Hey, let’s go and fuck.

31 heinäkuun, 201816 lokakuun, 2019 | Henna Timanttimetsä

Gloomy tale

Shewasdrunk

Saippua

1 maaliskuun, 201816 lokakuun, 2019 | Henna Timanttimetsä

PARHAAT MATKAT

29 tammikuun, 201821 tammikuun, 2018 | Henna Timanttimetsä

Cheyenne ja vessaseksi lentokoneessa, nouseva tähti. Kaikki tässä on kasvainta isoon valtimoon saakka. Hän kovertaa kasvainta pala palalta. Mitä lähemmäksi aivorunkoa liikutaan, sitä suuremmiksi riskit kasvavat. Kuinka isoja riskejä olet valmis ottamaan?

Upeita maisemia, parhaat matkat 2017,
Karibia, Napoli, Azorit, New York, Wales,
safarille sitruunapuiden ja pastellitalojen saarelle.
Syö, nuku ja shoppaa.
Mikä kiehtova pikku olento,
mitkä kiehtovat muodot, mikä kiehtova ihminen, kuvia, valoa, hoitoja, hallittuja muotoja, muodottomuus on leijumista, hillittyjä sävyjä, keveyttä, tajuttomuutta, hartautta ja ekstaasia etsien, etsimistä, jostakin normaalista lopulta rauhan löytämistä ja hauskasta onnistumisen tunteita, ja olet kuin syntynyt onnellisten tähtien alla, koska olet paras sinä juuri nyt. Kaikki on hyvin nyt, ei hätää, hengitä syvään. Se miten meitä pidetään elossa mielikuvin, onko se oikein sanottu, meillä on etappeja joita kohti pyrkiä ja sitten pettyä kun ei saavuta, ja kuinka haluta, on elää, kuinka elää ja mikä on se juttu. Kun ei ole halua, ei ole elossa. On tunnettava samuus ja saavutus.
Kuvaillaan perusteellisesti sitten kun olemme viisaampia, se mitä tuli.

Olen supermegagiganttisademetsässä pommien pudotessa oksilta puista kuin hedelmiä rikkoen ympäristön montuiksi. Rikkooko seksipommi liiton?
Tee minusta saksanhirviuros, tee minut ihmiseksi, tee minut onnelliseksi. Miten sinä teet minut?
Kuinka resonoit näihin pamahduksiin, viriileihin miehiin, mataliin ääniin, ennakoimattomuuteen, helppouteen. Pari senttiä pitkä ja painaa painaa pari sataa grammaa: miten löytää parhaiten ääntelevä koiras tässä kakofoniassa? Miksi robotti? Hyvä kysymys. Onko se helppo, onko se kiva? Naaras ei voi vastustaa roboa. Hyi, sairasta. Naaras yhdisti äänen ja visuaalisen ärsykkeen. Äänipussi laajenee samaan tahtiin äänen kanssa. Nyt puhutaan sammakoista. Naaras muutti mieltään. Läheltä piti. Se etsii seksikkään äänen lähdettä. Harvinaisen epätoivoista rakkautta, mutta epätoivo ja töksähtely on normaalia.

Kohtaa aggressiivisen uroksen Temptation Islandilla dum. Hän pitää katseen tiukasti kiinni uroksessa, Suomen hottikset. Satoja tunteja videokuvaa, materiaalia miten nämä eläimet viestivät toisilleen. Alfauros ja toinen naaras pohtivat valon kieltä. Mikä on sen lämpötila? Uros raapii itseään todella komeasti ja innokkaasti. Otsan ravistaminen on kutsu: minä todella haluan olla kanssasi. Pian parivaljakko katoaa jonnekin pariksi viikoksi ja myöhemmin selviää, että naaras on raskaana.

Voisitko sukia minua? Koiras vastasi ja naaras vastasi, väläytän sille. Naaras on kranttu, mutta suostuu. Tunnen koiraan tuskan, tytöt ovat vaikeita miellyttää. Meillä on koko ajan ollut yhteinen kieli. Kiiltomatojen parittelu, naaraat ja koiraat käyvät valoin dialogia keskenään. Valoilla on siis kysymys vain parittelusta. Jokaisella lajilla on oma valokuvionsa. Pelkästään tällä niityllä on viisi eri lajia. Aivan kuin olisi lentokentällä, monimutkaiset soidintanssit.

Red okra splash 1998

30 lokakuun, 201721 tammikuun, 2018 | Henna Timanttimetsä

kuva Sakari Sali

SuoMen-performance group, Punamultapläjäys, Juuka, 1998. Natural pigment used traditionally to paint houses applied on skin.

Suopesäpallo, 1998, Suon estetiikka konferenssi, Ilomantsi

12 syyskuun, 201728 kesäkuun, 2020 | Henna Timanttimetsä

Suon estetiikka on edelleen ajankohtainen, se mitä ajattelemme suosta. Suo, joka kasvaa alle millimetrin vuodessa, on hidaskasvuisuudessaan kiinnostava ekosysteemi. Ajattelemme, että meillä on tätä runsautta niin paljon, että sen voi käyttää pois kuljeksimasta ja tavallaan hallita tätä kauheutta, joka luonto on totaalisesti. Vaikeakulkuisuudessaan ja upottavuudessaan sinne ei tee mieli mennä rämpimään, muuten kuin työn puolesta. Se vaikuttaa kaupunkilaiselle jättömaalta, jonka voi käyttää nykyihmisen mielen mukaan. Mikä on maapalan merkitys ihmiselle on myöskin ongelmallinen ajatus, jossa ajatellaan, että kaikella on oltava meille hyötyarvo, kaikki on meitä varten, koska osaamme ja voimme valjastaa olemassa olevia asioita omaan tarpeeseen, joka on loputon. Samaa logiikkaa käytetään monessa asiassa, jossa ajatellaan, että on olemassa joku, jolla on lähes loputon valta ja ne jotka kritisoivat kitisevät turhasta, koska eivät ymmärrä hyvän päälle eli hidastavat ja hankaloittavat putkiajattelijan elämäntehtävää ja -tarkoitusta.

Kun suo valjastetaan tuottavaksi, muutamassa vuodessa se on tasainen pelto, jossa ei kasva mitään todella pitkään aikaan. Mikä on soiden merkitys Suomelle nyt, kun voimme ajatella muita energian luontikeinoja? Mikä on sellaisen merkitys, joka on vaan jossain kaukana, mutta niin lähellä? On ajateltava, mikä on suojellun ja puhtaan luonnon merkitys meille tänään? Mikä on lähitulevaisuudessa kovinta valuuttaa? Tähän kysymykseen kun vastaa oikein, voittaa jättipotin. Se on varsin korvaamaton ja kasvaa itsekseen. Ihminen tarvitsee sitä kipeästi, kuten on tullut kovin selväksi. Miten voimme elää sen kanssa, tapahtuu kesyttämällä ja litistämällä, ajamalla yli. Tämä ei ole kovin harmoninen tapa.

Ilman luontoa me emme ole mitään ja meitä ei ole. Tämä asia kannattaa painaa hyvin syvälle kalloihin, koska kaikesta kieltämisestä ja vähättelystä huolimatta, olemme jo tulleet huomaamaan, että ilmastonmuutos, luonnon saastuminen, puhtaan veden saanti ovat elintärkeitä ihmisen ymmärtää ja osata ottaa huomioon. Ymmärtää näiden pieniltä ja vaatimattomilta vaikuttavien asioiden painavuus. Kun näihin osasiin tulee korjaamaton vika, olemme kusessa. Ne kettutytöt ja -pojat, puidenhalaajat ja huuhaatieteilijät, jotka ovat puhuneet luonnon ja eläinten puolesta, ovat varsin kipeällä tavalla olleet oikeassa. Mahtaa sattua riistokapitalistiin, fasistiin ja antifeministiin. Vähättelyllä ja suoraviivaisella ajattelulla tekee hallaa myös itselleen.

Kun ajattelemme lyhyellä aikajanalla tuloshakuisesti, kuten on ollut tapana ja on edelleen, on huomionarvoista muistaa, että niin ajattelee suurin osa ihmiskunnasta. Miten muutamme tätä koneelta vaikuttavaa tapaa tehdä ja ajatella, jossa oma etu on määräävä? Tarvitaan esimerkkejä jotka selvästi osoittavat, että toisin tekemällä voi pärjätä ja että on olemassa toisenlaista rikkautta kuin taloudellinen. Talous on se mittatikku, jolla kaikki mitataan, raha. Painotamme taloutta ja taloudellista kasvua juuri luonnon ja ihmisten kustannuksella. Luonnosta riistämme arvon, mikä siitä irti lähtee ja se tapahtuu tehokkaasti lyhyessä ajassa, jonka jälkeen siirrymme toiseen kohteeseen. Ajattelu on niin yksinkertaistettua, että on kummallista, ettei toiston haitallisuus aukene siellä missä sen pitäisi. Samaa taloudellisen hyödyn kautta ajattelua tehdään kaikkialla missä hyödynnetään eläimiä ja luontoa. Ne ovat täysin ihmisen otettavissa vailla muuta arvoa kuin se, mikä niillä on ihmiselle. Miten arvo ihmiselle mitataan, miten jonkun arvo havaitaan ja saadaan käyttöön? Mitä ihmisen on hyödynnettävä ja mikä on hyvä jättää hyödyntämättä?

Ihminen arvostaa eniten välitöntä hyvää oloa, joka on koukuttavaa. Pyrimme elämään hyvässä olossa, karttaen huonoa oloa. Olemme paljon mielitekojemme ja kuvitelmien vietävissä. Voittajia ovat ne, jotka kykenevät käyttämään systeemiä parhaiten omaksi hyödykseen. Tätä kiiltoa silmissä pidetään älynä ja oikeutena. Sillä perustellaan turkistarhaus, tehomaatalous, yritystuet ja tehokarjantuotanto. Onko otettava kaikki, mikä on otettavissa, vai voiko jotakin jättää ottamatta? Kaikki tehdään niin tehostetusti kuin on mahdollista puristaa kuivaksi. Puristaminen on hyvä sana tässä kohtaa, tiristäminen. Niin paljon kuin ihmisen voimilla irti lähtee ja sitä kutsutaan edistykseksi. Meidän olisi ajateltava hyödyn ajatus uudelleen. Mikä on tarpeellista ja kaikkia hyödyttävää perustavanlaatuisesti, ei antamalla välitöntä mielihyvää niinkuin sokeri, vaan pitkäkestoisesti pitää kylläisenä. Oikeutus kaikelle on edelleen raha ja oma etu. Edistystä olisi huomata tekojen vaikutukset pitemmällä aikavälillä ja ymmärtää tulla vähemmällä toimeen. Se olisi todellista edistystä.

Terveisiä KHO:lle

”Kaikki nämä kaunokaiset henkäilevät jalkojemme juuressa viimeistä syksyään. Pientä kaistaletta lukuunottamatta koko Kaitasuo muutetaan rahaksi.

Niin että oikein kylmiä terveisiä (etenkin kihokilta) Riitalle, Mikalle, Vesa-Pekalle,Tainalle, Jannelle, Ollille ja Tuirelle, näille Korkeimman hallinto-oikeuden veijareille, jotka 18. elokuuta varmaan toisen kampaviinerin jälkeen päättivät myöntää Viipurin Turve ja Multatehdas Oy:lle luvan turpeenottoon.

Kaitasuon lähes 10 000 vuoden taival päättyy kaivinkoneiden möyhennyksessä mustaksi maaksi, jossa ei kasva mitään pitkään, pitkään aikaan.

Kyseessä ei ole mikään vähäinen mylläys Urjalan ja Humppilan rajamailla – turpeenottolupa on myönnetty 80 hehtaarille.” https://www.aamulehti.fi/hyvaelama/kavimme-katsomassa-milta-9-000-vuotta-elamaa-tuonut-suo-nayttaa-oikeus-myonsi-turpeenottoluvan-ja-kaitasuo-tuhotaan-200365873

https://sites.google.com/a/rams.colostate.edu/rolston-csu-website/environmental-ethics/ee-chbk/aes-swamps-finnish/aes-swamps-finnish-a-pdf

Napanuora, Konkeloiden raahaaminen kasasta takaisin suolle, 1998, Suon estetiikka, SuoMen-ryhmä

Eliittijoukko, etujoukko.

19 elokuun, 201725 tammikuun, 2018 | Henna Timanttimetsä

Mitä eliitti tarkoittaa? Se on valintakysymys, kuka mielestäsi on eliittiä, koska nykyään voimme valita. Se on yhteiskunnallisen arvojärjestyksen ja ominaisuuden ääneen lausuminen ja totena pitäminen, eliittiys on laadullinen termi. Se on hierarkkisen arvon tietämistä, oman arvon ja jonkun toisen arvon, on kuitenkin kyse arvo-oletuksesta johon liittyy absoluuttisuus johon uskotaan, jonka mukaan käyttäydytään, arvo joka on nähty, havaittu ja todistettu jollakin tavalla, joillekin, asiantuntijoiden kautta ja jota pidetään totena, arvo jota voidaan pitää yleisesti pätevänä ja ylevänä, tavoiteltavana ja hyvänä on oltava jotenkin tietoon liittyvä, annettujen ja saavutettujen ominaisuuksien summa jolle sana eliitti on yleinen tunnustus, arvonimi, kehu ja titteli tälle hyvälle ja parhaalle jota halutaan, ylläpidetään, kehitetään, jos se ei ole pysyvä tila, ja johon asioita verrataan. Eliitti on kuitenkin pääasiassa yhteiskunnallinen asema ja ei kerro laadullisesti välttämättä yhtään mitään, toteaa vain pallin koon, kyse on vahvuudesta ja miten vahvuus näyttäytyy, mitä vahvuudella tehdään. Eliitti voi myös degeneroitua ja silti pysyä eliittinä, kunnes tulee toinen eliitti joka kyseenalaistaa entisen eliitin ja sen arvovallan ja merkityksen tulevaisuudessa. Eliittiyyteen liittyy ansa ja valinta, kokemus valinnasta, vallasta, vapauksista, liikkuvuudesta ja ajatus ehdottomuudesta, oikeassa olemisesta, jonkunlaisesta kiistattomuudesta.

Eliitillä on auktoriteettiasema, sananvalta ja kyky käyttää asemaansa etenkin omaksi hyväksi. Minulle ei ole eliittiä, joten sana tarkoittaa minulle mielistelytilannetta, jossa kenties eliitti kutsuu eliitiksi jotakin kehuakseen, arvostaa eliittiä joka on olemassa eron luomiseksi ja itseään varten, vallan jaon ja erityisyyden, tärkeyden osoittamiseksi. Sanaa käytetään kun halutaan arvottaa joku ryhmä hyväksi, poikkeavasti korkeatasoiseksi ja edistyneeksi, yhteiskuntaa ja toisia ihmisiä sisällöllään rikastuttaen tai näin ainakin toivon eli siinä on harvinaislaatuisuuden ja lahjakkuuden leima. Se on myös tapa alleviivata, alistaa, tehdä arvottomaksi tai arvokkaaksi joku ihminen ja ryhmä sen johdosta mitä he edustavat, ajattelevat ja tekevät. Riippuu mistä ihminen on lähtöisin mitä hän ajattelee eliitistä, kuka on eliittiä, mitä eliitillä tarkoitetaan ja mikä eliittileiman merkitys on. Elitismi on poissulkeva ja negatiivinen. Mitä elitismi sulkee pois on kysymisen arvoinen asia ja miten eliitti kokee itseään koskevan kritiikin, ottaako se sen henkilökohtaisesti vai rakentavasti. Tämä myös määrittelee eliittiä, mitä siitä voidaan sanoa ja mitä eliitti ajattelee itsestään. Elitismiä puolustavat perustavat kantansa elitismin säilövään ja kasvattavaan tapaan pitää arvossa ja tuoda esiin kauneus, älyllisyys, edistyksellisyys, tieto hyvästä ja huonosta, elitismiin liittyy ajatus moraalin, paremmuuden ja sivistyksen vaalimisesta.

Ihmisellä voi olla itsellään kokemus, että on eliittiä sukupuolensa, lahjakkuutensa, ihon värinsä, ulkonäkönsä, syntyperänsä, asuinpaikkansa, omaisuutensa, yhteiskunnallisen asemansa ja koulutuksensa vuoksi. Kyseessä on laadullinen arviointi joka yleensä saa osakseen hyväksyntää kun ihminen itse uskoo täysin oman erinomaisuuteensa. Ajatuksemme hyvästä, siitä mikä on saavutus, menestys ja arvostettavaa pysyvät jokseenkin samoina varsin kauan aikaa, joita arvoja ei kyseenalaisteta tai niitä on vaikea kyseenalaistaa ilman negatiivista vastakaikua. Kyseessä on kohteliaisuus ja tapa, elitismi on omaisuus jota ei hyvällä jaeta tai anneta pois. On olemassa eliitti ja se muu osa kansasta. Eliitti on kuin seinä joka on vaikea murskata ja siksi se on lähes aina vanhoillinen. Mitä tämä eliitti tekee joka on niin hyvää ja johon tällä muulla osalla ei ole helposti mahdollisuuksia, saada aikaan sama tai jotakin parempaa on siis uskonasia, todisteet on voitava kriittisesti tarkastella. Kehittyä samaksi kuin se toinen joka on eliittiä on elitismiä eikä välttämättä kehitystä, omistaa samaa, olla samaa, puhua samalla tavalla on tulla hyväksytyksi, hakea hyväksyntää. Puhumme eliitistä kuin se olisi jotakin tavoittelemisen arvoista ja ehdotonta hyvää. Eliitti sanaan liittyy materiaalinen hyvinvointi ja ylemmyys, ylenkatse edelleen eli sana on arrogantti ja kenties nykyään jo merkityksetön korusana. Tarkoitus on erotella hyvä huonosta etuliitteellä eliitti-, jotta tiedämme mikä on se mihin osaamme pyrkiä ja tähdätä. Medianäkyvyys voi johtaa eliittiyteen, se on poseeraamista ja esiintymistä pahimmillaan, johtamista, asioiden purkamista ja uudelleen kokoamista parhaimmillaan. Kuinka hyvin eliitti kykenee näkemään itsensä ja pystyy itsereflektioon ja tätä kautta henkiseen kasvuun kertoo myös eliittiyden tasosta.

Eliitti sanaan liittyy älyllisyys, puhetapa, käytös, koulutus, tulotaso, pukeutuminen, tason tietäminen, kalleus, mikä on se taso jossa ollaan eliittiä ja pysytään siellä. Se on voittamista, suuruutta ja ymmärtämistä erinomaisuudesta ja sen laadusta. Eliittiys on vahva tietoisuus erinomaisuudesta verrattuna muihin, verrannollinen palkkaan, saavutettuihin etuihin ja verkostoihin. Liittyykö siihen osaaminen ja tuntemus todellisuudesta vai kuvitelma näistä? Puheen tasolla voidaan luoda kuvitelma osaamisesta ja tietämisestä. Jos eliittiys onkin harha ja kuvitelma omasta erinomaisuudesta, että oma asia, se mitä tarjoaa, on parempaa kuin moni muu ja puhuu niinkuin tämä paremmuus olisi totta eli puhuu mainospuhetta vailla totuuspohjaa, eliittiys saa jännittävän tyhjyyden löyhähdyksen.

Suuri kaupunki antaa hyvin luultavasti tällaisen kokemuksen, on olemassa itsestäänselvyys ja kiistämätön fakta. Kun sinne menee aistii mitä kaupunki ajattelee itsestään, miten kaupunki ja kaupunkilaiset ovat, mitä kaupungista puhutaan, miten kaupunkilaiset itse näkevät kaupunkinsa, mikä on kaupungin itsetunto ja henkinen pääoma. Siihen täytyy jotenkin varautua, koska kaupungeittain asenteet vaihtelevat suuresti. Eliittiys joka tulee koulutuksen ja taustan kautta on opittu ja haluttu asia. On haastava ja koominen tilanne kohdata tyhjyyden leyhähdys ja nähdä uskon vahvuus johonkin hauraaseen jota pidetään vahvana ja vankkumattomana. He jotka ovat omasta mielestään eliittiä, mahdollisesti seisovat suossa. Mikään ei horjuta tätä eliittiyden uskoa ja loukkaantuminen tapahtuu välittömästi. Horjuminen ja todellisuuden näkeminen tapahtuvat ainoastaan katastrofin kautta, että menettää sen, jonka kautta on ajatellut olevansa eliittiä, kermojen kermaa. Hämmentävää on kuinka ulkoinen asia saa aikaan eliittiyden, että on vaikka New Yorkista. Siinä on heti sellainen eliittiaura, mutta mikä sen tekee? Onko se amerikkalainen ekseptionalismi? Se että taide on eliitin, taide on eliitille tapa erottautua, on kokonaisuuden kannalta erittäin huono asia, enkä itse työssäni koe minkäänlaisia eliittituntemuksia, muutoin kun jos tapaan ihmisiä jotka saavat elantonsa taiteesta tai kuten yleensä tapaan ihmisiä joilla ei ole mitään todellista tietoa taiteesta vaan ajatellaan että taide on jotakin korkeaa, koska niin ajatellaan ja se on vaikeaa. Raha, eristäytyminen, asenteet ja perinne tekevät taiteesta elitistisen.

Elitismi liittyy rahaan ja rahan määrään, mutta ei hyvätuloinen popstara ole elitistinen, koska hän tekee kevyttä musiikkia. Elitismi liittyy siis sisällön tasoon ja valintaan, erikoisuuteen, harvinaislaatuisuuteen, arvokkuuteen, perintöön, moninaisuuteenkin voisi kuvitella. Jos on elitismi joka on jo kuihtumassa, se on menettämässä arvonsa, painonsa, merkittävyytensä ja sisältönsä senhetkisessä maailmassa, ja tätä saatetaan pitää tekohengityksen avulla ja konemaisesti hengissä, koska eliittiasialla on tehtävä ja niitä jotka uskovat asian merkityksellisyyteen ja painoon kokonaisuuden kannalta.

Ajattelu että eliitti on paras mahdollinen ihmisryhmä on kammottava, koska siitä puuttuu nöyryys. Nöyryys ei tarkoita nöyristelyä ja nuolentaa, vaan aitoa kiinnostusta erilaisuutta ja uusia mahdollisuuksia kohtaan. Kun eliitti on se johon itseään tulee verrata ja tuntea nahoissaaan elitismi, on se vastoin sitä mikä on hyvää. Eliittiä vastaan kyllä hyökätään etenkin kun koetaan halveksuntaa ja väkivaltaa eliitin puolelta, mutta onko sillä mitään merkitystä nykyään voi kysyä. Jostakin syystä moni on omasta mielestään parempi kuin tuo toinen ja haluaa sen mahdollisimman suoraan osoittaa, mikä on varsin suuri perusongelma ihmisten kesken. Elitismi on vallankäyttöä ja varsin brutaalia. Se on tavallaan helppo ja suoraviivainen tapa, mutta kompleksinen ja itseään syövä, koska ajatus itsestä ylempänä on tehty lähes mahdottomaksi muuttaa. Suomen kauneus on minulle ollut ettei kotitausta vaikuta suoraan siihen, miten ihminen elämässään pärjää. Ajatus, että eliitin joukosta tulevat eliittilapset on edelleen voimissaan, he ovat niitä jotka tietävät olevansa eliittiä verrattuna muihin. Tämä tieto ja luottamus omaan erinomaisuuteen on ensiarvoisen tärkeää menestyksen kannalta. Ajatus eliitistä on varsin normaali ja vanha ja sellainen halutaan pitää elossa koska tarvitsemme vertailu- ja juhlimisen kohteita. Onko eliittiyden kokemuksella ja varjolla kyykytettävä muita, on peruskysymys yhteiskunnallisesti ja mitä kyykyttäminen tarkoittaa ja miten siihen voi vastata, onko olemassa puolustuskeinoja on tasa-arvon kannalta oleellista. Se mihin ihminen syntyy, hänen sukupuolensa, ihon ja hiusten värinsä ja vaatteensa eivät kerro ihmisen lahjakkuuksista ja miten hän voi pärjätä, miten hänen elämässä tulisi pärjätä ja mitä tehdä. Itseluottamuksen syntyminen vaatii uskoa omiin mahdollisuuksiinsa ja luottamusta rakenteiden sallivuuteen ja vastaanottavaisuuteen. Se mitä eliittiys tarkoittaa on hyvä muistuttaa, että se ei ole pysyvä tila, josta ei voi pudota tai saavuttamaton torni jota on palvottava.

Miksi puhua vallankumouksesta?

14 kesäkuun, 201719 toukokuun, 2018 | Henna Timanttimetsä

Me olevinaan ymmärrämme mikä on vallankumous kun sanomme sanan. Siinä on jotakin todella voimakasta ja viettelevää. Tarkoitamme termillä ja idealla jotakin oletettua, ajatuksellista ja visuaalista, jokainen jotakin omaa, aivan kuten väreistä puhuessamme näemme ne subjektiivisesti. Joka subjektiivisuus kenties yksi poliittisen vallankumouksen perusongelmista: jokainen haluaa jotakin tiettyä, kuinka saada kaikki haluamaan samaa asiaa ja löytää yhteiset keinot päämäärän saavuttamiseksi. Väkivalta on ollut tehokas keino. Väkivallan ja kuoleman pelko saa ihmiset taipumaan. Uhkailua käytetään edelleen jotta ihmiset saadaan toimimaan halutulla tavalla. Ihmisten vapaa tahto ja oikeudet ovat oleellinen osa modernia ja demokraattista, mutta kuinka istuttaa ihmisiin velvollisuuden tunto, myötätunto ja kunniallisuus? Nämähän ovat perusarvoja joita on pidetty arvossa Jumalaa ja herroja peläten. Toisenlaista kunnioitusta ja velvollisuutta tarvitaan tässä ajassa. Kunnioitus ja velvollisuus jotka ovat kuin reliikkejä, koska arvostamme vapauttamme päättää itse kaikesta, myös siitä kuinka käyttäydymme. Oma päätäntävalta ja itsenäisyys ovat arvossa niin kauan kuin ei ole riippuvainen ja koe velvollisuutta kohdella toista ihmistä ihmisarvoisesti esimerkiksi. Kun kokee olevansa niin vapaa, että voi tehdä mitä haluaa eli ihmisellä on valta ylitse muiden. Tämähän on tilanne kiusaamistapauksissa. Kyseessä on vallankäyttöongelma ja vääristynyt käsitys omasta vallasta ja tärkeydestä.

Elämme vallankumousten muokkaamassa maailmassa ja väkivalta on oikeutettu niistä suurimmassa osassa. Gandhin väkivallattomassa vastarinnassa Gandhi itse kuoli luotiin, arabivallankumouksissa pääpaino oli väkivallattomuudessa ja tiedon levittämisessä ja kumoukset on tukahdutettu voimakeinoin, laulavassa vallankumouksessa Baltian maissa Venäjä yritti kukistaa kapinalliset ja useita ihmisiä menetti henkensä eli kun kansa nousee tyranniaa vastaan väkivalta joka tappaa tulee voimalla jostakin muualta ja oikealta. Oikeisto on nykyään se joka puhuu vallankumouksesta juuri sen historian kautta haluten vallankumousta jossa vallankäyttäjä vaihtuu sopivaan. Vallankumous on perinteisesti vastaus vallankäyttöongelmaan ja kollektiiviseen kiusaamiseen tai hankkiutuminen eroon vääränlaisesta johtajasta ja johtamistavasta, kuten esimerkiksi Chilessä tapahtunut sotilasvallankaappaus 1973 https://fi.wikipedia.org/wiki/Chilen_sotilasvallankaappaus_1973, jossa sosialistijohtaja Salvador Allende sai surmansa ja alkoi diktatuuri Yhdysvaltojen tuella. Historia jonka kaikki tuntevat. Vallankumous-sanan positiivinen varaus on useiden vallankumouksellisten ansiota jotka ovat kuoleman uhalla muuttaneet yhteiskuntaa. Oman hengen menettämisen uhalla, koska asiat ovat tärkeitä ja se mitä on mahdollista saavuttaa on sen arvoista, vaikka ja koska tuo saavutus on asetettu mahdottomaksi tehtäväksi. Tämä mission impossible on sankariteko joka vaatii äärimmäisihmisyyttä, äärimmäisiä tekoja, vaikeita ratkaisuja yleisellä ja henkilökohtaisella tasolla joihin on oltava valmis, koska asia on tärkeä, tärkeämpi kuin oma hyvinvointi ja mukavuus.

Asettaa itsensä alttiiksi kritiikille, kidutukselle, halveksunnalle, kuolemalle, hylkäämiselle, ulkopuolelle jättämiselle, katoamiselle, vaientamiselle jne. Ihmisen lannistamisen keinot ovat lukuisat ja kun menettämisen pelko on voimakas, kuka uskaltaa ottaa riskin jonka johdosta menettää kaiken. Mihin siis uskoa, koska uskosta on pitkälti kysymys, kun tavoitellaan mahdotonta ja miten tuo usko määrittelee mitä ihminen elämässä valitsee ja tekee. Millaiset voimat ovat edessä jotka yrittävät estää tavoitteen saavuttamisen? Sama pätee taiteessa, politiikassa, elämäntavoissa: kuinka elää elämänsä kun ulkopuolelta ja koko ajan toistetaan samaa ja halutaan pysyä junnaavasti samoissa toimintakaavoissa ja ajattelutavoissa. Ne jotka ovat silmätikkuja ovat niitä jotka erottuvat joukosta aina yhä uudestaan. Joukosta erottuminen on edelleen huono juttu. Se on se erikoisuus josta otetaan kiinni joka halutaan muuttaa samanlaiseksi kuin kaikki muutkin ovat. Uskalluksen puute ja laumasieluisuus vievät meitä yhä edelleen. Tästä kertoo yhteiskunnan sisäänlämpiävyys, luottamuksen puute, haluttomuus ymmärtää eriäviä mielipiteitä tai täydellinen kyvyttömyys siihen, oman edun tavoittelu ja oman aseman pönkittäminen, johon ei mahdu asioiden muuttuminen tai muuttaminen, koska silloin voi oma etu heikentyä. Sitä voi pohtia miksi suomalaisessa yhteiskunnassa yhteisten asioiden parantaminen on kovan työn takana, kuten näyttää olevan kaikkialla, ja näiden kollektiivisten etujen ja parannusten huonontaminen on kovin helppoa ja tapahtuu käden heilautuksella.

Yhdysvalloissa on heittona sanottu että huonompiosaisten tilanteen yhä jatkuva huonontaminen voi mahdollisesti johtaa siihen että vallankumous on käsillä. Tilanteen huonontumista voi miettiä, että mikä se piste on, joka on niin huono josta huono-osaisten vallankumous alkaa. Huono-osaisten vallankumousliikkeet ovat olleet vasemmistojohtoisia. Sitten on se toinen leiri eli vastapuoli, joka ei kestä Marxilaisia vallankumouksia, vallankumouksellisia ajatuksia, joissa yhteinen hyvä jaetaan. He tekevät myös vallankumouksia. Kiinnostavaa on tämänhetkinen Yhdysvallat ja kuinka huono-osaiset äänestivät presidentinvaaleissa. Mikä on huono-osaisten agenda tällä hetkellä? Onko heillä agendaa? Onko heillä aikaa, voimavaroja ja kiinnostusta kapinallisuuteen? Pelko omien etujen menettämisestä taitaa olla päällimmäinen ja ymmärrettävä pelko, kun vähästä viedään kaikki vähäkin, mitä jää jäljelle. Mistä köyhä ponnistaa ja miten surkeiksi on asioiden mentävä? Ne jotka käyttävät valtaa voivat käyttää sitä hyvin murskaavasti. Puhutaan yleisesti fasismista ja fasismin uudesta tulemisesta, vaikka ei se poissa ole ollutkaan. Fasisteiksi kutsutut ovat tehneet vallankumouksensa varsin hissukseen ja ehkä se on oljenkorsi köyhälle, joka näkee eliitin ulottumattomissa tekevän mitä haluaa ja jonne köyhällä ei ole asiaa. Eliitti tekee asioita jotka ovat olleet ristiriidassa eliitin sanottuja arvoja kohtaan ja vastoin lupauksia eli eliitti on valehdellut ja ajatellut omaa etuaan liikaa. Voidaan kysyä millä tavalla vallankumous mitataan, onnistuminen ja epäonnistuminen, muutoksen tapa, laajuus ja kuinka muutos saavutetaan eli kuinka vallankumous tehdään, mikä riittää muu kuin asetettu tavoite? Millä tavalla muutoksen ajatellaan olevan vallankumous, onko vallankumous tietoinen vai tiedostamaton, hyväksytty vai kielletty, vapaaehtoinen vai pakotettu valinta? Millä tavalla valinnoillamme teemme vallankumousta ja mikä on vallankumouksen charmi? Charmi on ilmeisesti onnistumista, koska se vokottelee. Ehkä vallankumouksessa on lopulta kyse johtajuuden löytymisestä.

Ketkä sitten ovat fasisteja tai vallankumouksellisia fasisteja? Slavoj Zizek ei pidä nykyhallintoja länsimaissa fasistisina, ei edes Trumpin hallintoa https://www.youtube.com/watch?v=t8f41HqGbnA. Linkki keskusteluun jossa Zizek keskustelee Will Selfin kanssa vallankumouksesta ja kuinka se tapahtuisi tai onko muutos mahdollinen.

Fasismi määritelmän mukaan on autoritaarinen äärinationalismi yhdistyneenä korporatistiseen järjestelmään, josta lisää löydät https://fi.wikipedia.org/wiki/Fasismi. Määritelmän mukaan fasismia on vaikea rajata ja määrittää, koska liike on hajanainen ja paikallisesti sitoutunut. Itse ymmärrän tämän juuri samaisena oman edun tavoitteluna jossa puhutaan ja toimitaan eri tavoin ja joka on vaikea tavoittaa tahi osoittaa. Puhutaan niin että saadaan mahdollisimman paljon ihmisiä asian taakse ja kun on tullut menestystä ryhdytään toteuttamaan tosiasiallista suunnitelmaa. On olemassa asioita joista ei puhuta niinkuin ne ovat, koska julmuudelle ei löydy avoimesti tarpeeksi suurta kannattajakuntaa kun ryhdytään politikoimaan. On puhuttava kuinka asioiden pitäisi olla ja puhutaan kuinka eliitti tekee hallaa työläisten asemalle. Työläisten asema on aina se joka saa tunteet esille. He jotka tekevät ruumiillisen työn, yhteiskunnan toiminnan kannalta tarpeellisen ja tärkeän perustyön josta palkka on minimi tai vähän enemmän, vähän koulutusta vaativa ja suurta massaa puhutteleva, vähän arvostettu ja aliarvioitu työpanos. Aliarviointi ja vähättely ovat sosiaalisen epätasa-arvoisuuden kulmapilareita. Ihmisen arvo rakentuu työlle. Mitä työtä hän tekee ja millaisen palkan ihminen saa, hän on sen arvoinen. Joten vallankumous on aina kytemässä koska vallankäyttö toisen yli on ihmisyyden perustarve. Mikä parempi tapa käyttää valtaa kuin halveksunta.

Mieskasa. Essee tv-urheilun massavaikutuksesta: Millaisena ajattelemme urheilun.

9 kesäkuun, 20179 lokakuun, 2019 | Henna Timanttimetsä

Jonkun on kuoltava, mut kaikki sankareita. Lopulta kaikki on yhtä sotaa, mutta sodan keskellä voi urheilla ja se merkitsee rauhaa. Urheilu on universaali kieli, koska säännöt ovat samat.
Slow motion replays, Super slow motion, Super slow slowmotion replay and superfast it was over in couple of seconds http://www.bbc.co.uk/news/magazine-19726898 Shared language of sports and politics.

Maali!! Mieskasa mieskasa, mieskasa, (onni) syleily, tukehtuminen, maali! Urheilu tv:ssä tuo pakahduttavia kokemuksia. Eläydymme täysillä omiemme tappioihin ja menestyksiin. Ravit, jalkapallo, jääkiekko, talviurheilulajit, mitä niitä nyt on. Jotenkin eläimellistä (pärinää). Massa, se on se formulakuski. Ne tienaa paljo, kuskit. Naisten urheilu, naisurheilu kuten vammaisurheilu saavat vähemmän huomiota mediassa, tosin tilanne kenties muuttumassa hitaasti. Etuliitteet nais- ja vammais- karsinoidaksemme varsinaisesta miesten urheilusta poikkeavat, miksi niin. Eivätkö naiset urheile tosissaan vai liekö hitaampi tahti vähemmän kiinnostava. Mitä tehottomampi meininki, sitä vähemmän katsojia, sen vähemmän tuloja vai mikä logiikka? Mikä on urheilun etiikka? Onko se rahan tekemisen, menestyksen, kilpailun kautta tuleva nopeat syövät hitaat ja voittajat ovat voittajia niin kauan, kun eivät häviä. Entä urheilun seuraamisen logiikka.

Katsomisen kohde on lopulta katsoja itse. Onko maali katsojan halujen ja tekojen kohde? Tapahtuma, joka ohjautuu katseen kohteena olevan luotua jotakin haluttavaa? Pointti on se, ettei tiedä mitä saa ja joutuu jännäämään tulosta. Mikä on kiinnostavaa huippu-urheilussa ja miksi. Ihmiset tekevät äärisuorituksia, itsensä ylittämisiä, tuloksia, yhä nopeampia ja kovempia. Sitä ei voi tarkalleen koskaan tietää kuinka, mutta analysoida voi ja sitä vasten kalkyloida kuinka tulevaisuudessa ihminen pätee, jos haluaa pelata varman päälle kuten tv:ssä halutaan ajatella. Tulos ja katsojaluvut tekevät asiasta hyvän ja pätevän. Onko johtotähtenä innostus, palo, tunne, pyrkimys johonkin parempaan. Niin kai. Vaikea uskoa tai sitten meillä on TV:n kanssa eri näkemys mikä on hyvää. Entä mitä ajattelet, kun katsot urheilua tv:stä? Onko ajatuksesi, etteivät asiat muutu ja seuraamme samaa tapahtumaa paremmilla välineillä yhä uudestaan ja uudestaan? Onko urheilun seuraamisessa oleellista, että ei keskity enää omaan arkeensa? Onko tunteenpalo riippuvainen kansallisen edun saavuttamisesta, voitosta ja kunniasta täydellisenä hyvänä, kansakunnan näkyvyydestä, saadusta positiivisesta tunnesaldosta, joka kestää ja yhteenkuuluvuudesta, joka syntyy yhä uudestaan? Voiko samoin viihtyä ja jännittää urheilun parissa ilman varsinaista omaa puolta? Miksi on niin, että urheilu on valjastettu kansalliseksi edustuskoneistoksi? Miksi juuri urheilu koskettaa niin monia tällä tavoin maan kaataen tai nostaen? Kilpailu ja voittaminen että häviäminen ovat jotakin perusihmisyyttä, jota toteutamme. Pärjäämmekö me? Olemmeko hyviä verrattuna toisiin maihin. Kansallistunnon nostattajana urheilu on ylittämätön, siis usein vielä ihmisten kesken, jotka eivät itse urheile. Onko urheilu teatteria, reality-ohjelmaa vai molempia, ilman valmista loppua, ainoastaan toiveita paremmasta. Sopupelithän eivät käy. On oltava tosissaan oikealla tavalla. Elettävä voittaakseen muttei vilpillisesti. Lopputulos on arvoitus, siitä jännitys, arvaamattomuudessa ja yllätyksessä. Haluamme jännitystä ja dramatiikkaa, nopeutta, vaihtuvuutta, verenmakuisia kohtaamisia kuin sodassa vihollisten taistellessa ja jommankumman voittaessa mutta kaikki elossa ja kaikkensa antaneina. Siitä myöskin vaihtoehdottomuus ja kamala pettymys, kaikkensa antamisessa. Jonkun on näennäisesti kuoltava. Mut’ kaikki sankareita.

Mestarien liigan finaaliottelua odotellessa on alkuhappening, noin puoli tuntia. Siis kyseessä jalkapallo (eng. soccer). Studio on hyvin asiallinen. Kommentaattorit ovat virallisesti puvut päällä. Alustavat ottelun, esittelevät pelaajia. Valmentajia kuullaan kansainvälisessä tiedotustilaisuudessa. Mitä he sanovat? Kertovat pelaajien ominaispiirteistä pelaajina kuten, hän ei ole koskaan vihaisen näköinen ja hän on ensimmäistä kertaa finaalissa ja on nälkäinen, millaisen panoksen joku antaa kokonaispelille. Olen ollut seuraamatta kansainvälistä jalkapalloa tähän asti, joten yllätyin kuullessani mestarien liigan virallisen hymnin 2013 (kuin kansallis-). Kuinka vakava hartaus muovautui pelaajien kasvoille kädet munilla.

Perinteisesti pelin alussa pelaajat seisovat rivissä katsomoon päin tervehtien katsojia, tuomareita ja esittäytyen. Peliä ennen tällä kertaa on näytösluonteinen keskiaikainen taistelu (2013 mestarien liigan finaali). Mahtipontisuuden päälle liimaaminen Lontoon Wembleyn areenalla tuntui kummalta. Kaksi saksalaisjoukkuetta saivat kuninkaalliset ja näytelmälliset puitteet. Kuninkaallisuus tässä yhteydessä vertautuu oksennukseen housuilla ja kuinka kauan oma kuva näkyy. Bayer Münchenin fanit saapuvat kolme tuntia ennen ottelua areenalle. Dortmundin kannattajat ovat hitaampia. Fanijoukoillakin on ominaispiirteitä. Pelin aikana meteli on huikea harras messu. Oooooaaaaaaoooooaaaaaaooooooaaaaaa + koreografia stadionilla. Tahtiin taputuksia (antaumus ja hauskuus), hyppyjä tahtiin. Hyppelehtiviä halauksia miesten kesken, homoeroottisuutta ei lienee, mutta yhteiset asut ja meininki. Väreinä mustakeltainen ja punamusta. Pelottavan samankaltainen joukkolaulu ja mölinä kuului myös vastikään homo-avioliittoa vastustavien ranskalaisten http://www.reuters.com/article/us-france-politics-gaymarriage-idUSKBN12G0T9 (150000 ihmistä otti osaa 2013) http://www.nytimes.com/2013/05/27/world/europe/thousands-march-in-france-against-gay-marriage.html mielenosoitus-mellakassa, jossa otettiin yhteen puolialastomien feministien sijaan poliisin kanssa. Tarpeetonta lienee mainita, että jalkapallo on fanaattisuuteen asti suosiossa Ranskassa. Jalkapallo kuten jääkiekko ovat vahvasti hetero-mieskuvaa vahvistavia, vahvalla miehisyydellä pelaava kulttuuri, joka pitää jotakin muuttumattomana. Samainen mielenosoitus toistui myös tänä vuonna 2017, siis homo-avioliittoja vastaan ja keräsi suuren massan.

Olen minäkin asenteellinen. En kannata fanaattisuutta, perinteisiä sukupuolirooleja, nationalismia, jonka johdosta urheilumenestyksen eteen tehdään asioita, joista ei voi puhua ääneen, syrjintää, joukkotappeluita, rahan syytämistä huippu-urheilulle lasten ja nuorten sijaan. Puhumattakaan muista urheilun lieveilmiöitä, kuten massaturismia, prostituutiota, urheilun kulutuksellisen ja viihteellisen puolen korostamisesta mediassa, kaiken median mammuttimaisesta täyttöasteesta urheilulle. Kiinnitetään valtavaa huomiota huippupelaajiin, tiettyihin lajeihin erityisesti ja urheilun mieskeskeisyys on edelleen omituista. Se on miesten juttu, aivan kuten sota ja taide perinteisesti. Asiat, jotka etsivät, nostavat ja tekevät sankareita. Toki katsojien sukupuoli määrittää mitä näytetään, kuten on loogista, paitsi taiteessa. Kuten tavallista tunteet joukkourheilutapahtumia kohtaan ovat joko puolesta tai vastaan, inhoa, ihailua ja innostusta ja on hyviäkin puolia yhteenkuulumisen tunteesta puheenaiheisiin. Kuten aikamme on urheilu myös narsistista oman edun tavoittelua, joka ei kuulosta siltä mitä urheilun odotetaan olevan: innostusta, iloa ja mukavaa tekemistä, jossa ylitetään itse. Enkä puhuisi reilusta pelistä etenkään huippu-urheilun kohdalla, mutta massatapahtumat puolustavat paikkaansa juuri karnevalistisen hurman ja ilon kokemusten kautta. Siksi olisi entistä tärkeämpää pitää peli puhtaana. Sanonta pelata omaa peliä kuulostaa myös niin homeiselta kuin mikä tahansa sisäänlämpiävä yhteisö. Pelitermistön ajautumisen yleiseen kielenkäyttöön voi toki nähdä hauskana kielenkäyttönä ja toisinaan itsekin revin pelihousuni, kuvainnollisesti.

Laulu, liput, värit, makkara ja olut. Katsomo hiljenee, pelaaja itkee. Näytetään itkevä mies ja julkiset intiimit tilanteet, joihin voi tunnetasolla ottaa osaa, tuntea empatiaa, herkkyyttä, kanssaihmisyyttä ja ihailua. On meneillään maskuliininen performanssi, joka ottaa askeleita feminiinisyyteen. Kuinka määritellä urheilu maskuliinisuuden kautta ja miten urheilu määrittää maskuliinisuuden muuten kuin voiman ja kestävyyden kautta? No kaikilla on oltava lihakset nykyään ja kuka kehon määrittelee yhä uudelleen samalla tavalla mutta vietynä ääreen, joten jotakin muuttuu. Maskuliinisuudella on tiukat rajat, joka on nykymaailmassa edelleen iso ongelma. Puhutaan myrkyllisestä maskuliinisuudesta, machoudesta, peräänantamattomasta itsepäisestä miehisyyden mallista, jossa fyysisellä voimalla pidetään hallinnassa heikkoja ja ajetaan pois näkyvistä ne, joista ei pidetä. Miehessä ei saa olla hiventäkään naisellisuutta eli heikkoutta ja haavoittuvuutta, paitsi että pitkät hiukset, timanttikorvakorut, muotivaatteet, tapa puhua tuovat lisäulottuvuutta karskiuteen ja jäyhyyteen, kuten kaunis vaimo, tyttöystävä, ostetut asiat lisäävät ulottuvuuksia persoonaan. Uhoaminen, pullistelu ja voittaminen merkitsevät rajojen vetämistä, nykyään kun on menestynyt voi olla herkempi. Sellaiseen voi samaistua, kun tuntee olonsa heikoksi. Ulkonäöllä koreillaan, koska miehisyys on muutoksen tilassa, mutta millaisessa onkin kiinnostava pohtia juuri urheilun kautta.

Homous ja heterous urheilussa ovat vielä perinteisissä asemissaan. Hikisyys ja homous sopivat kenties liian hyvin yhteen miehisessä skenessä jossa miehisyyden epäileminen, liika naismaisuus ovat suorastaan rikollisia tekoja. Sellaiselle tyypille nauretaan, häntä kiusataan ja hyljeksitään. Kuinkas voi pärjätä muuten kuin oppia puolustamaan itseään, kova maailma on miesten maailma. On oltava samassa pukukopissa ja suihkussa. Lihaksikas keho on seksikäs, puoleensavetävä, kehon esittäminen voimakkaana tahdonalaisena veistoksellisena haluttavana saavutuksena, työn tuloksena, jonka avulla voittaa kilpailun on jotakin erinomaista. Työtä kaihtamattomuus, raadanta menestymisen eteen, halu voittaa, kehon hallinta ja lihaksikkuus ovat haluttavia ominaisuuksia huippu-urheilun ulkopuolellakin. Ne edustavat pärjääjän habitusta. Kuinka kantaa itsensä, kuinka tehdä itsensä ja menestyä. Se on vaihtoehdottomuuden maailma, se, jossa on vain häviäjiä ja voittajia. Kilpailu voitosta on raadollista, ehdottomuus on raadollista ja kuluttavaa henkisesti. Kakkossija voi olla pettymys. Pettymys on se, joka tuotetaan itselle ja kannattajille kun hävitään. Pettymys on kuin kunnian menetys tässä tapauksessa, heikkous ja huonommuus.

Kentällä valmentaja Diego Maradona suutelee pelaajia. Pelaajan suoritukseen liittyvää kehumista ja teatteria. Erotisoivassa lukutavassa eli kuinka katsoa kuvaa, jossa mies suutelee miestä ei silti ole homoerotiikkaa vaan innostusta. Erotiikka on ulkopuolella niissä naisissa, jotka esiintyvät väliajalla. Kuka erotisoi ja ketä, suutelevathan miespoliitikotkin, mutta miksi. Mikä on eroottista, on treenattu mieskeho, hikinen, voittoisa, yritteliäs ja kuinka pitkälle urheilun eroottisuus viedään tai kuka sitä vie, kun suurtapahtumien nais-miesasetelma on aina sama. Haluaahan mies olla halun kohde. Naisen ja miehen eroottisuus ovat aktiivinen ja passiivinen pysyvästi vastakohtina. Moottori-urheilussa jako on selvä. Nainen poseeraa kimmeltävän ajokin kyljessä vähän vaatteita yllään ja tekee halukkaasti niin. Ajajista hämmentävän harva on nainen, vaikka voisi kuvitella, ettei ajotaidoissa ole kysymys sukupuolieroista. Eroja toki on, mutta onko vauhdissa. Millaisia ominaisuuksia vaaditaan rallikuskilta ja kuinka paljon rahaa vaaditaan, että voi ryhtyä kuskiksi? Mitä tallit, jotka kuskeja palkkaavat odottavat ja kuinka paljon ajajan sukupuolella on merkitystä? Onko ajaja pelkästään voittoisa rohkea mielikuva, jota nainen ei voi olla? Kuva, joka tallista halutaan antaa, on suuri sankarillinen mies tekemässä suuria tekoja. Ostavathan naisetkin autoja, mutta erilaisia kuin miehet. Mikä on ralliautoilun kantava voima ja syy kilpailla on vauhti, ääni ja laitetestaus. Tallit kehittävät mahdollisimman kestäviä ja nopeita autoja. Onko muita syitä kuin mainostaminen ja uuden teknologian testaus? Millä tavalla autoilu liittyy seksiin, mielikuviin, jolla ralliurheilua myydään, tai siis mieskuvaan, prostituutioon, vedonlyöntiin, kaahailuun, auto- ja viihdekulttuuriin, jossa elämme. Kovaa ajaminen vertautuu ns. kapinallisuuteen, aivojen narikkaan heittoon, vapauden tunteeseen ja holtittomaan elämään eli luodaan täydellinen kiiltokuva tekevästä miehestä, jostakin tavoittelemisen arvoisesta sankarillisuudesta ja rahan tekemisen kulttuuri, jossa mikään ei ole tarpeeksi.

Urheilijan kävely areenalle, vilkutus, keskittyminen, juoksu, juoksentelu, hengittely, puhina. Valtava määrä kovaa työtä muutaman sekunnin tai tunnin kliimaksin tähden. Eikä se riittänytkään.

Kuvaa urheilusta tv:ssä ei ole vaikea pilkkoa osiin. Se on “täydelliseksi” luotua ohjelmaa täydellisyydestä, täydellisyyden tavoittelusta ja sen palvonnasta. Valmiiksi pilkottua, teatraalista, hulluuden partaalle, joka huipentuu katsojajoukkojen karnevaaleissa peliareenoiden ympärillä. Niin olisiko urheilua ilman katsojia. Yhteisöllisyyden tuntuna, kuulumisena, oman puolustamisena, tunteiden jakamisena, ilona, kenties sekasortona. Usein urheilusta kiinnostumattoman kysymys on, miksi seurata jotakin, jossa potkitaan nahkakuulaa tai pientä mustaa lätkää jäällä, jota isot miehet ajavat takaa eli viitataan aikuisten lapselliseen käytökseen ja vähäjärkisyyteen. Urheilussa ei kliseisesti käytetä aivoja. Toisen kummallisen toiminnan vähättely ei menoa haittaa, yhteenkuulumisen tunne on niin voimakas ja tekeminen, mikä on tärkein pointti lasten ja nuorten urheilussa, joka kehittää ihmistä kokonaisvaltaisesti kollektiivisena tekevänä olentona. Ei urheilu noin yksinkertaistettuna kuvauksena järkevältä puuhalta kuulostakaan, mutta järki on mainitsemissani asioissa, joista yhteisöllisyys kenties tärkein, kuuluminen, tunne ja niiden esittäminen. Avoimet tunteet urheilussa ja autenttisuus eli suora lähetys ja sen odottamattomat onnen hetket. Mitä on siinä pyhän hetken tunnussa, kun kansalainen tuo mitalin olympialaisista. Sankarillista kuin oman maan puolustus vihollista vastaan. Kuinka avoimia tunteita ja kuinka avoimia kommentteja lopulta voi tässä kontekstissa ilmaista. Epäisänmaallista käytöstä on tuoda maalleen huonoa mainetta, häpeää – tällaisiako te olette. Joo, tällaisia me ollaan.

Urheilijan ylenpalttinen feminiinisyyden esille tuominen ponnauttaa urheilijan valokeilaan: juoksijan pitkät kynnet ja erikoinen seksikkyyttä korostava pukeutuminen, paljas iho, vahva meikki, pienet bikinit. Siinäpä erotisoivalle katseelle paikka. Sama koskee myös miehiä, seksistyminen, ja pohdinta, miksi jääkiekkoilijoiden tyttöystävät ovat usein missejä. (Kauanko sitä jaksaa pohtia.)

Pelaajien näytteleminen eli tuo toinen löi ja sattui niin hemmetisti, vaikkei sattunutkaan ja seuraa vapaapotku, kivun esittäminen. Opetetaanko näyttelemistä jalkapalloilijoille erityisesti? Tai annetaanko pelaajille ohjeita, kuinka kentällä pelataan niin kokonaisvaltaisesti, että kieroilu ja suoranainen valehtelu ovat sopivia keinoja voittoon? Ilmeisesti, koska pelaajien näytteleminen on yleisesti tiedossa oleva asia ja epäilyn kohde. Siis teatteria, onko teatteri urheilua? Äänet, etenkin jalkapallossa yleisön mylvintä on iso osa peliä. Fanit osallistuvat ottelun rakentamiseen luomalla yhteisen tilan, jossa voi ilmaista itseään melko vapaasti. Se on suoja-alue, atmosfääri. Kameratietoisuus – temput, joita tehdään siksi, että peli kuvataan ja omalla käytöksellä halutaan ilmaista tukea, kuulumista joukkoon ja näyttää se mahdollisimman monelle, halu esiintyä, olla esillä. Jokainen voi nykyään olla esiintyjä median ansiosta. Sananvapauden ja luovuuden kannalta hyvä asia.

Entä kuinka urheilija voi lähetyksessä käyttäytyä ja miksi urheilijalta kysytään suorituksen jälkeen, kuinka suoritus meni (eikö se ole jo selvä, kaikki näki) ja kuinka hän itse analysoi urheilutekonsa. Miten arvioida suoritus, joka on tavallaan aina samanlainen, mutta urheilija pyrkii ylittämään sen? Hän teki kaikkensa, parempaan ei pystynyt tällä kertaa jostakin syystä. Rajallisuutemme luo tuskaa. Kuinka suoritustaan voi analysoida ylipäänsä. Mistä sitä tietää miksi se meni niin kuin meni. Analysoinnin tähdentäminen on keskiössä, puheessa täydellistäminen, kuinka kohdistaa ja tarkentaa kun on juuri ponnistanut äärimmilleen. Kuinka tärkeää on kuka analysoi? Kuka on luotettava analysoija muu kuin entinen valmentaja, entinen huippu-urheilija. Kehen muuhun katsoja luottaa? Kuinka luottamus synnytetään, on huippusuoritusten kautta. Onko luottamuksen osoitus, että katsoja palaa katsomaan samaa ohjelmaa uudestaan? Vai voidaanko puhua luottamuksesta? Ehkä se on kokonaan väärä sana tai ilmeisesti joihinkin odotuksiin on osattu vastata. Paluun aikaan saamiseksi, katsojan paluu, tai kun ei tullut töllöstä muutakaan, jupinaa. Mielenkiintoista on millaiset piirteet puhujassa ja millaiset sanavalinnat luovat luotettavan kuvan, mitä sieltä suusta tulee, kuinka paljon ja missä tahdissa. Myös lupa puhua kameralle on jonkinlainen luottamuksen ja uskalluksen osoitus, kaverillisuus, selkään taputtelu. Mielipiteesi on tärkeä. Hetkellisyys, hetken tallentaminen muistoksi, elin sen hetken, josta puhutaan.

Kuinka urheilun seuraaminen tv:n kautta on muuttunut, selostajan käsien huitominen, punainen naama, pelleys, kerronnan sujuvuus, ylitseampuva into voitosta, joka saa katsojan nauramaan, mutta eläimellisyys ei käy, siltikään, on oltava asiallinen. Mutta eivätkö fanijoukot mylvi, hulinoitse, apinoi, karju, näytä muutenkin tunteitansa avoimesti joukkotappeluun saakka? Formulakisojen yhteydessä on käsittääkseni säännönmukaisesti prostituutiota varten tietyt paikat, miehisiä tarpeita täyttämään, naiset ovat vähäpukeisia, ja olut virtaa. Säännönmukaisesti ajajien tyttöystävien kuvat käsilaukkuineen ja aurinkolaseineen kuvittavat iltapäivälehtiä. Urheilukisojen seuraaminen antaa luvan olla vapaalla, hurrata äänekkäästi, tuhlata rahaa, kännätä, huorata, nimitellä, tapella, käyttäytyä muutenkin holtittomasti, imitoida ihailemaansa urheilijaa kaahaamalla, pukeutumalla joukkueensa paitaan ja väreihin, toisin sanoen karnevalisoida arki äänekkäästi, sotkea julkisia tiloja kuseksimalla ja roskaamalla. Tehdä asioita, joita ei muuten tekisi tai ainakaan julkisesti. Karnevaalisuus myös häiritsee niitä, joita urheilusuoritus ei sytytä, joko häviäjäpuolta tai naapureita. Jääkiekon maailmanmestaruus antaa luvan käyttäytyä näin Suomessa, ei kovin moni muu tapaus.

Median muuttuminen joustavammaksi/suvaitsevammaksi käytöskoodiltaan on suupalttien ja verbaalisesti taiturillisten selostajien ja sosiaalisen median televisioon tulon myötä käynyt luontevasti. Sosiaalisen median kommentointivirran ja mahdollisuus seurata livenä, olla livenä, ottaa osaa – En tiedä mitä tuo muutos, joka on jatkuva, lopulta on tehnyt ja tekee sille mitä tv:stä näemme ja kuinka maailma näyttäytyy. Kankea ja asiallinen tyyli on kaikkoamassa pikkuhiljaa. Tuloksellisuus antaa tilaa urheilun viihteellisyydelle ja urheilun muassa puhutaan lieveilmiöistä, hyvistä ja huonoista eikä ainoastaan keskitytä suoritukseen ja kuinka siihen on päädytty.

Mieleen jäävimmät “urheiluteot” ovatkin olleet niitä, joissa on ilmennyt urheilijasta jotakin persoonallista ja omaperäistä esiin, usein skandaalimaista käytöstä urheilijalta urheilun ulkopuolella. Tähän moni urheilija jo pyrkiikin, näytöksellisyyteen, spektaakkelimaiseen esitykseen maalin ja pelin jälkeen. Uskallukseen ja tunteiden näyttämiseen. Näihin tilanteisiin kamera(-mies) kiinnittää huomiota. Tuuletuksia, että maalitilanteita verrataan ja katsotaan hidastettuna useaan kertaan, kuinka se meni. Näin saadaan aikaan kertomus herooisesta urheilijasta, joka antaa kaikkensa pelille, jota rakastaa sitä mitä tekee ja elää täysillä.

Selostajan on tunnettava peli, pelaajat, joukkueen huoltajat ja manageri, että valmentajat, jotta voi kertoa heistä katsojalle. Kuka valmentaja sai potkut, koska joukkue ei menestynyt. Uusi kehiin. Näytetään pettyneen valmentajan kasvot, kuinka ne ovat tuskasta hikiset tai käsi hän on kasvoilla itkua pidätellen. Tunteet ovat pelissä, miehiset ja suuret. Millaiset kuvat toistuvat, kuinka useasti maalitilanne näytetään, millaiset äänenpainot selostajalla on käytössään, mikä on kuvan, toiston ja äänen suhde? Selostaja on ammattipuhuja. Parhaimmat, ne, joilla on mukaansatempaavimmat jutut ovat huippusuosittuja julkkiksia, joiden ansiosta urheilun katsomiselämys on kihelmöivämpi ja hauska. Joka taas kehittää koko tv-urheilun presentaatiota, ja tulevia lähetyksiä, koska koko ajan on muututtava, oltava kenties hiukan edellä muutosta kuin vain olla osa sitä. Onko muutos viihteellistyminen? On selviydyttävä tilanteesta kuin tilanteesta. Tiivis tunnelma on aina maalilla, hiukan odotteleva ja viipyilevä, tarkasteleva kerronta seuraa. Kuinka tilanne etenee maalille, kuinka maalille päästään. Mitä kentällä tapahtuu, mitä kentällä tapahtuu. Eläytyvä selostaja on kuin pelaaja, pelaten molempien puolella.

ENTÄ KUINKA SUOMI PÄRJÄÄ?

Urheilukisa alkaa jo ihmisten mielessä odotellessa h-hetkeä, arvuutellaan kuinka pelissä käy. Veikataan ja pelataan rahapelejä, keskustellaan. Odotetaan, jännitetään. Urheilu on juhla, median ja mainostajien maisemoima kulutusjuhla, jossa kuluttavat kansakunnat eli katsojat. Pärjäämisestä onkin kyse kokonaisvaltaisesti. Olympialaisten saaminen kotikisoiksi on jo voitto. Maan valmisteluja seurataan, koska ne kestävät vuosia eikä budjetissa säästellä, koska näkyvyys on maailman suurimmissa kisoissa a ja o. Siis mitä näkyy ja mitä ei. Urheilu-alueen siisteyden ylläpitoon käytetään runsaasti voimavaroja. Kuten olympialaisten tieltä poistetaan kaduilla asuvat köyhät omiin slummeihin. Turistien ja katsojien ympäri maailmaa on nähtävä parhaat puolet ilman sosiaalisia ongelmia painamassa tunnelmaa. Suuri urheilutapahtuma on egobuusti maalle ja tuo mainoksen lisäksi turistien rahavirran. Urheilussa liikkuukin valtavat summat, jotka kerätään katsojilta ja mainostajilta
.
Huippu-urheilijoiden palkkiot puhuttavat juorupalstoilla, kuten urheilijoiden yksityiselämä. Kauniit vartalot ja kasvot myyvät urheilu- ja luksustuotteita. Ihailtujen sankareiden oletetaankin olevan esillä. Terveys-, kuntoilu-, laihdutus-yms. business kukoistavat urheilun avustuksella. Terveyttä, kauneutta ja nuoruutta on helppo myydä ja urheilija kehollisuuden kautta helppo erotisoida, saada kaupaksi. Juuri vastikään naisrantalentopalloilijat saivat luvan käyttää peittävämpiä asuja bikinien sijaan. Seikoissa, yksityiskohdissa kuinka miehiä ja naisia kuvataan urheilutilanteessa, on eroja. Pyllistävä naistakamus on helppo kuvauskohde ja katseenvangitsija lehden sivulla. Naisten oletetaan olevan seksikkäitä urheilun ulkopuolella. Lihaksikas nainen on itsevarma, terveennäköinen ja vahva mutta onko hän naisellinen. Kuinka moni seuraa urheilua seksikkyyden takia? Edellisissä Olympialaisissa beachvolley katsomot olivat aina täynnä. Herättääkö urheilija luottamuksen juuri terveellisellä elämäntavallaan ja voittaakseen maalleen? Miksi juuri urheilija on luotettava?

Kävely muuttuu lihasten kasvaessa miehekkäämmäksi, otteet urheilussa ovat riuskat, on voitettava ja oltava koko ajan parempi. Ihmisellä on tavoite ja keinot saavuttaa se. Pärjätäkseen, noustakseen huipulle on oltava narsisti ja haluttava sinne ja myös esille. On kyettävä olemaan katsottavana ja luomaan tarina myös verbaalisesti, joten huippu-urheilu ei vaadi ainoastaan urheilullista lahjakkuutta. On osattava viihdyttää ja puhua. Jos ei osaa, on oltava hyvännäköinen ja palvottavissa. Luotava itsestään idoli, jollaiseksi moni nuori haluaa, katseen kohteeksi. Tulla katsottavaksi, seurattavaksi. Tuota narsismia tukee ralliautoilijoiden kauniiden tyttöystävien ja vaimojen koristeenomaisuus. Piipahtaminen varikolla, käsilaukku ja aurinkolasit.

Suomessa urheilijat ovat vielä sangen vakavia eikä idolikulttuuri ole samanlainen kuin esimerkiksi jalkapallossa muualla maailmassa. Suomalaiset mainostavat maitoa ynnä muita ns. terveystuotteita kiltisti kilteillä urheiluhahmoilla, ehkä joku avioero ja kaahailu-uutinen tai kännissä toilailu tai omituinen kannanotto Twitterissä, on jo vakava paikka. Harri Ollin keskisormen näyttäminen miljoonayleisölle hyppykisojen yhteydessä oli lööppikamaa ja huonoa mainosta. Mielestäni se oli parasta urheilua. Sopimatonta urheilun puhtoisessa pinnassa, josta kaikki tietävät, ettei se nyt niin puhtoista ole. Urheilijalle ei sallita julkista juopottelua tai muuta itsetuhoista käytöstä, mutta sitä jotenkin odottaa ja olettaa tapahtuvan, kun on juhlittava. Ura voi olla ohi hetkessä. Huippu-urheilijan ura on riippuvainen valmentajista, mediasta ja mainostajista. Kuinka urheilijan lopulta käy tarkoittaa sitä, että hän itse on pelinappula ja asettaa itsensä siihen asemaan, mainoskyltiksi. Millaiseksi hänen julkisuuskuvansa muodostuu, ja kuinka se jatkuu urheilu-uran jälkeen, kenties riippuu kuinka suhteitaan on hoitanut. On osattava pelata annetuin tiukoin säännöin ja tässä pelissä.

Vallan määräytyminen, vallan käyttö ja katsojan ohjailu, psykologinen kontrolli on saada katsoja jännityskoukkuun, tunneloukkuun, kollektiiviseen tarinankerronnan huumaan, joka jaetaan ja jota jatketaan iltapäivälehdissä. Urheilulle pyhitetään lehdistössä useita sivuja etusivua myöten. Kiihkeätunnelmaisen pelin tähtihetket, tulokset ja tunnelmat, molemmin puolin sekä syyt voittoon että häviöön. Loukku sinänsä negatiivisena sanana ansana, pyydyksenä, ahnaana suuna, joka puhuu, pulputtaa sopii asetelmaan. Se on vangitsevuus ja tehtävä tv:ssä, koukuttaa. Täyttää tila, katsojan mieli, näkökenttä, tulevaisuus ja suunnitelmat. Television tarjonta herättää haluja, unelmia, mielitekoja ja antaa valmiita virikkeitä, luo tyylin, jonka voi ostaa omakseen. Niin voi tuntea omistavansa saman gloorian kuin tähtikultin päähenkilöt. Vielä enemmän niin kutsuttuna interaktiivisena aikana, jolloin sosiaalisen median kautta voi ottaa osaa ohjelman tekemiseen kommentoimalla. En ole varma keksinnön suomasta lisäarvosta ohjelmalle tai yhtään millekään. Chattailu, kevythumpuuki, kokeiluarvo, Twitter-kommentit, joo. Kuten taas, kulutusarvo ja tunne on melkoinen eli yhteistsemppi päällä. Toisaalta ihmisten käyttämän kielen tutkimuksen kannalta mielenkiintoista, kuinka nopea puhevirta tuo esiin jatkuvan ajatusten vaihdon merkityksellisyyden, median määräävyyden ajassamme, muutoksen nopeuden tai hitauden ja voi pohtia, kuinka aikaansaamamme muutos lopulta on tarpeen ja mihin se johtaa ja mikä muuttuu. Päädymme samoihin pisteisiin, kuin mistä olemme lähteneet kyllästyneinä jatkuvaan hälinään. Vähemmän on enemmän, on vain osattava valita vähemmän mitä.

Mitä vapaudesta? Tai, mitäpä vapaudesta.

24 toukokuun, 201728 helmikuun, 2018 | Henna Timanttimetsä

Puhumme taiteen vapaudesta, mutta silti taiteen yhteydessä vääjäämättä puhumme rahasta ja yleisömääristä. Puhumme taiteilijan vapaudesta, vapaimmat taiteilijat tekevät jotakin käsittämätöntä ja inhottavaa ja vastustuksesta huolimatta tekevät sen mitä heidän tulee tehdä eli kyseenalaistaa vallitsevat tavat nähdä ja ajatella seuraamuksista huolimatta tai juuri niiden vuoksi. Puhumme vapaasta markkinataloudesta, mielipiteen vapaudesta, ilmaisun vapaudesta, vapaudesta olla sellainen kuin on. Taiteilijalla on ollut vapaus ryhtyä taiteilijaksi ja on rajattomalta näyttävä mahdollisuuksien ulottuvuus tehdä mitä vain taiteen rajoissa, mitkä rajat lienevät: hyvän maun rajat, säädyllisyyden, tyylin, materiaalien, tekniikoiden, rakenteiden, asiantuntijoiden, instituutioiden, markkinoiden, varallisuuden asettamat, ajattelun, osaamisen ja kuvittelun rajat, kulttuurin rajat. Saattaa ahdistaa jos tilanne on kaikki ja ei mitään, tai että on mahdollisuuksia muttei tiedä mitä niillä tekisi tai että se mitä tekee taiteena ei olekaan sitä mitä halutaan, kun on vastattava haluun ja tarpeeseen. Taiteen vapautta on ettei ole vastassa halua johon tulee vastata muuta kuin taiteen tekijän halu tehdä. Kun lopulta se mitä taiteilija tekee on kiinni hänestä itsestään ja hän kuitenkin on kuin tehdas joka tuottaa sisällöksi sanottua asiaa. Tehdas joka on hiukan vapauden vastainen ajatus, mutta silti työ vapauttaa ja on löydettävä joku toinen joka haluaa samaa asiaa. Taiteilijan on säädeltävä vapauttaan ja tarvettaan tehdä. On tiedettävä vapautensa ja mihin se mahtuu. On täysin hermojariipivä ajatus että vapaus mahtuu purkkiin ja pysyy siellä. Vapaus ei ole rajaton, paitsi kuvitelmissa. Kuka osaa ja uskaltaa kuvitella? Uskalluksen puute tuntuu vaivaavan, kun lähtee muutosta vaatimaan. Taiteilija työskentelee paikalleen jämähtäneessä systeemissä, jossa taiteilija mieluusti syyllistetään ei viroissa toimivia päättäviä ihmisiä. Taide todellakin on politiikkaa ja yhtä pahasti suossa kuin poliittinen systeemimme.

Mitä enemmän meillä on sitä vapaampia olemme tai näin kuvittelemme. Riippuu kai mitä meillä on joka vastaa odotuksiamme, mitä olemme halunneet enemmän, mitä saamallamme määrällä teemme ja mitä meille tapahtuu kun olemme saaneet sen mitä olemme halunneet.

Nämä ovat arvojamme modernissa yhteiskunnassa, omaehtoisuus, vapaus liikkua, etenkin valinnanvapaus, itsellisyys mutta kollektiivisesti, eikö niin, emme ole ilman toista? Tämä vapautemme on arvo jonka varaan tukeudumme (tai tukehdumme) ja jota haluamme vaalia hyvänä asiana, kuten se onkin. Yritän ymmärtää tätä ristiriitaa joka luo itsensä silmiemme edessä, ihmisenä ja taiteilijana olemisen ristiriitaa, kun jokainen on luoja ja haluaa olla joku. Kenties mitään ristiriitaa ei lopulta ole, koska jokainen on jo joku. Luominen ja luovuus ovat perusasioita ihmisyydessä ja tässä hetkessä ja meitä rajoittavat ulkopuoliset tekijät haluavat tehdä meistä koneita tehtaassa: meillä on vapaus tai ainakin vapaudesta puhuminen. Ristiriitoja joista on vaikea puhua, ihmisen luonnollisuus tai konemaisuus/luonnottomuus, vapauden rajoittaminen ja mihin raja tulee vetää ja kenen toimesta.

Suurin kysymys jonka jokainen voi itselleen esittää on oman vapautensa laatu ja määrä. Kuinka itse luo vapauttaan tai rajoittaa sitä, koska joku voi ymmärtää väärin, rangaista, jättää ulkopuolelle jne., on ymmärtämisen vapaus, kysymisen vapaus, tietämisen vapaus, opiskelun vapaus, vapaat vaalit, vapaa media, vapaat kansalaiset, vapaa-aika, voi hengittää vapaasti keuhkojensa pohjaan asti. Olen kuitenkin hämmentynyt tästä vapaudesta ja sen ehdottomasta positiivisesta latauksesta, kun vaikuttaa siltä että mitä enemmän vapauksia meillä on sitä enemmän olemme hukassa, siksi ihmettelen. Eikun olen hämmentynyt tästä hukassa olemisesta, koska eksyminen vapauteen, vapauksiinsa voi johtua siitä ettei osaa käyttää vapauksiaan eli ei ymmärrä niitä. Siis onko olemassa ihminen joka ei ymmärrä vapauttaan? Joko ei tiedä mitä sillä voi tehdä, ei tiedä mitä se tarkoittaa, kuvittelee olevansa kahlittu vaikka on vapaa, ajattelee että vapautta on joku muunlainen liikkuminen ja elämisen tila kuin minkä on saanut tai saavuttanut. Ikuinen tyytymättömyys saa meidät etsimään vapaampaa ja parempaa olemassaoloa?

Kenellä vapaus todella on tai millaisena näemme vapautemme ihmisinä lopulta? Olen seurannut päättäväistä kaipaustamme vapauteen, monen sitä usein sen enempää määrittelemättä, muuten kuin että se on ihmisen ideaali tila johon pyrittävä, myös kansallisella tasolla ja aina verrattuna toisiin. Olemme vapaampia kuin häkkikanat tai köyhät jossain. Meillä on vapaa tahto. Ihanne olla vapaa spiritti joka johdattaa kaikki muut vapaampaan elämään, henkisyyteen, valinnanvapauteen ja olemisen vapauteen, iloon ja tuskattomuuteen, sitähän on olla moderni länsimaalainen. Haluamme valollamme ja oikeudentajullamme johdattaa vapauteen ne jotka ovat ilman. Maailmassamme taloudellinen riippumattomuus luo vapautta. He jotka omistavat eniten ovat vapaimpia, he jotka voivat valita suuremmasta astiasta ovat vapaita. Vauraus vapauttaa. Henkinen ja fyysinen vapaus tehdä, ajatella, sanoa ja olla on etenkin naisena ja taiteilijana kiinnostava. Vapautta on tiettyyn rajaan asti joka kummallisesti päättyy sukupuolen johdosta ennemmin ja herkemmin. Kuinka vapaa ajattelija ja taiteilija on kun hänen vapautensa ja arvonsa on myönnettyjen rahasummien arvoinen? Miten tiukasti olemassa olevan systeemin käytäntöjen avulla ja johdosta taiteilija muokkaa työnsä jotta se tulisi nähdyksi taiteena? Taiteen ja taiteilijan arvo mitataan hyvin pitkälle rahassa ja näyttävyydessä joka istuu vapaan markkinatalouden käsitykseen taiteesta.

Vapautta on olla hiljaa silloin kuin pitäisi puhua ja puhua kun pitäisi olla hiljaa eli vapaus tehdä oman päätäntävallan mukaan asioita tai jättää tekemättä. Itse koen ihmisen vapauden varsin monimutkaisena päätösten ja tekojen tai tekemättömien päätösten ja asioiden summana. Riippumattomuutemme on kyseenalainen ja vaikuttaisi olevan myös itsenäinen ajattelu, joka on jonkunlainen vapauden merkki ihmiselle: on vapautunut ajattelemaan ja sanomaan asian sellaisena kuin sen itse on nähnyt ja pohtinut ilman pelkoa vainosta ja painostuksesta ajatella jotenkin toisin.