Suomi

Totaalikieltäytyjän dilemma

| Henna Timanttimetsä

Mietin onko totaalikieltäytyjä ongelma pääasiassa itselleen vai yhteiskunnalle, mikä hänen ongelmansa on yhteiskunnassa jossa ihminen pakotetaan suorittamaan palvelus osoittaakseen uskollisuutensa, kyvykkyytensä, miehekkyytensä, isänmaallisuutensa ja saman mielisyytensä ja mikä on yhteiskunnan ongelma joka vangitsee ihmisen joka totaalisesti kieltäytyy tekemästä kuten hänen odotetaan tekevän jotta yhteiskunta toimisi kuten on suunniteltu. Totaalikieltäytyjä on uhka monella tapaa. Hänen ajatuksensa siitä että yksilö voi itse päättää kuinka toimii, millaisten arvojen takia taistelee ja kuinka tämä taistelu tapahtuu. Totaalikieltäytyjä on tavallaan hylkiö, joka ei tunne kunniaa samoista asioista kuten sellainen, joka haluaa osallistua isänmaan puolustamiseen armeijan ja valtion osoittamalla tavalla. Meidän yhteinen asiamme on kuulua tähän maahan ja tietää uhkat. Tiedämmekö ne? Valtion on osattava varautua aseelliseen selkkaukseen käyttäen reserviä tukeutuen aseisiin, kansalaisten olla valmiita kuolemaan sekä tappamaan maansa ja maanmiestensä että -naistensa puolesta. Totaalikieltäytyjäksi kutsutaan ihmistä joka kieltäytyy sekä ase- ja siviilipalveluksesta, on vakaumuksellisesti armeijaa, sotimista, tappamista eli murhaamista kansakunnan nimissä vastaan. Voisiko totaalikieltäytymistä soveltaa muilla alueilla kuin sotimisen harjoittelussa? Kyllä, ja se on erittäin kannatettavaa. Kun ei halua kantaa korttansa samaan roihuavaan kekoon, kokee että valtio tekee enemmän hallaa kuin hyvää, on väärällä puolella eikä usko maailmankuvaan jossa sotiminen ei ole vaihtoehto. Edelleen menestys mitataan hyvin yksinkertaisilla mittareilla, menestykseen päästään tietyillä ehdoilla ja menestys merkitsee jotakin tiettyä. Totaalikieltäytyjä ei osallistu yksioikoiseen selviytymisstrategiaan jossa elämä määritellään yhteiskunnan kaavojen mukaan, erilaisuus on uhka, uhkia eliminoidaan väkivalloin, hiljentäen, väärällä tiedolla ja mustamaalaten, ihmiset ahdetaan muotiin jossa tehtävässä armeija myös toimii. Maailma, joka ei tahdo muuttua pehmeämmäksi ja väkivallattomaksi, koska se ei uskalla, ei osaa eikä usko muuhun kuin suureen ja ilkeään, kovaan ja äärimmäiseen voiman käyttöön, toimii hyvin armeijamaisesti, kaavamaisesti, väkivaltaisesti ja tukahduttavasti aivopesten.

Olen itse viehättynyt totaalikieltäytymisen ehdottomuudesta. Ehkä viehättyä on väärä sana, totaalikieltäytyminen on absoluuttista. Se on periksiantamaton yksilön voimannäyte systemaattista alistamista vastaan. Kyse on vakaumuksesta joka uhmaa  yksioikoista järjestäytynyttä yhteiskuntaa ja sen ajattelua. Samanlaista uhmaa on feminismissä ja veganismissa. Kieltäytymisen vakaumus ja mielen osoittaminen joka horjuttaa käsitystä kansalaisuudesta, massasta, sukupuolen velvollisuuksista, oikeuksista, ihmisyydestä, kansalaisen velvollisuuksista yhteiskuntaa ja toisiaan kohtaan ja miten velvollisuudet ja oikeudet määritellään (onko joillakin enemmän velvollisuuksia kuin toisilla). Armeijassa on kyse sukupuoleen ja ikään sidotusta tavasta joka nojaa vahvasti Suomen sotimiin sotiin, kunniaan, velkaan, perinteeseen, mieskuvaan ja miehen tehtäviin. Kyllä, SOME:ssa on ollut jupinaa, että armeijan tulisi sellaisenaan koskea myös naisia jotta olisimme tasa-arvoisia. Kyse on suuremmasta asiasta kuin sukupuolten erilaisista tehtävistä yhteiskunnan suojelemiseksi ja sotimisesta, tasa-arvosta joo, sotimisen harjoittelusta, että kuka voi tarttua aseeseen sodassa ja kuka laitetaan etulinjaan. On myös kyse voiko nainen käskeä armeijassa, luoda strategian ja olla johtaja aseellisessa konfliktissa. Jupina ei puhu tästä. Se puhuu rivisotilaan kokemuksesta, joka halutaan myös naiselle, koska rivisotilas on alistettu. Sinä, joka olet alistettu voit kieltäytyä alistetuksi tulemisesta, sillä on seurauksensa, mutta jupina tuskin auttaa. Kun lähdetään hakemaan tasa-arvoa, työelämä on hyvä esimerkki kuinka nainen hyväksytään johtajaksi tai miesvaltaiselle alalle. Ei siitä sen enempää.

Tällä hetkellä on ollut puhetta, että Suomi on huonosti varautunut uhkiin, aseellisiin ja ympäristöllisiin. Uhkiin, jotka  väijyvät ja tulevat yhä lähemmäs, kuten meitä päivittäin muistutetaan, joille emme kuitenkaan voi mitään, vaikka sosiaalisessa mediassa paljon puhumme. Olemme kädettömiä, munattomia ja aivottomia. Terrorismi, islamismi, sota- ja ilmastopakolaisuus, mahdollinen Lähi-Idän sodan laajeneminen, sen yhä vakavammaksi konfliktiksi muuntautuva luonne on todellinen uhka. Suomi ei edelleenkään vaadi äänekkäästi Syyrian sodan lopettamista. Se pölisee ympäripyöreitä kansainvälisissä tapahtumissa ja hymyilee nätisti. Tapaa Yhdysvaltain presidenttiä, ja he, presidentit kehuvat toisiaan. Suomi ei pystyisi puolustautumaan eikä pysty ehkäisemään terroria-iskua jos sellaista joku suunnittelee. Totaalikieltäytyjän ehdottomuudella on tilausta. Kieltäydymme myötäilemästä Yhdysvaltoja olisi hyvä alku.

Sen sijaan, että kannamme huolta mitä meistä ajatellaan ja saammeko turisteja tänne pohjoiseen, meidän tulisi kantaa erityistä huolta millaisen kannan otamme sotiin, joihin ei näy loppua, miksi syydämme rahaa hankkeisiin, jotka ovat pohjattomia kaivoja, jotka maalaavat ruusuisia tulevaisuuden kuvia ilman katetta. Suomen varovainen kanta on liian varovainen mitä tulee asioihin, joilla todella on merkitystä monen tulevaisuudessa merkityksellisen asian kannalta. Kalliita kämmäyksiä ollaan valmiita tekemään pikavoittojen toivossa eivätkä poliitikot ääneen sano, että asioita tehdään edelleen samalla tavalla väärin kuin aina ennenkin, asioista päätetään saman kaavan mukaan kuin menneisyydessä. Olemme vaikuttuneita suurista suunnitelmista, koosta, halpuudesta, kalleudesta, häikäisystä joka on yhä vaan ja aina toistuva ohut kuva massiivisesta voitosta, rakennelmasta, unelmasta ja erinomaisuudestamme. Nuo pikavoitot ovat peräjälkeen osoittautuneet kovin epäonnistuneiksi yrityksiksi, joita ovat olleet luomassa ihmiset joiden järkevyyttä ja ammattitaitoa voi epäillä. Onko tällä epäilyllä ja sen sanomisella mitään merkitystä, tuskin. Ammattitaidottomuutta osoittavat syyt ja miksi asioita tehdään kuten tehdään, mihin hankkeilla pyritään ja mihin on päädytty voimme yhdessä päivitellä, mutta rakenteet jotka saavat aikaan tällaista sotkua ja taloudellista menetystä puhumattakaan arvokkuuden menetyksestä ja luonnon tuhoamisesta eivät muutu ellei niitä päätetä muuttaa.

Vision could not be more clear.

Kuva | | Henna Timanttimetsä

 

Helppouden oikeutus ja harha

| Henna Timanttimetsä

On mielestäni aiheellista pohtia helppouden merkitystä, olemusta ja miten helpolla luulemme pääsevämme ja miksi. Ongelmien kohtaaminen tuntuu väistämättömältä jossakin kohtaa etenkin kun ongelmia on väistelty tarpeeksi kauan. Perustelemme usein tekemiämme valintoja niiden helppoudella, käytännöllisyydellä, sujuvuudella, mutkattomuudella, vaivattomuudella ja että pystymme tekemään mahdollisismman montaa asiaa monen asioista joita joudumme tekemään on oltava helppoja, vietävä vähän aikaa, tilaa, kadottava silmistä kun se ei enää ole akuutti ja tarpeellinen. Monien arjen ongelmien on oltava valmiiksi ratkaistuja jotta voimme elää melko monimutkaisessa modernissa maailmassa joka yhä kompleksisoituu kiihtyvällä vauhdilla. Ymmärrän esimerkiksi lauseen, jotta jäisi elämälle aikaa, niin että elämä ei saa olla monimutkaista eikä vaikeaa esimerkiksi siivoamisen ja ruuanlaiton takia ja nuo tärkeimmät asiat kuten ihmissuhteet, harrastukset yms. aktiviteetti ovat monelle varsinaista elämää, muu ylimääräinen on taakanomaista suorittamista. Ei ole ihme että työ tuntuu raskaalta. On paradoksaalista elää sitten kun, löytää helppous ostamalla, unohtamalla, kieltämällä elämän olemassaolo omassa mielessä tietyissä asioissa. Poisheittäminen ratkaisee roskan ongelman. Pohtiminen kuinka asioita voisi tehdä toisin ja paremmin on jätetty auktoriteettien ja myyntimiesten harteille, joiden ansiosta elämämme on helpompaa ehkä liian helppoa.

Harhauttava hokeman tyyppinen kehäpäätelmä on löytää elämälle aikaa, vapaa-aikaa jolloin elämä on silloin helppoa, silloin voi elää kun elämiselle on aikaa, jonka johdosta moni yksityiskohta ja nyanssi jää huomaamatta tai katoaa kokonaan aistiemme ulottumattomiin kun erittelemme ajan erikseen elämälle, tuolle ajalle kun voimme tehdä miellyttäviä asioita ilman pakkoa vapaina. Lisäaskeleet jäävät ottamatta koska halumme helppouteen ja keveyteen, liika helppous johtaa umpioitumiseen ja kaavoihin kangistumiseen, uuden löytäminen, mitä sille tapahtuu? Helppo elämä kangistaa ruumiin ja mielen, tietysti jos helppous on tekemättömyyttä, minnekään pyrkimättömyytä, apatiaa. Toimeen ryhtymisen vaivalloisuuden voivottelu ja henkinen laiskuus ovat helppoon elämään tottuneen tunnusmerkkejä. Kun on tähän mennessä päässyt helpolla niin miksei vastaisuudessakin. Äänessä on syyllistävä tatsi. Kuinka helpolla oletamme pääsevämme kuitenkin vaikuttaa siltä että monessa kohtaa mennään riman ali ihan vaan koska voimme emmekä vaivaudu ottamaan selvää tai tekemää asioille oma-aloitteisesti mitään.

Kuka sitten pääsee helpolla ja kuinka helppoutta mitataan? Riippuu varmaan siitä mikä nähdään vaikeana ja millainen ponnistus on vaivalloista vaatien ponnistelua, aikaa, paneutumista, energiaa, kiinnostusta ja intohimoa. Asioiden eteenpäin vieminen vaatii asioista kiinnostumista, jotta jaksaa ponnistella vaikeankin tehtävän parissa pitkän aikaa kysyy kykyä keskittyä, uteliaisuutta, heittäytymistä, uhrautumista, venymistä, henkistä ja fyysistä. Kysyy kanttia tehdä jotakin johon kukaan muu ei usko kuin sinä itse, jonka tiimoilta saa kuulla tekevänsä jotakin täysin turhaa ja vähemmälläkin pääsisi. Joten miten vähällä on päästävä elämässä mietin, koska vähällä pääseminen kuulostaa todella kummalliselta elämän asenteelta. Mihin yksi ihminen pystyy ja kuinka pitkälle yhden ihmisen ponnistus jaksaa? Mille asioille omistaudumme elämässä kertoo kuinka paljon helppoon elämään uskomme ja haluammeko helpolla päästä. Onko helppous sitä että elää vain itselleen, omille tarpeilleen ja niitä täyttääkseen? Se voisi olla yksi ihmisen elämän helppouden määritelmä. Moni ongelma eliminoituu taustahälyksi kun ympäristö ei kiinnosta. On ilmeisesti helppo olla kiinnostumatta ihmiskunnan ongelmista kun ne eivät ole heti oman oven takana. On helppo olla välittämättä jonkun toisen elämästä ja mieluiten niin. On helppo olla tunteeton ja olla kuin herran kukkarossa, ainakin niin voisi luulla. Tunteettomuuden osoitus on vahvuuden merkki ja vahvalle vaikeatkin asiat ovat helppoja. Ne voi sivuuttaa merkityksettöminä, pieninä olemattomina asioina joiden kanssa heikot painivat.

Helppous on hauskaa. Yleensä se on olemista ja leijailemista onnen tunteessa, stressittömyydessä, ongelmitta ja vaivoitta. Ehkä joku muu hoitaa ne vaikeat asiat tai ne katoavat niin ettei niitä tarvitse kohdata. Helppouden upottavuus, houkuttelevuus, viettelevyys ja luksus. On luksusta olla tekemättä mitään jos on tehnyt paljon töitä. Tekemättömyys tuntuu pitempi aikaisena raskaalta, aivan kuin ei olisi olemassa kun ei voi tai pysty tekemään mitään. Jostakin äärimmäisen helposta tulee vaikeaa ja painostavaa koska mielekäs tekeminen on vaihtelevan ja hyvän elämän perusta. Mielekkyys tekee asioista helpompia. Millaisten asioiden sitten tulisi olla ja haluamme olevan helppoja ja valmiiksi ajateltuja? Millainen vaara ja petos vaanii valmiiksi ajateltujen mallien, valmiiksi pureskeltujen asioiden maailmassa jossa itse tekeminen ja oma ajattelu ovat jotenkin liikaa, ja onko sellainen uhkakuva ja maailma käsillämme jossa elämä on tarkasti suunniteltu ja itsenäinen ajattelu on vaarallista, oman äänen kuuluville saaminen on riskaabelia ja pelko leimatuksi tulemisesta on vahva? Onko siis helpompaa olla hiljaa, myöntyä annettuihin malleihin, pelätä annettuja uhkakuvia ja katsoa mitä tapahtuu?

Suosi suomalaista!

| Henna Timanttimetsä

Voisiko sanoa että isänmaallinen ihminen rakastaa Suomea eli hän pitää Suomesta, haluaa kehittää Suomea, ylläpitää suomalaista kulttuuria ja kieltä. Voiko isänmaallisuutta mitata ja vertailla millainen isänmaallisuus on parempaa ja arvokkaampaa, vertailla kenen kannalta ja kenen hyväksi? Voi ajatella että ihminen joka on töissä valtiolla tekee isänmaallista työtä, tavallaan palvelee palkkaa vastaan valtiota ja sen ihmisiä. Näin oletan Suomessa vielä olevan, että ihmisiin jotka toimivat viroissa voi luottaa, ja että he tekevät parhaansa, etenkin tietävät mikä on maan ihmisille parhaaksi ja toimivat sen mukaan, eivät omien mieltymystensä ja etujen mukaan.

Monenlaiset epäonnistuneilta näyttävät liiketoimet joita valtio on harjoittanut ja keittoja joita isänmaallisina pidetyt suomalaiset yritykset keittävät edelleen luovat harmaan varjon muuten kovin vauhkon, uskollisen ja uskonnollisen isänmaallisuuden päälle. Jääkiekkoasu päällä ei kerro ihmisen todellisesta isänmaallisuudesta paljoakaan, eikä isänmaallisuutta poseeraamalla synny, ei sellaista uskoa kansaan ja kansalaisuuteen joka ylläpitäisi vahvaa identiteettiä ja luottamuksen tunnetta että selviämme yhdessä ja että meissä on voimaa, edelleen. Välillä on sellainen tunne että laiva on uppoamassa, uhkakuvia maalaillaan kovin tiuhaan ja niin mustina, että muualta tulevat pelottavat asiat vievät kaiken huomion. Ehkä niin on tarkoituskin, tarkoitus ei ole kasvaa suomalaisina vaan pysyä iänikuisesti samanlaisina epäluuloisina örrinkäisinä, englantia puhumattomina juntteina, jurpottajina ja helposti kauhistuvina pienessä lämpimässä piirissä supisijoina jotka eivät uskalla sanoa poikkipuolista sanaa. Sellaista suomalaisuutta minä en kannata enkä halua. Haluan edelleen pitää Suomesta ja nimenomaan sellaisena joka on utelias uudelle, omintakeinen, luontokeskeinen, avoin ja kekseliäs.

Minulle isänmaallisuutta on luonnonsuojelu, lapsuuteen ja nuoriin panostaminen, sitä että pidetään huolta. Huolenpito ei vain lähimmäisistä vaan myös ympäristöstä joka on iso osa suomalaisuutta. Osa suomalaisuutta on se kuinka rakennetaan ja tällä hetkellä se on huolestuttavan yksitotista ja yllätyksetöntä. Suomalaisuutta voi pohtia kun katsoo marketteja ja virastorakennuksia, jotka ovat saapuneet ja syöpyneet kaupunkimaisemaan lähtemättömästi kuin mitään ei olisi enää tehtävissä. Apatia osin johtuu siitä tunteesta, että koetaan kuin mitään ei voi tehdä markkinavoimien edessä, asiat vain  tapahtuvat. Rakennuksia vain rakennetaan sellaisiksi kuin joku viisaampi ja tietävämpi on päättänyt. Ilman meteliä asiasta näin varmasti tapahtuu, ilman että joku ääneen ihmettelee ja kyseenalaistaa miksi tehdään kuten tehdään. Ilmeisesti suurin osa suomalaisista on tyytyväisiä siihen mitä näkevät, koska en ole huomannut suurta kansalaisliikehdintää markettien ylivoimaa vastaan tai vastustusta rakennusurakoitsijoiden tapaa vastaan rakentaa samantyylisiä ylihinnoiteltuja blokkeja joka paikkaan ja edullisia vuokra-asuntoja kovin harvakseltaan, jos ollenkaan. Elementtityyli ilmeisesti viehättää suomalaisia, kuten halvat tuontitavarat, valkoinen ja musta ja halvempi työvoima. Tähän asti kovasti on ollut sellainen ajatus että kaikki parempi tulee ulkomailta ja meidän tulee apinoida sitä mitä muualla tehdään koska se on itsestäänselvästi parempaa, isoa, hienoa, upeata ja grandea, etenkin kallista. Kuten esimerkiksi ydinvoimala jonka uraani suinkaan ei tule Suomesta, tai museo jonka vallan upea brändi houkuttelee risteilymatkustajia konsultin mukaan varsin mukavasti, eli ei meillä ole mitään hätää, kun on näin fantastista isänmaallisuutta täällä Suomessa ja olemme niin kovin hyväuskoisia ja luottavaisia siihen, että ulkomailta tulee se parempi vaihtoehto. En tiedä, kuinka paljon ulkomaisia työläisiä rakennusmailla käytetään, mutta veikkaan että hyvin paljon. Se siitä isänmaallisuudesta. Suosi suomalaista on tainnut unohtua, kuten kestävä kehitys ja että läheltä voi löytyä ratkaisu isoihinkin ongelmiin kun tosissaan halutaan ratkaisu löytää. Lähiruoka ja Suomessa valmistetut tavarat joutuvat edelleen puolustamaan paikkaansa ja taistelemaan halvempien kanssa. Molemmat olisivat ekologisesti että talouden kannalta erinomaisia vaihtoehtoja. Tällä hetkellä tahtotilaa ratkaista ongelmat Suomea suosien ja tulevaisuus huomioon ottaen ympäristöystävällisesti ei ole löytynyt. Tyypillistä suomalaista itsensä vähättelyä ja liikemiesmäistä vähäjärkisyyttä jossa ainoa jolla on merkitystä on miltä asiat näyttävät ja mitä sillä tienaa löytyy yllin kyllin.

Isänmaallisuus on ihmisten hyvinvoinnin puolella, ei vain osan ihmisistä vaan kaikkien. Se ei vähättele omaa maataan eikä kanssakansalaisiaan. Syttyykö valo vai ei, sopii toivoa. Töitä ymmärryksen eteen on tehtävä, koska ihmiset jotka päättävät asioista eivät ilmeisesti ymmärrä oman maansa parasta kuten eivät kuluttajatkaan. Kannattaa kuluttaa vähemmän ja ostaa laadukkaampaa. Esimerkiksi ydinvoimaan satsaaminen tahi mihin tahansa katastrofin ainekset omaavaan energiamalliin panostaminen on umpikuja ja kallis sellainen. Pelkkä ajatus siitä kuinka hirveä rahakasa on tuhottu yhteen ydinvoimalaan saa voimaan pahoin. Millaisesta suomalaisuudesta ja identiteetistä energia- ja rakennuspolitiikkamme kertoo on karua kalkkia. Teemme voitonmaksimoinnin kustannuksella suuria päätöksiä jotka maksavat veronmaksajat ja luonto. Suomalaisuutta on se ettemme pysty muuttamaan teko- ja ajattelutapojamme niin nopeasti kuin olisi tarpeen. Epäilemme, vastustamme ja jahkaamme. Välillä vastustamme vastustamisen vuoksi. Emme pysty muuttamaan elintapojamme, koska pidämme niitä ainoina oikeina ja jääräpäisesti pitäydymme niissä, koska meidän ei voi todistaa olevan väärässä ja se joka yrittää on hullu tai muuten vain pelkkä uhka joka on eristettävä. Se mikä meitä uhkaa on tuo joku joka yrittää kertoa että on parempia tapoja elää ja ne säästävät luonnonvaroja, energiaa, tuovat työtä ja hyvinvointia. Kovin on ilmeinen uhka. Itsensä muuttaminen voi olla isänmaallinen teko ja muuttumattomuus isänmaan pahin uhka. Suurin uhka näyttäisi olevan suomalaisille ja suomalaisuudelle suomalaiset itse. Kannattaa valita viisaasti kun valintoja tekee, teemme päivittäin useita kymmeniä pieniä valintoja jotka vaikuttavat elämäämme.

Merkityksellinen sisältö: tarinallisuuden omituisuus ja lööperi.

| Henna Timanttimetsä

Merkityksellinen sisältö ja sen tärkeyden painottaminen medialle sopivalla tavalla innostavasti kuulostaa mediakonsultoinnin peruskauralta, juuri sellaiselta jolla ei ole tarkoitus olla kovin suurta sisällöllistä merkitystä, mikä on tietysti ristiriitaista eli monesti raapaistaan sisällön pintaa, koska pinta on jostakin syystä riittävä tuloksen aikaansaamiseksi. Siis tulos on merkitys joka on tehtävä. Siinä onkin nykyisen sisällöntuotannon ongelmakohta eli ohut sisältö, ohut tarkoitus, tarkoitus jonka ei ole tarkoitus olla monimuotoisen sisältörikasta vaan rikkaus on pinnassa, tuloksen tekemisen haaveessa, kuinka asiat esitetään ja saadaan aikaiseksi. Kuinka esitämme asiamme on itsessään merkityksellinen tässä ympäristössä ja tässä päivässä asia joka on tärkeä on ulkokuori ja näennäisyys. Uskomme sitä jonka kuori ja tapa puhua on mittojemme mukaan kunnossa. Hyvä esimerkki on Steve Jobs ja kuinka hänen luomaansa brändiä ihannoidaan, hänen tapaansa esittää apinoidaan. Imitoiminen vaikuttaisi olevan business-maailman tapa toimia, ainakin mitä teknologiayrityksiin tulee. Aina tulee uusi ja uusi, merkitys ja tarkoitus ei muutu, en tiedä tuleeko uutta sisältöä sen enempää vaikka tavaravuori kasvaa. Mikä kenellekin on merkityksellistä onkin kiinnostavaa, sisältöä jonka voi omistaa, jonka takana voi seistä ja jonka haluaa jakaa, voidaan kysyä. Onko oman itsen ulkopuolella merkityksellistä elämää. Miten merkityksellistä sitä jotakin jota etsimme lähtisi purkamaan koska merkitys, merkityksellisyys on eräänlainen itsestäänselvyys jota oletamme maailmassa olevan ja elämän olevan merkityksellinen itsenään. Tämä päivä on merkityksellinen ilman suurta showta, ilman että postaan siitä kuvan. Kysymyksen voi asettaa niin että kuka luo merkityksellisyyden, jonka usea voi kokea tärkeäksi ja miksi merkityksellinen on saanut merkityksensä usealle? Se jonka moni nykyään kokee merkitykselliseksi on jakaminen ja verkostoituminen. Millä tavalla asiat joita jaamme ovat tärkeitä ja kenelle merkityksen aura avautuu saati verkostot. Muovirasia on merkityksellinen ja ajaa asiansa näppäränä astiana jossa on kansi ja jonka voi taas laittaa muovipussiin ja sitä kautta roskiin. Muovin suojaava ja läpinäkyvä ominaisuus nähtävästi viehättää nykymarkkinoijia ja myyjiä, kuten myös ostajia. Ostamme muodon, olemuksen, jatkeen kädellemme ja persoonallemme, eräänlaisen sarjakuvatodellisuuden joka on melko edullinen, mutta toisaalta todella hintava. Kuinka moni kyseenalaistaa pakkaukset jotka meidän on välttämättä sisällön saadaksemme hankittava kuin kylkiäisinä. Kun ostan kasviksia paljon ihmettelen muovipakkausten ylivaltaa ja kuinka vähän niistä on puhetta, nimittäin muoviroskan määrästä jonka tuotamme. Pakkausten tarinallisuus ja sisällöntuotanto pakkauksina on todellinen myyntitarina. Outoa on ostaa porkkanoita, sipuleita ja parsakaalia muovipaketeissa aivan kuin muovi olisi lupaus puhtaudesta ja koskemattomuudesta. Hämmentävää ja hajutonta, hymyileviä kirsikkatomaatteja ilman ajatusta mistä ne tulevat, ne vain hymyilevät ja haluavat tulla ostetuiksi. Auringossa kasvaneita.

Koska haemme elämään merkityksellistä sisältöä yhä vain, olemme oiva markkina. Ahne ja mukavuudenhaluinen. Ihmiset jotka eivät ole sisällöstä kiinnostuneita, eivät osta. Sisällön tuottamisen pakkomielle aavistuksen kuulostaa epätoivoiselta ja loppuunkuluneelta, mutta koska jotakin on tehtävä ja oltava, on myytävä, on keksittävä jotakin joka myy, joka viihdyttää ja hauskuuttaa. Viimeisen päälle suunniteltu muovirasia on juuri sellainen aurinkoisine kuvineen, se hauskuuttaa. Kenties kasvikset on myytävä nykyään iloisissa paketeissa kun osa kansasta ilmeisesti karsastaa vihanneksia. Mediamyyjälle ja konsultille tarina on markkinointiväline johon asiakas voi identifioitua ja jonka hän voi ottaa omakseen. Ongelmallista on kun tarinallisuus ja painoarvo jota pitäisi olla, on kevyttä, todella lightia. Siksipä pohdin että mikä on tuo kaivattu sisältö ja millainen sisältö on arvokasta? Kysyisin myös kuinka sisältö arvotetaan eli mitä sisältö antaa ja mitä sillä saavutetaan? Mikä ajatus aikaansaa merkityksellisyyden jolla on oikeasti merkitystä eli pitempi aikainen jatkumo ja tarina jolla on juuret, ydin ja tarkoitus muukin kuin myynnin turvaaminen.

Näin mediasta tulee taas bisnes – Journalismin viisi mahdollisuutta
http://www.marmai.fi/blogit/vierasblogi/nain%20mediasta%20tulee%20taas%20bisnes%20%20journalismin%20viisi%20mahdollisuutta/a2317292?utm_source=emaileri&utm_medium=Email

 

Kiihkottomuuden estetiikka

| Henna Timanttimetsä

Kiihko on termi, jota on totuttu käyttämään vihastuneesta tunteesta, jossa käytetään sanoja ja kehoa painottamaan voimakasta tunnetta ja omaa kantaa. Kiihko on uhkaava ja kiihkoilija on uhka vaarantaen tasapainon ja mielen rauhan. Sellaiselta suljemme korvamme ja sellaisen kanssa emme halua olla missään tekemisissä, ellei asioissa todella ole jotakin pielessä, ja kiihkoilija onkin oikeassa, ha. Kiihkossa voidaan käyttää arveluttavaa toisen puolen vastaisuutta ja mustamaalaamista lyömäaseena tarkoituksella satuttaaksemme. Näin arvelen usein olevan puhuttaessa todellisesta kiihkosta, joka ei ole kovin harvinaista, väkivaltaisuutta, aggressiota, sytyttämistä runsaalla ja vahvalla puheella vahvoin sanoin ja visioin. Tiedon vääristely ja pahat puheet kuuluuvat todelliseen kiihkoiluun. Aggressio ja väkivalta eivät ole ainoastaan fyysisiä tapahtumia ja satuttaminen voi olla hyvinkin harmittoman oloista. Tämä kuulostaa sosiaaliselta medialta, juorupalstoilta ja politiikalta. Kiihko on puolelleen käännyttämistä jossa uskossaan vahvat ja tiedoissaan heikot kohtaavat, mutta se voi parhaimmassa tapauksessa saada aikaan palavaa keskustelua. Kuvaillakseni kiihkottomuuden olemuksen, joka islamin ja kristinuskon vastakkainasettelun aikoina painottuu erikoisesti eli on jatkunut melko kauan ja joka, kiihkottomuuden, sovittelevuuden ja tyyneyden ihanne, mielestäni Suomessa saa jännittävät mittasuhteet, on tehtävänä hankala ja kiihkoinen. Suomalainen auktoriteetteihin luottaminen ja toisaalta uskonpuute vaikuttamismahdollisuuksiin ovat mielestäni luoneet kuplan, joka hiljentää vastaanväittäjät ja venkoilijat. Kun ihmisistä ja tiedottamisesta on kyse, jotakin vääristyy aina, joten on oltava tarkka kuinka asioita lähestyy ja kuinka ne toteuttaa. Kenties olemme tulleet liian varovaisiksi ja pelkäämme toteuttaa ideoita, jotka voisivat älähdyttää ja poiketa totutusta kaavasta, jossa poikkeamia ei sallita. Vääristynyttä kuvaa emme voi välttää tarkoituksella kiillotetussa maailmassa, joka pyrkii kohti täydellistymistä ja harmoniaa ja jossa kiihko ja epäjärjestys ovat silti enemmänkin valtavirtaa ja määräävä asenne, jossa median on oltava näennäisesti  kiihkoton ja puolueettomuus eli asioiden tarkastelu monilta eri puolilta ilman omaa kantaa, voi olla liikaa pyydetty. Eli on toisinaan vaikea sanoa, mikä todella on vääränlaista kiihkoa, sellaista jota on vastustettava ja paheksuttava kun pääasiassa vaikuttaa, että kapitalistisen maailmankuvan vastustaminen esimerkiksi boikotoimalla on kiihkoa, kun kapitalisti itse ei ole kiihkoinen laisinkaan vaan harmiton ja hyvä liikkeenharjoittaja.

Kun tarkastelemme asenneilmastoamme laajemmin, tai ehkä oikeastaan olemattomuuden olemusta kun on oltava kuin ei olisikaan, koska kiihkoa ei saa olla jos haluaa tulla vakavasti otetuksi. Asiat ovat niin ja onhan toki niinkin sovittelevasti ettei synny äläkkää. Luterilaisessa älkäähän nyt kyllä se siitä ilmastossa on hyvä häslätä miljoonien ja miljadrien kanssa kun ei siitä kovin suurta meteliä kukaan jolla on asema nosta vaarantamatta omaa positiotaan. Älisijät ja vastustajat ovat niitä hankalia joilla on väärä asenne kun halutaan todella tahkota rahaa. Asennettamme kansalaistottelemattomuuteen, toisinajatteluun, erilaisuuteen ja yleensä mihinkään poikkeavaan on syytä kritisoida ja painottaa vaikutusmahdollisuuksiemme kapenemisen mahdollisuutta joka on todellinen uhka. Olemme omaksuneet niin totaalisen kiihkottomuuden metodin että kaikki poikkipuolinen ja hiukankaan kovaääninen on kiihkoilua. Perussuomalaisten provokaatioihin suhtautuminen on hyvä esimerkki ja etenkin kun osa heidän ajatuksistaan on osoittautunut paikkansa pitäviksi kuten huoli ghettoutumisesta, mielipiteet pakolaisvirrasta ja pakolaisten vastaanottamisesta eli pakolaisia ja hädänalaisia autetaan parhaiten siellä missä hätä on ei massavaelluksella maihin joissa rasismi, työttömyys ja sopeutuminen ovat oikea ongelma.

Kiihkottomuus on tullut tarkoittamaan Suomessa asennetta jossa kaikki on hyvin. Jossa voidaan toki sanavapauden nimissä sanoa oma mielipide mutta pääasiassa sillä ei ole hevonvitun väliä, koska kuka vittu sä oikeasti edes olet. Kiihkottomuus on pidättyväisyyttä, kykyä olla hiljaa ja mieluiten aina, pukeutua sopivalla tavalla ja nauraa oikeissa kohdissa. Kaikenlainen muu käytös on omituista ja sitä on kartettava ettei leimautuisi. Kiihkoton yhteiskunta jakaa leimoja kiihkottomuudessaan, siinäpä vasta kunnon kiihkoa. Jännittävä ristiriita on juuri tässä pidättyväisyyden ja ryhmäkurin pakossa. Kun ihminen kiihkoaa eli näyttää tunteiden koko skaalan ollessaan kimpaantunut asioiden laidasta, kimpaantuneisuus jota ei saa etenkään julkisesti näyttää, koska se on mielenvikaista, sivistymätöntä ja johtaa ongelmatilanteisiin kertoen että ihmisellä itsellään on ongelma koska hän noin reagoi. Kiihkoilija on ongelma kiihkottomuutta ihannoivalle yhteiskunnalle joka haluaa olla rauhallinen ja pysyä rauhallisena, haluamatta minkäänlaisia sekaannuksia vaikka miljardiluokan ongelmia rakennetaan tuosta noin vain koska halpa sähkö.

Kiihko yhdistetään terrorismiin, radikalismiin, epäselvyyteen, epäilyttävyyteen, epäammattimaisuuteen, epäherrasmiesmäisyyteen ja epänaismaisuuteen, vaikka naismainen on negatiivinen termi on epänaismainen vielä negatiivisempi. Kuka nainen haluaa olla epänaismainen?

Arvot ja moraali

| Henna Timanttimetsä

Minkälaiset arvot ja moraali ohjaavat meitä nyt? Meillä on aina oltava jonkunlainen arvopohja tekemiselle. On oltava arvokasta tekemistä joka synnyttää elämiselle ja tekijälleen arvoa. Aihe arvoista ja moraalista on kovasti tapetilla talouskurimuksessa ja pohdiskellessamme laman syitä. Onko syyllisiä monta vai muutama? Kuinka syylinen tai syytön yksittäinen kuluttaja on valintoihinsa jotka kumuloituessaan aiheuttavat suuria vaikutuksia? Ketä syyttää ja miten näin mittava taloudellinen, humanitaarinen ja ympäristöllinen katastrofi on mahdollinen? Voidaan jo varmaan puhua inhimillisestä virheiden sumasta, jossa kukaan ei usko jäävänsä kiinni tai syytetyksi mistään, mittakaava on valtava. Katastrofit linkittyvät toisiinsa ja ovat vaikeasti ratkaistavissa. Pohdinnan arvoinen kysymys on miksi tämän hetkisiin ongelmiin joita maailmamme kohtaa ei ole löytynyt ratkaisua. Mikä on ongelman ydin? Onko se yhtenäinen selkäranka joka meillä kaikilla pitäisi olla ja kenties on nyt jotakin muuta eli koemmeko moraalikatoa ja arvojen rappeutumista rikkauksien keskellä tahtoessamme yhä vain lisää maallista hyvää kuten moraalin rappiossa ajatellaan käyvän eli onko jatkuvan kasvun ja rikastumisen joskus loputtava vai voimmeko vain haluta lisää ja pysyvää korkeaa elintasoa? Olemmeko valmiita luopumaan ja hyväksymään ettei kaikkea voi saada ja vähän voi olla jopa parempi? Onko ajatus yhtenäisyydestä haihattelua ja haavekuva moraalisesti vahvasta ihmiskunnasta, yhteiskunnasta joka osaa ja haluaa puhaltaa samaan hiileen yhteisen hyvän saavuttamiseksi? Puhumme ahneudesta melko useasti talouden romahdusten yhtenä syynä, itsekkyydestä, itserakkaudesta ja oman edun tavoittelusta nykykulttuurissa menestymisen työkaluina, persoonien osina, jotka ovat taloudellisen menestyksen oleellisia aineksia. Mietin mitä kautta tarkastelisin arvojen ja moraalin ongelmaa. Oma itse on tietysti ensimmäinen piste josta lähteä purkamaan koko yhteiskuntaa koossa pitävää järjestelmää. Pidämmekö arvojamme ja moraaliamme muita korkeampina, sellaisina joita voi odottaa muilta? Kuinka pitkälle uskomme ja tiedämme arvojemme ja moraalimme olevan oikeat, sellaiset joita voimme vaatia myös muiden noudattavan? Kysymys oikeasta ja väärästä, sopimuksista ja hyvistä tavoista, kasvatuksesta, oppimisesta, johtamisesta ja seuraamisesta. On myös osattava seurata oman järkensä ääntä, kun yhteiskunnassa on moraalikato, päätöksenteko on läpinäkymätöntä ja omat vaikutusmahdollisuudet heikot. Kun kokee, että itsellä on korkeampi moraali ja vastuuntunto kuin niillä jotka asioista päättävät miten toimia, että asioiden hoito tapahtuisi jatkossa vastuullisesti ja moraalisääntöjen mukaisesti?

Suomalainen keskustelukulttuuri on yhtä avoin kuin suomalainen yhteisö eli ei kovinkaan.

| Henna Timanttimetsä

Suomalainen yhteisö voi pälättää ja tekee niin mielellään usein olematta avoin eli hyväksyvä ja vastaanottava. Tämä on ristiriitainen väite, koska olemme keskustelemalla päässeet jo jonnekin ja yhteiskuntamme on kehittynyt puhumalla, antamalla puheenvuoron, ottamalla osaa jne. Puheen määrä ei sinällään kerro avoimmuudesta paljoakaan, jotakin toki eli mistä puhutaan, kenelle ja mihin puheella päästään, päädytään, millaista yhteiskuntaa ja yhteisöllisyyttä eli toimintaa puhe saa aikaiseksi, mitä puhumalla tai puhumattomuudella halutaan. Kuinka mitata puheen laatu, paikallaan junnaaminen, eteenpäin pääsemättömyys tai edistys eli millaisella puheella on merkitystä yksilölle ja yhteisölle ei ole täysin merkityksetön ajatuskulku, koska kaikella on sinänsä ja aina pieni tai suuri merkityksensä. Saattaa kuitenkin olla pääasia että sanoo ajatuksensa saadakseen vastakaikua ja voidakseen kehittää ajatteluaan ja itseään. Avoimmuuden merkitys ihmiselle siinä kiteytettynä.

Mitä tarkoitan avoimmuudella ja millaista avoimmuutta peräänkuulutan on yksi avattava asia. Avoimmuus on tietynlainen itsestäänselvyys jonka ymmärrämme tietyllä tavalla. Avoimmuus jota joko on tai ei ole järkevyyden rajoissa mittaansa asti sopivasti tai sopimattomasti, käyttötarkoitukseensa ja tarkoituksenmukaisuuteensa asti. Voimme keskustella tuosta tarkoituksenmukaisuudesta, avoimmuuden miellyttävyydestä ja sopivuudesta mihin raja piirretään. Suomalaisia edelleen sanotaan jäyhiksi eli pidämme sisällämme paljon antamatta ulos ilmeisesti ei tarpeeksi, koska jäyhyys on hiukan negatiivinen sana. Siitä joka ei anna itsestään, ei ole avoin voimme arvailla mitä hän ajattelee ja millainen hän on keskenämme ja päättää mihin kohtaan sellainen ihminen keskuudessamme sijoittuu, vai päättääkö ihminen itse mihin hän yhteisössä sijoittuu? Kovaäänisimmät pitävät itseään arvossa ja avoimina, helposti päättävinä eliminä, tärkeinä ihmisinä (mikä on tärkeää määriytyy mitä yhteisö johon kasvanut painottaa tärkeänä?). Avatulla ja suljetulla on tietty tarkoituksensa jotka ajavat asiansa, emme voi olla läsnä aukinaisina jatkuvasti eikä ole tarpeen, palamme loppuun eli tarvitsemme yksityisyyttä, salaisuuksina pidettyjä asioita, omia asioita joita kukaan muu ei tiedä. Joskus avonaisena oleminen on tuskallista, mahdotonta, mutta pyrkimys on olla avoin positiivisella tavalla eli mukana sosiaalisuudessa, kanssakäymisessä, joten meitä ollaksemme yhteiskuntakelpoisia ihmisiä halutaan auttaa olemaan avoimia eli positiivisia hiukan syyllistämällä ja tönimällä, antamalla kuva mihin suuntaan kannattaisi kehittyä. Positiivisuus on näin määriteltynä puheellista soljuvuutta joka ottaa osaa johonkin toiseen puheeseen ja kokee tuon puheen ja tavan hyvänä. Onko hiljaisuus sitten selvästi suljettu negatiivinen tila tai se ettei käytä sosiaalista mediaa selvästi ulkopuolelle jättäytymistä? Onko miehillä ja naisilla eri tavat ottaa osaa keskusteluun, entä nuorilla ja vanhoilla? Kuka on hiljaa ja ketkä vaiennetaan, kenen puhuva pää saa palstatilaa ja hänen sanomallansa on painoarvoa?

Mihin raja vedetään ja millaiseen kulttuuriin meitä painostetaan? Avoimmuus ajatusmallina ja ihmisen perustoimintaelementtinä on positiivinen, jatkuvuutta ja yhteisöllisyyttä ylläpitävä voima parhaimmillaan: käydään läpi asiat jotka koskettavat (entä se mikä ei kosketa tai kuulu sinulle?). Mitä avoimmuus tässä ajassa tarkoittaa on pohdinnan arvoinen asia. Onko se tissi- ja takapuolikuvien, lomakuvien avoimmuutta, henkilökohtaisten asioiden riepottelua, mukavaa läpänheittoa FB:ssä, oman persoonan ja elämän esiin tuomista, oman elämän kuvia ja kertomuksia mitä tein päivällä- avoimmuutta, itsensä brändäämistä (siinähän ei ole paljoakaan avoimmuutta tai alttiutta. Brändääminen on tiukan rajautunutta tietoista omakuvan luomista tiettyä tarkoitusta varten. Mitä tarkoitusta avoimmuus tässä kehyksessä palvelee riippuu mitä halutaan. Mikä on tarkoituksemme, kuinka tarkoitus, tarkoituksemme syntyy ja kuinka pitkälle tarkoitus ja päämäärä ajatellaan, ajatus ja idea kehitetään tiettynä tarkoituksena eli manipuloidaan tarkoituksen toteutumiseksi? Pohdinta sosiaalisuuden tarkoituksesta, avoimuudesta siinä, avoimmuuden laadusta ja puhuttaessa sosiaalisesta mediasta joka voi olla hyvinkin sulkeutunut on hankala).

FB:n avoimuus jäi minulta kokematta siinä mielessä kuin itse koen avoimmuuden vastaanottavaisuutena, luottavaisuutena, älyllisenä uteliaisuutena ja valmiutena kohdata uutta ja erilaista (tutustumisvalmiusavoimmuus). Netissä ollaan avoimia eri tavalla kuin netin ulkopuolella, koska jakaminen on helppoa ja ainoa kriitikko siinä kohtaa on jakaja itse. Koen ettemme massana, tiedon jakajina ja käyttäjinä ole kovin vastaanottavaisia ja kiinnostuneita uudesta, mutta auliin jakavaisia ja huomionhakuisia. Liittyykö avoimmuus tietoon, tietämiseen vai onko se olemassaolemisen, kohtaamisen, vastaanottamisen ja kanssaolemisen tapa? Näin ajattelen että on tuota kaikkea. Avoimmuus identiteettikysymyksenä on persoona- että valintakysymys ja pitkälti yhteiskunnan säätelemä. Olemme löytäneet netin maailmasta kiinnostavan melko rajattoman väylän jonka kautta toivomme löytävämme kiinnostuneen kuuntelijan, tuotteemme käyttäjän, mutta olemmeko kiinnostuneita myös tuosta kuuntelijasta ja käyttäjästä eli kuinka pitkälle ja paljon voimme olla ja meidän tulee olla kiinnostuneita vastapuolen asioista, voimme olla vastaanottavaisia ja avoimia rakentavasti? (Mitä haluamme rakentaa olemalla avoimia tai sulkeutuneita?) Onko sosiaalinen media hyvä kokonaiskuva sosiaalisuudesta, ihmisyydestä, rakentavuudesta ja antaako se hyvän kuvan sosiaalisuuden kehityksestä? Suosimme tuttujamme samalla tavalla, todellisuus ja kuva kohtaavat tiettyyn pisteeseen asti. Netissä tuttuus ja tunteminen saavat uudet ulottuvuudet. On eri tavalla tärkeä turvallisuuspointti tuntea läheisesti joku netissä kuin konkretiassa kohdatessa kasvokkain jolloin voimme saada helpommin kosketuksen.

Avoimmuus, jakaminen ja luottavaisuus samanlaisten kesken on melko helppoa. Tämä on ajatukseni jonka tahdon tämän hetkiseen Suomeen laittaa kytemään: kuinka helppoa itsellemme haluamme ja miksi haluamme päästä helpolla, kuten siltä näyttää? Kuinka samanlaisten ihmisten Suomen haluamme ja onko se järkevä tavoite voi kysyä. Huomattu on suomalaisen kulttuurin ja ihmisten sisäänpäin lämpiävyys. Ryhmäytymisen voima tuntuu hyvältä ja tarkoituksenmukaiselta. Mistä yhtenäiskulttuurin tarve saa alkunsa ja voimansa voi kysyä ja miksi tuttuun turvautuminen ja tuudittautuminen käy kovin helposti vaikka mahdollisuuksia toisenlaiseen olemiseen on olemassa. Olen monenlaisissa ihmisryhmissä saanut huomata ja kokea ennakkoluuloja, epäluuloa ja ulkopuolelle jättämistä joka on ollut varsin hämmentävää ja surullista. Millaisesta sosiaalisuudesta niin järisyttävän sosiaalisessa maailmassa tässä tapauksessa voidaan puhua onkin kiinnostavaa eli kuinka sosiaalinen yhteiskuntamme on voidessaan eriyttää ja eristää ihmisiä, jakaa tarpeellisiin ja tarpeettomiin, menestyjiin ja häviäjiin? Voin vetää johtopäätöksen että olen outo, poikkeava ja epäilyttävä sellaisena. Minua voi sormella töykkäistä ja tönäistä, hiukan kokeilla että mitä se kestää. Tämä on henkilökohtainen puoli asiaan ja ymmärtääkseni ei mitenkään epätavallinen kokemus. Ihmisen raakuus on selvä, mutta miten erotamme itsemme tästä pelon ilmapiiristä joka ei ole avoin ja valoisa jokaiselle vaan harvoille ja valituille? Kuka tahtoo sanoa ääneen olevansa raaka ja syrjivä? Kuka edes tunnistaa sellaista itsessään? On helppo luoda virtuaalisesti illuusio ja myös toden maailmassa illuusiot pitävät lujasti pintansa. Tästä voi helposti alkaa syyttelykierre joka ei ole tähänkään mennessä johtanut yhteiskunnan ja ihmisten luovaan ja kannustavaan avautumiseen.

Erilaisuus on asia johon ensimmäisenä kiinnitetään huomiota, poikkeavuus joka huomataan silminnähden, jota kommentoidaan, ruoditaan, josta puhutaan sitä sen enempää arvostamatta missään vaiheessa, kuin huomauttamalla todetaan että erilaisuus on noteerattu, laitettu paikalleen ja sen ala-arvoisuus todettu valtavirtaan nähden, vallalla oleviin arvoihin nähden. Jääkö monelta huomaamatta mitä todella yhteiskunnassamme tapahtuu? Ulosjättämisen strategia ja eriyttämisen taktiikka on niin normaalia ettemme joko osaa tai kykene siihen puuttumaan vaikka haluaisimme. Se on henkistä ghettoutumista ja tahdonmukaista kuplautumista jossa epämiellyttävä ja epäilyttävä suljetaan pois kokemuspiiristä. Olemme uutuuden viehätyksessä ja uutuuden pelossa samanaikaisesti. Siitä voi olla huolissaan ja täytyy olla, koska niin ei synny tervettä kanssakäymistä, tervettä tasa-arvoista yhteiskuntaa. Mutta jotenkin asian tilan annetaan olla, koska käsittääkseni avautumista tapahtuu yhä vähemmän mitä enemmän näemme ympärillämme uhkakuvia ja meille luodaan pelkoja. Mitä meidän sitten tulisi pelätä? Sulkeutunut yhteiskunta ei ole suvaitsevainen, vaan paikka joka näkee jokaisessa tuntemattomassa vaaran ja antaa aihetta epäilykselle. Olemme jatkuvassa hälytyksen tilassa ja tieto jota meillä nyt niin runsaasti on, on käytössä puolustautumisen tarpeeseen, hengissä pysymiseksi mahdollisimman kauan mukavissa poteroissa joihin on lupa tulla ainoastaan valituilla joiden jutuista pidämme.

Itsestäänselvyyksien maailmassa mikään ei muutu.

| Henna Timanttimetsä

Itsestäänselvyyksien maailmassa toisto ja ympäri pyöriminen ovat edellytyksiä tehdä asioita, koska olemme tulleet kuvitelmamaailmaan, tulevaisuuteen, jossa luulemme enemmän kuin tiedämme, koska lähes kaikki tekevät niin, koska jotakin on tehty kuten aina ennenkin mutta silti olemme jossakin uudessa. Silti oletamme asioiden olevan tietyllä tavalla, tarkoittavan tiettyjä asioita. Ajattelemme silmillämme, teemme vaikutuksen katseeseen näyttävyydellä ja koolla. Että ajattelemme pinnallisesti syöksymällä ensimmäisiin vaihtoehtoihin näkemättä ja kuvittelematta muita, että pitäydymme hyväksi havaituissa ajattelutavoissa joiden hyvyyden ja paremmuuden säätelevät ainoastaan perinteet, tavat ja itsestäänselvyyksinä pitämämme olemassaolon muodot jotka ovat normittaneet kaiken ennen ja tekevät niin nyt. Irtipäästäminen on vaikeaa ja teemme siitä yhä vaikeampaa olemalla mukavuudenhaluisia haluamatta tietää olisiko jotakin parempaa. Olemme rakentaneet teollisen mallin jota emme voi paeta, mutta jossa pakenemme. Pakenemme vastuuta, itseämme, luontoa, seurauksia, muutosta jossa elämme muuttuen, muuttumisleikissä tai muuttumatta järkähtämättä epäillen kaikkea uutta joka tunkeutuu elämämiemme tarkoin rajatuille nurmikoille kuin rikkaruoho. Päättelemme koska maailma muuttuu meillekin tapahtuu jotakin väistämättä. Mitä meille tapahtuu ja mistä jonkin tapahtuminen ihmiselle riippuu? Mikä on tarpeellinen ja haluttu tapahtuma jolloin jotakin todella tapahtuu? Millä mittareilla arvioimme meille tapahtuneen tapahtuman arvon joka antaa meille arvoa ja miten tapahtumat ja niiden intensiteetti luovat meidät?

Muutamme siis maailmaa, tämä on ainakin vaatimus, koska maailma on huonossa jamassa jonka me aiheutamme yhä uudelleen. Jama joka on myös luuppi kun historiaa katsoo. Mikä on kehitystä, mikä muutosta, mikä on rakentavaa, mikä tuhoavaa ja missä kohtaa olemme todella jumissa koska ympäripyöriminen yhteen tulematta on enemmän sääntö kuin poikkeus? Millaisen katsantokannan otamme aikaansaamaamme muutokseen, entä kuinka kannamme vastuun muutoksesta joka ei silminnähtävästi ole aina paras mahdollinen? Tekninen kehitys on muutos, mutta kuinka paljon perusajattelumme muuttuu onkin hyvä kysymys. Ajattelulla ei ole tapana muuttua helposti. Oman oikeellisuutemme, oikeutemme oikeassaolemiseen tahdomme pitää. Vastaantuleminen ja kuunteleminen ovat vaikeita asioita itsensä korkealle nostaneelle. Se on myös ihmisenä olemisen parhaita puolia: kyky puolustaa omaansa, olla tavoitteellinen, tähdätä maaliin ja osua, kuten on kyky muuttaa käytöstään ja ottaa huomioon moninaiset seikat. Eläimillä päättelykyvyn käyttö on hiukan hankalampaa. Me pidämme kiinni siitä mihin olemme juurtuneet, päämme uppoutuneena mekaniikaan kuin uuteen ihanaan maailmaan joka pelastaa meidät yksilöinä, pelastaa ne joilla on varaa pelastautua. Toisto ja teollinen tuottaminen ovat pakopaikkoja joissa helppouden ja ikuisuuden illuusiot tekevät meistä voittamattomia. Voittaminen ja itsensä voiteleminen maailman tärkeimpinä asioina ovat korostuneita ja luovat tunnetiloja, jotka eivät kenties ole terveimmästä päästä. Asiat jotka meidän tulisi kohdata ovat pelottavia kuten esimerkiksi oma itse. Kuinka tuntea oma itse jatkuvassa pakotilassa, jatkuvassa pakkotilassa jossa pelkäämme milloin mitäkin? Pelkomme ja pakkomme tiedostamalla ja kohtaamalla jotakin omassa mielessä alkaa muuttua. Kun on pelännyt tarpeeksi, tehnyt pakosta sitä mitä ulkopuolelta on vaadittu, joka ehkä on ollut myös oma vaatimus tullakseen hyväksytyksi, toivottavasti tulee hetki kun ei enää tahdo valmiiksi annettuja ja pureskeltuja systeemeitä eikä malleja. Millaisia nuo hetket ja teot ovat, jotka saattavat tuntua helpottavilta, hetkiltä joista on haaveillut kauan, muttei jostain syystä ole tehnyt kuten on halunnut ja on ollut järkevää. Kuinka perustelemme mikä on järkevää, mikä on haluttavaa, mikä on kasvua ja mikä on voittamista? Millaiseen halun ja tekemisen maailmaan kasvamme on oleellinen asia kun ryhdymme muuttamaan ajatus- ja tekemisen mallejamme. Mitkä ovat nuo pakottavat asiat joita meidän on pakko jostakin syystä tehdä ja millä tavalla ne tekevät elämistämme vankilan? Olemme fyysisesti ja henkisesti kiinni rakenteissa joita meidän on seurattava ja pidettävä pystyssä, kunnes ne on pakko purkaa ja rakentaa uudet. Odotamme siis tilannetta ettei ole muuta mahdollisuutta.

Aikamoinen jysähdys on siis tulossa, pakosta. Entä jos sen vain antaa tulla? Muutosvastaisuus on hyvin tavallinen tapa ajatella. Muutoksen väistämättömyydestä puhuminen on tuputtamista niille jotka eivät usko eivätkä tahdo muutosta. Sellaisia ihmisiä on paljon. Muutosvastarinta on pelkoa, uskalluksen puutetta tehdä tarvittavia muutoksia tekemisen tavoissa, puheissa ja ajatuksissa, menettämisen pelkoa. Epäuskoa ja luottamuksen puutetta ajatteluun joka on hyväksi ihmiselle itselleen ja ympäristölle. Epäusko vaihtoehtoihin ja niiden vähättely ovat peruskäytöstä, voiko sanoa että on ihmisen perusluonto olla epäluuloinen? Jos näin olisi maailma olisi toisenlainen, kritiikillä olisi toisenlainen arvostus. Olemme tavattoman naiiveja juuri epäluuloisuudessamme ja toisenlaisen välittömällä hylkäysreaktionopeudella. On todistettava todistamisen jälkeen vaihtoehdon paremmuus ja arvo. Millaiseen muutokseen meidän tulisi uskoa? Muutosmessiaita riittää ja kriittisyys on myös terve reaktio. Millaisen muutoksen jokainen kohdallaan kykenee ja haluaa tehdä? Missä kohtaa itsekeskeisyys menee liiallisuuteen ja voiko sellaista huomata itse ilman törmäystä?

Pakollisten rakenteiden maailma pitää näkyvän maailmamme koossa. Siitä meidän on pideltävä kiinni pysyäksemme vauhdissa, voidaksemme elää ja kehittyä. Toive on kehittyä. Pysyäksemme mielemme ja kehojemme halujen vauhdissa joka on sokeuttavaa ja hetkellistä, hiljennämme ja olemme kuulematta sitä joka tavoittelee todellista kehitystä. On huumaava, viettelevää pystyä täyttämään kaikki mielenjohteet, velloa ja keinua. Halumme joka tuntuu hyvältä, kliimaksi kun halu on täytetty on ihanaa. Miksi emme osaa emmekä uskalla ajatella ja tehdä toisin on koska pelkäämme putoavamme, toisin kuin halumme meitä pyytävät tekemään eli pyrkimään vain ylöspäin vaikka on useita eri suuntia joihin mennä. Toisin tekeminen on vaivalloista, uuden opettelemista. Jatkuva uudelleen arvioiminen, uuden tiedon löytäminen, itsen muokkaaminen, päälaelleen kääntäminen, vanhan hylkääminen ja uuden aloittaminen ovat vaativia toimenpiteitä. Ne vaativat aikaa ja kovaa työtä. Tahtomme tehdä kuten itse haluamme on vahva, itsestäänselvästi, ja toisaalta koska teemme kuten vain itse haluamme ollen tuhon, itsetuhon tiellä joka on hetkellisen nautinnon ja hauskanpidon tie. Huomaamalla tämän teemme palveluksen emme vain itsellemme vaan myös toisille. Millaiset vaikutukset pienillä valinnoillamme joita teemme tuhansia on on hyvä ymmärtää. Kyllä tapahtuu innovaatioita ja keksimistä mutta perusrakenteet ja tavat nähdä ihminen maailmassa eivät muutu joko lainkaan tai hyvin vähän, mikä on tuskallista huomata yhä uudestaan ja uudestaan. Realiteetit pysyvät tietysti samoina ja selviytymisvietti on vahva: on pidettävä huolta omasta jatkuvuudesta. Siinäpä on nykyihmisen ristiriita ja konflikti. Kun ymmärrämme että konflikti on elinehto eikä paettava tila olemme ison askeleen oikeassa suunnassa. Ajatus mikä ihminen on itselleen, ympäristölleen ja maailmalle pysyy samana, koska ei ole uskallusta ajatella toisin, ei ole uskallusta mennä ajatusmallin ulkopuolelle tai ajatellaan ettei se ole mahdollista. Näin tapahtuu joka paikassa, paikoissa joissa itsestäänselvästi kuvittelee tapahtuvan itsensä kyseenalaistamista, rohkeaa itsensä unohtamista siitä mihin pystyy, uskomista omiin ja toisten kykyihin, vaihtoehtoista ajattelua mikä on soveliasta ja mahdollista, itsensä ulkopuolelle astumista ja tekojensa ja ajatustensa jatkuva uudelleen arvioimista jota esimerkiksi taiteilijan on jatkuvasti tehtävä. Eli se mitä ihmisen suoritusluupissa tapahtuu on robottimasta ja tehdasmaista tehtävien ja töiden suorittamista jotta selviäisi päivästä toiseen. Jotta selviäisimme uhkakuvien maailmassa jossa olemme myös itse uhka, uhka itsellemme ja maailmalle.

Kuinka jatkaa tästä missä olemme on kysymys siitä mistä voimme ja haluamme luopua, mitä voimme ottaa ja saada tilalle eli mikä ihminen on joka ei ole robotti. Mihin tyydymme, mitä meidän on saatava, kuinka pitkälle meidän on tyydytettävä halumme, millaisia haluja meillä on oltava, mitä olemme toisiimme verrattuna ja millaiseen kilpailuun haluamme ryhtyä. Ketä vastaan kilpailemme. Mitkä ovat nuo itsestäänselvyydet joissa junnaamme onkin edelleen yrityksistä huolimatta hiukan vaikea asia lähteä purkamaan. Niihin liittyy elimellisesti oleellisen tärkeitä asioita joita tarvitsemme tai jotka olemme perustelleet itsellemme tarvitsevamme pysyäksemme hengissä, saadaksemme töitä, ystäviä, jatkuvuutta, hyvää oloa, saadaksemme aina jotakin. Halu edellä.

Perusitsestäänselvyys on, että taloudellinen kasvu luo sellaista maailmaa, joka on tarpeellinen, että tarpeittemme täyttäminen on oikeus joka on turvattava, tarpeitten ja halujen jotka myös kasvavat mitä enemmän niitä ruokkii. Itsestäänselvästi meillä on paljon oikeuksia, koska elämme oikeusvaltiossa jossa ihmisellä on itseisarvo arvokkaana yksilönä jolla on oma elämä. Tämä ei ole kritiikki hyvinvointivaltiota kohtaan, vaan hyvinvointivaltion tuotetta kuluttavaa ihmistä kohtaan. Ajatusmallia kohtaan josta velvollisuudentunto ja vastuun kantaminen on kadonnut, ihmistä kohtaan jonka mielestä historiallinen jatkumo on unohtunut, mieli jonne historia ei ole koskaan edes löytänyt ja jota kokonaiskuva ei edes kiinnosta. Miksi siis en olisi syyllistävä ja kriittinen ihmistä kohtaan jonka mielestä ainoastaan omien halujen ja mielitekojen täyttäminen on hänen oikeutensa ja ainoa asia joka häntä kiinnostaa.