taidekenttä

1999-2000 vesiväri ja muste, omakuvia

Taide on itsetuhoinen tai mitä tarkoitan, taiteilija on ja taiteella on tuhon kautta pyrkimys luoda jotakin uutta? Ehkä tarkoitan nykytaidetta, joka haluaa tuhota kauneuden, moni niin ajattelee, eikä se vaikuta olevan kaukaa haettua. Mikä on tämä tuotteistettu ala, aivan kuin mikä tahansa luova ala, jossa näkyvyys on valuuttaa ja tekee taiteilijan, ei välttämättä mikään muu ja rahasummat tuovat lehtijuttuja, taiteen hinta tekee taiteen. Mitä muuta se on kuin tuhoa, taiteen totaalista esineellistämistä taloudellisen hyödyn nimissä. Taiteilijan esineellistäminen, onkin kiinnostava keissi, itse näen sen haluttomuutena nähdä taiteilija enää ihmisenä, vaan jonakin mitä ostaa. Harva kieltäytyy olemasta ostettavissa ja pyrkimys tähdeksi on taiteilijuutta, mikä voi olla osa nykypäivän saatananpalvontaa, kaikki käy, kaikki on myytävänä, esiintymiskulttuuria ja puuroa, jota hämmennämme.

Taiteilijan kuva on itsetuhoisuudessa, totaalisen heittäytymisen perinteessä, jota ihaillaan ja pelätään, taiteilija on ihminen, joka jättäytyy ulkopuolelle, koska se on taiteilijan osa monella tapaa, ainakin ollut, eikä tälle irralliselle osalle ole hyödyllistä käyttöä, mikä, hyöty, on tietenkin ymmärryksen alku ja tästä hyödyttömyydestä että eriparisuudesta, hylkiön kokemuksesta ja ajatuksesta edelleen paljon ammentava on taiteilijan ja teoksen tarina, jossa tapahtumakulussa on pelkkää toistoa, tympeyttä ja tirkistelynhalua, sotkusta pyritään inhon kautta ja sen tähden, ottamaan kaikki hyöty irti. Sitten ihmetellään. Onpa outo kaari ja tätä patologiaa on haastava verbalisoida, haaskalla oloa ja saalistusta, syö tai tule syödyksi-normaalia. Taiteilija on edelleen se epäluotettava ja puhkikulunut versio. Mikä on taiteilija, joka halutaan pitää elossa? Luotettava on virkamies ja pitää omaa puoltaan, ei huolta.

Itsetuhoisuus siis kiinnostaa, miten se ilmenee, itsetuhoisen tapa repiä itsensä kappaleiksi ja koota uudelleen. Testi lienee, kuinka kauan pystyy näin uudistumaan ja tuhoamaan itseään ja taas synnyttämään, miten sen nyt näkee ja miten sen tekee. Säilyttäminen ja saman toistaminen ei siinä mielessä ole taiteen pointti, toki se joillekin on rituaali, josta syntyy taide ja eräänlainen uskonnollinen mietiskely, luuppi ja konemainen teollisuuden ala, joka pyrkii maksimoimaan hyödyn itselleen. Ehkä eniten inhoan juuri rituaaleja, joita taiteessa tykätään toistaa, aivan kuin ei muuta keksisi, on oltava rakenne, johon taide ripustetaan, jotta sen voi ymmärtää taiteeksi ja arvo syntyy paikasta, johon taiteilija on saanut luvan ja se raha. Tehdä ymmärrettäväksi ja tuotteeksi, jonka voi omistaa ja silti apurahasysteemissä ihan uran loppuun asti on ajatus.. ja se raha, se tekee jokaisen. Mitä kukaan on ilman rahaa?

Pelko taidetta ja taiteilijaa kohtaan on tuon itsetuhoisuuden, mitä voi pitää vapautena, johon moni kiinnostuksesta päätellen ehkä kaipaa, syy. Hallitsemattomuuden pelko, irrallisuuden ja niin, vapauden pelko, erottautumisen pelko, menettänisen pelko, valkoiset seinät kertovat varmuudesta, puhtaudesta ja luotettavuudesta, modernin ihailu, ehdoton järjestys ja siisteys ja toisaalta taiteilijan välinpitämättömyys itsestä ja random yllätyksellisyys ja eikä se osaa edes pukeutua, se on kai tyhmä, siitä ettei voi tietää, mitä tapahtuu ja millainen hullu kukakin on, tekee tästä bisnekseksi muunnetusta työstä nykyään jokseenkin paradoksaalisen, missä tyhmyys ehkä piilee konsultin englanninkielisessa opuksessa. Että pyrkii turvallisuuteen, perheystävällisyyteen, oikeisiin pronomineihin, neutraliuteen ja shokeraavuuteen aihetasolla ja siis henkilökohtaisuuksiin mennen, että halutaan se tarina, ihminen täytyy tonkia ja sukia, kouluttaa turvalliseksi tai poisheitettäväksi, vaikuttaa kuitenkin, ettei taiteilija ole se epäluotettavin, epäkorrektein kusipää ja uudistua voi systeemitasolla, se on suositeltavaa, kun tykätään puhua luovuudesta kuolettavuuteen asti. Luuleko ne, että puhe tekee luovaksi vai yrittävätkö ne ymmärtää? Me ne he tämä tuo se ja lilluuko Itämeressä kikkareita.

Voin toki olla väärässä, mutta tällainen fiilis jää suhteiden avulla pyörivästä hyvesignaloivasta systeemistä, jossa palkanmaksu on haaste ja konsultti tienaa aina enemmän eikä asialle saa selvyyttä, että miten osaamattomat ihmiset tätä pyörittävät. Oliko se tuo vasemmistolais-feministinen ala ja skene, hyvin yksipuolinen poliittisesti eli kapeakatseinen ja tekopyhä ytimeen asti, joka ei tajua itse suosivansa saastuttavaa elämäntapaa? Juu, kyllä ja toimii tuilla. Kommentoimassa ilmastonmuutosta installaatioilla biennaalissa kommentoimassa.

Kun kapitalismi on paha, mutta raha kelpaa ja sillä retostellaan, sekin on tosi ristiriitaista. Ehkä viestin viilaaminen ja vasemmistolaisuuden ymmärtäminen syvällisesti voisi tehdä uskottavuudelle jotakin. Feminismikin vaikuttaisi olevan hukassa eli tuhoutumassa. Tuho ei ole kaukana, kun sisus korruptoituu, viesti on kammottavan ristiriitainen ja helposti argumentoitavissa vääräksi ja kun rakenteen pääasiallinen tarkoitus on pitää rakenne muuttumattomana ja hyödyttää niitä joilla jo on valtaa ja rahaa, koska se on hyödyllistä ja käyttää taidetta keppihevosena. Mitkä nimittäin ovat taiteilijan vaikutusmahdollisuudet millaisessa työympäristössä hän joutuu työskentelemään ja mikä on palkka? Näinä cancelloinnin aikoina tuho ja tuhoaminen ovat kovin huulilla, sitä jää pohtimaan, että mitkä asiat ovat taistelemisen arvoisia: sanomisen vapaus, vastaansanomisen vapaus ja itse tekeminen, koska voiko mikään noin typerä selvitä hengissä?

Killer, pencil on paper, 2015

Kauneus ja kauneuden kaipuumme on taiteen syy ja perusarvo, mistä kautta taidetta kukatahansa arvioi. Mikä on kaunista nykypäivä onkin kiinnostava aihe ja onko se kuuluisasti moninaisuutta ja hyväksymistä sellaisena kuin olet ja ymmärrystä, milloin on aihetta petrata, että tarkistaa kauneuskäsityksemme? Jos taide ei hyväile silmää totutulla tavalla ja täytä odotusta siitä, mikä on kaunista taidetta ja kivaa ymmärrystä maailmasta teknisellä taidokkuudella, hylkyreaktio on melko varma oikeutetusti tai ei. Asia on varsin omituinen, koska jokaisella on oma mielipide ja taiteesta varsinkin. Voiko sota olla kaunis tai ase? Kertooko tekninen taituruus kauneudesta jotakin, kyvystä valmistaa kaunis esine ja uskottavuudesta, entä hinnasta? Taiteelta odotetaan kauneuden ylistystä ja nykyään elämyksellisyyttä, kuvan halutaan olevan pysyvä muisto kauneudesta ja muista positiivisista perusarvoista, joita yhdistämme hyvään taiteeseen, kaipaamme ja tarvitsemme voidaksemme kohdata jotakin vähemmän kaunista, hyvää ja jokaisella on oma näkemys kauneudesta, taiteesta, mitä se on ja kuinka taide on kaunista, missä taide ja kauneus on, niin missä. Joka on myös yksi nykypäivän vitsauksista, minne kauneus on arjesta kadonnut, jos niin onnettomasti on käynyt. Nykytaiteen taiteen syytä, alkuperää, odotuksia ja katsojan tarvetta järkyttävät teokset siis helposti kohtaavat vastustusta, joka on täysin sallittua ja odotettua, ei kaikki nykytaide ole hyvää ja yleisölle tarpeellista, vaikka näin saatetaan väittää ja johon nykytaidekin selkeästi pyrkii: tekemään hyvää yhteiskunnallisesti eritoten hämmentämällä katsojaa, mikä on helppoa. Mutta tarpeellista on horjuttaa nykyisiä kauneuskäsityksiämme, sen nykytaide voi tehdä, mutta tarkoittaako se rumuuden paljastamista, valmistamista, helppoutta ja taidon katoamista? Tekeekö nykytaide muita tarpeellisia tasapainon pudotuksia tai rimanalituksia, kuten taiteen katoamisen jokapäiväisestä rakentamisesta olemalla liian kallista ja turhaa? Kuvaako taide pääasiassa kauniita ja hoikkia ihmisiä? Näin muuten taitaa olla.

Kauneuden tarpeemme tulee selväksi mitä kuvataan ja julkaistaan somessa yleisesti eniten ja millaisia tarpeita nämä maisemat, lemmikit, hyvät hetket ja kauniit kasvot täyttävät ja todellakin jokainen voi tehdä nämä itse. Kaikki kuvataiteen perusaiheita ja pittoreski kauneus vetoaa ihmiseen kuin karkki ja osata itse kuin oikea taiteilija. Kuvataiteessa suurimmat skandaalit ovat aiheutuneet tämän pittoreskin kiiltokuvan rikkomisesta, jota ei taiteilijalle sallita helposti edelleenkään, eikä esimerkiksi Winston Churchill pitänyt realistisesta muotokuvastaan, joten hän poltti sen, mikä on jälkipolvien kannalta valitettavaa, koska se saattoi olla yksi parhaista potreteista hänestä vanhana. Kuvan turhamaisuuttamme hyväilevä merkitys on niin vahva, että kuvassa on hymyiltävä, oltava rypytön ja muutenkin symmetrisesti balanssissa ja tason ammattimainen. Haluamme antaa itsestämme mahdollisimman hyvän kuvan. Siksi poliisivalokuvat rikollisista ovat itseäni kiinnostaneet ja miten ihmisen tarina kuvassa näkyy ja vanhat kuvat työläisistä ovat myös omaa luokkaansa. Taiteen porvarillisuus on myös asia, joka ei katoa minnekään, ei vaikka kuinka olisit kommunisti. Kommunistit etenkin ovat kuvanneet ideaali-ihmisen voimakkaana, lihaksikkaana, nuorena, energisenä ja työteliäänä, hyvin korostetusti terveenä työväenluokkaisena, joten kiinnostavia ristiriitoja pelkästään menneessä kommunismissa ja ikuisessa porvarillisessa taidekentässä, jossa työväenluokkaisuus on ulkopuolinen ja vieras. Itseltäni siitä on tiedusteltu niin paljon, että olen päätellyt työväenluokkaisen tapaamisen taideskenessä olevan varsin outoa ja hämmentävää, mikä tekee vasemmistolaisuudesta vaatteen, jota kannetaan eli epäuskottavan. Esimerkiksi kuinka napsautan itseni eri moodiin toisesta skenestä/työstä toiseen? ( How do you switch? The answer is, I change my clothes, otherwise I don’t switch anything, because it is all work and I don’t play a character.). En leiki roolileikkejä, enkä esitä parempaa kuin olen ja taidekin on työtä. Asiallisuus on se, jota kaipaan. Ihmisten osaamisen ulkonäön kautta luulisi jo tulleen tiensä päähän

Nykyinen some-kulttuuri on ainoastaan lisännyt ulkönäkökeskeisyyttä myös taiteessa, millaista taidetta niin syntyy ja miten tuotteistaminen vaikuttaa laatuun, autenttisuuteen, ideoihin, uskottavuuteen ja koska taiteessakin nykyään pyritään brändäämiseen, habituksella ja mielipiteillä myydään omaa tuotetta ja omaa taiteilijuutta, jonka on oltava myös poliittisesti tietynlaista, millaista taiteilijaa halutaan tuoda esille, on iso kysymys. Millaiset asiat ovat tärkeitä, kuka on tärkeä ja onko tärkeää painottaa asioita, jotka ovat tapetilla nyt, myös taiteessa ja olla kritisoimatta tätä ns. aktivismia, jossa on paljon sokeita pisteitä, ristiriitaisuuksia ja kiellettyjä aiheita? Välittömästi olen natsipelle ja rasisti, kun ääneen kyseenalaistan nämä oikeudenpuolustajat ja heidän agendansa. Asioiden pinnassa oleminen on ongelmallista, niin ei ratkaista rakenteellisia ongelmia, joita taiteessa itsessään on yllinkyllin ja joita ei kukaan lähde ratkomaan, koska vaarantaa oman uransa aivan varmasti. Konfliktit eivät ole hyvää mainosta vai riippuuko konfliktista? Skandaalit kylläkin, tosin ei taiteen vallan väärinkäyttö, koska se on asiantuntijuudessa oikeutettua, taiteessa normaali ja hyväksytty asia. Onko jokainen asiantuntija? Onko ulkoinen kauneus taiteilijalle uskottavuuskysymys ja miksi? Onko kiinnostavampaa antaa kirurgin leikellä ja imitoida kauneusihanteita kuin syntyä tällaiseksi? Aiheena on hyvin paljon miltä nainen ja taiteilija näyttää ja itkun aiheena, miksi ulkonäöstä ei saisi ensisijaisesti puhua, kun puhutaan taiteilijasta esimerkiksi näyttelijöistä. On ihmisiä, joille se ei ole ongelmallista ja ihmisiä, joille tämä on ongelmallista, joille oma työ on tärkeämpi kuin ulkonäkö ja joille ulkonäkö ei ole työ. Tämä ei aukene vielä 2020, miksi näin on ja miksi vaikka naispoliitikon ulkonäkö ja ikä on edes ensisijainen puheenaihe? Niin ja te olette feministejä? Ok.