Kuinka olla kriittinen?

Kriittisyyteen ei kannusteta, koska se on hiukan uhkaavaa ja epämiellyttävää. Puheissa ja olemuksessa on oltava kiihkoton, tasaisen rauhallinen, äläkä vaan radikalisoidu tai olet ulkona ja hylkiö, potentiaalinen kouluampuja ja pommimiesnainen. Radikalisoitumista on monenlaista, toivottavasti se on edes joillekin selvää. Itse näen että ei ole muuta vaihtoehtoa kuin radikalisoitua eli vastustaa äänekkäästi monin tavoin paikallaan pysyvää mitäänsanomattomuutta joka pelkää muutosta. Pureva kritiikki koetaan loukkaavaksi, hyökkääväksi ja siksi se on tarpeetonta koska häiriö on häiriö (joidenkin mielestä). Tahallisesti pyrkiä pahoittamaan jonkun herkkä mieli ja aivan turhaan ja aivan kuin se olisi kritiikkiä. Kriittisyyttä ja reaktioita madännäisyyteen on monenlaista, joten taito kannattaa opetella jo pienestä pitäen. Kriittinen ajattelu, toisinajattelu ja tekeminen ovat pohja toimivalle kansalaisyhteiskunnalle. Se on venttiili ja perustarve ettei tarvitse tukeutua väkivaltaan tilanteissa kun ei tule kuulluksi, korjatakseen epäkohtia, korjatakseen jotakin mikä on rikki on pystyttävä keskusteluun, mielipiteisiin. Jos yhteiskunta ei halua kriittisiä, itsenäisiä ajattelijoita vaan massan joka tykkää mukavasta yhtenäisyydestä jossa kaikkien on oltava samaa mieltä tai oltava hiljaa koska emme uskalla olemme umpikujassa, ja siltähän tilanne nyt näyttää. Sanan- ja ilmaisunvapaus on tasa-arvoisen ja ihmisiä kunnioittavan yhteiskunnan perusta.

Taide jota tällä hetkellä varmaankin edelleen pidetään vapaana ilmaisunareenana ei sitä ole. Taide edelleen leijuu tavoittamattomana möhkäleenä jossa asiantuntijaa leikkimällä voi olla vallankahvassa muka sivistynyt (kyllä stereotypiat pitävät paikkansa). Tuo tahtoo pyöriä samanlaisena samojen kaavojen mukaan muuttumatta tarjoten mukavia posteja mukaville kavereille eikä osaa ottaa kritiikkiä vastaan, koska eihän hyvässä ole mitään kritisoitavaa. Tuota puhkaisematonta kenttää ei voi kritisoida olematta taidevastainen vaikka aihetta on runsaasti. Tapahtuu näivettyminen ja syntyy muuttumattomuuden tila joka on täysin taiteen sääntöjen vastainen, avoimen yhteiskunnan vastainen. Taiteessa vallassa ovat pääasiassa muut kuin taiteilijat, tilanne kertoo jotakin. Systeemi on melko käsittämätön kavarisuhteille ja kädenpuristuksille perustuva leikki. Syyt miksi muuttumattomuuden tilan halutaan niin kovin säilyvän ovat narsistinen vallantavoittelu, jalustalla seisomisen ihanuus, usko omaan kaikkivoipaisuuteen, omaan erinomaisuuteen joka ei enää kaipaa päivittämistä, vankkumaton usko auktoriteetiaseman saavuttaneiden erehtymättömyyteen, ja ai niin rakkaus taiteeseen, oma hivelevä herkkyys jota kaunis taide koskettelee niin viekoittelevasti, oh.

Purevien kriitikoiden hiljentäminen ja halventaminen ovat tyypillisiä tapoja pitää saavutettu asema, pitää tilanne muuttumattomana. Kateudestahan ne kitisee, vai mitä. Kun ajattelu on noin matalaotsaista ei halua edes ottaa osaa moisen systeemin ylläpitämiseen ja rakentamiseen vaan sen murtamiseen ja totaaliseen muuttamiseen. Äärimmäisen hyvä esimerkki on Guggenheim-projekti jonka toteutumista voi arvailla; kuinkakohan ne pärjää sen kanssa, ovatko ne pärjänneet ja mitä tästä voi ajatella muuta kuin Guggis on kaivanut kivan haudaan itselleen. Minäkin rakastan taidetta. Kovan rahan kusetusta ja valehtelua en. Mielenkiintoista on kuinka taiteella tahdotaan tahkota rahaa, millaista taidetta tuetaan. Taide tuo näkyvyyttä kaupungille, se on selvä. Mielenkiintoista on kuinka omia taiteen sisäisiä valta-asemia halutaan taiteen kustannuksella vahvistaa ja poliittista imagoa pönkittää pelaamalla omaan pussiin rakastamalla taidetta. Taide tuo rakastava instituutio. Näin paljon rakkautta kaikille. Jännä tuoda esiin rakkauden tunne ja herkkyyskin vielä, voih mä varmaan pyörryn kohta. Tuo rakkaus taiteeseen on niin valtavaa että on konsulteilta kysyttävä voiko Helsinkiin rakentaa museon. Ollaan nyt ihan varmoja, kun ei niistä turisteista tiedä mitä ne haluavat. Oma tuotto on turvattava, eihän sitä nyt tappiolla sentään toimita. Voi mikä luottamus minulla on tälläisiin tunteellisiin älynjättiläisiin, mutta onhan se niin, ilman pääsymaksuja ei meillä olisi varaa kustantaa tuota mahtavaa taidetta jota meille mahdollisesti maksua vastaan virtaisi ulkomailta jotta valaistuisimme ja oppisimme taas jotakin uutta, kuten ilmoille lausuttiin: oppisimme suuren maailma tavoille. Onneksi meillä on varaa ja tarve suuren maailman tavoille. Hoitolaitokset ja palvelutalot loistavat kammottavuudellaan, missä on taide? Taidetta niissä ei paljon ole vaikka kaupungit mielellään taidetta varastoihinsa keräävät. Edelleen voi kysyä mikä on taiteen tarkoitus? Kaupungeille se on lähes pelkästään sijoituskohde. Miksi joku vastustaa taidetta niin paljon että ei tajua mikä mahdollisuus Guggenheim on Helsingille ja Suomelle? Kyllähän se varmaan olisikin ollut jos salailu ja valehtelukulttuuri ei niin kovin paistaisi läpi, jos projektissa olisi jotakin aitoa ja haluttavaa.

Mutta takaisin kritiikkiin ja sen tarpeellisuuteen. Helsingin Sanomissa kerrottiin viime viikolla kuinka kulttuurirahat virtaavat kaupungin keskustan kulttuurilaitoksille vaan eivät suuremmassa mittakaavassa lähiöihin joissa taiteelle todellakin olisi tarve. Asiaan on onneksi tulossa muutos kun Helsingin kaupunki on ilmeisesti tullut järkiinsä ja tajunnut millainen mahdollisuus taide lähiöissä on ja jakaa puoli miljoonaa lähiöiden projekteihin yms. Jotain hyvää tapahtuu sielläkin päässä. Olinkin jo hetken huolissani, kyllä varmaan se konsulteille maksettu korvaus hyvästä työstä jollakin tapaa maksaa itsensä takaisin.. lol. Olinkin jo menettämässä luottamukseni kulttuurirahoituksen jakelijoihin.

Jos otamme kannan että auktoriteettiasema tuo 100% uskottavuuden ja luotettavuuden, kenties vielä enemmän, olemme todella hukassa. 100% luottamuksen tulisikin olla mutta kun asioita hoidetaan näin huonosti, on aihetta kysyä millä rahkeilla ihmiset pääsevät päättäviin asemiin? Jos kuvataide on alue joka on kritiikin yläpuolella, joka on hyväksikäytettävissä ja käyttökamaa jonka arvo on yhtä kuin hyötyarvo, mitä se on?  Kuten vaikuttaa, kuten on annettu ymmärtää, että taide on arkea ja tavallisuutta ylempänä, koska asiantuntijuus ylentää taiteen, asiantuntija joka on havaittu asiantuntijaksi muiden asiantuntijoiden avulla: näivettyminen on jo tapahtunut. Missä on itsekritiikki ja mitä taide tässä imagokilvassa on? Asiantuntijan ehdoton auktoriteetti ei ole hyvä asetelma edes tuolle asiantuntijalle saati taiteelle. Mitä tietoon, sen jakamineen, ymmärrettävyyteen, objektiivisuuteen ja totuudellisuuteen tulee, miten käy yhteiskunnallisen kehityksen kun taideasioista päättävä pieni ja salainen veljeskunta on näin korruptoitunut ja mätä? Entä taide joka myötäilee turistivirtoja, mitä se on? Onko se helposti sulavaa ja isoa? Luommeko näin kansalaisia jotka ovat pelottomia ja valmiita keskustelemaan avoimesti vai pelon yhteiskunnan jossa asiantuntijaa ei voi kyseenalaistaa, koska ei vaan voi? Taiteen sivistävä vaikutus varmaan jossakin piilee? Onko sivistys taiteeseen liittyvä asia niinkuin itsestäänselvästi ajatellaan ja mikä on taiteen yhteiskunnallinen merkitys tässä kuvassa? Hämmentävä ajatus on kuinka jotakin pidetään sivistyneenä koska niin on totuttu ajattelemaan, olettamuksien ja kummallisten itsestäänselvyyksien seinäke sanoisin (mitä takana lienee), paikkansapitämättömien hokemien linnake jota olisi jo aika päivittää rankasti. On enää kovin vaikea uskoa mitä taiteen sisällä työskentelevät sanovat on totta ja hyväksi kenellekään. Tuo pyörivä omahyväinen sisätila on itsekeskeisyydessään idioottimainen, mieletön ja turhake.

Avainasemassa kriittisten kansalaisten koulutuksessa ovat opettajat ja laitokset, jotka saavat valtion tukea, joilla on velvollisuus tuottaa kulttuuria, tietoa ja opetusta joka kannustaa ja tukee kriittiseen ajatteluun ja ilmaisuun. Heillä on myös velvollisuus ottaa vastaan ja vastata kritiikkiin asianmukaisesti. Näin ei aina tapahdu vaan kritiikki otetaan henkilökohtaisesti tai siihen ei vastata. Opettajat, kulttuurilaitokset ja lehdistö ovat avainasemassa millainen asenneilmapiiri nyt ja tulevaisuudessa on mitä kriitiikin antamiseen ja siihen vastaamiseen tulee, kuinka yhteiskunnallinen muutos tapahtuu, sen sallitaan tapahtuvan ja kuinka toisinajattelijoita kohdellaan.

Vähättelyn merkitys

Tämä on henkilökohtaista, ikuista ja poistumatonta, mutta menen silti asiaan. Olemme vähättelyn mestareita. Itsemme ja toistemme vähättelyn ja tiedämme sen. Vähättely iskostuu meihin ja siitä hyvin vaikea kasvaa pois. Se on osa suomalaista kulttuuria, mutta myös osa ihmisyyttä eli hyvin toimiva osa kanssakäymistä kaikkialla maailmassa. Mitä asialle voisi tehdä onkin vaikeampi dilemma jota voi lähteä tarkastelemaan halustamme vahvistaa itseämme toisiin nähden. Tuolle henkiselle ongelmalliselle tapahtuu kovin hitaasti yhtään mitään, koska mielemme mekaniikka ja psykologia palvelevat tietynlaista menestyskulttia, vahvaa menestysihmistä, tietynlaista menestystä joka ei tahdo yleistä muutosta, heikkoutta eikä kaipaa kilpailua. Tahtoisinkin kysyä mikä on vähättelyn merkitys nykykulttuurissamme muu kuin orjuuttaminen. Miksi nöyryyttäminen ja latistaminen ovat hyväksyttyjä tapoja käsitellä ihmistä, käsitellä mitään. Oikeutettua kuin luonnollinen ja normi tapa (tapakulttuuri) ryhtyä käsittämään ja selvittämään (tai jättää selvittämättä) itseämme suhteessa ympärillämme oleviin olentoihin. Miksi olemme käsiteltävissä, hyväksikäytettävissä, nöyryytettyjä ja alistettuja? Kysyn, koska minulle vähättelynkulttuuri on suomalaisessa kulttuurissa, kuvataiteessa, työelämässä, koulutuksessa aina vastaantuleva inhimillinen taisteluareena (ei eläimellinen) ja asenne johon minun on vastattava yhä uudelleen, koska ei ole muuta vaihtoehtoa. Minä vastaan sellaista kehoa ja mieltä joka on vaikea sulattaa sellaisenaan. Se on nujerrettava ja litistettävä sopivaksi, epäsopivana ja vastustelevana sen voi hylätä.

Vähättely on tapa koetella yhä uudelleen jotakin jonka luulee tuntevansa. Väkivalta muuttumattomana, perusteettomana ja lopulta täysin turhana käytäntö, joka ei johda koskaan hyvään lopputulokseen kenenkään kannalta on pysähtymätön kehä. Se ei toimi rakentavasti opetusympäristössä, työssä eikä arjessa, mutta silti se on olemassa joka päivä, koska on ihmisiä joille ei ole kehittynyt muunlaista tapaa kohdata erilaisuutta ja vääristynyt omakuva. Niin erinomainen ei ole kukaan että voi kävellä yli, koska tahtoo niin. Ihmisten välillä hierarkioden ylläpito vähättelyn avulla on keinotekoinen todellisuuden kieltävä tapa pitää yllä luutuneet käytännöt ja saavutetut asemat, ettei mikään muuttuisi, ettei itse tarvitsisi muuttua. Uudet ajatukset saavat sijaa tällaisessa ilmapiirissä huonosti ja sellainen Suomi on, paikka jossa uudelle on sijaa hyvin vähän. Kuinka vähättelyyn vastaan, koska aina se on yhtä alentavaa, halveksivaa, väkivaltaista, katastrofaalista ja muuttumatonta. Vähättely on asennevamma ja otettu ylimielinen yhteiskunnallinen asema, johon minulla ei ole pääsyä, koska en tunne oikeita ihmisiä, minulla ei ole oikeita vaatteita saati oikeita leluja eli mikään millä on väliä ei ole oikein. Mikään ei muutu tällä rintamalla ja jos muuttuu niin kovin hitaasti. Mikä on vähättelyn pohja kun siltä otetaan pohja pois? Järjetön kysymys koska vähättely ei pohjaudu faktoihin ainoastaan kuvitteellisiin rakennelmiin joiden avulla yhteiskunta on pyörinyt ja pyörii. Järjetön fantasia joka palvelee vähemmistöä ihmisistä. Vähättely on siis pohjaton, perusteeton ja lähtökohdiltaan järjetön tapa lähestyä ketään tai mitään. Kun pohja on kuviteltu valta, kuviteltu voima, vähättelijä on helppo lyödä laudalta. Kukaan ei tunne sinua paremmin kuin sinä itse.

Olemme jotakin tai emme ole, aivan kuin se olisi jossakin tehty päätös ja riippuu siitä kuka katsoo. Entä kuka päättää kuka sinä olet ja mitä sinusta voi tulla. Päätös jonkin olemassaolosta ja merkityksestä on katse, tapa ottaa vastaan, tapa puhua, olla puhumatta ja valinta mitä puhutaan. Olemme aina toisiin verrattuna, aina materiaan, sukupuoleen, paikkaan kahlittuina. On lohdutonta että olemme jotakin pelkästään johonkin peilattuna emme itsenämme. Itse joka ei ole mitään ilman toista on melko yksin ellei hän opi näkemään tuon harhan läpi.

Sosiaalista puolta elämästä painotetaan kovin paljon. Entä jos se minkä ajattelemme sosiaalisena ei olekaan todellisuudessa sosiaalista eli vaikka kun puhumme vain itsestämme kuvittelemme olevamme sosiaalisia. Periaatteessa hän joka ei tuota suullista olemassaoloa voi lakata olemasta tai hänet voidaan määritellä hänen ulkopuoleltaan niin ettei häntä tavallaan ole koska häntä ei näy. Kuvitelma jatkuvasta puheesta sosiaalisuuden mittarina on erikoinen vaatimus.  Positiivisen, elämänkatsomuksellisen filosofisen sosiaalisen painottaminen viihteellisen ja hauskan olemassaolon peruste ja moraali. Ei ole lopulta oleellista mistä puhuu, kunhan tuottaa jotakin todistaakseen olemassaolonsa positiivisessa lemmikkieläimen kuvassa, toteemieläimessä joka todistaa hyvyyttä ryhmässä. On todella vaikea oppia suhteuttamaan oma itse oikeaan mittakaavaan ja arvoon näinkin vääristyneessä ja naivissa peilissä. Luultavasti tapan toteemieläimesi juuri nyt.

Vähättely on erityisesti naissukupuolelle tuttua, liian itsestäänselvää ja päivittäistä että se on jopa naismaista, vaikka luulisi että se on miesmäistä ylhäältäpäin katselua. Jonkin mitättömän tarkastelua. Jollei lyttää itseään on lytättävä joku muu ollakseen se mitä on ja enemmän, koska mikään ei riitä. Vähättelyä on vaikea myöntää ja siitä on vaikea puhua, ehkä sitä ei ole vaikea huomata, mutta on vaikea muuntaa järkeväksi rakentavaksi keskusteluksi sellaista sosiaalista ongelmaa, joka on juurtunut kanssakäymisenkulttuuriin, sukupuolirooleihin, kaikkeen hyvin syvälle. Syyttely ja syyllisen löytäminen on tärkeää, koska se on alku asian ratkaisemiselle, vaikka kartamme syyttelyä ja suoraa syyttämistä, mutta joku on joskus syyllinen. Syyllisen löytäminen ja hänen syyllisyytensä tajuaminen ovat ratkaisevia asioita jos haluaa jotakin selvittää ja ratkaista. Mutta toisaalta vähättelyssä on kyse syyllisyydestä, viallisuudesta, viasta johon on syyllinen. On kysyttävä, miksi ei toivottua käyttäytymistä esiintyy, miksi se on niinkin yleistä ja suvaittua. Jos jonkun vähättely, minkä katson olevan kiusaamista, jatkuu siihen kenenkään puuttumatta, mistä on kyse lopulta? Miksi tietyt ihmiset ovat kohteita ja jotkut ihmiset päättävät toimia väkivaltaisesti? Kun pääsemme perimmäiseen syyhyn/syihin käsiksi alkaa tapahtua. Se ei ole helppoa. Kiellämme syyllisyytemme niin kauan kuin on mahdollista. Se perimmäinen on vaikein ja kipein asia josta on vaikea puhua, joka on vaikea kohdata.

Kun puhutaan sukupuolisyrjinnästä, työpaikka- ja koulukiusaamisesta, syyt jotka johtavat syrjintään ja kiusaamiseen ovat ne joihin on helppo tarrautua. Ne ’heikkoudet’ ja ’vaillinaisuudet’ jotka pistävät silmään: naiseus, naismaisuus, homous, erilainen pukeutuminen, erilainen keho, kasvot, tavat tehdä asioita. Hämmästyttävästi naiseus ja naismaisuus ovat noita heikkoja kohtia joihin voi vahvemmaksi itsensä tunteva tarttua ja nainen ’väärässä’ paikassa on se johon kiinnitetään huomiota. Nainen tekemässä miesten töitä, nainen joka ei ole nainen, koska hän ei tee naisten asioita, ei tunnusmerkillisesti ole naisten joukossa kuten naiset ovat. Tästä alkaa arvuuttelun vyyhti jolle ei ole loppua. Naiselta ei itseltään kysytä mitään. Hänet arvuutellaan ja kuvitellaan ulkoisten ominaisuuksien ja merkkien kautta. Hän ei tavallaan luo itse itseään muille, ainoastaan itselleen. Eikä hän itsenään kiinnosta noita muita jotka ovat ryhmä, joilla on valta luoda puhetta ja puheen kautta tehdä näkyväksi oma fantasiansa.

Taiteen itseisarvo on eristää taide.

Ymmärrän itseisarvon niin että taide on arvokas teko tekijälleen taiteena. Tehdyn taiteen arvostus taiteena luo tekijälle ja teokselle arvoa. On yhteiskunnasta kiinni millainen taiteen arvo on hyväksyttävää, tarpeellista ja arvokasta ja mihin taiteen arvostus perustuu: mitä taiteelta haluamme määrittää taiteen arvon.  Tekijä, joka ryhtyy taiteilijaksi ajattelee tekevänsä taidetta. Hän tietää mitä taide on, mitä taiteelta haluaa, mitä taiteensa haluaa saavan aikaan eli miksi sitä tekee, on valinnut tekemisensä ajatuksena ja ryhtynyt toimeen. Teos joka on olemassa, jota voi katsella, esineenä ja esityksenä. Taide on itseisarvona on arvollinen, arvokas itsenään henkisenä tuotteena tekijöille ja katsojille ilman taloudellista tai muuta ulkopuolista arvoa. Tämä on tietysti ideaali ja taiteen totuus taiteen kuplassa. Taiteella on aina taloudellinen arvo, mikä on myös taiteen painolasti. Toinen painolasti on arvottaminen korkeaan ja matalaan taiteeseen eli arvokkaaseen ja vähemmän arvokkaaseen. Taide yleisesti toimii kokemuksena, elämyksenä, jonka voi omistaa, sanoa  ja ajatella nähneensä, tehneensä, luoneensa, osanneensa ja iloinneensa siitä. Taiteen tekeminen, minkä tahansa taiteen tekeminen on erikoisosaamista, joka vaatii taitoa, kykyä ajatella, halua ymmärtää ja herkkyyttä. Siis herkkyyttä. Mitä se sitten lieneekin. Taiteen tekeminen ammattilaisena vaikka puhutaan herkkyydestä ja hauraudesta vaatii päinvastaista. Asenteiden painolasti on pääasiassa negatiivinen, josta voi päätellä, ettei edes taiteen sisällä taiteilija saa arvostusta taiteilijana sinällään. Arvostus vaatii jotakin ulkoista, joka on muuta kuin pelkkä taiteentekeminen.

Että sanotaan tämä on taidetta on luoda taideteos. Teos sijoittuu. Teoksen olemassaolo vaatii katsojan. Taideteos yhteiskunnallisessa kontekstissa tarkoittaa asiaa, jonka ymmärrämme taiteena, mutta jota myös emme ymmärrä yhtenä ja samana. Teos on jokaiselle erilainen. Teos, jonka arvoa alamme mielissämme ja kokemuksena arvioimaan. Mitä teos antaa, mikä on teoksen kyky keskustella katsojansa kanssa, kuinka se resonoi, saa vastakaikua ja jatkuu puheena.

Tarkoitukseni ei ole ylevöittää taidetta, päinvastoin. Ylevöittämisellä ja taiteen itseisarvosta puhumisella luomme taidemarkkinat, joka on maailmanlaajuinen miljardibisnes. Luomme ylellisyyttä ja businessta, jota voidaan kutsua kauneudeksi, elämän lisäarvoksi pienelle osalle ihmisistä joilla on siihen varaa. Samaa ylevöittämistä tekevät museot ja galleriat, jotka eristävät taiteen ja pitävät taiteen itseisarvon arvossaan ja erillään. Pääsymaksut ja taiteen erikoislaatu ylellisyytenä tekevät sitä missä olemme nyt: taide ei kiinnosta, ei puhuttele, ei tavoita, eikä ole saavutettavissa mahdollisimman monelle edes ohi kävellessä. Taide pysyy poterossaan sen yläluokkaisuuden vuoksi, koska se pyrkii yläluokkaisuuteen, jossa tietynlaisella näyttäytymisellä ja näyttämisellä on tärkeä sija. Luokittelu ja halveksunta on osa taiteen maailmaa, joten hyljeksintä ja haluttomuus ymmärtää ja edes pyrkiä tuohon maailmaan on ymmärrettävää. Minäkään en siihen halua. Taide ei ole niin laajassa käytössä yhteiskunnassa kuin sen pitäisi olla. Taide ei ole arkipäivää.

Taiteen tekeminen lähiöissä, lasten ja nuorten kannustaminen taiteen tekemiseen on askel siihen suuntaan, mitä taiteen on tarkoitus olla ja tehdä. Itse olen kokenut taiteen tärkeimmäksi osaksi juuri tekemisen prosessin. Olen myös kaivannut taidetta, joka on osa arkkitehtuuria, en monumentteja ja suuria nimiä. Kun ja jos taideteos on ainoastaan ylellisyysesine mikään ei muutu. Noihin esineisiin suurimmalla osalla ei ole varaa. Siinä on yksi taiteen tehtävä, ylevöittää ne, joilla on taloudelliset resurssit itsensä ylevöittämiseen.

Apua ammatinharjoittamisen ongelmakohtiin ja seuran hakupalvelu. Hennan uusi palsta.

Sekä atomia pienempien osasten aiheuttama naurukohtaus vai oliko se joku muu juttu. (Katso sub-atomic) Tähän kohtaan voi liittää oman kuvan, passikuva käy.

Sincerely, I’m a fair going kind of person.

Onneks Suomessa on niin vähä Korruptiota.

Voita matka Manilaan!

+lisä-ohjeita seuraa.

Lauseita puhelimesta

Onnellinen mies, parvi kirkkaanvihreitä viivoja yhdessä ja samassa, nopeita,
lintuja, seksiä ja voltteja kahvilan pöydällä aamulla,
altis unohtelemaan mitä piti tehdä ja milloin.
Rivi navetan ikkunoita bussin ikkunassa kun menin aamulla ohi, navetta on voimakas kokemus, vaikka olenkin ohikulkija.
En voi olla sumu, mutta voin olla lilja.
Nojaan viestiin: olet mitä olet, paljonko voit siitä itse päättää.
Aseman ovet kuulostavat sateen kohinalta, tarkistan tuijottamalla sataako. Olen nukkunut koko päivän, olin niin väsynyt.
Raajojen liikuttaminen.
Onnellineninenionionnee.
Onni on asenne.
Asenne ase, otin, sirotin, asetti, tassi, aterin, metalli.

Etkös

Häpeä

Aina on jotakin hävettävää. oli se sitten kävelytapa, kummalliset vaatteet, jotakin mitä sanoin tai tein. Se pitää meidät ruodussa ja hävettäviä asioita täytyy tehdä piilossa. Jotkut odottavat että tuo toinen mokaa. Mokailu on hävettävää. Ai niin kerran avajaisissa oli ensin hirveä meteli ja sitten kun jouduin huutamaan jotakin tulikin yht’äkkiä hiljaista. Voi minuta. Melko epähienoa. Miksi häpeämme niin paljon? Mitä eriytyneempi ja suppeampi seurakunta, sen suorempi tikku.

Niin että, Ime mun munaa! Avajaisissa. (She’s crazy.)

9. 99

Passion.

Eläin meissä vai onko? Aina sama juttu, joo. Nähty on. On se monsteri.

Ulkonäkö, sukupuoli, ikä, ammatti, koulutus, kotipaikka, seksuaalinen suuntautuminen, en pääse tämän asian yli, eikä varmaan ole tarpeellista. Kiinnostavaa on kuinka yksilöä manipuloidaan ja manipuloidaanko naista miestä enemmän olemaan tietynlainen, sopiva, oikeanlainen ja mikä on oikeanlainen. En osaa sanoa, mutta painostuksen määrä ylipäänsä on aikamoinen, se on käsittämätön. Manipulaatiota mielestäni on jo se kuinka toista katsoo, kuinka toisen ottaa vastaan, kuka ja miksi kohtaamistilanteessa käyttää valtaa tai päättää käyttää valtaansa, kokee olevansa vahvempi. Ihmissuhteiden dynamiikka on mielenkiintoinen, kuinka ennakkoluulot, kokemukset, statukset mikä-kaikki vaikuttaa minkälainen sotku lähtee syntymään. Jännittävä on huomata olevansa jatkuvan tarkkailun alla esimerkiksi työpaikalla vaikka siksi että on kuvataiteilija. Se luki töissä runoja. (Lukekaa ihmiset töissä runoja, ehkä päivänne piristyy. Kirjoittaminen & lukeminen ovat muutenkin aivoja virkistävää puuhaa.) Erot mies- ja naisvaltaisilla aloilla oman kokemukseni mukaan eivät ole kovin suuria. Ennakkoluulot ovat ..yhtä apinamaisia.

Minua kiinnostaa paikkani maailmassa naisena, taiteilijana, työntekijänä, ihmisenä, kuluttajana, minänä, tuona jokuna. Kun juttu on niin etten ole koskaan osannut olla niin kuin minun on odotettu olevan tai olen huomannut etten ole täyttänyt odotuksia vaan ollut jotakin muuta kuin on kuviteltu. Ihmiset jostakin syystä näkevät silhuetin, ääriviivat ja jumiutuvat niihin kuin viivojen sisällä ei olisi mitään. Tästä olen päätynyt pohdiskelemaan, kuinka tuo paikka määrittyy, kuinka pitkälle minä itse sen määrittelen ja kuinka minua määrittelevät muut kanssaihmiset. Siis on olemassa joitain asioita, joihin minussa reagoidaan voimakkaasti aina: ulkonäkö, sukupuoli ja ammatti tässä järjestyksessä. Reaktiot ovat sanoisin aika eläimellisiä, raadollisia. Ne tulevat alueelta väliliha-peräsuoli-selkäranka-haima. Toki tämän asian pohtiminen juontaa omaan epävarmuuteeni, mutta mielestäni koskee kaikkia ja ihmisten tapaa arvioida toisiansa suhteessa itseensä. Täytyy tietää millä kuvitteellisella portaalla seisoo muihin nähden, koska kuvitteellisista statuksista ja voimasuhteiden selvittämisestä on kysymys mielestäni. En edelleenkään näet usko että ihmiset haluavat olla tasa-arvoisia. Sellaiset lausahdukset kuin ’kunnioitus on ansaittava’ tai ’sen saa mitä antaa’ peilaavat juuri ajatusta vallasta, ja mitä on annettava, mikä on milloinkin se arvokas piirre, ominaisuus tai omaisuus joka tekee hyväksytyn. Jokainen haluaa olla hyväksytty sellaisena kuin on, mutta moni haluaisi muuttaa ulkonäössään jotakin. Hyväksymmekö itsemme sellaisina kuin olemme?

Anonyymi arkkitehtuuri Porissa 14.6. asti galleria 3h+k

 

maja36