteessa edelleen? Seksikkäillä perseillähän tehdään uraa ja rahaa, ehkä kohta taiteessakin, niin iso asia naisen vartalo on ja siihen työntymisen mahdollisuus.
P.S: Ihanko totta kommunisti? Mitä kommunisteihin taiteessa tulee ja joita on ilmeisen paljon, olen ymmärtänyt, että taiteilijan tuleekin elää yhteiskunnan tuilla eikä tehdä muuta työtä, etenkään pienipalkkaista paskatyötä, jota kommunistitaiteilija halveksii. Tämä tuli päin naamaa ja oli että wow, nyt on todellista kommunistisettiä. Kummallista kommunismia siellä keskiluokassa. Miten keskiluokkainen, hyvätuloinen on edes kommunisti tai halveksii köyhää taiteilijaa, koska voi? Nyt menee puurot ja vellit sekaisin taiteen tohtorilta. (Minkälainen ihminen tappaa kissan ja tekee siitä videon? Että sellainen opettaja..kannattaa siellä Aalto-yliopistossa olla tarkempi millaisia opettajiksi valitsette.) On myöskin kummallista kuinka vähän taiteen instituutioihin kohdistetaan kritiikkiä tai se hiljennetään valittamisena. Kun on poliittinen taiteilija, on varsin outoa jättää näin suuri yhteiskunnallinen vaikuttaja kuin taidemaailma, kritiikin ulkopuolelle, mikä käy yhteen uraa ajatellen, eikö totta. Taiteilijan ura rakentuu esiintymisestä taiteen paikoissa, joten älä ole hankala ja esitä kritiikkiä täydellisyydelle.
Kreikkalaiset ajattelivat kritiikistä tai silloisesta poliittisesta puolustuspuheesta eli retoriikasta: retoriikan tärkein ominaisuus on vakuuttavuus, ei totuudellisuus, halu saada mahdollisimman moni omalle puolelleen ja tämä tapahtuu juuri politiikan kentällä. Kuulostaa samalta, mitä lehtikritiikit nykyään tavoittelevat eli mahdollisimman monia lukijoita ja ostajia, potentiaalisia kuluttajia mainostajille. Hiukan filosofiaa, kosmetiikkaa, taitoa ja arvon ylennystä. Taide ei antiikin Kreikassa ollut arvokas taito hallita vapaalle miehelle, retoriikka kylläkin. Millainen on taiteen arvostus nykyään ja kuinka vapaita olemme harjoittamaan taidetta? Kuka tahansa voi puhua eli olemme vapaita. Onko taide ja taiteilija vapaa ja miten hän ottaa kritiikin tai mitä hän voi puhua, saako hän kritiikkiä vai osakseen jonninjoutavaa pölinää, joka ylläpitää kohteliasta hiljaisuutta? Miksi ajatellaan, että ulkomainen taiteilija tekee parempaa taidetta kuin paikallinen taiteilija tai miksi kuraattorin sana on painavampi kuin taiteilijan eli asiantuntija on asiantuntija ja taiteilija tavallaan ei.
Mikä on vahvan asiantuntijuuden vetovoima, on, kuinka uskottavaa asiantuntijuus on, ja kuinka asiantuntijuuden uskottavuus syntyy. Miten ja miksi asiantuntijaa uskotaan, kuinka asiantuntijan sanaa toistetaan ja pidetään oikeana. Johtuu varmaan ennakkoluuloista ja luottamuksen puutteesta, kun valkoinen lääkärintakki aiheuttaa välittömän luottamuksen tunteen, titteleistä, diplomeista, kavereista, konventioista, rahan voimasta ja institutionaalista arvonluontimalleista. Jotenkin kuin että nainen tekee jonkun asian paremmin kuin mies, koska on nainen ja päinvastoin. Kriitikolla on oltava psykologista silmää ja taitoa käyttää valtaansa oikein eli oikeudenmukaisesti. Valinta on vaikuttamista: mitä katsoo, mistä puhuu, mitä näyttää katsottavaksi. Kuinka ennakkoluuloista taidekritiikki on? Uskaltaako kriitikko olla avoin taiteelle, joka ei ole esillä taiteelle varatulla paikalla? Mitkä ovat alan kliseet ja ainaisilta tuntuvat vinoumat? Miksi niistä on vaikea päästä eroon? Ehkä vinoumat ovat, koska niiden ei halutakaan poistuvan. Ne palvelevat jotakin tarkoitusta ja ylläpitävät systeemiä, jonka ei odotetakaan muuttuvan.
“Kriittisyys tarkoittaa kykyä itsenäiseen ajatteluun, uudenlaisten merkitysulottuvuuksien ja -yhteyksien löytämistä ja kykyä kyseenalaistaa itsestään selvinä pidettyjä käsityksiä”. Näin selvästi kiteyttää kirjassa Taidekritiikin perusteet Susanna Välimäki, joka keskittyy esseessään musiikkikritiikin maailmaan hyvin selväsanaisesti. “Taidekritiikin ensisijainen kohde ei ole kauppa-, vienti- tai imagotuote, vaan taiteen henkinen sisältö eli teosten taiteellinen arvo.” Omituinen sanapari taiteellinen ja arvo. Se ei siis ole sama kuin rahallinen arvo? Kuka mittaa taiteellisen arvon muu kuin kriitikko ja asiantuntija? Kuka sen määrittäisi muu? Mistä arvo tulee? Varsinaista kriitikkokoulutusta Suomessa on vähän tai ei ollenkaan riippuen alasta. Työ opitaan yrityksen ja erehdyksen kautta, tarjoamalla tekstejä ja opettelemalla bisneksen lait. On osattava luovia, oltava luova supliikki ja tuottelias tullakseen toimeen pelkästään kriitikkona. Monille kriitikkous on osa-aikatyö. Suurimpien lehtien kriitikot ovat ja ovat olleet tunnettuja vaikuttajia, joiden sanaan luotetaan, luotettiin ja joka luettiin pilkulleen, joiden sanan perusteella kenties tehtiin ja tehdään päätöksiä, mitä arvostaa ja ostaa. Kulttuurikriitikkous ei välttämättä ole palkitsevaa, kenties kriitikko ei saa sanoa mitä todella ajattelee tai puhua taiteesta, josta itse pitää? Kriitikko joutuu työskentelemään kiireessä, tinkimään kirjoituksen laadusta eikä aina ehdi paneutumaan niin hyvin kuin haluaisi jokaisen teokseen ja taiteilijaan.
Mitä kritiikki tarkoittaa? (entä valta ja julkisuus taiteissa ja kirjoittelussa)
Perinteisesti ja yleisesti ajatellaan, että taide on taidetyön tulos, taitavasti tehty, taidolla ajateltu, pieteetillä, ajalla, mitä suuremmalla taituruudella sen arvokkaampi teos. Mitä on taituruus taiteessa ja miten sen havaitsee muuten kuin onpa hyvin tehty ja kuinka osasit tai tulit ajatelleeksi? Tekotavan ja esityspaikan mukaan määritelty taiteilijan luoma teos on taidetta. Se on taiteelle varatussa paikassa esillä taiteen säännönmukaisesti ja löydettävissä, ymmärrettävissä taiteeksi. Ammattitaitoa kysynyt hengentuote, jolla on puhutteleva sisältö ja joka tekee jotakin, katsojalle. (Toivottavasti ei ole virallista taiteen määritelmää, oma määritelmänikin on liikaa sanottu ja vanha.) Toinen näkökulma taiteen arvoon on sisältö, aiheeseen eli mitä teos esittää, mikä se on, ja mikä sen tarkoitus on? Taideteoksen funktio siellä, missä se esitetään, sille, jolle se esitetään. Kuinka tärkeä sisällöllisesti teos on siinä ajassa, jossa se on tehty, mihin se viittaa, ketä se puhuttelee, miksi se on tehty ja täytyykö sen sijoittua taiteen perinteeseen ollakseen taidetta. Välimäki väittää, että on olemassa puhdasta taidetta. Että taide nyt, on olemassa haltioituaksemme, että taide on lähellä uskonnollista herätystä ja ihmettä, pysähtyäksemme ja huokaistaksemme. Sitä taide parhaimmillaan tuottaa, kemiallisen reaktion kehossa eli mielessä, mielihyvää, helpotusta, pakoa, sisältöä, ajatuksia, kokemuksen arjen ulkopuolelta. Siinä taiteen hyvää tekevä voima, joka on myös arvo. Vaikuttavuus ja tarkoituksellinen ihmettelyn herättely, aistiminen ja ajattelu, mutta miksi kysymys, kun ei ymmärrä. Miksi järkeen on pakko vedota ja mitä on ymmärrettävä, että voi hyväksyä? Miksi on oltava järkeenkäypä ja selitettävissä ja mitä lopulta on ymmärrettävissä arkitasolla? Mitä on tiedettävä muuta kuin se minkä näkee? Koska, elämme kapitalismissa, jossa kulutamme taidetta kuin mitä tahansa muuta, ovat taidegalleriat paikkoja, joissa taidetta voi katsella ilmaiseksi. Pääasiassa taiteilijalle esiintyminen, esittäytyminen ei ole ilmaista, kuten ei taiteen tekeminenkään. Taiteellinen arvo kytkeytyy taloudelliseen arvoon, halusimme tai emme. Kaikella on hinta ja taidetarvikkeilla. Idealistinen kaunopuhe taiteellisesta arvosta, itseisarvosta, kauneuden ja hyvyyden riittävyydestä ja taiteen puhtaudesta on naiivia valehtelua. Mitä jäin pohtimaan; naiivia ja valehtelua. Taide voi valehdella ja taidesysteemi nojaa taiteen humaaniin hyvyyteen. Taide ja systeemi eivät aina puhu totta, ole hyvä ja hyvää, hyväksi, hyvää tarkoittava ja oikeassa vaikka niin ajatellaan.
Kritiikilläkin on tarkoitusperänsä, jotka eivät aina ole kovin ylevät, vaikka kriitikon taidekokemus olisi kuinka ekstaattinen ja taiteilija hyvä kaveri. Kenties subjektiivinen näkemys rajaa liikaa pois tai antaa väärän kuvan, ainakin mitä tulee elokuvakritiikkeihin tai ennemminkin teoksen luonnehdintoihin, olen usein hämmästynyt niiden paikkansapitämättömyydestä. Kritiikki on reaktio, joka synnyttää onnistuessaan vastakaikua eli keskustelua ja kiinnostusta taiteilijan teoksia kohtaan laajemmin. Aina on joku, joka hyötyy kirjoittelusta, parhaassa tapauksessa hyötyjiä on monia. Hyöty nykyään on taloudellista. “Jako teos-, konsertti- ja äänitekritiikkiin on ongelmallinen, se rajaa musiikin teoksiksi, äänitteiksi ja konserteiksi. Musiikkia on kuitenkin kaikkialla, kuten julkisten tilojen ja arkiympäristöjen äänimaisemia voi olla kiinnostava arvioida. Hyvä kriitikko ei ota musiikkikritiikin kohteita annettuina vaan löytää uusia arvioinnin kohteita”. kirjoittaa Susanna Välimäki. Mutta enpä pelkästään kirjoittajia syyllistäisi kohdevalinnasta tai kuinka kirjoituksia laaditaan.
Entä instituutiokritiikki, kritiikki, joka kohdistuu paikkoihin, joissa taidetta esitetään? Niihin instansseihin ja instituutioihin, jotka taiteen valitsevat esitettäväksi. Kenen tehtävä on puhua taiteenpaikoista? Onko se taidekritiikkiä, jos taiteen paikkoja kritisoi tai taiteenvalitsijoita, koska ne ovat hyvin keskiössä ja vaikuttavat olevan kritiikin yläpuolella. Onko sillä väliä kuka kritisoi ja miten asiantuntijuus syntyy, koska tohtorintutkinto ei takaa asiantuntijuutta? Instituutiot ovat herkkiä kritiikille ja ottavat mielellään vastaan palautetta, mutta osaavatko ne ottaa kritiikin rakentavasti? Toinen juttu on, onko arvioinnilla ja luonnehdinnalla mitään vaikutusta. Suurimmat taideinstituutiot ovat kunnallisia ja valtion omistamia julkisia laitoksia. Niiden pyörittäminen ja täyttäminen on täyttä politiikkaa eli taiteesta pitäisi pystyä puhumaan jokaisen, jota julkisten laitosten hoitaminen kiinnostaa ja millaista kulttuuria kansalaisille esitetään, siksi olisi tärkeää, että taiteesta puhuttaisiin kouluissa muutenkin kuin listaamalla historian merkkiteokset. Itseriittoisuus ja itsetyytyväisyys ovat monin paikoin muutoksen tiellä. Suuret yksiköt ovat tarkkoja maineestaan ja mitä ylevämpi instituutio, sitä jähmeämmin ne suhtautuvat muutokseen. Tai miksi muutos olisi aina hyvä vaihtoehto voi myös kysyä ja edistys aina positiivinen asia.
“Musiikin tutkimuksen postmoderni ja kulttuurintutkimuksellinen käänne toi musiikkikritiikin tutkimukseen arvorelativistisen otteen sekä konstruktivistisen käsityksen, jonka mukaan kieli rakentaa todellisuutta, siten tekstit ovat vallankäyttöä. Konstruktivistisesta näkökulmasta musiikkikritiikkiä tutkitaan musiikkia koskevien käsitysten rakentajana, ilmentäjänä, ylläpitäjänä ja muokkaajana” Taidekritiikin perusteet, Susanna Välimäki. Saman voi yleistää kaikkeen taidepuheeseen. Jonkun on valittava, tehtävä valinta, päätös, mikä on laadukasta ja mielenkiintoista taidetta, josta voidaan keskustella, jolla on yhteiskuntaa rikastuttava puoli, yksilön ja joukon elämää, sielua ja ajatuksia stimuloiva, innoittava vaikutus. Taide, josta syntyy keskustelua, on sitä, jolla on lopulta merkitystä laajasti eli kaikenlaista keskustelua ei ainoastaan ylistyspuhetta. Kriitikon tehtävä on esitellä erilaisia tapoja nähdä ja tehdä, myöskin tarpeellista on kuulla mielipiteitä ja kehitysehdotuksia. Mutta miksi aina se jonkunlainen hyvä on se, josta puhutaan? Äärimmäinen, täydellinen, hiottu laatu, kvaliteetti ja anti, joka halutaan, on hyvää. Kuulostaa taas sellaiselta, mitä ei ole olemassa, äärimmäinen ja ikuinen, mutta joka on näytettävä ja taiteen paikka.
Vaatimustaso jokamieslehdistössä on miellyttää lukijoita, yleistajuistaa ja houkutella mainostajia, myydä lehtiä, olla mainosareena myös uutisten tasolla, joten kritiikki sanana kalskahtaa niin negatiiviselle, ettei se myy, ja kun on oltava iloinen ja positiivinen, löytää hyvän mielen juttuja. Entä puhua jostakin vaikeasta, jota ei ymmärretä samalla tavalla. Entä kun jokainen jokamieslehti pyrkii samaan, mitä saamme? Ainakin jotakin valittamisen aihetta, mikä on tarpeellista luettavaa ja kenelle. Mikä on valittamisen ja kritiikin ero on, että kritiikki pyrkii näkemään subjektiivisen kokemuksen yli, ei tuo omaa ainutkertaista näkemystään keskiöön, vaan rakentaa sanallisesti kontekstin, jossa teosta tarkastellaan.
Kuinka tulla kriitikoksi, kuinka olla kriitikko. Eikö kriitikko ole inhottu, vaikea ihminen ja herättää negatiivisia tunteita? Miten miellyttämisen tarve liittyy ammatinkuvaan ja miksi olemme halukkaita hylkäämään asiantuntevan kritiikin? Kuinka säilyttää ammattiylpeytensä, kun juttuja editoidaan miten tahansa lehden toimesta. Kuinka on niin silti, että ne ns. inhottavat ja julmat kriitikot muistetaan ja mainitaan ja heitä kaivataan. Kritiikeistä syntyneet riidat, tunnekuohut, mielenpahoittamiset ja aiheutetut tappiot kiinnostavat. Klassinen riita taiteilijan ja kriitikon välillä, kun maailmat eivät kohtaa.
1800-luvun lopulla kriitikko August Ahlqwist https://fi.wikipedia.org/wiki/August_Ahlqvist jyräsi Aleksis Stenwallin sittemmin herra Kiven Seitsemän veljestä ja koko hänen kirjailijan uransa, koska kansankielen käyttö ei kriitikon mielestään sopinut kirjalliseen käyttöön, saati kansanihmisten omituinen elämä aiheeksi, mutta samaa tapahtuu edelleen. Taiteella on oma eliittijoukkonsa, josta kirjoitetaan tiuhaan. Toimittajilla on valtaa, vaikka muuta väittävät. Kun jotakin uutta syntyy, syntyy myös vastareaktio, etenkin kun tuo uusi on tarpeeksi radikaalitapaus. Lienee välttämätöntä, radikaalius, provokaatio, haastaminen jotta saisi muutoksen tasa-arvoisempaan suuntaan, ei takapakkia tai paikallaan pysymistä. Huono juttu taiteilijalle, että roinaa sataa niskaan, mutta todistaa muutoksen tarpeellisuudesta elinvoimaisuudelle ja kuinka henkilökohtainen taideammatti on, tunteet ovat pinnassa edelleen. Miten taide ammattina antaa tilaa olla ottamatta henkilökohtaisesti kritiikkiä ja mitä tarkoittaa, kun kritiikkiä ei enää voi antaa julkisesti ilman pelkoa. Pystyyn kuolleet yrittävät pysyä pystyssä puolustamalla tunteitaan, kun eivät tiedä paremmasta tai omasta pystyyn kuolleisuudestaan, tai uskalla hypätä uuteen. Pienessä maassa yhdenmukaisuuden vaatimus on hillitön jyrä, erilaiset jäävät jalkoihin ja poljetaan surutta, joka kertoo valtakulttuurista jotakin. Hämmästyttävintä on, kuinka lujaa vanhasta halutaan pitää kiinni, jollakin tapaa hyväksi koetusta ja toimivasta tavasta toimia joillekin. Hyväksi kenelle voi kysyä ja mikä toimii joillekin, toisille ei. Lyöminen on tapa toimia, kun ei ole muita keinoja käytössä eli ei ole taitoa käsitellä, tunnustaa ja huomata omaa homeisuuttaan ja muita vaikeita asioita.
Kritiikkivirran poikkileikkaus ja kriittinen tarkastelu tuntuukin tarpeelliselta juuri tässä ajassa kun luotettavan ja kriittisesti tarkastellun tiedon saaminen ei välttämättä ole itsestään selvää. Lehtien rinnalle moniäänisenä mediana on kiilannut internet, mikä on tarkoittanut kovaa kilpailua päivälehdille ja avannut mielenkiintoisia ulottuvuuksia taiteesta kirjoittamiselle. Mukaan on tullut monia riippumattomia kirjoittajia, kiinnostavia ja ei, ja jotain siltä väliltä. Temppu-areena on niin sanotusti vapaa, kuten sana. Vai onko sittenkään? Mitä kovemmaksi kilpailu lukijoista käy, kuinka käy päivälehtien kulttuurikirjoittelun. On sääli, jos mennään markkinoiden ehdoilla. Tällä hetkellä tila kulttuurille vähenee, jutut lyhenevät, kaupallistuvat ja rajautuvat yhä tiukemmin suuriin tapahtumiin. Tämä on minun huomioni, toivottavasti olen väärässä, muuten tulevaisuus näyttää synkältä. Toisaalta taas, jos ja kun meno äityy villiksi eli internetkirjoittelu koettelee rajoja, mitä toivon, käsitykset, mikä on hyvää tai huonoa taidetta voi heittää menemään, makurajat tutisevat ja tunteet heittelevät meitä laidasta toiseen. Jotakin siis on mitä odottaa.
Vähemmän villinä voi pitää lehtitalojen linjaa taiteesta kirjoittamiseen, koska taidetta moni pitää vaikeasti lähestyttävänä, ei taiteesta kirjoittaminen saa olla huonosti avautuvaa tai liian ammattimaista. Voisiko ammattimaisen kielen ja arkipäiväisyyden taitavasti yhdistää. Tarvitaan taitavia kirjoittajia, joilla on jotakin sanottavaa eli omia ajatuksia (kenties omaperäisiä) ja tarpeeksi kulttuurialan tietoa pohjana. Päivälehdet tavoittelevat jokamiestasoa ja ehkä hyvä niin, osittain siis. Pääasia että taiteesta vielä lehtiin kirjoitetaan. Mitä olisi yhteiskunta ilman taidetta. Melko ontto. Mikä on taidetta. Sekin rajanveto liikkuu yhä edelleen, tietääkö joku. Kuka on taiteilija. Kenellä on oikeus tuohon titteliin. Sillä joka sen ottaa.
3.Kuvataide-, kirjallisuus-, elokuva-, musiikki-, tanssi-, pelit-, teatteri- ja aktivisti-katutaide, kenties uusia tulossa. Kuinka onnistua pysymään ajan hermolla, ja kuinka tärkeitä eri taiteitten väliset raja- aidat ovat tai mitä tehtävää ajaa taiteen määrittely.
Kirjassa Taidekritiikin perusteet Juha-Heikki Tihinen esseessään katsastaa perusteellisesti kuvataidekritiikin problematiikkaan ja mitä kuvataidekritiikki on, voi olla ja on ollut, koska maailman kaiken taidepuheen voi jakaa useaan kategoriaan tarpeesta ja yhteydestä riippuen. Runollinen kritiikki kuulostaa termiltä, joka vastaa ns. International Art Englishiä, joka kääntyy taidesuomeksi? Kansainvälistä kaunopuhetta, jonka taitaminen kuuluu piireissä ‘ammattitaitoon’, eräänlaista salonkikelpoista jargonia, jolla voi huiputtaa, joka ylevöittää ja luo positiivisen korkean tilan ja jalustan jolla seisoa. Luotu luettelotarpeisiin eli myyntipuheeksi, jolla on tietynlainen vaikutus. Tarpeellista ainakin joskus, etenkin silloin kun halutaan kirjoittaa kuvaus puuttumatta tahi kyseenalaistamatta itse instituutiota, saati taiteilijaa ja hänen työtään. Se on kuin pakollinen kuvio, kehu, jolle pontta antaa ansioitunut kirjoittaja, jolla on asema kentällä. Tämänlainen kirjoitustyö vastaa Tihisen mainitsemaa tavoitetta, jossa kirjoittaja on myös taiteilija tietyissä raameissa. Luettelotekstin on myötäiltävä esittelemäänsä, mutta oltava myös laadukas taideteos kirjallisesti ilman vastakarvaan silittelyä. Yliampumisen ja liehittelyn maku kuitenkin ärsyttävät etenkin sellaista, joka luettelotekstejä ja Art Englishiä/taidesuomea useasti lukee. Myöskin jos kirjoittaja ei ole perehtynyt kohteeseen, mutta kuka nyt niin tumpelo olisi, ettei kohteeseensa tutustuisi. Totuudellisuus on hyvä pitää mielessä sekä ylilyöntien välttäminen. “Juttu kannattaa viimeistellä huolella, toimitus arvostaa juttua, jota ei tarvitse lyhentää eikä viimeistellä kovin paljon. Omasta persoonallisesta äänestä ei pidä luopua, mutta lehden yleiset käytännöt on syytä ottaa huomioon.” Tuli mieleeni, miksi kukaan haluaisi luopua omasta persoonallisesta äänestään? HUOM. “Tärkeät asiat alkuun, vähemmän tärkeät loppuun.” Niin ei tiedä, kuka jutun pätkäisee kyselemättä sen enempää.
Runollisuus kuvataidetekstissä, mitä tuo runollisuus on. Onko se sama kuin taiteellisuus pukeutumisessa, visuaalisuus, kaunosieluisuus persoonassa; olla taiteellinen ja kuvallinen, hattu ja huivi, hiukan omituinen. Tai keksitään uusia sanoja (mikä on aina kannatettavaa) ja käytetään kuvailevaa, maisemoivaa kieltä. Tihinen kirjoittaa, ettei kriittisen, arvioivan asenteen ja kirjallisen kunnianhimon tarvitse olla vastakohtia. Hän jatkaa: “perinteisenä kritiikin määrittelyn kolmijakona pidetään kuvailua, tulkintaa ja arvottamista.”
Kriitikko kuvailee ja esittelee teosta yleisölle tuomalla esiin sen muodon ja sisällön kannalta olennaisimmat piirteet. Tämän jälkeen kriitikko tulkitsee teoksen ja arvioi sen mahdollista sanomaa. Arvottaminen tarkoittaa, että kriitikko pohtii teoksen laatua, ajankohtaisuutta, kontekstia ja samalla taiteilijan onnistumista pyrkimyksissään. Mutta voi olettaa onnistumisen jo tapahtuneen, koska teoksesta kirjoitetaan. Valinta jutuksi on arvottamista ja odotettu tapahtuma taiteilijan kannalta, tunnustus ja meriitti. Näin voimme taas aloittaa pohdinnan hyvästä ja huonosta, joka on postmodernin taidekauden koetinkivi. Korkean ja matalan kulttuurin lähentyminen, sekoittuminen ja uuden luominen, marginaali ja keskiö taistelevat edelleen, tavoillaan. Marginaali ei halua keskiöön, koska kokee sen mitä siellä tehdään tylsäksi, puutuneeksi, kiillotelluksi, kuolleeksi ja vanhan toistoksi. Keskiö taas naureskelee marginaalin harrastelijamaisuudelle, kömpelyydelle ja marginaalisuudelle eli näkymättömyydelle ja oletetulle epätoivolle. Keskiö saa suurimman näkyvyyden, markkinat, kehut ja suuren yleisön mielenkiinnon herättää kriitikon mielenkiinto. Tihinen käyttää sanaa tuoteseloste, jollainen arvio teoksesta voi olla, mutta mieluiten ei. Kritiikki parhaimmillaan on teos itsessään, antoisa lukijalle ja jatkaa taiteilijan ajattelua johonkin suuntaan.
Suomalaisen kuvataidekritiikkikirjoittelun katsotaan alkaneeksi 1840-luvulla Suomen taideyhdistyksen perustamisen aikoihin (1846 jälkeen), kun taideinstituutiot alkoivat kehittyä. Myöskin sana taide on tuolta ajalta. Taidetta käsiteltiin yhteiskunnallisena asiana ja kansakuntaa sivistävänä tekijänä. Edelleen pidämme kuvataidetta kansakunnan aarteenomaisena kalleutena, kansallisen identiteetin rakentajana, joka ei saa pilkata uskontoa, ajatus, jota politiikassa perussuomalaiset ovat kannatelleet äänekkäästi ja vaatineet taidetukien kohdistamista juuri kansallista identiteettiä kohottavalle ja ylevöittävälle taiteelle, jota voi pohtia mistä kuva ylevöittävästä taiteesta tulee. Elämme siis monin paikoin samoissa tunnelmissa kuin reilusti yli sata vuotta sitten. Postmoderni tekotaide ei edelleenkään istu perinteeseen eikä kosketa suomalaista markettimassoja koska ymmärrys ja järki ovat tärkeitä arvoja, mikä ei tarkoita älyllistämistä. Entä lukevatko massat kulttuurisivuja, kun ne on tehty massoja hyväileviksi? Massat, kansa, populaatiomme, jolle asioita on yleistajuistettava. Miksi vietellä massoja, jos sillä on tasapäistävä, kulttuuria latistava vaikutus, jota jokainen kuitenkin tahtoo välttää lopulta? Onko raha ainoa motiivi kirjoittamiselle ja julkaisemiselle nykyään? Samantyylisen efektin tarjoaa kunnallisten palvelujen kilpailutus, jossa valitaan halvin. Palvelut huononevat tai niitä ei ole. Loppulasku osoittautuu kalliimmaksi kuin oli tarkoitus.
Koska en ole ammatillisesti elokuvan kanssa tekemisissä, luen mielelläni elokuvatekstejä ja katson pääasiassa elokuvia viihtyäkseni, joten en odotakaan kirjallista vyörytystä ja tarkkaa analyysiä elokuvasta elokuvan esittelytekstissä, enkä kritiikissäkään. Elokuvien levittäjien omien lehtien jutut ovat samaa viihdettä kuin juorut toisaalla elokuvatädistä. Annetut tähdet eivät kerro elokuvasta muuta kuin että tähdet laadun takeena ovat muodostuneet tiettyjen lehtien glamourkuvastoksi, mausteeksi Ilta-lehdessä ja Annassa, joilla on ‘elokuva-arvostelijat’ ja joiden antamia tähtiä on mainosmaisesti dvd-kansissa. Tähdet herättävät huomioni, mutta eivät positiivisessa mielessä. Pisteet, kriitikon nimi sekä lehti, jossa tähdet ovat kaunistuksena, toimivat kehuna ja osviittana tietynlaisille kuluttajille. Kuulostaa massalta ja R-kioskilta. Elokuva onkin mielenkiintoinen aihe, kun puhutaan kritiikistä ja mausta. Elokuvan syntyaikoihin 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa elokuva oli juuri massojen halpaa viihdettä, jota sivistyneistö ei tahtonut. Sensaatiohakuista kaukokaipuuta, hirviöitä, hassuutta, tapahtumia läheltä ja kaukaa. Nykyään elokuvaa katsovat kaikki ja teollisuudessa liikkuu käsittämätön määrä rahaa. Sensaatiohakuisuus ei ole kadonnut, se on paisunut ilmalaivaksi ja räjähtää yhä uudelleen silmillemme. Puhutaan elokuvan alamäestä digitalisaation muuttaessa teknologiaa ja tapoja tehdä sekä näkemäämme. Aivan kuin mikään ei riittäisi efektiksi.
Innostun itse vanhoista filmeistä juuri niiden kauneuden ja filmin takia. Esiintyminen on lapsenomaisen innostunutta kuten kuvaaminen. Hauskaa, tavallaan, kuinka Venäjä oli maa, jossa elokuvan tekeminen voimakkaasti lähti kehittymään. Politiikalla tietenkin oli suuri osuus tässä kehityksessä, kuten venäläisten pitkällä tarinankerronnan perinteellä ja kuinkas muutenkaan kuin avantgardetaiteilijoiden kekseliäisyydellä. Uusi tieto minulle oli tuo Eisensteinin suunnitelma kuvata Marxin pääoma. Kenties lyhyt elokuva? Tai animaatio.
Puhdasta taidetta. Kuinka kirjoittaa syvästä elämyksestä, joka on melko aineeton ja kokemus täysin subjektiivinen, kriitikko kokijana ja kokemuksen tulkitsijana. Saada tämä subjektiivinen kokemus yleiseen ja ymmärrettävään muotoon. Veijo Hietala antaa selkeät ohjeet ja varoituksen sanat. Suomessa on vaikea päästä elokuvakriitikoksi, joten kielen on oltava harjaantunutta, ytimekästä, suhteet kunnossa, kuten sivistyksen elokuvien suhteen. Mitä enemmän tiedät elokuvista sen parempi. Ei myöskään saa lannistua kielteisistä vastauksista, kun tekstejään ja tietotaitojaan tarjoaa.
Elokuvagenret ovat vielä eriytyneempiä painisarja kuin kuvataiteen välineisiin pohjautuvat jaot. Elokuvassa sukupuolella, koulutuksella, taiteilijuudella eli auteur-ohjaajuudella ja monella muulla asialla on oma roima merkityksensä. Saati, kun puhutaan musiikista. Siinä kaksi alaa, joiden kriitikoilta todella vaaditaan tietämystä ja näkemystä. Kuvataidekirjoittelu vaikuttaa pipertelyltä ja kiiltokuvien vertailulta, kun vertaa. Ehkä kriitikoiden pitäisi arvioida mahdollisimman monien taidealojen teoksia eikä eriytyä niin tarkasti. Samat asiat toistuvat Taidekriitiikin perusteet kirjan esseistien teksteissä, hyvä kritiikki välittää tietoa, arvostusta, arvoja ja näkemyksiä. “Kritiikki voi tarjota hätkähdyttäviä portteja musiikista keskustelemiseen ja kokemiseen.” Susanna Välimäki tarjoaa kirjoituksessaan perustietoa musiikkikritiikin laatimiseen. “Musiikkikriitikko on kuuntelemisen ammattilainen. Hän tarkastelee kohdettaan sekä tietoon perustuvan asiantuntemuksen että kokemus- ja eläytymisherkkyyden varassa. Tieto auttaa eläytymään ja eläytyminen auttaa ymmärtämään. Musiikkikriitikon on hallittava asiakielen lisäksi ilmaisuvoimainen ja elämyksellinen kieli”
Musiikkikirjoittelu ja -kritiikki vaikuttavat yleisimmältä ja luetuimmalta taidekritiikin teksteiltä, joita on ollut antoisaa seurata juuri kirjoittajien tietämyksen takia ja koska jokainen kuuntelee musiikkia, että katsoo elokuvia. Kritiikki vaikuttaa toisinaan ankaralta, kun vertaa kuvataidekritiikkeihin, samaa ankaruutta ja ehdottomuutta kaipaan taiteessa alalle kuin alalle. Ympäripyöreys ei hetkauta eikä kiinnosta, enkä näe sellaisella viihdettä suurempaa merkitystä. “Musiikkikritiikki voidaan ymmärtää julkiseksi ja ammattimaiseksi ajatuksenvaihdoksi, joka erittelee, tulkitsee ja arvioi yleistajuisesti musiikkia ja musiikin ilmiöitä.” Mielenkiintoiseksi musiikkikritiikin tekee se, että jokainen ihminen kuuntelee musiikkia joka päivä tahattomasti taustalla jonkun muun valitsemana, sekä yksityisesti tai julkisesti. Musiikin kautta ilmennetään omaa identiteettiä, haetaan voimaa, pyritään ilmaisemaan itseä, herättämään huomiota ja kuulumaan ryhmään. Taide synnyttää ryhmiä, kuten myös taidekritiikki on saanut aikaan ryhmiä, joihin joko on kuulunut tai sitten on ollut autsaideri, totaalisen punk, rock ja heavy. En usko, että auteur-ohjaajuus enää on samalla tavalla kriitikoiden kultainen lehmä tai täydellisyyden merkki, tai että Panssarilava Potemkinille ja Citizen Kanelle on annettava viisi tähteä. Veijo Hietanen edelleen väittää, että vanhat klassikot ovat ansainneet tähtensä eikä niitä halua tai voi kukaan kriitikko kyseenalaistaa. Casablanca on hyvä elokuva.
Hermeneuttinen filosofia ja kritiikki (totuuden etsintää ja halu ymmärtää)
“Erityisesti kamera on laajentanut aisteja ja mieltä huomattavasti” sanoo Irmeli Hautamäki esseessään Nykytaide, kritiikki ja hermeneuttinen filosofia. Voiko taide olla huumetta ja miten laajentaa mieltä ja aisteja teknologian avulla? Onko se ylipäänsä mahdollista? Kenties tässä kohtaa on kyse runollisesta kielen käytöstä, jossa tutkija on halunnut painottaa valokuvauksen ja teknologisen kehityksen merkitystä nykytaiteen kentällä. Muuten Hautamäki piirtää tekstissään tarkasti filosofian ja taiteen eroja, kuinka kummankin tuntemuksella kriitikko/katsoja avaa nykytaiteen teoksia. Kuinka paljon on tiedettävä, jotta nykytaide avautuu ja onko sen avauduttava? Onko ymmärrettävä? Onko selkeys mihin nykytaide pyrkii etsiessään totuudellisuutta?
Koetinkivi, halu ymmärtää, vaan ei ymmärrä, kun on pakko ymmärtää ja se ahdistaa, kun tuntee itsensä tyhmäksi ja pelottaa se, jota ei ymmärrä.
Kuka pakottaa tai tuomitsee katsojan ja miksi älyllistää kaikki näkemänsä? Ja mitä älyllisyys on? Miksi nykytaide edustaa älyä? Hautamäki puhuu että, nykytaiteilijat ovat intellektuaaleja ja tutkijoita. Liekö karhunpalvelus kuvataiteelle, teoretisointi ja älyllistäminen. Aistien ja mielen laajentuminen kameran avulla on hämmentävästi sanottu, aivan kuin kamera aiheuttaisi huumeiden lailla toimivan efektin. Kuinka mieli laajenee, mitä mielen laajeneminen on? Tarkoitetaanko tällä ymmärryksen ja tietoisuuden lisääntymistä taiteen avulla? Jos äly on lisääntynyt, niin hyvä. Lisää taidetta, joka lisää älyä.
Itse olen hyvin kriittinen mitä tulee kulttuurin tähtikulttiin, jota muka älyllistäminen eli teoretisoiminen mielestäni voimakkaasti juhlistaa ja edelleenkin hyvin miehiseen, miehen katseen kautta määrättyyn. Minuun vaikuttaneiden taideteosten listani on hyvin erilainen kuin täydellisen elokuvan ystävän tai nykytaiteen-painisarjan kriitikon. Kulttiarvo on tyhjänpäiväinen markkinatavara, magneetti, jonka päälle voi vetää leningin. Hämmästelen edelleen klassikko-sanan asemaa, sen käyttöä, taidehypeä, joka siihen liittyy, lahkolaisuutta taiteen ympärillä, jota kriitiikki pahimmillaan jatkaa. Enkä pidä arvossa väitettä, että on elokuvia, jotka on katsottava tietääkseen jotakin elokuvasta, tarkoitten ollakseen viisaampi? Toki silloin tietää tietynlaisesta elokuvasta ja elokuvan historiasta. Keinotekoiset raja-aidat ihmisten välillä, joita halutaan pitää yllä ylevän tähden, ovat jäänne jostain monarkkeja ja luokkaa palvovasta esihistoriasta. Parempi ihmisyys ei synny hienostelua ihannoimalla, ei myöskään elävä kulttuuri pysy elävänä sellaisessa ilmastossa tai hinnoittelemalla taide pilviin.
sivu 68, 29.4. henkilökohtaista palsta. Talous on paras kriitikko, lainaus Jeff Koonsilta. Mutta entä tulkinta.
“Journalismin on oltava luotettavaa ja kriittistä, mutta sen on ennen kaikkea osattava herättää lukijan kiinnostus.” Kuka on lukija nykyään? Esimerkiksi minä, en kylläkään lue ns. kritiikkejä, koska niillä ei ole minulle mitään annettavaa. Seuraan koti- ja ulkomaan politiikkaa ja tapahtumia, joilla on vaikutusta jokapäiväiseen jokamiehen ja naisen elämään. Kritiikit tai päivälehtien luonnehdinnat kulttuuritapahtumista ovat kokemukseni mukaan ympäripyöreätä, kritiikitöntä mainosta museoille, gallerioille, klubeille, elokuvien levittäjille, kirjojen myyjille ja niille, jotka esittävät teoksia maksua vastaan tai myyvät jotakin taiteen nimissä. Päivälehtien kulttuurisivujen tarjonta ei ole kiinnostanut minua pitkään aikaan tai kulttuuritarjonta, etenkään kuvataide.
(Kirjoitin aivan spontaanin ja mielestäni rehellisen mielipiteen aiheesta kulttuurikritiikki Suomessa ja kuinka siihen suhtaudun eli hyvin epäilevästi, jotakin ennen urheilusivuja)
Siis kuinka kirjoittaa taiteesta ja onko kaikki taiteesta kirjoittaminen kritiikkiä ja miksi taiteesta kirjoittaminen tahi taide on tärkeää. Kyynisyyden vihulainen astuu taas kuvaan, kun ajattelen asiaa siltä kannalta, kuka hyötyy taloudellisesti eli urallaan eli taloudellisesti taidekirjoittelusta. Se, josta kirjoitetaan, on framilla, huulilla. Kun kriitikko kaveeraa taiteilijoiden kanssa, joista kirjoittaa, kuinka luotettavaa kritiikkiä hän saa aikaiseksi. Saati kriittistä, minkä tarkoitus on kenties kehittää taide-elämää ja taidetta, taiteilijaa ja katsojaa, vaikka sanotaan, etteivät kritiikit ole taiteilijoille tarkoitettuja. Taiteilijatkin ovat yleisöä, jopa ne, joista kirjoitetaan. No, mutta taidekenttä on muutenkin hyvin kummallisten uskomusten ja kuvitelmien kenttä (tällä tarkoitan kentän hierarkkisuutta, kaavamaisuutta ja omituisia tärkeilijöitä, joilla on paljon sanan- ja muunlaista valtaa), että journalismin luomat taiteilijanerot myyvät, pitävät uskomukset asemasta ja arvosta pystyssä, kunnes jotakin muuta ilmaantuu.
Taiteilija, jolla on nimi ja asema, ei ainoastaan käsityöläisenä vaan arvostettuna yhteiskunnan jäsenenä, jolla on sanottavaa, on pyrkimys. Taiteilija tuloksen tekijänä on päämäärä. Niinhän taiteilija nähdään edelleen mitä suuremmassa määrin. Apurahat jaetaan niille, jotka toteuttavat tuloksellisia projekteja ja taiteilijoille, joilla on nimi tai tuleva nimi siis kuuluisuus, merkittävä alan ammattilainen. Aamulehden kulttuurisivujen haastattelussa muutama vuosi takaperin kuvataiteilija Hanna Oinoselta kysyttiin, kuinka apurahoja haetaan ja saadaan (vastasaaneena on hyvä vastata). Vastauksena hänellä oli usea näyttely samana vuonna, joista yksi iso Helsingissä. Tällaiset julkiset ohjeistukset ovat tietysti tarpeen etenkin niille, jotka apurahoja hakevat ja eivät saa. En muuten ymmärrä apurahahegemonian ylistyspuhetta lehdistössä, apurahasankaruutta. Toisaalta samaa tuo toitotus on kuin missä tahansa kilpailuissa palkintosijoille päässeiden miltä nyt tuntuu puhe – Kuinka tähän olet tullut ja kuinka tästä jatkat urallasi. Miten raha liittyy taiteeseen ja taiteesta puhumiseen, kirjoittamiseen tai missä taidetta esitetään? Entä siihen tuleeko toimittaja paikalle, kuinka kiinnostus tapahtumaan saadaan aikaa? Voittajat ovat aina kiinnostavia, vetovoimaisia. Heillä on jotakin, jonka haluta itselleen, josta haaveilla. Kai.
Irmeli Hautamäki kirjoittaa: “Ymmärtäminen ja tulkinta eivät ole satunnaisia, vaan varsinkin tekstien tulkinnassa on taustalla traditio. Gadamerin mukaan traditiota tunteva tulkinta on parempi kuin traditiota tuntematon. (Gadamer 2004, 7.) (Kyseessä saksalainen filosofi Hans-Georg Gadamer 1900-2002. Gadamerin pääteos on Wahrheit und Methode (Totuus ja metodi) vuodelta 1960.) Eikö tällainen ajatus ole kuitenkin sopimaton, jopa konservaviinen nykytaidetta tulkittaessa? Onhan esitetty, ettei modernina aikana lähtökohtaisesti voida vedota perinteeseen.” Puhutaan hermeneuttisesta kehästä, joka Gadamerin mielestä on tulkinnan täydellistyminen eli sukupolvet toisensa jälkeen tulkitsevat jotakin teosta, jolloin tulkinta täydellistyy ja päättyy. Mitä tämä tarkoittaa taiteen kannalta? Jotakin uutta on ilmettävä. Tulkinnan siis täytyy jossain vaiheessa tulla lopulliseen päätökseen? Tässä päätelmässä on pulmana totuudellisuus, kenen totuuteen uskotaan ja luotetaan. Jatketaanko siitä, mihin edellinen jäi, ajatellaanko eri ajoissa samalla tavalla lopulta mistään. Tulkinta voi epäonnistua, kriitikon ja asiantuntijan oletukset ja päätelmät eivät välttämättä pidä paikkaansa, kuten on todennut esimerkiksi Gianni Vattimo esseessään “Pareyson estetiikasta ontologiaan” (Vattimo, 1999, 89-109.). Kyseessä on Luigi Pareysonin teoria teoksen tulkitsemisesta. Hän sanoo että, aistitieto on tulkitsemista, aistitieto on intuitivista tietoa, jolla on tulkinnassa ratkaiseva osuus. “Pareysonin hermeneuttinen teoria poikkeaa tavanomaisista tulkinnan teorioista sikäli, että se ei erottele toisistaan teoksen kuvaamista ja tulkintaa. Koska aistiminen on sidoksissa tulkitsevaan persoonaan ja tämän mahdollisuuksiin, aistiminen on aina välttämättä rajoittunutta myös vaihtelevaa, ja voi johtaa tulkinnan epäonnistumiseen.”
Kuka on yleisö? Onko otettava huomioon, mitä suuri tai pieni yleisö saattaa haluta tietää? Kuinka varman päälle kriitikon tulisi kirjoittaa? Kirjan Taidekritiikin perusteet lopuksi Martta Heikkilä kysyy, voiko kritiikki ottaa kantaa todella kriittisesti vai tyytyykö se vahvistamaan jo olemassa olevia asetelmia? Eli kuka tekee lopullisen valinnan, mitä tarkoituksia varten kritiikkikirjoituskulttuuri on tarkoitettu. Kysymys on myös, annetaanko taiteelle, joka itsessään kritisoi yhteiskuntaa tilaa julkisessa taidekeskustelussa, joka esimerkiksi kritisoi kritiikkiä instituutiona ja muita vakiintuneita taideinstituutioita. On kyse uskalluksesta ottaa vastaan kritiikkiä ja antaa sitä, uskalluksesta muuttaa taidetta, puhetta taiteesta ja nähdä taide uudella tavalla. Se ei imartele eikä kehu. Jos taide etsii totuutta, mitä yleisö etsii tai kirjoittaja-kriitikko? Täytyykö yleisölle antaa, mitä se haluaa, vai mitä se tarvitsee.
Onhan se hyvä kotimaisellekin taiteelle se Guggenheim, kun ei täällä niin osata eikä tiedä ja innostutaan kuvataiteesta sitten kun se on kallista, sen arvo nousee, on kuuluisaa ja suurta ja hienoa ja kansainvälistä ja se Abu Dhabi, Venetsia ja . Onhan se hyvä että taidetta tuetaan, vaikka vaan mutkan kautta, että on seinät ja nimi, mutta kuitenkin tuetaan taidetta niin kovin jotenkin mutkan kautta, koska taide on tärkeää jollakin tavalla, hyvinvoinnille ja taloudelle tätä kautta isosti. Onhan se hyvä että taide on tärkeää ja huomataan korkealla tasollakin, että se on tärkeää, kun se on osa businessta ja tuo tuohta yrittäjille, ja onhan se tärkeää, kun on imago josta voi olla ylpeä niin että siitä kiinnostutaan muuallakin ja on se brändi, joka on iso nimi ja taide siinä on suurta ja isoa ja kallista. Niin onhan se hyvä businekselle ja kansantaloudelle, kun ei me täällä niin tiedetä eikä osata, mutta onneksi tulee Guggenheim ja on meistä kiinnostunut, siis meistä, ajatelkaa nyt. Ollaan rinnat rottingilla. Ne ihailee meitä. Meidän taiteesta, vai oliko se parkkipaikka joka on niin hyvällä paikalla, että hävettää että siinä on parkkipaikka, kyllähän sekin pääsee esille ja saa nimeä tätä kautta. Ajatella isosta maailmasta ja tulee tänne vaikka me ollaan niin pieniä eikä me mitään tiedetä tai etenkään suuren maailman asioista ja tavoista, kun pitää olla lipevä ja nuolla persettä, kun ne tykkää ja arvostaa jostakin syystä.
Minäkin tykkään kun tämä on niin hyvin myyty ja ajateltu tämä asia, hienosti toimittu: taputus selkään. Kyllä on ihan ammattimiehet asialla, aivan kuten taloudenhoito muutenkin Suomessa, jestas. Ai kuinka taide ja politiikka kuuluvat yhteen? Ihan yhtä saumattomasti ja samoista syistä kuin aina ennenkin. Kyllä minäkin kannatan että museoihin laitetaan rahaa, eihän meillä siis ole samanlaisia varoja kuin Abu Dhabissa mutta kuitenkin, eikä siitä mitään olympiamitaleita tule, mutta kansainvälinen meininki ja vetonaula, pysyvä maamerkki jonka kaikki maailmassa tuntevat. Nyt kun on maansuru kun ei tullut kuin yksi mitali ja niin paljon on rahaa laitettu tähänkin systeemiin että voitaisiin olla ylpeitä että voitetaan ja pärjätään, ollaan hyviä kun ei me muuten tunneta sellaista paremmuutta ja ylpeyttä omasta osaamisesta kuin urheilun kautta, että voitetaan muut ja taistellaan.
Palatakseni taiteen tukemiseen ja miten se liittyy politiikkaan. Tällä hetkellä ja aina kituuttamista vähäisin määrärahoin ja leikkausuhkauksia seuraamalla taiteemme tila on silti korkea, mutta kuitenkin löysässä hirressä aina ja mitä tämä yrittäjiä kiinnostaa, ei mitenkään koska taide ei varsinaisesti kiinnosta yrityksiä, etenkään mikään uusi ja kokeellinen, koska siinä ei liiku raha. Tehdään sitä mikä myy ja mikä yleisöä kiinnostaa, koska muuten loppuvat rahat ja loppuu yleisö, koska valmiiksi pureskeltu on kivempaa.
Ensin ennakkoluulo, se yhä uudestaan toistuva, joka on päästettävä ilmoille hiukan naurahtaen. Osaksi, koska ei ymmärrä eikä koe yhteenkuuluvuutta, ei tiedä miksi taidetta tehdään, miksi joku on taiteilija, miksi taidetta on tai mihin muuhun taidetta käytetään kuin terapiana, harrasteena ja sisustuselementtinä. Ei tarvitse ymmärtää, en etsi ymmärtäjää enkä lohdutusta. Taide on kieli. Taide on hiukan kuin itkeminen julkisesti, siihen ei osata suhtautua, että se olisi normaalia. Taide halutaan ymmärtää syvänä, jota ei voi eikä haluta nähdä, siksi ennakkoluulot ja poissulkeminen ovat ymmärrettäviä reaktiota, tavallaan. Siksi myös provosointi on herkullista, koska se on niin helppoa. Ulkopuoli on niin ulkona. Myös sisäpuoli on tällä hetkellä tavattoman pihalla.
Kenen psyykestä puhumme, ja mikä sisä- tai ulkopuoli? Sen jota kohden sormi osoittaa?Joku sulkeutunut ympyrä joka haisee paskalta? Taiteilijaa pidetään jotenkin epäonnistuneena ihmisenä varsinkin kun hän ei tule taiteilijasuvusta, jotenkin hulluna, ihmisenä joka terapoi itseään, itseään, itseään (moni taiteilija puhuukin paljon itsestään, joten ei aivan tuulesta temmattua, mutta niin tekevät hyvin monet muut, ylikorostunut itsekorostus on merkki jostakin), jonka taiteessa on kysymys hänestä itsestään, hänen problemaattisesta psyykestään, jota hän ei pysty muulla tavoin prosessoimaan ja hän haluaa tehdä tämän prosessoinnin julkisesti, näyttää mitä käy läpi, saadakseen ymmärrystä ja ongelmiinsa vastauksia, saadakseen oman ongelmansa julki, itkettyä, myötätunnon toivossa, tuskissaan vierittää ja kierittää, tuskissaan piirtää ja maalaa, kun ei ole lääkettä muuta kuin alkoholi ja tämä terapia, jota hän kutsuu taiteeksi ja itseään taiteilijaksi. Taiteilija on se, jota arvioidaan ulkoapäin, hän ei itse ymmärrä eikä osaa edes ajatella. Tarvitaan asiantuntija tekemään arviointityö, mutta hyviä on tosi vähän. Hyviä arvioitsijoita on myös hyvin vähän, saati taiteen asiantuntijoita, niitä on erittäin vähän jopa yliopistossa. Kuvittelijoita on paljon, sellaisia jotka eivät kestä kuulla eriävää mielipidettä tai nähdä hulluja, olla lähellä hulluja, nähdä hulluja kuvia. He kuvittelevat itsestään liikoja ja ovat puhtaita. Oman arvioni mukaan vammattomia ihmisiä ei ole ja lian pelkääminen on anaalireaktio.
Millaisesta taiteilija- ja taidekäsityksestä tämä hullunkuva, hullun kuvan tekeminen ja hyvin tavanomainen ajatus taiteilijoista kertoo? Se elää niin taidekentällä kuin sen ulkopuolella. Olen kuullut sen niin monta kertaa niin museohenkilökunnalta, kuraattoreilta kuin taiteilijoilta itseltään, joten ei ole ihme, että legenda elää. Taiteilijat voivat olla haastavia, pelottavia, sekaisin, yms. joten lasten kanssa ei kannata lähteä kokeilemaan mitään. Se on halveksiva, kirjoitettu osin taidehistoriaan, kuinka taiteilijat elivät ja elävät, kuinka heidän, eli pääasiassa miestaiteilijoiden, elämä oli huuruista, sekavaa, köyhää ja likaista, jotkut toki ovat suuria sankareita ilman ulkopuolista pelottavaa hulluutta. Kuvaa on voitu romantisoida myynnin toivossa, liioittelu, juoruaminen ja puheen tasolla maalailu ei ole kovin tieteellistä tai asiallista, jostakin syystä se kiinnostaa. Onhan rähjäisyydessä oma hauskuutensa, tämä vitsi-taiteilija joka elää yhä aivan kuin elämä ja taiteen tekeminen olisivat edelleen samanlaista ja samoista motiiveista lähtöisin kuin sata vuotta sitten. Niin, jokaisella on ‘oma’ taidekäsityksensä, jonka jokainen voi pitää sitä muuttamatta, onhan kyse mausta ja stereotypioista. Joidenkin taidekäsitykseen ei mahdu esimerkiksi pornograafinen tai eroottinen taide, joka, seksi, on mitä suurimmassa määrin osa taidetta, se on vain haluttu sensuroida pois ja tähän on syynä uskonto. Taiteilijoilla on kuulemman mukaan voimakas libido, ahaa. Seksismistä päätellen ajatus elää yhä, alan seksismi on kuin luonnollinen asia, jolle ei voi mitään. Ai mikä seksismi? Niin tuntuu olevan loputon typeryyskin. Eli kun synnitön haluaa avautua taidekäsityksestään, se on uskoakseni hyvin rajautunut ja umpimielinen. Kuva pelkästään on saatananpalvontaa. Kun lapsia ja hauraita halutaan suojella taiteessa esiintyvältä pornografialta yms. se on sensuuria. Rajan vetämisen ‘taitoa’ on luoda tämä turvallinen tila, jonne eivät kuulu järkyttävä materiaali, joka saa aikaan tunteita, traumoja ja ajatuksia. ‘Turvallisessa’ tilassa taide ummehtuu hyvin helposti. Taiteilija tosin ei ole turvassa.
Tästä pääsemme helposti aiheeseen taiteilija ja psyyke. Ajatus, että mielisairaus ja taiteilijan ammatti kuuluvat yhteen, elää vahvasti. Työmäärään nähden, hulluus ei tule kysymykseenkään. Työmäärä, jonka menestyäkseen joutuu tekemään on valtava, saati tullakseen niin hyväksi kuin on mahdollista. Se vaatii jatkuvaa itsensä kehittämistä ja opiskelua eli työtä. Masennus ja alkoholismi heikentävät työkykyä merkittävästi. Ajatus, että taiteilija ja alkoholismi kuuluvat vahvasti yhteen elää vahvasti. Ei ole uutta eikä yllättävää lukea, että taiteilija käy läpi omaa patologiaansa tehdessään taidettaan, läpi kipupisteitään, tai että taide lähtee taiteilijan traumoista. Hän siis uskaltaa käydä niitä läpi, hän uskaltaa itkeä ja näyttää tunteensa toisin kuin yhteisö ympärillä. Sysäys lähteä taiteilijaksi on monen kuvitelman mukaan ollut henkinen kipu, tuska. Taas kerran kun ei pysty kohtaamaan omaa tuskaansa, on osoitettava muita ja liattava heidät avoimesti kärsiviksi. Ne muut likaiset.
Itse rakastuin maalaamiseen ja kuvanveistoon. Halusin tietää, mihin pystyn siinä latistavassa ilmapiirissä, jossa taide oli jotakin ulkopuolella, joka ei duunaria kosketa, jota duunari ei näe, eikä duunarin kakara pysty tekemään. Tuska on sana jota kuulee käytettävän tässä yhteydessä, ei tosin taiteilijan alkoholismista puhuttaessa vaan duunarin, siis kun puhutaan vaikka miehistä. Eli kun puhutaan taiteesta katsotaan psyyken lätäkköön, jota katsoja voi vatvoa arvioidakseen tekijän psyykettä: hulluhan se on, omituinen ainakin, kartettava. Katsojan oma hulluus on hänen oma asiansa tai hän ei ole tarpeeksi hullu vatvoakseen omaa psyykettään. Jotakin voi paljastua ja mitä siitäkin seuraa, häpeä. Suurennuslasin alla on tuo onneton taiteilija, tunnetusti hullu, vääränlainen ja omituinen. Ammattiin haluava on hullu ja hänellä on aihetta käsitellä omaa problematiikkaansa kuvan avulla loputtomasti. Säveltäjä ei esimerkiksi ole niin hullu kuin kuvataiteilija. Säveltäjä on arvokas ihminen, joka seisoo omilla jaloillaan olematta hullu. Hän käsittelee kauneutta, vaikka sävelkulkuja voi olla vaikea seurata ja ymmärtää, niin ei tuollainen voi hullusta päästä lähteä: päätelmä, epäloogisuus ja taidekäsitys nivoutuvat yhteen.
Masennus ja alkoholismi ovat Suomessa varsin yleisiä. Maailman laajuisesti WHO:n tilaston mukaan joka vuosi 800 000 ihmistä tekee itsemurhan. Moni yrittää ja miljoonat joutuvat kokemaan elämän itsemurhan tehneen läheisenä. Pitäisikö ihmisten tehdä enemmän taidetta kun sillä sanotaan olevan parantavia voimia? Taiteilijan ammatti ei toimi parantavana. Tämän voin kertoa omasta kokemuksesta. Ennakkoluulot ja taidekäsitykset hyppivät silmille ja päälle joka puolelta. On oltava henkisesti todella vahva että sen kestää. Taiteilijat ovat sitä ja tätä, hulluudesta syntynyttä potaskaa tekevät, en ymmärrä, eikä sillä elä ja mitä hyötyä moisesta voi olla, yrittämisestä kuvata jotakin, mitä ei haluta nähdä. Jos ei jotakin ymmärrä, ei se tarkoita, että tuo asia, jota ei ymmärrä, olisi väärin tai hullua. Kun ei ymmärrä hulluutta, omaa hulluuttaan tai tunne itseään, on perin kummallista arvostella kenenkään toisen henkistä tilaa, mutta kovin normaalia. Pahan puhuminen on suurta huvia. Kyseenalaistan sellaisten ihmisten henkisen terveyden. Kun on tarve pilata jonkun toisen ihmisen maine ja elinkeino, kannattaa käydä juttelemassa ammattiauttajan luona. Puhuminen auttaa ja ammatti-ihmisillä on vaitiolovelvollisuus eli puheet eivät leviä. On toki taiteilijoita, jotka eivät usko terapian tehoon saati psykologiaan. Itse en usko sellaisiin taiteilijoihin tai heidän työhönsä. Kyllä, taiteeseensa laittaa osan itsestään, omat kiinnostuksen kohteet kertovat jotakin, mutta mitä. Psyykestä jotakin, ainakin sen mitä yllä mainitsin eli vahvuuden ja kiinnostuksen ihmisen mieltä kohtaan. Kun taiteilija piirtää pornograafisia kuvia piirtääkö hän itseään, poseeraako hän itse, kiihottuuko hän, onko piirtäminen lähtöisin halusta olla ekshibitionisti ja esitellä omia perversioita? Taas kerran kuvassa on taiteilija itse, vaikka näin ei olisi. Onko kuva aina ottajansa, tekijänsä omakuva? EI.
Taide saa aikaa kaikenlaisia ajatuksia ja kysymyksiä, siinä sen tärkeys. Taiteen tekeminen on ajattelua, siksi aivottomuuden ajatus on omituinen. Koska taiteilija haluaa ilmaista jotakin, jota voi olla vaikeaa sanallisesti ilmaista, joka on usein hankalaa kuvataiteilijoille ja kenelle tahansa, näin voi olla ja voi olla olematta, ajatuksellisuus tai ajatuksettomuus, järkevyys ja järjettömyys. Kyllä käy mielessä, miksi vaivautua tekemään taidetta, kun se litistetään ja rutistetaan paskaksi, kuten taiteilija, ja miksi näyttää tekemänsä kuva, miksi nähdä vaiva ja olla antamatta periksi kyynisyydelle. Mitä tällä halutaan, kuvan näyttämisellä? Moni katselija, ja taiteen ammattilaiseksikin itseään tituleeraava, ajattelee kovin kehämäisesti, kaavamaisesti, halveksivasti, paljastaen omat ennakkoluulonsa. Pitäisikö taiteilijaa suojella tältä saastalta? Ennakkoluulot ovat hyvää materiaalia. Mitä katsomme, miksi, miten, entä miten analysoimme kuvia, milloin kuva on vain kaunis kuva? Kun nainen piirtää seksistä, onko se hyväksytympää kuin jos mies tekisi samoin. Mies on perverssi lähtökohtaisesti, nainen on uhri ja katsomisen kohde. Ensimmäiset kysymykset ovat, mitä näillä kuvilla halutaan, mitä piirtäjä haluaa, miksi näyttää tällaista? Katsojaa etsii syytä, miksi taiteilija on halunnut tehdä ja näyttää julkisesti kuvan aktista tai itsensäpaljastajasta, alasti poseeraavasta ihmisestä, näyttää genitaalialueet, joita emme voi tai halua katsoa. Poseeraus, aikamme ilmiö ja kuinka poseeraamme, kenelle ja miksi, mitä näytämme, paljastamme ja mitä emme. Mitä taiteilija ajattelee, ajatteleeko hän, onko hän kykenevä analyyttiseen ajatteluun ja luomaan kuvan analyysinsä pohjaksi tai kuvan analysoitavaksi itsenään ilman taiteilijaa eli jääkö kuva elämään? Mikä on kuvan elämä? Onko kuva ilman taiteilijan psyykettä ja mitä taiteilija haluaa?
Majakollektiivi Timanttimetsä 