Suomi

Menestyksen mittarit.

| Henna Timanttimetsä

Kilpailu on kovaa, senhän kaikki tietävät. Mutta miten kilpailla ja voittaa eli menestyä omalla alallaan ja miksi kilpailla muualla kuin urheilussa. Voittaminen tarkoittaa, että päihittää ne muut joiden kanssa kisaa. Saa palkinnon, on ykkönen, on paras, nostetaan esiin joukosta tai nousee esiin, koska on pätevin. Kiinnostava ja vaikea aihe jälleen kerran, asia jota suurin osa halajaa, olla paras jossakin, olla erinomainen. Miten saavuttaa menestys henkilökohtaisella tasolla tai miten maa menestyy kokonaisuutena muiden maiden joukossa, taloutena, ihmisinä ja kulttuurina. Olemme aina kilpasilla. Menestys ensisijaisesti mitataan saavutetun omaisuuden määrällä, rahalla. Raha on valtaa ja luo valtaa sekä niitä, jotka päättävät mikä on menestystä. Jättimenestys on kansainvälinen tuote joka myy kuin häkä kuten Applen puhelin ja tietokone, jotka ovat menestyksen merkkejä yksilöille, statussymboleita. Näyttäytyä statussymbolin kanssa kertoo jotakin ilman sanoja ihmisestä: hänellä on varaa ja tietynlainen tyyli, hän satsaa parhaaseen laatuun. Jotkut esineet tuovat omistajalleen professionaalin ilmeen kenties ennen kuin esineillä tehty työ on tehty. Millaiset työvälineesi ovat saa esimerkiksi taiteessa yllättävän paljon painoarvoa. Kuulostaa omituiselta, niin minustakin. Menestyksestä kertovat ketkä sinua arvostavat ja millä tavoin arvostus osoitetaan. Kirjoitetaanko sinusta, siteerataanko sanomisiasi, onko työsi arvokasta? Mikä työ ei olisi arvokasta? On töitä joita ei huomaa ennen kuin ne jäävät tekemättä. Sitten on töitä, joiden tekijät pitävät itseään kovasti arvossa koska niin on ajateltava selviytymisen kannalta, koska työllä on yhteiskunnallinen arvo, asiantuntijan status ja tekijä on saavuttanut omasta mielestään tason jonne on vaikea päästä ja jossa on mahdollisuus menestyä julkisesti, näkyvästi ja ympärillä on ihmisiä jotka todistavat tämän menestyksen. Toiset työt eivät koskaan saavuta asiantuntijastatusta, koska puuttuu jotakin mikä nostaisi työn kategoriaan, missä menestyjiä tehdään ja haetaan. Millaisia menestyjiä halutaan ja haetaan?

Menestys on haastellista. On oltava erityislaatuinen, ainakin nimellisesti. On näytettävä menestykseltä. Ajateltava, minä olen menestys, minä menestyn siinä, mitä teen. Onko se ylimielisyyttä vai juuri se mitä tarvitaan? Menestyksen saavuttaminen ja säilyttäminen on ulottumattomissa sellaisena kuin se nähdään pinnallisesti. Se on unelma, joka on katoavaa laatua ja varsin liukas pinta. Tämä menestys on sellainen, jossa täytyy miellyttää oikeita ihmisiä, vetää oikeista naruista ja osata pelata peliä, menestyspeliä, myötäillä, oltava oikeanlainen, mikä tekee menestyksestä hämmentävän taudin jolla on oireita, epätoivoa, pelkoa ja kamppailua ei voi olla huomaamatta. Menestyksen eli rahan puute voi katkeroittaa ja monesti ihmiset ajattelevat, että menestys, joka on rahaa ja mainetta, on jotakin mikä ei kuulu heille, ei ole heidän ulottuvissaan, koska he eivät ole syntyneet menestymään eivätkä osaa asioita, joita menestyminen vaatii eli on osattava tehdä rahaa. Rahan avulla saa asioita aikaan ja voi luoda itsensä. Syntyä menestymään on yhteiskunnallisen muutoksen ytimessä tai muutoshaluttomuuden. Menestys on jotakin minkä eteen on kuitenkin kovasti tehtävä töitä, vaikka siihen syntyykin, mutta toisten enemmän kuin toisten. Jotkut menestyvät ilman turvaverkkoja, toiset verkostojen turvin. Millaista työtä taloudellisen ja maineellisen menestyksen eteen tehdään? Mikä on se työ joka tekee voittajan jota voi ihailla ja mitä tällä henkilöllä on silloin kun hän menestyy? Vinkkejä on netti pullollaan: miten menestyä ja mitä neuvoja menestyjät eli monimiljonäärit antaisivat teini-ikäiselle itselleen. Paistatella ihailun auringossa mammonan keskellä on menestyjän arkkityyppi. Media tekee menestyjiä jolloin menestys on se että on esillä, on päässyt katsottavaksi niille jotka haluavat katsoa. On oltava yleisö jolle menestystarina kerrotaan. Kerrotaan jonkun suuruudesta. Kyse on siis kokoeroista. Pieni ei näy tai sitä ei huomaa.

Tämä yksilön onnistuminen, valokeilaan pääsy, nähdään usein sinä todellisena menestyksenä, aitona menestystarinana josta otetaan esimerkkiä, jota ihaillaan, koska on ihanaa olla ihailtu, näkyvä, katsottu, poseerata, puhuttu, kuunneltu, olla esimerkki, ja kulttuurillinen vaikuttaja. Näkymätön menestys usein taas jää näkymättömäksi eli ei nouse siksi todelliseksi menestykseksi joka on kaivatuinta menestystä ja joka tuo rahaa monelle, ei ainoastaan sille yhdelle. Materiaalinen menestys jota Suomi maana epätoivoisesti janoaa on osittain surkuteltavaa, vieden huomion pois ongelmista jotka täytyisi menestyksekkäästi ratkaista. Menestyshuumassa haluamme olla voittajia, olla parhaita testeissä ja tilastoissa. En tiedä, unohtuuko jotakin oleellista hypessä, jossa menestystä on tulla mainituksi ulkomaisessa lehdistössä, jutuissa joissa meitä ihaillaan, koulutustamme vertaillaan erinomaiseksi. Menestystä on asua kalliisti, syödä kallista ruokaa, ajaa kalliilla autolla, pukeutua kalliisti, ymmärtää hyvän päälle. Olemme siis menestyneitä koska nämä osuvat. Kaikki mitä teemme on kallista ja kallistuu yhä vaan. Kansanedustaja Juhana Vartiainen levitteli Twitterissä käsiään kun kysyin, miksi asuntojen hintojen nousulle ei mitään tehdä. On kuulemma vaikea muuttaa kehitystä. Mietin mitä kansanedustaja tekee ja ketä hän edustaa. Kasvukeskukset joihin rakennetaan runsaasti ovat hänen mukaansa menestyneitä tästä syystä, ne kasvavat ja hinnat nousevat sen mukaisesti, kuin luonnonlaki ja tämä on hyvä kehitys mukaan lukien hintojen nousu. Tässä menestyksessä valtio maksaa asumistukea vuodessa 2 miljardia. http://www.kansanuutiset.fi/artikkeli/3606127-asumisen-hinta-on-poliittinen-valinta Martti Korhonen, Kansan Uutiset, 24.9.2016 ASUMISEN HINTA ON POLIITTINEN VALINTA: Melko kallista.

Päättelen, että rakennuttajien ja vuokranantajien ahneutta ei halutakaan torpata. Sen löperöyden maksavat veronmaksajat, joita Vartianen edustaa..tai ainakin niitä rakennuttajia ja vuokranantajia ja niitä jotka maksavat paljon veroja eli rikkaita. He ovat menestyjiä. He, grynderit, menestyvät muiden kustannuksella, lypsäen niin paljon kuin irti lähtee. Esimerkkejä poliittisesta löperöydestä ja harhakuvien luonnista on turhan paljon. Kun näiden menestyjien annetaan menestyä heidän parhaaksi katsomallaan tavalla siihen puuttumatta, sitä säätelemättä, alkaa näkyä tulos jossa kaikkien ei edes haluta menestyvän. Suuri on kaunista vaikka se ei olisi paras mahdollinen vaihtoehto pitkällä tähtäimellä. Kun menestys on mahdollisuus upottaa miljoonia ja miljardeja projekteihin jotka hyödyttävät valmiiksi rikkaita, menestys on varsin kummallisen näköinen konstruktio. Halpaa sähköä laitoksesta joka on maksanut miljardeja, öh ..ekologinen ainakin nimellisesti. Tulevia turistimiljoonia kohteesta joka on menestyksellisesti myyty maalattuna tulevaisuusvisiona ja kuskattu tänne (taiteen kuljettaminen ympäri maailmaa on kallista, levittelemme käsiä. Asia jolle ei voi mitään. Big is better.).

Kun on valmiina menestyksen aura, ei voi epäonnistua.. kuuluisa brändi ei takaa eettisyyttä, saati että Suomen etu olisi kyseessä, päinvastoin. Maamme haluaa tänne yrityksiä jotka ovat valmiiksi suuria magneetteja, haluamme toki tukea menestystä joka on menestynyt jo aiemmin. Haluamme varmoja pikavoittoja, jotka eivät sitten olleetkaan kovin hyviä valintoja. Miksi niin? Olemme hämmentyneessä tilassa, menestysreseptin piti toimia, niistä jokaisen. Kun samaa toistaa monta kertaa ajattelematta sen enempää olisiko aika ajanut jo ohi, menestys voi olla tulematta.

kaikki yhteiskunnan tuki tulisi suunnata yksilöille. Kolumni Taina Haahti, Helsingin sanomat, 25.9.2016

Vasemmistoliiton kannustin liberalismi by Terho Pursiainen Libera 9.9.2016

Maisemointi ihmisen kuvana. Millainen mieli, sellainen maisema?

| Henna Timanttimetsä

20160825_204904

Leikkipuistojen liukumäet ovat kaikki yhtä lyhyitä eli ei vaaraa putoamisesta, lelut eivät kovasti poikkea toisistaan. Suomessa todella tietää mitä saa. Yllätyksiä ei juurikaan ole luvassa. Hämmästyttävää sinänsä, koska ajatus suomalaisuuden ja suomalaisten erinomaisuudesta on omaleimaisuudessa. Sama kaikille-ajatus on ajatus tasa-arvosta ja jokaiselle suomalaiselle saman verran eväitä, joka ajatus on erinomainen, mutta voiko se toimia itseänsä eli meitä vastaan eli eväitä ei ole tarpeeksi kun ryhdytään uudistumaan ja tekemään jotakin uutta? Kuva on tasapäistämisestä ja turvallisuudesta, josta suomalaista peruskoulutusta erityisesti soimataan, ajatus joka saa meidät pelkäämään erikoisuutta, erilaisuutta ja poikkeavuutta? Ei saa olla erityisen hyvä, koska opettaja ei tiedä mitä sellaisen kanssa tehdään, ei saa olla erityisen poikkeava, koska ei sellaisenkaan kanssa tiedä mitä tehdä. Loppuuko luovuus samankaltaisuuden ja turvallisuuden vaatimuksessa?

Kaupunki on mielenmaisema ja kuva siitä mikä on sallittua tai kuinka kaupunkilaiset ajattelevat mitä voi tehdä ja kuinka olla. Mikä on kaupunkimaiseman funktio kun ajattelemme millaisia arvoja järjestämämme ja hallinnoimamme kaupunkinäkymä edustaa? Kaupunki, ainakin teoriassa, edustaa kollektiivisia arvojamme ja elämäntapaamme, entä muuta, orjallisuuttamme ja uskoamme samankaltaisuuden voimaan tai että jokaisella on mahdollisuus hyvinvointiin? Kaupunki näyttää siltä millaisia ihmisiä siellä asuu ja mitä he haluavat, elämältä ja kaupungilta. On edelleen osattava vaatia sellaista kaupunkia joka on asukkaita varten. Suomessa ajatus kaupunki kansalaisille toimii pääasiassa hyvin, silti kyseenalaistaisin edelleen tapoja tehdä edustus edellä ja ajatusta että kaupunki on ulospäin ulkopuoliselle katsojalle jotakin, ei niinkään sille joka on sisällä kaupungissa.

Perusarvojamme ja visioita hyvästä kaupungista vaalimme, etenkin poliittisia, ja inhimillisiä tarpeita jotka ovat kulueriä, mitä niistä. Toimivuutta painotetaan kyllä, etenkin autoilun kannalta, asioita joihin käyttäjänä, kaupunkimaiseman kuvaajana, katsojana ja pohdiskelijana kiinnitän huomiota. Suomalaisessa kaupungissa on ikuisen oloinen tiukka järjestys ja samankaltaisuus, joka taitaa olla lakisääteistä ja kovin rakennuttajien hallussa oleva. Joka kaupungissa toistuu geometrisesti säännöllinen, samankaltainen ajattelun ja tekemisen siisteys, parturoitu ja puhdistettu elämisen ja tekemisen idea tai ideattomuus. Jos maisemoidaan laitetaan ruohikolle suuri kivi ja istutetaan pensaita rajaamaan nurmikkoa. Millaisesta ajattelusta tai ajattelun puutteesta ja ihmiskuvasta toisto kertoo? Jonkunlainen säilömisen tarve ja pelko muutoksesta paistaa läpi. Mitä uudistuminen sitten vaatii että kollektiivisesti tapahtuisi muutos ajattelussa, oppimista miten nähdä toisin ja etenkin luonnollista kiinnostusta ympäröivää kohtaan? Millainen on hyvä kaupunki visuaalisesti on oletus materiaalisesta hyvinvoinnista, säännöllisestä järjestyksestä jossa perusasiat toimivat, ylhäältä määrätystä, joka on luutunut mieliimme, jota ajatusta edustavat materiaalivalinnat, suoruus, suorakulmaisuus jossa todellisuudessa vaikutelma on ideaköyhä toiston vankila. Virkamies joka ei ymmärrä että halpa tulee lopulta kalliiksi. Näkymä on toki tiettyyn pisteeseen asti tarkoituksellinen ja puhdas, häiriötön, särötön ja turvallinenkin kunnes home iskee. Voisiko hajuton ja mauton olla jotakin muuta?

20160812_122038
Uusi koulu- ja nuorisotilarakennus Lielahdessa Tampereella, joka edustaa uutta tapaa rakentaa oppimista varten. Pisteet Tampereelle!

Analysoida jotakin mikä on tehty lähes steriiliksi on kuin ajattelisi jotakin mikä on suunniteltu tyhjäksi, jota eivät käytä ihmiset vaan koneet ilman ihmisten tarpeita. Mistään ei saa kiinni muusta kuin omasta ihmetyksestä toistuvaa tapaa maisemoida hengettömäksi loputtomasti toistuvaksi samaksi ja vaikuttamisen mahdottomuus tekee turraksi että vihaiseksi. Toisto edustaa tietynlaista jatkuvuutta ajatuksellisesti, halvan suunnittelun jatkuvuutta ja muutoksen pelkoa, helppoutta johon pyrimme ja ajattelemisen vaikeutta jota kartamme. Pelkoa ärtymystä ja ihmetystä kohtaan, raivo repeää tuon tuostakin jos jokin muuttuu radikaalisti. Nykyään asiat muuttuvat huonompaan ja kallistuvat vaikka kaikki on helppoa ja jopa halpaa, mikä ristiriita. Vaikeus toki on monen asian yhtäaikainen huomioiminen ja vastuukysymykset, vaikeus ajatella toisin uudella tavalla tai jopa palata vanhaan, lainata vanhasta jota ei arkkitehtuurissa harrasteta on todellinen vaikeus. Vedotaan siihen ettei enää osata. Kun osaaminen katoaa niinkin nopeasti kuin on ilmeisesti tapahtunut, taantuminen vaikuttaisi olevan liian helppoa. Päättelen ettei meillä ole tarpeeksi vastusta että tarvitsisi ajatella vaikeita.

_1010019 (13).JPG
2014, Nimetön teos penkille

 

Rodun puhtauden vaatimuksesta: lisääntyminen hallituissa olosuhteissa.

| Henna Timanttimetsä

On omituista keskustella ihmisen kanssa jonka maailmankuva on fakkiutunut. Hän kokee että olevansa erinomainen ja että Suomi on erinomainen ja tätä erinomaisuuden brändiä hän toistaa kuin marssimusiikkia. Olisi parasta ettei mitään tarvitsisi muuttaa, paitsi tietysti demokraattinen päätöksenteko. Hän toistaa yhtäjaksoisesti ajatusta Suomen vihollisista ja uhista, joita on toki aina ollut Suomen yllä, mutta nyt erityisesti kun joudumme kohtaamaan sodan seuraukset pakolaisten ja terrorismin muodossa. Hän, maahanmuuttokriitikko, pelkää ’rotujen’ sekoittumista, suomalaisuuden katoamista, suomalaisuuden joka on ainutlaatuista ja täydellistä, muuttumista joksikin muuksi, tuntemattomaksi, uudeksi, kenties ja luultavasti huonommaksi versioksi, koska ulkopuolelta tuleva geneettinen, kulttuurillinen ja uskonnollinen massa, uhka, tekee hallaa meidän täydelliselle suomalaisuudelle, suomalaiselle perimälle, jota on puolustettava, suomalaisuutta sellaisenaan edelleen kuin Gallén-Kallelan maalauksessa. Kriitikko pelkää juuri sitä asiaa joka on ilman uskonnollisia faabeleita ihmiskunnalle täysin luonnollinen toiminto ja jatkumo eli sulautuminen ja sekoittuminen. Mikä tapahtuma, geenistön ja kulttuurien sekoittuminen, halutaan täysin vääristä syistä, rodun ja kansakunnan ’puhtaana’ säilymisen kannalta estää, ja toki sukua jatkamaan tänne ollaan tulossa ensisijaisesti.. Ajatus jonkun erehtymättömän hyvän ja täydellisen säilyttämisestä loputtomasti on mahdottomuus. Degeneraatio on paljon suurempi uhka. Vanheneminen ja erehtyminen ovat inhimillisiä ja väistämättömiä. Kun puutumme asioihin joihin meidän ei kuulu puuttua tapahtuu ’jalostamista’. Ajatus on hämmentävä: olla ihmisrotu joka haluaa olla monumentti ja säilötty sellainen.

Kiinnostavasti YLE2:n lisääntymisilta osuu huoleen kansamme jatkuvuudesta. Ajatukseen suomalaisten ylihuolehtivasta tarpeesta suojella omaa rotua ja maata ’saastumiselta’ tai näin minä ymmärrän maahanmuuttokritiikin yhden kärjen. Me olemme puhtaita syistä jotka ovat pelkkää pseudotiedettä ja uskonnollista propagandaa. Olemme haavoittuvaisia monella tapaa, mitä enemmän pelkäämme sitä enemmän meillä on uhkia. Aikuiset ihmiset häiritsevät ja kiusaavat niitä joista eivät pidä milloin mistäkin syystä, tarkkailevat toistensa elämiä: kuka on homo, kuka tuli raskaaksi kelle ja miten ne sen teki. Ihmiset jotka näkevät vihollisia erilaisissa ovat peloissaan tietämättömyyttään. Vihollinen on jumalaton elämä, erilainen elämä, poikkiteloin asettuminen ja vastahankaan sanominen. He jotka äänekkäimmin pelkäävät ovat usein kovin uskonnollisia, joille seksi on halveksittavaa puuhaa ja vain yhtä tarkoitusta varten. He puhuvat jostakin omastaan joka on uhattuna, elämäntavasta jossa on jotakin ainutlaatuisen hyvää ja erinomaista. Omista lapsistaan ja omasta maastaan jota he haluavat puolustaa ja pelko on näiden asioiden muuttuminen joksikin tuntemattomaksi, joka ei ole enää heidän hallittavissa, se jokin joka on heidän. Hallinnan puutteen tuntemus on todellinen nykyajan vitsaus, kun olemme oppineet että me voimme hallita tietyin tavoin toisia ihmisiä ja katastrofi on kun emme enää voikaan. Ihmisiä autetaan hallitsemaan elämää, kuinka tulla onnelliseksi, kuinka hallita toisten elämiä ja kuinka tähän on oikeus. On fasistinen ajatus hallinnasta jossa kaikkea ja kaikkia hallitaan hyvin tiukkojen sääntöjen mukaan suojellaksemme jotakin kuvitteellisesti puhdasta. Hallinnasta huolimatta lapsi kasvaa ja hänestä tulee joku muu kuin vanhempi halusi tai kuvitteli. Voiko kasvuprosessia ja muutosta hallita ja millaisia vaikutuksia hallinnalla on kokonaisuuden kannalta? On asioita joita voi hallita ja paljon niitä joita ei voi.

On niitä jotka asettavat toisia ihmisiä roskiin koska omasta mielestään voivat. Roskaksi joutuu monesta syystä. Kuvitelmamme omasta erehtymättömästä rationaalisuudesta on todellakin vain kuvitelmaa. Ne jotka ovat samaa mieltä, pääsevät kivasti samalle viivalle. Emme ole vielä barrikaadeilla vaan poteroissa joista kuuluu jupinaa, ei naimisen läiskintää tahi voihkintaa koska se on häpeällistä, kuten seksi on edelleen kovin noloa. Häpeämme luonnollisia kehon toimintoja ja halujamme, emmekä halua muillakaan noita haluja olevan, etenkään sellaisia ’luonnottomia’.

Se että kokee jonkun esimerkiksi maan tai toisen ihmisen omakseen niin voimakkaasti, ettei anna asian muuttua, koska haluaa puristaa hellyyden puuskassaan, ei ole kokonaisuuden kannalta rakentavaa, ei innovatiivista vaan paikallaan pysyvää tarpomista, jossa jankuttaminen ja kehän kiertäminen ovat tyypillisiä. Näitä umpimielisiä, joiden mielestä yhden totuuden toistaminen on oikeanlaista politiikkaa, joita pitäisi vielä pelätä, on joko kovin paljon tai heillä on kova ääni. Väkivallan uhka on ilmeinen jolla pelataan, haluammehan olla turvassa. Ihmisiä uhataan muiluttaa edelleen, esimerkiksi Somaliaan. Pitkähkö ja vaivalloinen matka, jopa fasistille. Mehän tiedämme kuinka käy kun joukko ei uskalla vastustaa sitä joka ajaa herrakansa-asiaa. Fasismi taas on hyvin globaali ilmiö ja jokainen kansa löytää fasisteja joukostaan. Voimme kysyä miksi fasismi ja pelko muutoksesta hallitsevat meitä ja annamme väkivallan uhan sanella miten toimimme. Pelko hallitsee monin tavoin vapauksiamme.

Se miten puhumme ja mistä puhumme on sosiaalisessa mediassa erityisen inspiroivaa. Vihaisena on heikko siinä mielessä, että tulee sanottua kova sana jonka vastapuoli ansaitsee ja joka jonkun on sanottava eli onko se heikkoutta lopulta kun saa sanottua takaisin. Pitäisikö pyydellä anteeksi julkista kiroilua tai oman mielipiteensä julkiseksi saattamista? Tuskin. Maahanmuuttokriitikotkin puhuvat sanan vapaudesta. Miten kielenkäyttö vaikuttaa voi päätellä lopputuloksesta kun on sanonut jotakin odottamatonta. Se että sanotaan, etteivät kirosanat sovi naisten eivätkä lasten suuhun, on asioita joita voi miettiä miksi ei ja miksi naisten ja lasten puhetta kontrolloidaan, mutta miesten ei. Näin ainakin ennen. Joidenkin mielestä ’äärimmäistä käytöstä’, kovaa kielenkäyttöä, pidetään huonona monestakin syystä. Meidän on edelleen suojeltava jotakin puhdasta ja oltava äärimmäisen korrekteja jotta meistä ajateltaisiin hyvää, taas kerran suojelemme jotakin puhdasta saastalta eli ala-arvoiselta kielenkäytöltä. Ettemme alentuisi käytämme kieltä joka kertoo meistä jotakin hyvää, pahoja emme halua olla, emmekä leimautua. Kiroilu on siis voimakas kannanotto. Opettelemme puhumaan korrektisti ja kunnioittavasti, näin ainakin teoriassa. Korrektius kunniaan, hyvät tavat, kunnioitus jne. Voimme miettiä milloin hyvistä tavoista voi luopua ja milloin voi olla avoimesti vihainen. Joka pidättyväiselle voi olla haasteellinen tehtävä, eli sanoa se asia, jonka haluaa sanoa, laittaa itsensä alttiiksi ja seisoa jonkun asian takana, ottaa se minkä tahtoo. Itse olen sitä mieltä, että korrektius on tasa-arvon ja ihmisoikeuksien ajamisen kannalta tehoton metodi, juuri sellainen mihin porvarillisesti sopuisa solahtaa emmekä saa aikaan haluttua muutosta, koska uskallus puuttuu ja tapakulttuuri vaatii ja mitä korrektia on porvarillisessa samanmielisyydessä ja täydellisyyden tavoittelussa. Tätä samaa ajatusta maahanmuuttokriitikot ja fasistit käyttävät. He haluavat rikkoa punavihreiden kuplan joka on rauhaa rakastavan korrekti päällisin puolin ja porvarillinen. Fasistien mielestä jotakin arvokasta rikkoutuu kun annamme maamme ja suomalaisuutemme muuttua, joten raju teksti on sallittua suojelullisista syistä ja ronski kielenkäyttö on perinteisesti työväenluokkaista. Fasismi kuvittelee suojelevansa rikkoessaan ja ottavansa jotakin omakseen. Vihaisuudessa ja väkivallassa on eroja ja on ymmärrettävä mitä kannattaa suojella ja mitä ei.

On voitava rikkoa hiljaisuus, samanmielisyys kun siihen on syytä ja riitelyllä on tarkoituksensa. Totuttu tapa olla samaa mieltä on olla rikkomatta hyminää koska rikkojaan kiinnitetään huomio ja halveksunta. Lasinen suojus jonka rikkoutumista pelkäämme juuri jonkun oman menettämisen pelossa, maineen menettämisen pelossa. Kielenkäyttö, hierarkkisen, sukupuolellisen ja rodullisen puhtauden vaatimus, liittyvät yhteen. Kova kielenkäyttö on miehistä ja luokkatietoista, joka naisten on tehtävä sivussa ja salaa. Se että joutuu ajattelemaan mitä sanoo on hyvä ja huono asia, on pohdittava seurauksia ja millaisia seurauksia tahtoo. Sanotaan että nykyään saa sanoa mitä tahansa joutumatta tilille. Tällä tarkoitettaneen sanoja joilla loukataan tunteita joita pitäisi suojella. Tunteita olemme tottuneet suojelemaan ja moni tuntuu loukkaantuvan nähdäkseni kovin vähästä. Joten mietin mistä yhteiskuntamme jämähtyneisyys johtuneekaan muusta kuin tuuletuksen puutteesta ja liiasta paapomisesta, pumpulissa elämisestä.

Kun todellinen paha, väärä tieto ihmisyydestä leviää ja saa tulta alleen, on aiheesta kirjoitettava kuten näkee parhaaksi. Yritän toki olla kiihkoilematta kuten vastapuoli tekee. Tunteenpalolta en voi välttyä, koska tuho jonka rotuopit ovat saaneet aikaan, on varsin mittava. Ihmisen keksityistä hierarkioista olentoina jotka ovat eri arvoisia toisiinsa nähden, emme pääse eroon muuten kuin sopimalla ja asettamalla rajoja joiden rikkomisesta on seurauksia, mutta sopimusta ei synny kovin helposti. Mikä taistelu on turruttavaa ja myös käsittämätön, syystä että on ihmisiä joiden mielestä hierarkiat ihmisten välillä ovat ainoastaan hyvä asia.  On ominaisuuksia joita pidetään tosina, hyvinä, huonoina ja jotka usein näkyvät päällepäin ja näiden ominaisuuksien johdosta meitä lajitellaan esimerkiksi rotuihin. Kallonmittaajien ja naamavärkkien analysoijien pseudotiede eugeniikka on joillekin edelleen merkittävä ja uskottava tieteenala johon viitataan puheessa ja kirjoituksissa. Aihe on vaikea syystä että on kyse ihmisen geeneistä, genetiikasta, rodun käsitteestä, rotuun kuulumisesta ja jalostuksesta, että on rodullisesti jalostuneempia ihmisiä ja vähemmän jalostuneita. Geenitieteestä tuntuu kovin monella olevan mielipide vaikka kyseessä on erittäin haastava tutkimusala ja olemme saadun tutkimustiedon varassa. Rotu-uskovaisten mielestä geenisysteemeitä ei saisi sekoittaa, mikä on historian ja tietämyksen valossa kovin kummallinen väite.

Aiheesta on kirjoitettu ja tehty tutkimusta, hyvää ja huonoa, parasta on kuitenkin että rotuja ei ole voitu todistaa olevan olemassa geneettisesti. Miksi siis puhumme roduista? Puhumme roduista koska ajattelemme olevamme kuin koirat ja luomme tämän uskomuksen silmillämme. Jos emme näkisi toisiamme asialla ei olisi minkäänlaista merkitystä, ja toisaalta emme olisi sellaisia kuin nyt olemme, joten asian pohdinta lienee turhaa. Se minkä näemme sen uskomme ja se mitä emme näe kuten geenit, uskomme koska meille kerrotaan että ne ovat olemassa. Aiheellinen asia ottaa esiin joka tapauksessa kuinka massiivisella tavalla näkökykymme vaikuttaa ajatteluumme ja miten ajattelumme näkemisen kautta tapahtuu. Ihmiset jotka meuhkaavat hyvin väkivaltaisesti rotupuhtauden puolesta maahanmuuttoa vastaan, erityisesti koska maahanmuutto vaarantaa suomalaisen kansankodin ja rodun, näkevät kovin kapeasti. He näkevät suomalaisen rodun, kuin Suomen pystykorvan. Se on sellainen söpö vekkuli jolla on paksu turkki. Koirista on sellainen fakta että vaikka sekarotuiset koirat näyttävät kenties hassuilta, ne ovat terveempiä kuin rotukoirat, mikä on fakta myös ihmisillä. Mitä paremmin geeniperimä sekoittuu, sen terveempiä ihmiset ovat ja jokainen varmaan tietää mitä tapahtuu sisäsiitoksessa. Suurimpia haittoja ovat vajaaälyisyys, aggressiivisuus ja muut vakavat taudit. Arabikansojen sisäsiittoisuudesta on ollut puhetta, mutta samaa on havaittu tapahtuneen siellä sun täällä kaikkien tosi erinomaisten keskuudessa. Rotupuhtausvauhkoilijat ovat löytäneet kohdan joka on heikko myös arabeille eli aivan kuin joka puolella pyrittäisiin säilyttämään veri puhtaana ja muuttumattomana, asema ja omaisuus naittamisen kautta samassa paikassa ja suvussa lopulta tuhoisin seurauksin.

Landscape

Kuva | | Henna Timanttimetsä

onhan se hyvä asia kotimaisellekin taiteelle kun ollaan täällä kaukana eikä

| Henna Timanttimetsä

Onhan se hyvä kotimaisellekin taiteelle se Guggenheim, kun ei täällä niin osata eikä tiedä ja innostutaan kuvataiteesta sitten kun se on kallista, sen arvo nousee, on kuuluisaa ja suurta ja hienoa ja kansainvälistä ja se Abu Dhabi, Venetsia ja . Onhan se hyvä että taidetta tuetaan, vaikka vaan mutkan kautta, että on seinät ja nimi, mutta kuitenkin tuetaan taidetta niin kovin jotenkin mutkan kautta, koska taide on tärkeää jollakin tavalla, hyvinvoinnille ja taloudelle tätä kautta isosti. Onhan se hyvä että taide on tärkeää ja huomataan korkealla tasollakin, että se on tärkeää, kun se on osa businessta ja tuo tuohta yrittäjille, ja onhan se tärkeää, kun on imago josta voi olla ylpeä niin että siitä kiinnostutaan muuallakin ja on se brändi, joka on iso nimi ja taide siinä on suurta ja isoa ja kallista. Niin onhan se hyvä businekselle ja kansantaloudelle, kun ei me täällä niin tiedetä eikä osata, mutta onneksi tulee Guggenheim ja on meistä kiinnostunut, siis meistä, ajatelkaa nyt. Ollaan rinnat rottingilla. Ne ihailee meitä. Meidän taiteesta, vai oliko se parkkipaikka joka on niin hyvällä paikalla, että hävettää että siinä on parkkipaikka, kyllähän sekin pääsee esille ja saa nimeä tätä kautta. Ajatella isosta maailmasta ja tulee tänne vaikka me ollaan niin pieniä eikä me mitään tiedetä tai etenkään suuren maailman asioista ja tavoista, kun pitää olla lipevä ja nuolla persettä, kun ne tykkää ja arvostaa jostakin syystä.

Minäkin tykkään kun tämä on niin hyvin myyty ja ajateltu tämä asia, hienosti toimittu: taputus selkään. Kyllä on ihan ammattimiehet asialla, aivan kuten taloudenhoito muutenkin Suomessa, jestas. Ai kuinka taide ja politiikka kuuluvat yhteen? Ihan yhtä saumattomasti ja samoista syistä kuin aina ennenkin. Kyllä minäkin kannatan että museoihin laitetaan rahaa, eihän meillä siis ole samanlaisia varoja kuin Abu Dhabissa mutta kuitenkin, eikä siitä mitään olympiamitaleita tule, mutta kansainvälinen meininki ja vetonaula, pysyvä maamerkki jonka kaikki maailmassa tuntevat. Nyt kun on maansuru kun ei tullut kuin yksi mitali ja niin paljon on rahaa laitettu tähänkin systeemiin että voitaisiin olla ylpeitä että voitetaan ja pärjätään, ollaan hyviä kun ei me muuten tunneta sellaista paremmuutta ja ylpeyttä omasta osaamisesta kuin urheilun kautta, että voitetaan muut ja taistellaan.

Palatakseni taiteen tukemiseen ja miten se liittyy politiikkaan. Tällä hetkellä ja aina kituuttamista vähäisin määrärahoin ja leikkausuhkauksia seuraamalla taiteemme tila on silti korkea, mutta kuitenkin löysässä hirressä aina ja mitä tämä yrittäjiä kiinnostaa, ei mitenkään koska taide ei varsinaisesti kiinnosta yrityksiä, etenkään mikään uusi ja kokeellinen, koska siinä ei liiku raha. Tehdään sitä mikä myy ja mikä yleisöä kiinnostaa, koska muuten loppuvat rahat ja loppuu yleisö, koska valmiiksi pureskeltu on kivempaa.

 

Diplomatiaa vitun apinoille?

| Henna Timanttimetsä

Erinomaisuuden ja hallitsemisen haave että tuntee olevansa joku, on hyvin luonnollista ja tapahtuu kovin usein muita polkemalla ja halveksimalla, tärkeys ja asema halutaan saada aikaan ja toteuttaa. Siitähän kiusaamisessa on kysymys, oman erinomaisuuden korostamisesta ja jonkun toisen ominaisuuksien ja taitojen vähättelystä ja mitätöinnistä. Ajattelu- ja toimintatapa on niin normalisoitunut, että itse kutsun yhteiskuntaamme kiusaamisyhteiskunnaksi, jossa sosiopaatteilla on juuri oikeat otteet ja sosiopatia on ihanne. Oletetaan että on siedettävä huonoa käytöstä, asiatonta kommentointia, vähättelelyä, vallankäyttöä, että on joka paikassa pystyttävä todistamaan olevansa kunnioittavan kohtelun arvoinen. Kysymyksessä on kunnioituksen lunastaminen, kyseenalainen kunnioitus joka on katoavaa laatua. Diplomatia tällaisessa ilmapiirissä on väärä ajattelutapa, koska se ei muuta mitään. Se ei todista henkistä vahvuutta eikä saa ajattelemaan toisin. Kun asiat käännetään muka parhain päin rauhanomaisesti keskustelemalla manipuloija ja sadisti voi jatkaa haluamallaan tavalla, koska häntä ei rangaista esimerkiksi julkisesti häpäisemällä eikä hänen ajattelutapaansa julkisesti tuomita niin että sillä olisi muutokseen johtava merkitys. Siis mitä on todellinen muutos ja kuinka muutos saavutetaan niin että totaalinen maailmankuvan ja toimintatapojen muuttuminen eli alistamisen käyttö omien tarkoitusperien saavuttamiseksi olisi mahdotonta?

Diplomatiaa on että nauraa vitseille vaikka ne eivät ole hauskoja vaan ovat kenties rasistisia, nais- ja homovihamielisiä jne. Diplomatiaa ja pelkuruutta on kun ei puolusta sitä joka on alakynnessä tai vain vähemmistössä, vaan myötäilee ja hymistelee tai ei sano mitään. Kovin diplomaattista ja mikään ei muutu. Kun halutaan ja etsitään aktiivisesti muutosta ajattelu- ja toimintatapoihin on oltava suora, ankara ja uskallettava sanoa vastaan, vaikka se tarkoittaa että sinua ryhdytään vainoamaan ja väkivalta kääntyy sinua kohtaan. Kuten olen itse huomannut, pelkuruus ja haluttomuus puuttua, silloin kun huomaa epäoikeudenmukaisuutta, on hyvin yleistä. On kovin helppoa olla vaan samaa mieltä ja keskittyä omiin juttuihin. Mikään ei todellakaan lopulta muutu vaikka niin kuvittelemme. On pelkuruutta olla myöntämättä omaa heikkouttaan, huonommuutta  ja toisen paremmuutta, etevyyttä, etenkin kun tuo toinen on nainen. Auktoriteettiuskovaisuuttamme todistaa ikuinen roikkumisemme instituutioiden antamien pätevyystodistusten perässä. Fakta on totta ja uskottavaa vasta kun virallinen taho on sen huomioinut julkisesti ääneen.

Tätä kaikkea en sano siksi, että kaipaan erityisesti huomiota taiteilijana ja kirjoittajana, vaikka olisihan se tietysti erikoinen tilanne. Sanon siksi, koska jokainen kaipaa tulla huomioiduksi tarpeellisena ja osaavana tekijänä ja ihmisenä, teki hän mitä tahansa työtä ja näin ei ole tilanne. Hyvän palautteen antaminen on ilmeisesti erittäin haasteellista etenkin ihmisille joiden on vaikea kestää toisten ihmisten osaamista, vaikea hyväksyä taitoa ja antaa arvoa. Asia tulee hyvin esille sukupuolia tarkasteltaessa, miten ja millaisia asioita toisissamme arvostamme ja mitä emme. Väkivaltainen vallankäyttö on helpoin tie helppoon erinomaisuuteen ja asemaan. Yksinkertaisin väkivaltatekniikka on avoimesti muiden läsnäollessa halveksia. Keinot voivat olla hyvin pienimuotoisia mutta toistuessaan ne tekevät tehtävänsä ja niihin on hyvin vaikea puuttua. Tietynlaiset ihmiset kerääntyvät keskenään ja jättävät ulkopuolelle ne joita ei haluta joukkoon. Tämän tapahtuessaan tarpeeksi useasti tietynlaiset tunteet saavat tulta alleen, ei ole tarvetta eikä halua olla diplomaattinen. Diplomatiaan ja hiljaiseen hyväksyntään en itse kannusta, koska ongelma on laaja, liian hitaasti muuttuva ja rakenteellinen. Auktoriteettiasemassa olevat eivät joko halua tai osaa puuttua, joten teen sen itse.

Itseänsä täynnä olevia kusipäitä kohtaan minulla ei ole muuta kuin syvää halveksuntaa enkä sitä peittele. Diplomatia vaatii kunnioitusta ja sitä mulla ei ole.

20160806_123236.jpg

Kengänkiillottajalle töitä?

| Henna Timanttimetsä

Kengät tekevät ihmisen, kengistään ihminen tunnetaan. Niillä näyttäydytään, niillä seisotaan ja kävellään. Kengät nostavat ihmisen maanpinnasta irti, antavat ryhtiä ja  suojaavat jalkoja, kertovat elintasosta ja elintavoista jotakin sekä arvoista. Kenkiä on oltava joka lähtöön, vaikka itse elin kauan vain muutamalla parilla ja samoilla talvikengillä kymmenen vuotta. Kenkäharrastus on siis melko uusi minun elämässäni ja se huomio etteivät ne enää kestä käyttöä. Alle kahden sadan euron on vaikea löytää hyvälaatuisia jalkineita. Kenkä on fetissi-esine, joita keräillään, joista haaveillaan ja joihin ihastutaan, joihin saa uppoamaan paljon rahaa. Uusien kenkien ostaminen on mukava tilanne silti. Kalliista kengistään mielellään pitää hyvää huolta. Minulla on jopa nanosuihketta, joka suojaa kenkiä kosteudelta, jopa. Ei tarvitse hinkata eikä lankata. Ainetta ei saa hengittää.

Kiiltävät kengät, juhlakengät, miesten kengät, nahkakengät, kävelykengät. Kengän kiillotustapahtuma menee niin, että mieshenkilö istuu tuoliin joka on kuin valtaistuin korkealla, jottei kiillottajan tarvitse hirveästi kumarrella paikassa, paikassa jossa liikkuu paljon ihmisiä kuten asemalla ja kengänkiillottajia voi olla vierivieressä. Kiillottaja hymyilee ja toivottaa asiakkaan penkkiinsä tervetulleeksi, ottaa kiillotuskankaan esiin sekä lankkia, poistaa harjalla hiekan ja ravan ja ryhtyy lankkaamaan rivakoin ottein. Asiakkaalla on luultavasti kiire. Kengänkiillottaja ei ole sama kuin suutari joka korjaa kenkiä. Kengänkiillottaja on tason ylläpitäjä ja kadonneen ajan työläinen, palvelija, itsensätyöllistäjä, jonka työkalut menevät pieneen tilaan ja kulkevat mukana, työläinen joka voi etsiä työtilan mistä vaan. Hyvin vapaan oloinen sarka, pop-up. Paljonko kengänkiillotus sitten maksaa? En tiedä, mutta itse en maksaisi paljoakaan. Ajatus on absurdi, että ohimennen kiillotuttaisin kenkäni. Se ei lienee naisten juttu muutenkaan. Sama kuin parranajo.

Aki Kaurismäen elokuvassa Le Havre päähenkilö on kengänkiillottaja ja kengänkiillotus on maahanmuuttajien ja muiden köyhien hommaa. Erikoinen valinta vanhan ranskalaismiehen ammatiksi, jotakin tekemistä, yrittämistä ja ihmisten kohtaamista epätoivoisessa maailmassa, jonka muutoksessa kaikki eivät kestä mukana. Kengänkiillottajan kengät puhdistaa vaimo. Ne ovat valmiit, kun mies lähtee toihin. Kengänkiillottajan ammattiin liittyy nostalgiaa ja elokuvallisuutta, epätoivoa, halveksuntaa ja hapuilua kun muuta oljenkortta ei ole. Kenkien puhdistus julkisella paikalla ja antaa kenkänsä puhdistettaviksi on perin miehistä. Joku kumartuu eteesi puhdistamaan jalkineesi ja annat lantin, lähdet katsomatta taaksesi. Kengänkiillottaja on kohtauksessa kuin kohtauksessa tärkeä henkilö. Hän kohtelee kuin kuningasta miestä kuin miestä. Korkean arvon olemassaoloon tarvitaan niitä jotka ovat vähempiarvoisia, niitä jotka tekevät likaiset työt, työt joilla ei ole arvoa mutta jotka huomaa, kun  niitä ei tee kukaan. Mies seisoo rätti kädessä, kädet lankissa, nöyrän näköisenä ja aina tyytyväisenä kun saa asiakkaan oli hän millainen tahansa. Hänen luokseen pysähdytään ja sanotaan että on kiire. Kestää hetken ja työ on tehty. Asiakas ehtii avata lehden tai katsoa eteensä kenties näkemättä mitä lankkaaja tekee. Yksinkertainen työ, yksinkertainen ihminen. Kuka sellaisesta olisi kiinnostunut, mutta hyvä että jotakin tekee. Jotakin on tehtävä. Liike ja ajatus pitävät elossa kuten raha.

Kiillotus ja lankkaus pidentävät kengän ikää pitäen nahan hyvässä kunnossa. Nykyään jokainen kiillottaa itse kenkänsä, näin luulen, jos viitsii. Paitsi ihmiset, joilla on palvelija sitä varten. En ole koskaan tavannut kengänkiillottajaa livenä kadulla Suomessa, mutta olen nähnyt sellaisen kengänkiillotuskoneen jossa oli pyörivä tela. Jalka asetettiin jalustalle jonka päällä pyörivä kiillotustela suoritti tehtävän. Kiillotuksen voi tehdä seisaaltaan. Samanaikaisesti ei voinut lukea esimerkiksi lehteä, koska on seurattava minne jalka menee. Jännä vehje, mutta kiillottiko se hyvin koko kengän, lähtikö ehkä sukka jalasta vai oliko tarkoitus kiillottaa vain kengänkärjet?

Kuka kiillottaa kenkiä työkseen nykyään Suomessa? Kerjääminen on paljon yleisempää, mutta se ei ole työvoimatoimistossa ammattinimikkeenä. Kysyn koska työvoimatoimisto edelleen ajattelee että kengänkiillottaminen on varteenotettava business, kerjääminen ilmeisesti ei. Kysyn koska työvoimatoimiston työnhaussa on vielä virallisesti ammattinimike kengänkiillottaja, samaa sarjaa ovat mainostenjakajat ja kengänkiillottajat. Aki Kaurismäellä jotakin asian kanssa tekemistä, onko elämä elokuvaa? Mainoksia nykyään jaetaan enemmän kuin ehtii lukea. Onko mainostenjakaminen palkitseva työ, ehkä liikunnan kannalta, ehkä klikkausten kannalta, ja mainostenjakaja sellainen tekijä joksi kehtaisi itseään kutsua, työ josta voi kertoa saamatta kummallisia katseita ja voi sinua tyhmeliiniä-mulkaisuja, tuleeko sillä toimeen-kysymyksiä ja mikä sinussa on vialla. Työllä on oltava rahallinen arvo, muuten sitä ei kukaan arvosta. Sanotaan ettei se ole työtä, jos ei siitä rahaa saa. Naiset ovat tehneet palkatonta työtä aina, he tienaavat myös yleisesti vähemmän kuin miehet. Kun työstä maksetaan sen tekemistä on joku arvostanut? On pystyttävä elättämään itsensä.  

Käyttävätkö ihmiset kenkiä joita täytyy kiillottaa? Keinokuidut ja lenkkitossut ovat vallanneet kenkäbusineksen. Miksi noin vanhahtava ammattinimike pitää pintansa virastossa, vaikka on varsin selvää ettei alaa enää ole? Työvoimatoimistolle ei ole muu selvää kuin, että työtön on roska, josta on päästävä eroon keinolla millä hyvänsä ja aivan sama mikä joku ammatti on nimeltään. Millaisia metodeja kengänkiillottamiseen on ja tarvitaanko siihen ammatti-ihmistä? Millaista työtä nykyään on tarjolla? Sandwich Artist saa Subwayssa paikan, juontaja on taiteilija, juonsi hän karaoke-esitystä tai markkinoita. Siinä saa esiintymiskokemusta. Olethan innostunut tekijä. Olemme kenkiemme kuluttajia ja kenkiemme kiillottajia, siis jokainen on kengänkiillottaja, mutta tuleeko sillä toimeen, elääkö sillä ja ovatko ne samoja asioita? Kun yksityiskohdat lakkaavat kiinnostamasta millainen tulee kokonaisuudesta? Kun bulkkituote myydään taiteen kohottavalla voimalla mistä on kysymys? Eihän taide ole nykyään kovassa huudossa, mutta taiteen nimi ja ajatus silti antavat arvoa tuotteelle, joka on joka paikassa samanlainen, kuten Subwayn patongit, ja ajatus sama kuin missä tahansa hampurilaisketjussa.

Kiiltävät kengät antavat hyvän kuvan käyttäjästään. Hän on huolellinen, säntillinen, pitää huolen omaisuudestaan ja ulkonäöstään. Lika ei saa näkyä. Odotan aikaa, kun prostituoitu on laillinen ammatti. Prostituoidut käyttävät ammattiinsa sopivia jalkineita. Vähintään 10 sentin korkoja, jotka kopisevat, korkokenkiä, saapikkaita tai saappaita. On näytettävä viettelevältä lyhyessä hameessa ja kireissä housuissa. Peniksen kiillottamisesta kai jotakin tienaa.

Kävelevä pillu

| Henna Timanttimetsä

Milloin minusta tuli hankala? Olen aina ollut hankala. Hankala tarkoittaa ihmistä, joka ei pidä kaikesta mitä eteen tuodaan ja antaa sen ilmi, joka vastustaa yleistä mielipidettä ja -suuntausta tehdä asiat kuten muka aina on tehty, ja todella rikkoo henkisen alennuksen, rauhallisen tilan jossa Suomen pitäisi olla. Suomessa sellaisen ihmisen todella huomaa. Hankaluutta suvaitaan kovin huonosti, ilmeisestä syystä. Suomessa on hyvä, kun asiat tapahtuvat juohevasti ja nopeasti ilman ongelmia, eriäviä mielipiteitä, vaatimuksia. Tie on hyvä kun se on suora.

Olen ollut temperamenttinen lapsesta asti, joka tietysti on pahasta, koska tunteensa on hyvä latistaa äänettömyyteen ja puhumattomuuteen. Olen näyttänyt suoraan inhoni ja negatiiviset tunteeni että saan aikaan riidan ja tunteenpurkauksen. Suorasanaiseksi todella ryhdyin kun tajusin, ettei hyvällä käytöksellä saa muutosta aikaan, eikä hyvää käytöstä odoteta miehiltä samalla tavalla kuin naisilta. Sen olen huomannut, naista kohtaan voi olla niin ikävä kuin tahtoo, ylenpalttisen vihamielinen ja halveksiva kuin mihin kuvittelee olevansa oikeutettu ja se on ok, koska on mies. Kyllä naisetkin ovat ikäviä ja vihamielisiä. Letkautukset ovat hauskaa viihdettä. Ne kertovat suoraan älyn tasosta. Minun on hyvä hymyillä ja olla tyytyväinen siihen mitä on. Tyytyväinen tähän? Tuskin. Tämä tarve tyytyväisyyden ilmaisuun ilmaistiin minulle jopa yliopistossa, joidenkin opiskelijoiden osalta. Kritiikkini oli valitusta turhasta. Melko erikoista, mutta totta. Opetuksen tasoa ei saa ääneen kritisoida, koska opettajien kanssa on oltava hyvä kaveri. Hyvää kaveriahan ei julkisesti kritisoida, halataan jumalauta. Ääneen kritisoinnista seuraa jännittävä rankaisukulttuurin ilmentymä, jonka alku on eristäminen, ulkopuolelle jättäminen, selän takana puhuminen: kuinka se kehtaa, mikä se kuvittelee olevansa, huono taiteilija. Tuntuuko nyt pahalta? Toivottavasti, koska tämä suomalainen hyvä veli-kulttuuri tulee muuttumaan. Kavereiden ja työmahdollisuuksien toivossa en jätä sanomatta jotakin, jolla on iso merkitys kokonaisuuden kannalta, en jätä puuttumatta asioihin jotka todella ovat metsässä ja pahasti. Kannattaisi taide-alallakin jo ymmärtää, että opetuksen tason korkeus on ensiarvoisen tärkeää. Se, että ala toimii suhteilla, on erittäin huono systeemi. Juorupuheiden leviäminen ja niihin uskominen on erinomainen todiste. Kaverin sanaan luotetaan ennemmin kuin kysytään asianomaiselta. Systeemi ei uudistu samaa vauhtia muun yhteiskunnan ja maailman kanssa. Korruptio on mädättävää.

Kun teen jotakin provosoivaa, joka on ilmeisen helppoa, pyrin saamaan aikaan todellista muutosta joka toimii kuin vasara halkaisten todellisuuden, jota heteronormatiivisuus, hiljaaoleminen, tavallisuudesta poikkeamattomuus ja pelkuruus pitävät yllä. Minulle on sanottu etten saa olla hankala, sanallisesti kyseenalaistaa niitä, jotka päättävät mahdollisuuksistani jollakin asteella, jotka päättävät ja pitävät yllä ilmapiiriä jossa ei sana ole vapaa, muuten kuin anonyymisti ei saa sanoa ihan mitä tahansa, vai, ja kaveripiirissä on helppo sättiä. Kun on sellainen luonto, ettei voi sietää sitä, että on ihmisiä vallankahvassa jotka eivät kestä pienintäkään vastaääntä tai kyseenalaistamista, niin yhteentörmäystä on vaikea välttää. En myöskään siedä, että asioistani päättävät epäpätevät huhupuheita uskovat aasit. Ei epäoikeudenmukaisuutta, suoraa väkivaltaa, kiusaamista, vähättelyä, sameaa vettä joka seisoo ja tekee mitä tahtoo, tarvitse katsella vierestä. Jotakin on voitava tehdä ja sanoa.

On paljon ihmetystä ja paheksuntaa voimasanojen käytölle, sille ettei voi sietää heterokäytöstä, jossa naisella on vain yksioikoinen tietynlainen sovittu rooli, miehen omistajastatuksen täydellistäjänä. En ole sopinut millainen minun tulee olla, millaisia asioita saan tehdä. Nainen rikkoo roolinsa, jos siltä tuntuu ja kävelee ulos, tekee vastoin mikä on hyväksi? Hyväksi kenelle? Heteronormatiivisuus ei ole koskaan ollut minulle hyväksi. Että nainen on se, joka otetaan, katsastetaan, hyväksytään tai hylätään ei ole hyväksi naisille eikä tytöille. On naisia jotka pitävät tästä järjestelystä. Minä en. En ole täyttämässä toisen tarpeita. Mies, joka on, mitä hän omistaa, on etsimässä pillua, koska se häneltä puuttuu. Harmillista. Naisen tulisi täyttää tämä tyhjiö ja antaa miehelle vapaus toteuttaa nussimisfantasiansa, koska sitä iloa ei hänellä ole, ellei hänellä ole naista. Itse en katsele ja kuuntele yhtään anonyymiä apinaa, jolla on esihistoriallisia mielipiteitä siitä, mitä minä teen, mitä joku toinen tekee ja on, anonyymit apinat lyttäämässä seksuaalivähemmistöjä, maahanmuuttajia, feministejä, vasemmistoa, luonnonsuojelijoita ja taiteilijoita. Se on mielenmaisema, josta olen kotoisin ja jota erittäin mielelläni pakenen henkilökohtaisessä elämässä. Vapaaehtoisesti en kuuntele samaa levyä yhä uudestaan ja uudestaan. Jo pelkästään ammattini on ihmetyksen aihe: eihän se ole edes työ. Haista vittu!

Taiteilija ja psyyke

| Henna Timanttimetsä

Ensin ennakkoluulo, se yhä uudestaan toistuva, joka on päästettävä ilmoille hiukan naurahtaen. Osaksi, koska ei ymmärrä eikä koe yhteenkuuluvuutta, ei tiedä miksi taidetta tehdään, miksi joku on taiteilija, miksi taidetta on tai mihin muuhun taidetta käytetään kuin terapiana, harrasteena ja sisustuselementtinä. Ei tarvitse ymmärtää, en etsi ymmärtäjää enkä lohdutusta. Taide on kieli. Taide on hiukan kuin itkeminen julkisesti, siihen ei osata suhtautua, että se olisi normaalia. Taide halutaan ymmärtää syvänä, jota ei voi eikä haluta nähdä, siksi ennakkoluulot ja poissulkeminen ovat ymmärrettäviä reaktiota, tavallaan. Siksi myös provosointi on herkullista, koska se on niin helppoa. Ulkopuoli on niin ulkona. Myös sisäpuoli on tällä hetkellä tavattoman pihalla.

Kenen psyykestä puhumme, ja mikä sisä- tai ulkopuoli? Sen jota kohden sormi osoittaa?Joku sulkeutunut ympyrä joka haisee paskalta? Taiteilijaa pidetään jotenkin epäonnistuneena ihmisenä varsinkin kun hän ei tule taiteilijasuvusta, jotenkin hulluna, ihmisenä joka terapoi itseään, itseään, itseään (moni taiteilija puhuukin paljon itsestään, joten ei aivan tuulesta temmattua, mutta niin tekevät hyvin monet muut, ylikorostunut itsekorostus on merkki jostakin), jonka taiteessa on kysymys hänestä itsestään, hänen problemaattisesta psyykestään, jota hän ei pysty muulla tavoin prosessoimaan ja hän haluaa tehdä tämän prosessoinnin julkisesti, näyttää mitä käy läpi, saadakseen ymmärrystä ja ongelmiinsa vastauksia, saadakseen oman ongelmansa julki, itkettyä, myötätunnon toivossa, tuskissaan vierittää ja kierittää, tuskissaan piirtää ja maalaa, kun ei ole lääkettä muuta kuin alkoholi ja tämä terapia, jota hän kutsuu taiteeksi ja itseään taiteilijaksi. Taiteilija on se, jota arvioidaan ulkoapäin, hän ei itse ymmärrä eikä osaa edes ajatella. Tarvitaan asiantuntija tekemään arviointityö, mutta hyviä on tosi vähän. Hyviä arvioitsijoita on myös hyvin vähän, saati taiteen asiantuntijoita, niitä on erittäin vähän jopa yliopistossa. Kuvittelijoita on paljon, sellaisia jotka eivät kestä kuulla eriävää mielipidettä tai nähdä hulluja, olla lähellä hulluja, nähdä hulluja kuvia. He kuvittelevat itsestään liikoja ja ovat puhtaita. Oman arvioni mukaan vammattomia ihmisiä ei ole ja lian pelkääminen on anaalireaktio.

Millaisesta taiteilija- ja taidekäsityksestä tämä hullunkuva, hullun kuvan tekeminen ja hyvin tavanomainen ajatus taiteilijoista kertoo? Se elää niin taidekentällä kuin sen ulkopuolella. Olen kuullut sen niin monta kertaa niin museohenkilökunnalta, kuraattoreilta kuin taiteilijoilta itseltään, joten ei ole ihme, että legenda elää. Taiteilijat voivat olla haastavia, pelottavia, sekaisin, yms. joten lasten kanssa ei kannata lähteä kokeilemaan mitään. Se on halveksiva, kirjoitettu osin taidehistoriaan, kuinka taiteilijat elivät ja elävät, kuinka heidän, eli pääasiassa miestaiteilijoiden, elämä oli huuruista, sekavaa, köyhää ja likaista, jotkut toki ovat suuria sankareita ilman ulkopuolista pelottavaa hulluutta. Kuvaa on voitu romantisoida myynnin toivossa, liioittelu, juoruaminen ja puheen tasolla maalailu ei ole kovin tieteellistä tai asiallista, jostakin syystä se kiinnostaa. Onhan rähjäisyydessä oma hauskuutensa, tämä vitsi-taiteilija joka elää yhä aivan kuin elämä ja taiteen tekeminen olisivat edelleen samanlaista ja samoista motiiveista lähtöisin kuin sata vuotta sitten. Niin, jokaisella on ’oma’ taidekäsityksensä, jonka jokainen voi pitää sitä muuttamatta, onhan kyse mausta ja stereotypioista. Joidenkin taidekäsitykseen ei mahdu esimerkiksi pornograafinen tai eroottinen taide, joka, seksi,  on mitä suurimmassa määrin osa taidetta, se on vain haluttu sensuroida pois ja tähän on syynä uskonto. Taiteilijoilla on kuulemman mukaan voimakas libido, ahaa. Seksismistä päätellen ajatus elää yhä, alan seksismi on kuin luonnollinen asia, jolle ei voi mitään. Ai mikä seksismi? Niin tuntuu olevan loputon typeryyskin. Eli kun synnitön haluaa avautua taidekäsityksestään, se on uskoakseni hyvin rajautunut ja umpimielinen. Kuva pelkästään on saatananpalvontaa. Kun lapsia ja hauraita halutaan suojella taiteessa esiintyvältä pornografialta yms. se on sensuuria. Rajan vetämisen ’taitoa’ on luoda tämä turvallinen tila, jonne eivät kuulu järkyttävä materiaali, joka saa aikaan tunteita, traumoja ja ajatuksia. ’Turvallisessa’ tilassa taide ummehtuu hyvin helposti. Taiteilija tosin ei ole turvassa.

Tästä pääsemme helposti aiheeseen taiteilija ja psyyke. Ajatus, että mielisairaus ja taiteilijan ammatti kuuluvat yhteen, elää vahvasti. Työmäärään nähden, hulluus ei tule kysymykseenkään. Työmäärä, jonka menestyäkseen joutuu tekemään on valtava, saati tullakseen niin hyväksi kuin on mahdollista. Se vaatii jatkuvaa itsensä kehittämistä ja opiskelua eli työtä. Masennus ja alkoholismi heikentävät työkykyä merkittävästi. Ajatus, että taiteilija ja alkoholismi kuuluvat vahvasti yhteen elää vahvasti. Ei ole uutta eikä yllättävää lukea, että taiteilija käy läpi omaa patologiaansa tehdessään taidettaan, läpi kipupisteitään, tai että taide lähtee taiteilijan traumoista. Hän siis uskaltaa käydä niitä läpi, hän uskaltaa itkeä ja näyttää tunteensa toisin kuin yhteisö ympärillä. Sysäys lähteä taiteilijaksi on monen kuvitelman mukaan ollut henkinen kipu, tuska. Taas kerran kun ei pysty kohtaamaan omaa tuskaansa, on osoitettava muita ja liattava heidät avoimesti kärsiviksi. Ne muut likaiset.

Itse rakastuin maalaamiseen ja kuvanveistoon. Halusin tietää, mihin pystyn siinä latistavassa ilmapiirissä, jossa taide oli jotakin ulkopuolella, joka ei duunaria kosketa, jota duunari ei näe, eikä duunarin kakara pysty tekemään. Tuska on sana jota kuulee käytettävän tässä yhteydessä, ei tosin taiteilijan alkoholismista puhuttaessa vaan duunarin, siis kun puhutaan vaikka miehistä. Eli kun puhutaan taiteesta katsotaan psyyken lätäkköön, jota katsoja voi vatvoa arvioidakseen tekijän psyykettä: hulluhan se on, omituinen ainakin, kartettava. Katsojan oma hulluus on hänen oma asiansa tai hän ei ole tarpeeksi hullu vatvoakseen omaa psyykettään. Jotakin voi paljastua ja mitä siitäkin seuraa, häpeä. Suurennuslasin alla on tuo onneton taiteilija, tunnetusti hullu, vääränlainen ja omituinen. Ammattiin haluava on hullu ja hänellä on aihetta käsitellä omaa problematiikkaansa kuvan avulla loputtomasti. Säveltäjä ei esimerkiksi ole niin hullu kuin kuvataiteilija. Säveltäjä on arvokas ihminen, joka seisoo omilla jaloillaan olematta hullu. Hän käsittelee kauneutta, vaikka sävelkulkuja voi olla vaikea seurata ja ymmärtää, niin ei tuollainen voi hullusta päästä lähteä: päätelmä, epäloogisuus ja taidekäsitys nivoutuvat yhteen.

Masennus ja alkoholismi ovat Suomessa varsin yleisiä. Maailman laajuisesti WHO:n tilaston mukaan joka vuosi 800 000 ihmistä tekee itsemurhan. Moni yrittää ja miljoonat joutuvat kokemaan elämän itsemurhan tehneen läheisenä. Pitäisikö ihmisten tehdä enemmän taidetta kun sillä sanotaan olevan parantavia voimia? Taiteilijan ammatti ei toimi parantavana. Tämän voin kertoa omasta kokemuksesta. Ennakkoluulot ja taidekäsitykset hyppivät silmille ja päälle joka puolelta. On oltava henkisesti todella vahva että sen kestää. Taiteilijat ovat sitä ja tätä, hulluudesta syntynyttä potaskaa tekevät, en ymmärrä, eikä sillä elä ja mitä hyötyä moisesta voi olla, yrittämisestä kuvata jotakin, mitä ei haluta nähdä. Jos ei jotakin ymmärrä, ei se tarkoita, että tuo asia, jota ei ymmärrä, olisi väärin tai hullua. Kun ei ymmärrä hulluutta, omaa hulluuttaan tai tunne itseään, on perin kummallista arvostella kenenkään toisen henkistä tilaa, mutta kovin normaalia. Pahan puhuminen on suurta huvia. Kyseenalaistan sellaisten ihmisten henkisen terveyden. Kun on tarve pilata jonkun toisen ihmisen maine ja elinkeino, kannattaa käydä juttelemassa ammattiauttajan luona. Puhuminen auttaa ja ammatti-ihmisillä on vaitiolovelvollisuus eli puheet eivät leviä. On toki taiteilijoita, jotka eivät usko terapian tehoon saati psykologiaan. Itse en usko sellaisiin taiteilijoihin tai heidän työhönsä. Kyllä, taiteeseensa laittaa osan itsestään, omat kiinnostuksen kohteet kertovat jotakin, mutta mitä. Psyykestä jotakin, ainakin sen mitä yllä mainitsin eli vahvuuden ja kiinnostuksen ihmisen mieltä kohtaan. Kun taiteilija piirtää pornograafisia kuvia piirtääkö hän itseään, poseeraako hän itse, kiihottuuko hän, onko piirtäminen lähtöisin halusta olla ekshibitionisti ja esitellä omia perversioita? Taas kerran kuvassa on taiteilija itse, vaikka näin ei olisi. Onko kuva aina ottajansa, tekijänsä omakuva? EI.

Taide saa aikaa kaikenlaisia ajatuksia ja kysymyksiä, siinä sen tärkeys. Taiteen tekeminen on ajattelua, siksi aivottomuuden ajatus on omituinen. Koska taiteilija haluaa ilmaista jotakin, jota voi olla vaikeaa sanallisesti ilmaista, joka on usein hankalaa kuvataiteilijoille ja kenelle tahansa, näin voi olla ja voi olla olematta, ajatuksellisuus tai ajatuksettomuus, järkevyys ja järjettömyys. Kyllä käy mielessä, miksi vaivautua tekemään taidetta, kun se litistetään ja rutistetaan paskaksi, kuten taiteilija, ja miksi näyttää tekemänsä kuva, miksi nähdä vaiva ja olla antamatta periksi kyynisyydelle. Mitä tällä halutaan, kuvan näyttämisellä? Moni katselija, ja taiteen ammattilaiseksikin itseään tituleeraava, ajattelee kovin kehämäisesti, kaavamaisesti, halveksivasti, paljastaen omat ennakkoluulonsa. Pitäisikö taiteilijaa suojella tältä saastalta? Ennakkoluulot ovat hyvää materiaalia. Mitä katsomme, miksi, miten, entä miten analysoimme kuvia, milloin kuva on vain kaunis kuva? Kun nainen piirtää seksistä, onko se hyväksytympää kuin jos mies tekisi samoin. Mies on perverssi lähtökohtaisesti, nainen on uhri ja katsomisen kohde. Ensimmäiset kysymykset ovat, mitä näillä kuvilla halutaan, mitä piirtäjä haluaa, miksi näyttää tällaista? Katsojaa etsii syytä, miksi taiteilija on halunnut tehdä ja näyttää julkisesti kuvan aktista tai itsensäpaljastajasta, alasti poseeraavasta ihmisestä, näyttää genitaalialueet, joita emme voi tai halua katsoa. Poseeraus, aikamme ilmiö ja kuinka poseeraamme, kenelle ja miksi, mitä näytämme, paljastamme ja mitä emme. Mitä taiteilija ajattelee, ajatteleeko hän, onko hän kykenevä analyyttiseen ajatteluun ja luomaan kuvan analyysinsä pohjaksi tai kuvan analysoitavaksi itsenään ilman taiteilijaa eli jääkö kuva elämään? Mikä on kuvan elämä? Onko kuva ilman taiteilijan psyykettä ja mitä taiteilija haluaa?