taide parantaa

Terveisiä, ihmettelin tässä muutoksen olemattomuutta, vaikka siitä jauhetaan loputtomiin hyvänä asiana. Mikä on muutos, johon pyritään taiteessa ja mitä taide haluaa muuttaa tai mihin se kykenee, kun vaikuttaa, ettei se kykene siihen itsekään?

| Henna Timanttimetsä

Miten kun taiteessa seksismi ja suhmuilu eivät katoa minnekään, nykyaikana kun ollaan niin feministejä ja vasemmalla, sitä vaan ihmettelin, että kuinka on mahdollista, pitää yllä systeemiä, jossa vanhanaikainen ympäripyöriminen, selkääntaputtelu ja alaspäin katsominen ovat hyviä asioita, suoranainen ilkkuminen? Minusta kun vaikuttaa, että valta-asemissa, joissa puolustetaan omia oikeuksia, omaa oikeassaoloa, olemassaoloa ja luennoidaan muille, miten kieltä tulee käyttää, mikä on syrjintää ja väkivaltaa, käytös kun on heillä itsellään kovasti hukassa siellä sisällä, ne prioriteetit ja arvot etenkin, mitkä ne taiteessa ylipäänsä ovat: että ne tosi hyvät tekevät taiteen, tuottavat sen ja instituutiot tuottavat nämä tähdet? Asia on nyt toisinpäin, että se ilkkuminen tapahtuu täältä suunnasta ja aiheesta. Aiheetta ilkkuminen on noloa. Jatkuva muutospuhe silti minkään muuttumatta haluttuun suuntaan, alaspäin lyöminen kuin se olisi oleellinen osa taiteilijan kokea, kertoo kritiikin tarpeellisuudesta ja miten kykenemättömiä taiteessa työskentelevät ovat huomaamaan oman vaillinaisuutensa, tietämättömyytensä, osaamattomuutensa ja typeryytensä että vallanhimonsa. Tähtenä on kiva hillua, sanottavaa vaan on niin vähän ja omasta navasta, tekoja vielä vähemmän, koska se vaikuttaa urakehitykseen.

Taide ja kun sitä julkisesti rahoitetaan, on hyvä muistaa, miten ideologista toiminta taiteessa on ja mennään oma etu edellä. Ei ole uutta, että taiteilija julistautuu kommunistiksi, sen millään tavalla vaikuttamatta systeemin muutokseen eli tuotanto- ja tekotapojen muutokseen, ajattelun muutokseen, kuinka taide esitetään, missä se on esillä ja ylipäänsä, millaista taidetta on nyky-yhteiskunnassa: saammeko laatua eli voimmeko luottaa systeemin toimijoihin tässä asiassa ja millaisilla motiiveilla asioita tehdään, kenen etua ajetaan ja suojellaan? Minulla on niin vahva epäilys, että se on jo suorastaan tieto. Taiteilijat ja systeemin ylläpitäjät voivat paistatella tässä kauniissa hyväntekijän ja asiantuntijan valossa, jossa otetaan kantaa ja kommentoidaan sieltä sisältä tänne ulos. Elitismi haisee kauas ja on niin vinksahtanut ristiriitaisuudessaan, että nykytaiteesta ja näistä taiteilijoista voi olla tietämätön. Nykytaiteen ohittaa helposti ja kommunismi ja feminismi tässä kontekstissa on hämmentävä mix, että olen jäänyt pohtimaan, miten vähän he näistä ismeistä tietävät ja mitä tarkoitusta ne ajavat lopulta. Mikä se kommunistinen ja feministinen osuus on, onko se julistautuminen ja ryhmäytyminen, yhdessä tekeminen ja hyväntekijyys? Keskittyä selkeiden väärinkäytösten ja epäpätevyyden vähentämiseen on liikaa pyydetty, niitä voidaan tunnustaa tapahtuvan, mutta asioille mitään tekemiseen kuluu helposti vuosikymmeniä, selkeästi hyvin paljon ja selkeästi se on hyvin vaikeaa. Muutos tarkoittaisi kasvojen, menestyksen ja arvovallan menetystä, kuka enää tietää taiteesta mitään oikeasti muuta kuin tämän kilpajuoksun ja syy tehdä taidetta voi olla pelkkä maineen hamuaminen. Miten taiteessa käyttäydytään ei ole syy, miksi mitään muutettaisiin ja miksi sitä tehdään, tarkoitus on näkyä mahdollisimman paljon: no, näin on tehty jo vuosikymmeniä, jatketaan samalla sapluunalla. Huomauttaisin kuitenkin, nykysysteemi on ollut käytössä todellakin vain vuosikymmeniä ja on jäänyt huomaamatta, ettei se enää vastaa nykypäivää. Oma ura on ennen kaikkea tärkein asia, saadut rahasummat ja vasemmistolaisuus kivasti kultaa tämän, taiteen, maineen, puheen taiteesta ja sen merkityksestä, se kuulemma parantaa. On merkityksellistä taidetta ja paljon ainoastaan tekijälleen tarpeellista. Taide on kaunista tai mitä julkiseen taiteeseen tulee, todella kamalaa liian usein, hirveää settiä ihan kuntien ja ihmisten kustannuksella, näkösaasteena järkyttävää. Osaamisella vaikuttaisi olevan hyvin vähän tekemistä hyväksymisen kanssa, tästä on niin monta esimerkkiä, että on suorastaan koomista, että tällainen systeemi voi jatkaa toimintaansa siihen kenenkään puuttumatta aivan kuin konemaisesti tai kenenkään voimatta vaikuttaa siihen millään tavalla konkreettisesti, mikä edelleen kertoo hyvin autoritäärisestä, muutosvastaisesta systeemistä ja sen ylläpitäjistä, jotka voitelevat toisiaan ja ovat kritiikin yläpuolella. Sellaiset jotka kritisoivat ääneen ja julkisesti, heitä on vähän ja syystä. Heidät nauretaan ulos, hiljennetään, leimataan, ei heistä mainita missään mitään paitsi niissä supinoissa, joita täytyy itse ruokkia, se on niin kovin helppoa ja loputtoman huvittavaa. On se kumma, kun ne fasistit on aina jossain muualla.. heidän kustannuksellaan vitsaillaan ja heitä kauhistellaan, aivan kuin vallan kahvassa vain voi, ylhäältä alas, siellähän ei ole fasisteja, etenkään taiteessa, he ovat sosialisteja, keskenään, koska vain tosi asiantuntijat voivat niin tehdä ja ovat hyvän puolella pahaa vastaan.

On hyvä kommunistin muistaa, että kommunismissa on ensisijaisesti työstä kysymys, yhteistyöstä siinä merkityksessä, ettei leijailla yläilmoissa ja katsota alaspäin, työläisen asemasta, työläisen lapsista ja niistä matalapalkkatöistä, niistä joita luuserit tekevät, työläisen elämästä ja mitä varten se on: toimeentuloa ja hyvinvointia varten, ei pahoinvointia. Keskiluokkainen nykykommunisti taitaa olla enemmistö kommunisteista ja se on tosi outo ilmiö, etenkin taiteessa, jossa työntekijöitä eli sisällöntuottajia lähinnä kusetetaan ja käytetään hyväksi, koska olemme yrittäjiä, näin voi tehdä? Olisi todella kommunistista tehdä taiteen työläisen etujen eteen työtä, sen sijaan, että ensisijaisesti puolustaa irakilaisia pakolaisia ja pyörittää maisteritehdasta, koska tällainen tämä systeemi nyt on ja olemme sen osia ja meillä on niin paljon sanottavaa, etenkin kuinka ihmisiä kohdellaan. Ihan todella. Taiteilijaa voi dissata joukolla sen vaikuttamatta kenenkään feministisyyteen tai vasemmistolaisuuteen koskaan, kun on siellä matalapalkkapäässä ja taiteilija, se tarkoittaa, että olet huono, et ole paremmin pärjännyt.. ja eikös rahattomuus ole yksi naurunaihe keskiluokkaisessa taiteessa, keskiluokalle tai siis ne, joilla sitä ei ole ja se näkyy päällepäin. Ei kovin vasemmistolaista, siis työn tekemisen dissaaminen ja taiteilijuuden, köyhyyden, tosi kiinnostavaa, raha ja taide ja kommunismi. Kiinnostavaa juuri tämän ideologisen kehyksen sisässä, jota te jatkuvasti käytätte ainoastaan oman edun tavoitteluun ja esille pääsyyn, niin ja ne pakolaiset, voi voi. Jos te ette pysty uudistumaan, miten maailmanparannus teiltä onnistuu sieltä kuutiosta, pakolaiskeskus galleriaan? Asunnottomistahan ei niin väliä, vai mitä, hehän ovat vain niitä suomalaisia köyhiä, juoppoja ja nistejä (niitähän ei taiteilijoissa ole..). Köyhät eivät ole taiteessa nykypäivänä kiinnostavia edes aiheina, joskus on ollut toisin. Liikemiesmäisyyden tunkeutuessa taiteeseen, häpeän tunteet tulevat kovin voimakkaina, jos haisee pahalle. Galleriasta voi huudella ismejä ja leimakirveitä, mutta mikään ei muutu muuta kuin huonompaan suuntaan, vallankäyttö keskittyneemmäksi, voittojen keräytyminen harvoille ja te voitte kiillottaa kuvaanne vasemmistolaisuudella? Taidehan on tieteellisesti täysin naurettava tähtikultti, joka legitimoi olemassaoloaan ja työtään käyttämällä tiedettä hyväksi, siis yliopistojahan te käytte, se ei välttämättä ymmärrystä lisää. Tämäkin on melko varma tieto. Se ei tarkoita, että kykenisitte itsereflektioon, te heijastatte muita ja luontoa, kun olette niin oppineita, teillähän on siihen mandaatti. Miten tämä näyttää ja kuulostaa aivan muulta kuin oppineisuudelta?

Julkinen taide on erinomainen esimerkki kyvyttömyydestä tunnistaa huonosti tehtyjä asioita, ajan ohi ajamista ja haluttomuutta korjata kulttuuria, joka suoltaa luokatonta möhkälettä paraatipaikoille, aukioille ja toreille vuodesta toiseen, koska sitä pitää olla siellä jostakin syystä. Möhkäle on nimenomaisesti kuvaava sana, jäänne taidehistoriasta, jonka ajatellaan olevan ärsyttämättä ketään, koska tämä on joku virallinen juttu. Senkin ovat luoneet oppineet ihmiset ja hehän tietävät enemmän kuin perusjamppa. Taide ärsyttää huonoudellaan, oletuksillaan ja jälkeenjääneenä tapana, jossa muotopuolet 60-luvulle pysähtyneet ajatukset haisevat kauas. Helppous, ideaköyhyys ja selkeä kuntien varojen ja hyväntahtoisuuden hyväksikäyttö, jossa kuntalaisilla ei ole tässä päätöksenteossa sananvaltaa muuta kuin purnata jälkikäteen että tällainen ilmestyi, koska instituutioissa ovat ne asiantuntijat, jotka tuottavat tätä iloa meille ja he tietävät taiteesta. Ihmettelen, mitä he tietävät lopulta. Itselläni ei ole luottoa osaamiseen lainkaan. Nämä esimerkkiteokset ovat myös esimerkki huonosta sijoittelusta, esillelaitosta, joka on iso osa teosta. Että teos vain tönöttää jossakin kyltin kanssa, ei riitä perustelemaan itseään eikä taiteilijan toimeentulon pitäisi olla peruste huonon julkisen teoksen olemassaololle tässä kohtaa, jos tuotetaan näin esteettisesti heikkolaatuista julkista taidetta teos teoksen perään, mikä sen funktio todella on kaupunkilaisille, pitää asiantuntijat leivässä, jotka eivät osaa työtään? Tampereella todellakin on omituinen tyyli taiteen suhteen ja paska on jalustallakin paska kirjaimellisesti. Onko tämä joku pieni kaveripiiri, joka näitä tekee ja valitsee, koska tämä on todella kamalan näköistä ja ammattitaidotonta, niin monella tavalla yhä uudestaan ja uudestaan ja taso vain heikkenee. Lähiöihin tulee Fingerpori-muraaleita ja keskusta saa erinäisistä möhkälemateriaaleista koottuja viitteellisiä sisällyksettömiä pystejä ja pintakoristeita, räjäytettävää roskaa. Osaaminen on Suomessa selkeästi jossain muualla, kuin missä sen pitäisi olla ja olisi toivottavaa, että kunnissa ryhdyttäisiin äänekkäämmin siellä valtuustoissa kyseenalaistamaan huono taide ja sen tuottaminen, että virat ja jalustoilla pällistelyt vuosikymmenestä toiseen. Taiteessa uudistuminen ei ole itsestäänselvyys, vaikka näin oletetaan, ei ole myöskään luovuus, näkemys ja riskinotto. Sellaiset ovat niitä outoja, jotka pilaavat alan maineen… Julkisessa taiteessa ei oteta minkäänlaisia riskejä, etenkään taiteellisesti ja älyllisesti. Museoissa ja taidekouluissa yhä vähemmän, koska on oltava poliittisesti korrekti ja palveltava ensisijaisesti vähemmistöjä ja ajateltava tunteita ja kuka loukkaantuu. Se on älyllistä epärehellisyyttä, alamaisuutta. Kasvojen ja yleisön menetyksen pelkääminen vievät taidetta pois taiteesta ja saamme pinnallista höttöä, sisällyksetöntä pintaliitoa, mitään haastamatonta kivaa tekemistä ja tähtiä, jotka tuovat yleisöä. En pidä koristelua taiteena enkä taidetta taiteen vuoksi taiteena, varsinkaan säännönmukaista sääntökirjan mukaan tuotettua että-on-jotakin-taidetta ja taidetta muistuttavaa taidetta, pelkäävää taidetta, sanelun mukaan tehtyä varsinkaan. Jos ei ole omaa ajattelua eikä uskallusta, taide ei kehity hyvään suuntaan tai ollenkaan, kuten jo julkisen taiteen osalta näemme paljaalla silmällä.

Kommunismi ja pelkääminen on uskoisin, vaikuttanut julkisen taiteen muotoon Suomessa ja miten sitä on tuotettu nimekkyyden voimalla täyttämään tila oikeassa kohdassa. Nimekkyys ei ole lupaus yhtään mistään taiteessa. Se vain kertoo, että on päästetty esille, tämä ihminen on näkynyt ja hänestä on kirjoitettu. Hänet on kruunattu ja hyväksytty ja ehkä jopa myy, mikä on ilmeisesti merkki laadusta. Kun kommunismi näkyy ulkomuodossa, muttei systeemin ajattelussa työläisen asemasta, ulkokultaisuus toimii niin, että kommunisti saa rahat ja ne jotenkin keskittyvät.

Taide kuvittelee olevansa vasemmalla, koska se ei voi myöntää olevansa riistäjä. Menisi ideologiselta kuvitelmahäkkyrältä pohja. Ideologia on kiva, se pitää asiat muuttumattomina, koska on uskottava oikeuden voittoon. Silmä silmästä jne. I’m really into you.

| Henna Timanttimetsä
I know you like to repeat, but sometimes it happens, you hit a wall.

Näin työväenluokkaisena monessa polvessa, sieltä koskaan nousematta niin sanotusti ylös tekemällä luokkaretkeä todellisuudessa, vasemmistolaisuus taiteessa on todella pysäyttävä kokemus, lähinnä kokemuksena, mikä tämä kupla on ja mikä tuo muu maailma on suhteessa tähän kuplaan ja kuka tämän voi kyseenalaistaa? Duunari tietysti. Taiteilija, joka ei ole ollut kommunisti, hän ei luultavasti ole kuuluisa. Onhan tietysti näitä poikkeuksia, kuten Osmo Rauhala. LOL. Taide ei lähtökohtaisesti ole työväenluokkaista vaan keskiluokkaista. Keskiluokasta tuleva taiteilija saa ihailua ja työväenluokkainen taiteilija ei ole hyväksytty edes siellä omassa luokassaan.. Duunariammateille ja matalapalkkatöille nauretaan, miten säälittävää. Aiheena työ ei ole nykypäivänä trendikäs, paitsi jos olet toimistossa töissä ja teet siistejä sisätöitä, silti te olette vasemmalla? Työstä puhuu nykyvasemmisto muutenkin harvinaisen vähän, paitsi influensereistä, aika hyvät mainosrahat, wow, houkuttelevaa. Mutta, kun olisi parempi tulla tuilla toimeen? Ok. Kiinnostavia ristiriitoja löytyy niin paljon, että joku valehtelee, esittää parempaa kuin on ja ihmetellä täytyy, kuka tämän maksaa, ne tuet siis. Taiteelle täytyy yhä uudestaan muistuttaa, mistä vasemmistolaisuudessa on kyse ja ihmetellä, millaista työtä taide on. Kun vieroksuu työtä ja pyrkii muiden siivellä elämiseen, ehkä oletkin vahvasti oikealla?

Pääroolissa vasemmistolaisuudessa voisi kuvitella olevan matalapalkkaduunarit, köyhät jotka tekevät työt, joita te ette halua edes ajatella tai että sellaisia on edes olemassa tai että niitä joku tekee tai mitä niillä on taiteen kanssa tekemistä. Jos matalapalkkaduunilla ja taiteella olisi tekemistä keskenään, eikun hetkinen, taiteilijallehan ei makseta palkkaa..tekeekö hän orjatyötä? Eikun hänen päätulonsa lienee apurahoissa, ainakin Aalto-yliopiston mukaan. Taide on kuitenkin palkka itsessään. Olet ollut onnekas ja saanut opiskella alaa. Taide ottaa kuitenkin erittäin mielellään verorahat vastaan ja tulee niitä ulkomaita myöten pyytämään, samoin ideat, maksamatta niistä mitään, koska taide tarjoaa hyvää, parannusta ja hiilinkiä ja turistivirtoja. Taiteilijan pitäisi tehdä taiteensa turistivirroille? Ajatelkaa mitä yksi Rothko maksaa hei, aivan saatanasti. Samoin taiteilija voi tehdä työtänsä tässä systeemissä saamatta palkkaa edes museonäyttelystä ja arvostellaan, mitä sillä oli päällä. Älkää jumalauta kutsuko itseänne vasemmistolaisiksi tai feministeiksi, kun systeeminne hyväksikäyttää ja halveksii taiteentekijöitä ja sanoo rakastavansa taidetta samassa lauseessa ja seksistiapinat voivat rellestää mielinmäärin. He ovat tehneet niin, niin kauan kuin minä olen toimintaa seurannut. Asioihin ei ole tullut minkäänlaista muutosta, koska samat ihmiset työskentelevät vuosikymmenestä toiseen palkintoasemissa.

Näitä systeemin työhön liittyviä ongelmia ei kukaan halua korjata, koska se maksaa instituutioille ja tarkoittaa lypsyn päättymistä ja koska taiteilijat ovat epätoivoisia ja haluavat esille, vaikka ja aina ilmaiseksi. Instituutit joutuisivat myös myöntämään tekevänsä mitään ongelmille. Mä uskon, että rakastatte. Rakkautta suorastaan pursuaa, laitetaanko perseeseen. Taiteessa rahastavat kaikki muut paitsi taiteilijat, ja että duunarin skidi tekee nykytaidetta, on ilmeisen harvinaista, koska minua epäillään ja ihmetellään, ihan oikeasti, kuinka se on mahdollista, miten sinä olet päässyt tällaiseen paikkaan. Päästä jonnekin? Se tuntuu olevan kovan työn takana minulle. Ei se helpolla tule. Ei tietenkään ole mikään ihme, että poikkean linjasta ja kuvasta, koska kuka on taiteilija ja mistä hän tulee, millainen on taiteilija ja mitä kukakin osaa. Minun on todistettava feministisyyteni ja vasemmistolaisuuteni keskiluokkaisille hyväperheisille kusipäille, jotka siis ovat vahvasti vasemmalla, mikä tarkoittaa, että minun on oltava samaa mieltä ja näytettävä samalta eli sulauduttava joukkoon, tähän luovuuteen ja rakkauteen. Taiteen seksismille ja naisvihalle kukaan ei myöskään tee mitään, koska seksisteillä on paljon valtaa. Kun käyttää valtaa taiteessa, joltakin lähtee ura. Työpaikkakiusaaja saa potkut vasta monen vuoden jälkeen, koska hänellä on rautaiset suhteet New Yorkiin #Frame. Minä edelleen todistan, että osaanko mitään ja olenko uskottava, eihän minua suurinpiirtein ole olemassa, sula mahdottomuus. Suhteet New Yorkiin tekevät taiteilijan ja taidetyöläisen uskottavuuden.
Minun on sitä vaikea vakavasti ottaa millään tavalla, puhumattakaan tasoista.

Aihe, josta on myös vaikea saada kiinni, koska aiheen henkilöt ja taidemaailma ovat poliittisesti koomisia paskanpuhujia ja huijareita, joille asioiden samanlaisina pysyminen merkitsee tienestien vakautta. Saavutettu asema on saavutettu asema. En itse pysty muuta kuin nauramaan tätä epätodellista luotua systeemiä, jossa taiteilija ei ole millään tavalla määräävässä osassa vaan nappula, jota ei oteta vakavasti ennenkuin hän tekee tuohta ja hänellä on suhteita. Huomauttaisin, että kommunismi pyrkii pois rahasta. Systeemi, jota he itsekään eivät halua purkaa, se on niin täynnä sepitystä ja esitystä, että romahdus tulee olemaan järkyttävä. Sitten kun kukaan ei enää usko. Kuolleita taiteilijoita on hyvä esitellä, he ovat hiljaa.

Sisustustaiteen ammattilainen, kuinka määrittelet ammattilaisuuden, ja entä taiteen? Tiedät siis, mikä on laatua ja sinulla on laaja verkosto, kuinka taide on esillä, miten taide on arjessa ja millainen taide myy? Entä millä on arvoa, taiteellista, esteettistä ja taloudellista? Millainen taide kiinnostaa kuluttajaa, onko sellaista ja onko se aina se hinta ensisijaisesti?

| Henna Timanttimetsä

Johdatus taiteeseen. Kasa eettisiä ja älyllisiä ongelmia.

| Henna Timanttimetsä

Taiteen piirissä on monia eettisiä ja älyllisiä ongelmia joita ratkotaan kovin verkkaiseen tahtiin. Joidenkin mielestä ei ole ongelmia tai niitä ei ole tarvetta ratkoa, koska ne eivät kosketa juuri niitä, jotka ovat elintarvikeketjun johtoportaassa. Yksi kiinnostava yksityiskohta on suhtautuminen taiteentekijöihin. Miten ja mitä heistä ajatellaan ja millaisina ihmisinä heidät nähdään tekijöinä ja ajattelijoina. Millainen on oma käsityksesi? Jään pohtimaan miksi kuluneet ennakkoluulot ja käsitykset pysyvät elossa, ovatko taiteilijat edelleen samanlaisia kuin 50 vuotta sitten, koska taide ei enää osittain ole samassa maailmassa tai osassa tai sama asia, samassa kaavassa pysyvä vai onko? Jos se olisi tai on, taide olisi kenties helpompi mutustella ja hyväksyä (eikö näin ole tilanne, että annamme valmiiksi pureskeltua, koska vaikea ei myy), mutta se ei ole taiteen voima, nimittäin helppous. Pidetäänhän taidetta edelleen kaikesta huolimatta älyllisyyden, luovuuden, innovatiivisuuden ja toisinajattelun alueena eli muutos ja eteenpäin liikkuminen pitäisivät olla asioita joilla koko systeemin pitäisi toimia. Onko näin ja mikä on muutos jonka systeemi ottaa omakseen ja löytää? Miten minusta henkilökohtaisesti vaikuttaa siltä, ettei kuvataide ole millään mittapuulla mitattuna progressiivisin taidemuoto. Jähmeä instituutiovetoisuus, rahan perässä juokseva virkamies- ja asiantuntija-uskovaislahko, joka luottaa trendeihin ja seuraa mihin ja miksi massat liikkuvat, lirkuttelee kauniita mielikuvia tulevaisuuden rahavirroista ja miten taide on tärkeää nimenomaan kansantalouden buustauksessa. Tekemällä näin ja näin kaupungeista tulee kiinnostavia: lisää rakennettavia instutuutioita joihin massat vaeltavat vapaa-ajallaan. Millä muulla tavalla taide on tärkeää tälle homeiselle koneistolle joka pyörittää businesta ja omasta mielestään myös taidetta, ja siis maailmanlaajuisesti on osa miljardibusinesta?

Mitä toisinajattelu taiteessa sitten on kun se on parhaimmillaan ja pahimmillaan täysin pannassa? Ulkopuolella. Tai toisinajattelun ja -ajattelijan asema, koska toisinajattelu ja toisin tekeminen eivät ole kaikkein heti myyvin tuote, kun myyvyys ei ole silloin tuo ensisijainen pointsi ja omituisesti vasta kun provokaatiosta ja marginaalisuudesta on kulunut sopiva aika, jotta sen voi omaksua ja katsoa kauempaa voi sanoa ahaa, kiinnostavaa ja kun oma maailma ei sorru. Toisinajattelu taiteessa on mielikuva joka on mukavan raflaava juuri sopivaan aikaan, sopivina annoksina ja sopivan matkan päästä, aivan kuten on hyväsydämisyys ja pyrkimys yleiseen hyvään ajatuksen tasolla ja pinnallisesti, kivoja juttuja, siten ettei itseä tarvitse laittaa likoon, ettei itseä tarvitse kyseenalaistaa vaan toisten rahat. Älkää nyt saatana järkyttykö jalustoiltanne. Taide on absoluuttisesti oikeassaolevien hurskastelijoiden pelikenttä jossa kritiikki on tyhjää löpinää ettei kukaan loukkaantuisi eikä mikään muuttuisi. Näiden mielestäni vakavien älyllisten ongelmien ratkaisuhaluttomuudesta kertoo haluttomuus katsoa peiliin ja kyvyttömyys olla syyttämättä muita, koska syyt ovat aina muissa. Mieluusti otetaan osaa monimutkaisten yhteiskunnallisten asioiden ‘ratkomiseen’ kommentoimalla siistillä rajatulla alueella jonne on pääsymaksu (mut joo, onhan tää tilavuokra maksettava ja palkat) tai keskustelu ainoastaan samalla tavalla ajattelevien samanlaisten kesken hyväksytyissä raameissa. Se joka ei ajattele samoin on vaikea, vajaaälyinen, antisemitisti tai ei pidä globalisaatiosta (joka on vain hyvä asia) eli vastustaa kansainvälistymistä, mutta vastustaako hän myös taidetta… jaa-a. Kun vastustaa instituutioita jotka haluavat pyörittää taidetta mielensä mukaan, on taiteen puolella.

Selitys hitaaseen älylliseen kehitykseen on siis hyvin yksinkertainen: on kyse vain ja ainoastaan markkinavoimista joiden armoilla taide konkreettisesti on, asia jota on pelättävä, myös on kyse ihmisistä taiteen palkkalistoilla joilla on varsin paljon valtaa sanoa mikä on kiinnostavaa, sopivaa ja yhteiskunnallisesti merkittävää taidetta. Asenteista, mielikuvista, miten etenkin kuvataide palvelee systeemiä, jonka pitäisi palvella taidetta, systeemiä joka näkee taiteilijan loisena ja apulaisena, jonka voi ottaa orjakseen tilanteessa kun taiteilijalta sattumalta saa jotakin aineellisesti merkittävää. Nimenomaan aineellisesti, koska taiteilijan ja taiteen arvo mitataan rahassa ja tärkeintä on näyttävyys ja vaikutelma, ei todellisuus. Arvostus syntyy ensisijaisesti vasta kun taiteilija on niin sanotusti löydetty eli huomattu asiantuntijoiden voimasta. Asiantuntijat antavat taiteilijalle jalustan, koska taide on tuo asia jota on vaikea ymmärtää ja josta moni ei ilmeisesti mitään tiedä joten asiantuntijaan on voitava luottaa siinä mikä on hyvää. Media ja tutkinnot antavat vahvistuksen asiantuntijuudelle. Kuka sitten on asiantuntija aiheesta joka on vaikeasti tulkittavissa, löydettävissä tietyissä paikoissa jossakin aivan muualla, katsottava ja ajateltava jollakin uudella tavalla, kuka määrittelee taiteen, missä taide on taidetta?

Taiteen pystyy täysin sulkemaan vastaanottoalueensa eli aistien ja ajattelun ulkopuolelle vaikka kulttuuria ja taidetta on joka puolella, siis ainakin näennäisesti. Taide saattaa tupsahtaa vahingossa eteen elintarvikekaupan hyllyltä. Myös asiaan vihkiytymättömälle on selvää, että on kyse rahastuksesta. Tämä voi olla keräiltävä esine, kuten muumimuki on. Ne ovat mukavia ja herkkiä. Tom of Finland-kahvi on tällainen keräile-koko-sarja-esine, vaikka on kyse paketin kuvittamisesta. Häipyykö marginaalisuuden voima kun Tompan (k.1991) kuvat päätyvät näin vahvasti valtavirran ja markkinan otteeseen ja onko hänen taiteellaan tässä kohtaa voima muuttaa asenteita taiteilijoita ja seksuaalivähemmistöjä kohtaan? Välimatka vaikuttaisi sopivalta. Pakettiin on helppo tarttua ja asialle voi naurahtaa. Taiteilija loisena ja halveksittuna saa omituista ristiväriä ylleen tai sitten vain kelmun. Taiteilijan osa on olla juuri tuo omituinen kunnes hänen työnsä arvo ymmärretään eli kaupallistetaan tuotteena täydellisesti, kunnes hänen työnsä tuottaa tulosta, tulosta jolla on se arvo jota jokainen voi arvostaa ja kunnioittaa eli taloudellinen tulos ja maine josta haluavat hyötyä mahdollisimman monet. Arvo jonka jokainen ymmärtää. Ristiriita piilee monessa kohtaa, asenteiden yht’äkkisessä muutoksessa, jonka valtaisa suosio ulkomailla tai arvovaltaisen asiantuntija lausunto voivat suoda, aivan kuin helpotuksen huokaus, mikä sankari ja suurmies. Jään odottamaan Tom of Finland banaaneita, jugurttia, laastaria, särkylääkettä, viiniä ja autoa. Demonstraatio kuinka alkeellisella tasolla toimitaan ja yritys ymmärtää kuinka arvo synnytetään tai otetaan pois ja missä asioiden arvo on.

Kiinnostavalla tavalla 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun taitelijoiden teokset edelleen koristavat esimerkiksi akvarellilehtiöiden kansia ja öljyväripakkauksia. Vincent van Gogh (k.1890) on nimenä  ja kuvana hyvin paljon käytetty ja hänen katseensa tulee vastaan kun käyn hankkimassa lehtiön kirjakaupasta. Jään miettimään kuinka vahvasti kiinni kuvataide on tuossa ajassa, siinä tavassa ajatella, tehdä taidetta ja nähdä taiteilija. Mikä on van Goghin voima edelleen on hänen taiteensa ja eletty elämä. Tuo mies ja hänen taiteensa on kovin voimakas mielikuva ja tarina. Hänen taiteensa on edelleen hyvin pidettyä ja arvokasta, van Gogh on saavuttanut arvon johon harva pystyy. Hänen elämänsä on tehnyt esimerkiksi minuun syvän vaikutuksen ja juuri tuo karseus ja kauheus minkä hän kävi läpi, on se mikä saa voimakkaan pahanolon tunteen nousemaan ja raivon, kun seuraa taiteen ja markkinan tapaa myydä eräänlaista hyvänolon juttua. Kun tietää ja tuntee sen halveksunnan ja vihan määrän joka taiteilijaan voidaan kohdistaa, myyntiartikkelina van Goghin omakuva on itseasiassa järkyttävä. Hän maalasi myös kukkia, toki. Lievä pehmennys asiaan, loputon kauneus ja hauraus. Tähän peilattuna halveksunnan kokemus on kuin tunne kauhuelokuvasta tai painajaisesta joka ei lopu vaikka kuin osaisi vangita kankaalle kukkien kauneuden. Halveksunta ja yksinäisyys josta on noustava ylös, josta taide nostaa ylös, juuri taiteen tekeminen, itsestä valon löytäminen kaiken pimeyden keskellä.

Ajatus taiteilijasta on edelleen patologisesti tauti, taiteilija systeemiä hyväksikäyttävä loinen, vaikka loiset ovat jossain toisaalla, mutta heistä ei puhuta loisina, koska heillä on rahaa ja kivan näköiset vaatteet. Ne joilla on kuukausipalkka, jotka puhuvat taiteen taloudellisesta vaikutuksesta imevät taiteesta sen rahallisen arvon ja arvostavat taidetta juuri sen rahallisen hyödyn ja arvon kautta. Taiteilijuus on onnettomuus, koska se melko varmasti on epävarma, epävarmuuden, pelon, hylkäämisen ja epäonnistumisen syövyttämä, taiteilija syyllistetään siitä mitä hän on ja mitä tekee. Kuviota voi yrittää ymmärtää, mutta todennäköisesti et voi jos et ole koko elämälläsi mukana taiteessa. Sivusta seuraamalla näet näytelmän. Siitä voi ihmeenkaupalla selvitä että on naisena, taiteilijana tai homona maailmassa ja tekee taidetta toisinajattelijana. Täytyykö osata käyttää systeemiä hyväkseen? Sitä täytyy ymmärtää ja tietää kuinka systeemissä olevat ihmiset ajattelevat. Voitko kyseenalaistaa täysin ne joilla on valtaa ylitsesi? Voitko kyseenalaistaa taiteen esittämisen keinot ja miksi taidetta esitetään tai kuka siitä eniten hyötyy, kuka mittaa hyödyn? Voitko kyseenalaistaa taiteen hierarkian ja asiantuntijalahkolaisuuden muuten kuin tulemalla uudelleen halveksituksi? Et. Systeemi käyttää sinua, sinä et käytä systeemiä.