Väittämiä elämästä

Ihmiset, jotka harrastavat paljon seksiä, saavat kaiken.

Ihmiset, jotka kieltäytyvät, saavat kaiken. Sattumanvaraisten lausahdusten vyöry tukahduttaa vastaansanomisen. Jää miettimään, ovatko ne viisauksia tai lainkaan sattumanvaraisia perustuen tietoon ja kokemukseen?

Minkä kaiken? Kaiken sen, mikä tekee elämän. Se tulee luo ottamalla riskejä. Enpä tiedä, riippuu niin monesta asiasta. Kenelle ja mille haluaa sanoa mitäkin.

Tehdä elämä sanomalla mahdollisimman paljon kyllä, on siis hyvä idea? Mille sanoisin ei.

Ajatukset ja huulet kiinni löytää rauhan ja välttää kaaoksen. Kieltäytyminen voi olla myös sysäys kaaokseen. Ihmiset eivät pidä, kun heille sanoo ei. 

Aiheena Suomi

Kirjoitin suomu. Suoma on naisen nimi. Värit sinivalkoinen ja tunteellinen. Näyttää kylmältä ja se on. Koodina etäisyys, mutta mainoksissa on lämmin tunnelma. Heillä on siellä hauskaa ja diversiteettiä.

Ohittaminen ja puhumattomuus ovat hyvin säännönmukaisia, hiljaisesti hyväksyttyjä juttuja, kun on vaikea lähestyä, niin on, orgaanisia ja ainaisia, ongelmallisina nähtyjä asioita, mutta poistumattomia ja suorittavat osansa. Puhutaan korruptoimattomuudesta, muttei kukaan usko. Joitakin asioita näkee paljaalla silmällä. Usko on myös vaikea asia. Juuri nyt olemme uppoamassa ja suo on hyvä allegoria. Mietinkin, että nimi on enne. 

Vihaaminen on kuin ihmisen kokonaisuus ja hänen anatomiansa, mutta ehkä kyseessä on isompi asia kuin ihminen itse.

Vihaamisen anatomia on kiteytettynä, pistää tunne pöydälle ja leikellä se palasiksi, katsoa, löydänkö jotakin oleellista ja löydänkö itseni vai jonkun muun. Leikkely on tunteiden kanssa kiinnostava termi, kun tunteistaan ei saa kiinni, mutta lihasta saa. Miten kehomme ja tunteemme käyvät yhteen tai eivät ja kuinka manipuloimme molempia? Tunteitaan voi lääkitä järjestykseen, mutta katoavatko ne? Sanotaan, että pitäisi hymyillä enemmän, niin varmaan, mutta kun ei hymyilytä. Osata pukea tunteet sanoiksi, on psykoterapian tärkeitä oppeja. Voi vihata kehoaan, itseään ja mitä nyt milloinkin, ympäröivää maailmaa ja tosi-tv:tä, mikä mielestäni tarkoituksellisesti luo draamaa, joka heijastuu median kautta muuhun maailmaan, kun lehdissä reality ylittää uutiskynnyksen ja keinotekoinen konflikti puhuttaa päiviä. Itse käytän viha-sanaa varsin harvoin, se on niin latautunut ja täynnä raivoa, vaikka viha on normaali tunne. Se kanavoituu kiroiluun ja inhon tunteeseen. Vältän tosin draamaa ja konfliktit ovat vaikeita kohdattavia, mutta niin monia asioita hoidamme konfliktien kautta, kun muu ei auta ja väärin tekeminen on sääntö, ei poikkeus. Myös taiteessa on saatava aikaan skandaali, saadakseen tilaa asialle.

Inhon tunne on hyvin fyysinen. Sekin on rumaa. Kaikenlainen negatiivisen ilmaisu on rumaa. Rumuuden ja mikä on kaunista-välinen kamppailu on myös aikaamme leimaava piirre. Netistä löytämäni määritelmiä on, että viha on normaali tunne. Niinhän se on. Kun tunteet menevät ylös ja alas, kaikki on epänormaalia. Terapiapuheen normalisointi luo ajatuksen, että myös vihaansa saa ilmaista vapaasti, ehkä. En tiedä edes, osaammeko vieläkään tunteitamme, vaikka tunteista puhuminen on olevinaan vapautunutta. Puhutaan ahdistuksesta ja oireista, tunteista puhuminen olisi ehkä lapsellista. Sanotaan, minua vituttaa ja siinä on hiukan vitsiä. Kimmo-komediasarjassa Steffe haluaa räjäyttää eduskuntatalon paskaksi, se ei silti ole todellinen uhka, koska Steffe on rassukka. Täytyy ottaa vakavuuden astetta matalammaksi. Puhutaan sivistyneesti ja ollaan sivistyneitä, löydetään tasoja olla korrekteja, peittää todelliset minät ja tunteet, koska ne ovat liikaa ja näin on edelleen. Monesti on, että joudumme tukahduttamaan negatiiviset tunteemme, mutta ne löytävät jonkun purkautumistien, mikä voi olla pahempi kuin sanoa ääneen, kohdata ja käsitellä, miksi näin tuntee ja voisiko asialle tehdä jotakin. Pelkäämme vastareaktiota, kostotoimia, rangaistuksia, joita todella satelee. Kohtaamisen vaikeus on ainainen ongelma, että koen, sellaista ei edes haluta tapahtuvan. Joutuisi tunnustamaan jotakin, mikä on totta ja vaikeaa. Helpompaa on osoittaa sormella ja piiloutua milloin minkin ja kenenkin taakse. Hermonsa menettämisestä menettää kasvonsa eli ei vihastuminen ole muodissa. Ehkä ringissä koemielessä raivoaminen on ainoa lohtu.

Hätkähdyttävimpiä termejä, mitä olen kuullut, on vihakatselu, jossa katsotaan sisältöä, joka on jonkun vihatun ihmisen tuottamaa ja arvostellaan se, ainoastaan virheitä etsien, samalla arvostellen koko ihminen. Tämä on täysin sallittua huvia tietenkin, huvina pidettynä monen harrastamaa, mutta että on keksitty termi vihakatselu, asialle, vie sen jotenkin uudelle tasolle ja saa miettimään viha-sanan käyttöä ja tunteen kollektiivista merkitystä. Vihaaminen huvina, vihaa huvikseen? Vihatuksi pääseminen on niin helppoa, että jo siitä syystä aihe on kiinnostava. Vihaa tuntevalle itselleenkin viha voi olla hyvin tuhoava, sisältä syövä tila ja ehkä kuvaa henkistä kehityksen tilaa, ettei pääse tunteesta pois tai haluaa velloa siinä, koska kokee sen oikeutenaan. Ongelma lienee, kuinka jatkuva tunnetila viha on, mihin se liittyy ja missä vaiheessa se on väkivaltaa. Vihaansa on vaikea kontrolloida, se vie paljon energiaa ja voi ottaa hallintaansa mielen täysin, jolloin vihasta tulee pakkomielle, vihankohteelle myös epämiellyttävä ja vaarallinen tilanne, monin tavoin vaikea ymmärtää vihaa ja toisaalta ei. Toinen asia on, kuinka paljon vihaa tällä hetkellä on. Ihmistä ryhdytään vihaamaan hänestä kuullun asian johdosta, kaveri ei pidä jostakusta ja kertoo sen, sukupuolen johdosta: hän on väärässä paikassa, hän vie jotakin pois joltakulta toiselta jne. melko pienen oloisia asioita, joista syntyy vihaa, vihapuhetta. Sen tuntee ympärillä puristavana ja pakottavana asiana, jolle on vaikea tehdä mitään ja tulee vastaan aivan kaikkialla. On kohdattava ihminen joka levittää juttuja. Tunne-elämä on vihassa negatiivinen pyörre, joka ottaa hallintaansa, eikä voi ajatella toisin tai muuta. Kiinnostavaa on, mitkä ovat vihattavia asioita ja miksi, ketkä ovat vihattavia ihmisiä. On historiallisia ajanjaksoja Iso-viha ja Pikku-viha, nyt emme elä Pikku-vihan aikakautta, olen aika varma.

Millaiset kasvonilmeet ja liikkeet liittyvät vihakatseluun? Ajattelen ilkeitä kasvoja. Ilkeiden kasvojen kuvasto on yksi meemi-maailman ilmentymä, ilakoidaan tuhoamisesta ja ilkeily on kivaa. Se ei ole vain äärioikeiston agenda. Tuhota ja jauhottaa-verbit ovat kovassa käytössä monessa YouTube-videossa, joissa feministin argumentit torjutaan ja kerrotaan toinen totuus tai mielipide. Kuinka politisoituneet ääripäät käyttävät konkreettisia vihaamiseen liittyviä kuvallisia ja verbaalisia että muita ilmaisuja, mitä ne lienevätkin ja kuinka nopeasti uusia ilmaantuu? Keinot kovenevat. Tunnistaminen netissä on helppo kiertää, stalkkaaminen on naurettavan helppoa, kuten ihmisen tuhoaminen. Aggressio on niin vaarallinen asia, että sellaista julkisesti esittävä, saa nopean lyttäyksen, viha koetaan aggressiivisena tekona, vaikka se olisi vain tunne. Onko ihminen vihainen usein vai tunteeko vihaa jotakin kohtaan sairaanloisesti ja ovatko ne samoja asioita? Pieniä vai isoja asioita? Eläimiltä aggression kokee suoremmin ja se tulee päälle, mutta onko se vihaa?

Ihmisen virheet tulevat nykyajassa korostetusti esille ja itseä katsotaan paljon, virheettömyyttä painotetaan erityisesti ja olemme paljon esillä somevirroissa, toisessa todellisuudessa. Virheet: kirjoitusvirheet, ajatusvirheet, muiden ajatusten toistaminen, vaikka ne olisivat virheellisiä, ulkonäölliset erilaisuudet koetaan helposti virheinä, kun ne poikkeavat symmetrisestä ja sovituista kauneusnormeista, väärä vaatetus, mikä tahansa huonous, jota pitää hävetä. Ne ovat kaikkialla, asiat, joista on päästävä eroon, poikkeavuudet ja huonommuuden häpeä. Voittamisen pakko saattaa olla isoimpia tarpeita, tarve olla ja pysyä oikeassa. Miksi tuntea huonommuutta ylipäätään tai siirtää osansa elämässä tunteeksi? Keskittyminen on ulkoisessa olemuksessa ja väärin ajattelussa, kaikki pistetään merkille, kuminauha treenitrikoiden persepuolella, huomauttelu, kun olet vaan vääränlainen, myös sanattomasti. Toisten väärinajattelua ja -tekemistä kyttäävä, on siis itse se, jollainen toisten tulisi olla. Katsominen on keskiössä ja on katsottava, on katsottavana, kuinka asioita tehdään oikein ja kaikki näyttävät samalta. Millaista kulttuuria näin luodaan, jää vähemmälle pohdiskelulle sisältöjä luodessa, koska kaikki arvostelu periaatteessa on oikeutettua, mikä on hyväksyttyä ja hyvää, silti kaventuu, kun sana ei ole vapaa ja toisinajattelu on vihaa. Vapaus on ja ei ole. Toki vilpittömästi yritetään myös olla avuksi, jotta asioita osattaisiin tehdä paremmin.

Naisvihasta puhutaan paljon, ihmisvihasta ehkä vähemmän, tai kansanmurhia tapahtuu. Myös liioittelua on paljon, omien tunteiden ja kärsimyksen. Kuinka tietää, mikä on totta, kun feikki on totta ja sitä on paljon, feikkiä, leikkiä, keksittyä ja puppua? Mistä viha syntyy ja minkälaista yhteiskuntaa se tuottaa? https://fi.wikipedia.org/wiki/Viha Alistaminen on hyvin sisäänrakennettua, pyrimme valtaan ja se toinen pitää tuhota. Rinnakkainelo ei ole mahdollista. Toisen saavutus on itseltä pois-ajattelu on kuulemma sukupuolten välillä lisännyt vihaa. Sukupuolen takia lyttääminen ei ole kilpailua taidoissa ja onko tarkoitus, ettei naisena saisi edes yrittääkään ja ei todellakaan mahdu joukkoon vai oliko joku muu virhe? En tiedä, outoja asioita. Kuulostaa uhkaavalta, uhkia on monenlaisia, henkilökohtaisella tasolla ja kansainvälisesti. Saattaa olla, että toinen ihminen on uhka toiselle ja se on normaalia.

https://youtu.be/St9x4kK18k8?si=3pHC9m79-dl8J8jZ Kiinnostava esimerkki on tämänhetkinen ja ajassa elävä aktivismimyllerrys, jonka vastapuoli ja kriitikot ovat saaneet kovaa kohtelua ainoastaan pyrkiessään seisomaan totuuden ja oikeuden puolella kuten brittiläinen Graham Lineham, jota vastaan transaktivistit hyökkäsivät ankarasti. Menetykset ovat isoja ja vastaantuleminen voi olla mahdotonta eli kuka oli väärässä ja toimi väärin-loppuselvitystä tuskin on aktivisteilta odotettavissa, koska he ovat ainoastaan oikeassa ja oikeutettuja kohtelemaan huonosti pelkästään mielipiteen esittämisen johdosta. Medialla on tässä sodassa iso rooli. Se on ottanut aktivistin osan kannettavakseen, sen sijaan että välittäisi uutisia. Eikö tämä ole kovin infantiilia ja kuvaa katsellessa ja tehdessä vallan väärinkäytön mahdollisuus on varsin suuri? Vallankäytöstä nimenomaan on kyse, siinä negatiiviset tunteet auttavat, pelon avulla saada valtaa. Voi kysyä, millä oikeudella ja mitä omankädenoikeus tekee tässä ajassa, jossa rakennetaan aitoja, vaikka joissakin paikoissa niitä ei saisi olla, kuten raja-aitoja? Polarisaatio nimenomaan tekee maailmasta muuta kuin vapaamman. Missä vaiheessa aktivismi menee yli oman asiansa kanssa, mikä usein on suvaitsevaisuus ja rakkaus, kuten love is love-slogan saattaa luvata, että kaikki on sallittua rakkauden tähden? Rakkaus mihin? Omaan itseen ja oikeassa olemiseen?

On tavanomaista, että ryhmässä käydään yhden kimppuun. Joukossa on voimaa ja tässä ajassa se on vihan voimaa kovin usein. On erikoista, kuinka paljon vihaa erimielisyydestä saa osakseen, siis että ajattelee toisin, aivan kuin se olisi kiellettyä. Viha synnyttää pelkoa ja lisää inhoa, mikä on joidenkin tarkoituskin. Myös postmodernissa maailmassa erimielisyys on normaalia toimintaa ja sitä ei pitäisi pelätä, ääneensanomista kuten ei toisin tekemistäkään.

Yritän toisaalta ymmärtää tällaista mieltä, joka ei osaa ajatella toisin ja miksi fanaattisuus olisi hyvä asia. Yhdenmukaistamisen paine on orjuuttavaa ja nöyryyttävää.

Viha on normaali tunne. Vihan käsittely on silti monin tavoin vaikeaa, tarvitseeko pelätä ja kuinka paljon, käy mielessä. Onko panikointi hyvä reagointi? Toisaalta meillä on hyvin reguloitu kulttuuri, jossa aggressioiden ja negatiivisten tunteiden näyttäminen on kiellettyä ja sitä pidetään uhkaavana. Somen anonymiteetti antaa tähän kivan ratkaisun. Sukupuolten osalta on kiinnostava miettiä, kuinka sukupuolten sallitaan näyttää tunteitaan ja kuinka molemmat taiteilevat sallitun ja kielletyn välimaastossa.

Viha saattaa olla isoin asia, mitä ihmiskunta käy läpi ja mikä muuttuu, on usein väkivalloin.

Sananvapaus, Suomi ja feikkisome. Miten feikki Suomi on?

Suomessa on pitkä perinne hiljaa olemisesta. Meitä pidetään ujoina, mutta mielestäni se on varautuneisuutta, joka on selviytymiskeino. Hiljaa olemista ohjaa pelko. Voi myös puhua hiljentämisestä ja sensuurista, koska on olemassa uhka, joka tuhoaa ihmisen työn ja maineen, oletettavasti ja mitä luultavimmin. Uhkia on lukemattomia ja en ole varma, onko Suomi ollut varustautunut kaikkiin. Venäjäkin pääsi yllättämään sodallaan ja ettemme olleetkaan ystäviä. Puheen uhkaavuus otetaan hyvin vakavasti. Se on helpoin uhka käsitellä. Venäjä hallitsee vaikuttamisen höpöpuheilla. Puheen säätely on itsekullekin tarkastelua vaativa asia: puhuu joko liikaa tai liian vähän, vääristä asioista eikä sano asiasta, mistä pitäisi. Miten korruptoitavissa suomalainen on ja löytyykö selkärankaa?

Suomessa useimmiten olet hankala, jos puhut epäkohdista ja sanasi uskottavuutta epäillään, niin kauan, kunnes paljastuu todellisuus. Suomalaiset ovat kovin yllättyneitä maansa tilasta tai ehkä jotkut ei. Epäilijöillä ja totuuden etsijöillä on Suomen suhteen kiinnostavat ajat. Kuinka kauan asioiden peittelyä voi jatkaa? Kuinka korruptoituneita lopulta olemme ja miksi näin on voinut jatkua? Koska olemme korruptoituneita ja peloissamme. Millaisesta sananvapauden tilasta voi puhua, jos anonyymiys on hyvin suositeltava tapa puhua epäkohdista? Kuulostaa epäkohdalta.

ChatGPT antoi esimerkkejä anonyymiyden tärkeydestä. Arabikevättä aikaansaivat netin anonyymit ja naisten on joskus ollut järkevää tai jopa kiinnostavaa esiintyä miehinä, jotta saisivat työnsä esille. Arabikevään onnistuminen jäi haaveeksi, mutta miehenä on nainen voinut menestyä. Olemmeko edelleen tuossa pisteessä? Kostotoimet ja ääneen pääsyn estäminen ovat myös Suomen todellisuutta. Joku pöyristyy kun terffi pääsee ääneen Hesarissa. Kimppuusi hyökätään, jos olet erimieltä. Se nyt ei ole mitään uutta, stalkkaamisen ja häirinnän ulottuvuudet tosin ovat ja ehkä myös tunteiden suojelu on jotain uutta näin laajassa skaalassa. Syyt ja miten painavia ne ovat vaihtelevat, mikä tekee asiasta erikoisen. Koirankakka-aktivisti kokee oikeudekseen kaikenlaista. Keskelle kävelytietä jätetty kakkakin on protestin oloinen. Minä olen sitä mieltä, että koirankakat on kerättävä pois ja koirien irtipito kuntopoluilla on kielletty monesta hyvästä syystä.

Vaalimme demokratiaa ja ääneen puhumista, itsenäistä ajattelua, ehkä ei niinkään. Itsenäinen ajattelu on vaarallista ja siinä on outouden kaiku. Se on usein vastaansanomista ja kyseenalaistamista, omituisten, jopa järkevien mielipiteiden esittämistä, mitä seuraamuksia pelkäävä karttaa, siis järki ja erilaisuus on pelottavaa.

Taiteessa ns. ääriajattelu on ollut muutokseen johtava ja ensiarvoisen tärkeä asia, että joku uskaltaa ja kokee tärkeäksi mennä vastavirtaan kaikesta huolimatta, epävarmana tuloksista ja vastaanotosta. Ääriajatteluna voidaan pitää kaikenlaista, mikä tekee tämän hetken ääriajattelusta pullatuoksuista, koska fasisti voi olla tukiessaan Päivi Räsästä, vastustaessaan puberteettiblokkereita, hallitsematonta maahanmuuttoa ja tukiessaan Israelia. Entinen punkkari voi löytää itsensä äärestä konservatiivien kanssa, kun kokee tolkun olevan siellä.

Ei ole uutta, että Suomesta puuttuu uskallusta. Lauma-ajattelu on kivaa, kunnes ei olekaan. Ehkä epäonnistuminen laumana on opettavaisinta, kollektiivista oppimista. Munauksen laajuus on myös sen mukainen. Kun ryhmänä kuvittelee jotakin todeksi, eikä se ollutkaan niin.

Millaisia motiiveja ja käytäntöjä Suomessa tällä hetkellä on sensurointiin, ihmisten käytöksen ja puheen säätelyyn? Räsänen lainasi raamatuntekstiä ja joutui vuosia jatkuneeseen ajojahtiin. On paljon ihmisiä, joita pidetään haitallisina ja vaarallisina mielipiteineen. Kuinka vaara määritellään, muuten kuin, että se aiheuttaa vammautumista, loukkaantumista, pysyvää haittaa ja hengenlähtöä? Rokotekriitikot ja radikaalifeministit yhtälailla ovat naurettavaksi tekemisen ja hiljentämisen alaisina. Loukkaantuminen on nyt niin vakava rikos, että kaikki poikkipuolinen on rikollisen vaarallista ja aiheuttaa epävakautta, mikä on tunnetasolla vaarallista. Romahtaminen uhkaa monella tasolla, mutta tunteita ei saa horjuttaa. Tulee itku. Briteissähän näin jo on. Ajatusrikos on rikollisempaa kuin pedofilia. Kuinka haitta enää määritellään?

Nyt kyseessä on tappelu siitä, mikä on totta, kenen totuutta uskomme ja onko olemassa yksi ainoa totuus. Raamatun totuudellisuus on edelleen uskon varassa ja kirjan lainaaminen on sallittua uskonvapauden nojalla, joten en edelleenkään ymmärrä, miten on mahdollista syyttää raamatun lainaamisesta. Muslimien ajatukset homoista ovat huomattavasti raaempia. Jotkut uskonnot ovat sentään kehittyneet. Pakottaminen vaikuttaisi olevan keino saada yksi ainoa totuus voimaan. Niinhän muslimit myös tekevät. Erikoinen tilanne, mitä ja ketä suojellaan ja millaisin perustein. Alistetuin uskonto-kilpailun voittaa islam. Sananvapaus ei ole kuulunut yhtäläisesti kaikille, on moni sanonut ja siltä vahvasti näyttää. Sananvapautta säädeltäessä mielivaltaisesti kansalaisten ja viranomaisten kesken, en tiedä, kuinka paljon harkintaa käytetään, niinkuin nyt on mahdollista, vaikuttaisi harkinnan olevan asia, jota tehdään oman edun ja miltä asiat näyttävät kautta. Kun ajattelee ääneen, kuten on sallittua, on turvassa, puhuu vain valmiiksi annetun kaavan mukaan, ettei ole sitä ja tätä ja leimaudu. Vielä erikoisempaa on, että yksilöllisyys, oman itsen löytäminen ja itsellisenä oleminen ovat diversiteettipuheen keskiössä. Kuinka olla oma itse on, että voit poiketa valtavirrasta, mikä tekee sinusta oudon ja pelkästään siksi silmätikun. Oma itse nähdään mieluusti poikkeavana ilmaisuna, vaikka meiltä on kesken itsen tarkastelu ja onko sellaista lopulta olemassa.

Pienen Suomen kohdalla voi olettaa, että koko vaikuttaa, mitä voi sanoa ja tehdä, aivan kuten meidän on ollut haastavaa löytää itsemme, kun on pitänyt miellyttää muita. Olemme aina varpaillamme, menetykset ovat takaraivossa, mutta aivan kuin olisimme omaksuneet naapurimme tavat. Pelko pitää elossa. Maansisäinen suhmurointi on paljastuessaan kovakin yllätys, nimenomaan ehkä siksi, että joku on ollut todella rohkea ja kertonut, mitä on tapahtunut, kaikille. Yllätyksemme Suomen suhteen kertoo jotain kulissikulttuurista, jossa elämme kovin tyytyväisinä, sen hetken, kun kulissi kestää. Mitähän kulissi kestää? Millainen psykologinen kuva Suomesta on syntymässä? Ehkä Venäjän sodan ja Trumpin myötä tulee näkyväksi, millainen syyllistämisen ja mustamaalaamisen kulttuuri myös Suomea vie. Se on brutaali ja yksisilmäinen. Löydetään rumalta näyttävä asia, tämä sanoi näin ja laumana isketään median avulla, voiko näin sanoa, vaikka nyt säkkigate tulee mieleen (siellähän on ihminen sisällä ja se on hänen kulttuuriaan). Venäjän ja Putinin kanssa hyvää pataa kauan toimineen Suomen, ei luulisi kutsuvan ketään muuta putinistiksi kuin itseään tai jeesustella yhtään kenellekään hyvän ihmisen maskin takaa. Kehitysapuakin on perusteltu maakuvalla eli mitä meistä ajatellaan, jos emme lykkää rahaa pohjattomaan kaivoon. Melkoinen peiliin katsomisen paikka, mutta korruptio käy?

Sananvapautta tykkäämme siis puolustaa, mutta kun tulee hetki olla rohkea, se on harvinaisten ajattelevien ja välittävien yksilöiden tehtävä. Anonyymiydestä puhutaan osana sananvapauden toteutumista. Millaista rohkeutta on olla nimimerkin takana? Edward Snowdenin tapauksessa se on suojannut häntä, myönnetään. Paikoissa, joissa ei ole mahdollista käyttää omalla nimellään vapautta puhua kovaan ääneen asioista, olet persona non grata tai väärää sukupuolta, mikä naisille on ollut paikka naisille, anonyyminä on helpompi olla, jos paljastat, että maasi vakoilee kaikkia.

Hiljainen paikka, mikä edelleen on sukupuolelleni tuttu ja vetää hiljaiseksi. Talebanit ovat vieneet naisten äänen ja näkyvyyden äärimmäiseen, että voisi pitää heidän käsitystään naisista saastaisena, että naisia on kohdeltava elävinäkuolleina.

Tekeekö anonyymiys anonyymistä feikin nykyään, somen ollessa suurelta osalta feikkiyden ja teeskentelyn kenttä? Maskin takaa voi olla mitä tahansa ja esittää mielipiteitä laidasta laitaan. Anonyymiys tosin voi tehdä tekijästä neutraalin. Teoksen ja datavirran voi esittää ilman henkilöön liittyvää painolastia ja politiikkaa. Ehkä olen vain loputtoman kyllästynyt anonyymiyden väärinkäyttöön, koska pellemaailma on fakta ja bottivyöry tekee jonkunlaista vallankumousta.

Kesän 2024 maisemasaldo, jonka nimesin Kaaoksen kestäväksi mantraksi.

vesiväri, 2024

Kaaoksen kestävä mantra välillä Siivikkala-Lentävänniemi.

Olen valinnut materiaaliksi vesivärin paperille sen herkkyyden takia ja kuinka vesivärillä sen oletetussa yksinkertaisuudessa voi ilmaista jotakin nykyajasta vai puuttuuko kuvasta jotakin nykyaikaista kuten vaikka kylmäasema. Maisemamaalaus yhdistettynä ajatuksiin jumaluuksista mytologioissa ja kuinka se resonoi nykymaailman kanssa tai mitä pidetään jumaluutena. Mikä on lähellä ja ei näe, mitä nyt kuvittelemme luonnosta ja millaisia muotoja luonnonmuodostelmat ovat silmillemme, näemme niissä itsessään eläviä olentoja, kuten saari järvessä voi näyttää ketulta. Mitä pidämme tärkeänä ja mitä emme, kuten esimerkiksi taiteessa, kuinka kuvallisuus, kädenjälki ja kuvantekeminen resonoivat ja ovat ajanmuutoksessa, kuvantekemisen muutoksessa ja mikä muuttuu, kuinka taiteilijuus muuttuu. Kuinka symmetrisyys maisemassa on meistä kaunista, harmonia edelleen vai ymmärrämmekö harmoniankin jo uudella tavalla vai onko se vain tylsää. Pyrimme luomaan kuvia nettiin, joissa asiat ovat sopusuhdassa ja kauneus on hyvin keskiössä, tietynlainen kauneus, hyvin puunattu ja käsitelty. Itseäni kiinnostaa, mikä luo disharmoniaa muu kuin sää (miten huono sää kuvaa maailmantilannetta, odotusta jostakin pahasta) ja kuinka maisemakuva, on isossa osassa Instassa, paikoissa, joissa on käyty tyyppisesti, esitetään meille ja toistanko maalatessa itse jotakin netin kautta luotua kuvantekemisen tapaa vai vanhoja maneereita siitä, millainen vesivärimaalauksen on oltava.

Mytologiat ovat hyvin visuaalinen, sotkuinen verkko ja vanha kuvasto. Suomen maisemat taas ovat selkeitä ja siistejä. Puhtaus on mikä Suomen luontoon liitetään. Kliinisyyden lisääntyessä ja (oletan) visuaalisuuden yksipuolistuessa (diversiteetin kaventuessa), vaikka elämme hyvin visuaalisessa maailmassa, kenties kaipaamme myyttisiä hahmoja ja kuvittelua, jossa voimme itse olla myyttisiä. Puhuuko kukaan enää puunjumalista? Tv-sarjoissa toki yhdistellään varsin runsaasti luontomyyttisiä tarinoita ja hahmoja todelliseen. Lady of the Lake on yksi kiinnostava nimi, joka jäi mieleeni, että järvessä asuu joku sinne uponnut (upotettu) tai muuten ikiaikainen olento.

Meillä on hyvin rikas luontouskomusten ja myyttien historia. Nykyihmisen ristiriitainen luontosuhde on kiinnostukseni kohde. Luontoa puolustetaan, mutta luonto on kaukana ja erillään meistä varsin tiukasti. Luonnon tärkeys ihmiselle on hyvin välineellinen, luonto on käytettävissä brutaalisti ja tehokkaasti, on edelleen ristiriitaista, kuinka paljon myymme luonnon hyvää tekevällä voimalla kaikkea mahdollista, mutta mitä muutakaan ihminen voi kuin ottaa luonnosta ja hyväksikäyttää sitä. Ilman luontoa ei ole meitä. Ryhdyin miettimään asiaa uutisista: millainen jumalakäsitys meillä on, jokaisella omansa ja joku on itse jumalatar eli hyvin narsistinen pyrkimys, että jokainen kuin omaa jumalallisia piirteitä ja pyrkii luomaan ikuisen ja kestävän kuvan itsestään ja pystyy kuin jumala muuntumaan toiseksi. Luonto on juuri se jumaluus, jota kohtelemme huonosti, aivan kuten Ganges on hinduille elävä jumalatar pullollaan saastaa ja ruumiita, koska se puhdistaa saastasta ja kuolemasta, sen voi täyttää saastalla, näin uskotaan, luonto tosin uusiutuu, mutta silti, ristiriitaista ja toksista. Jumaluuksien kauhistuttavuus on meistä kiehtovaa, jumalat ovat kuvitteellisia ja kaukana, entä ihmisen jumalallinen laatu? Meille uskotellaan monenlaista ja mieli on vahva kuvitteleva elin. Monituhatvuotinen myyttihistoria ja luonto ovat ehkä huonosti käsitettävissä nopeassa teknologisessa muutoksessa muuten kuin viihteellistettynä ja nyt on käynnissä melkoinen kulttuurien, uuden ja vanhan mash-up, sotkuiselta näyttää jumalien ja jumalattarien taisto ja todellisuuden yhdistäminen ja toisaalta kiinnostavalta. Ehkä saamme vain vanhan raamit ja olemme muuten tyhjää täynnä. Uuden luomisen kannalta kiinnostava tilanne. Kuinka uusi on mahdollista ja mikä on uutta?

Ehkä luovuus ja uudistuminen tulee tuhon kautta, jotkut menetykset voivat olla lopullisia. Miten vähän nykyihminen tietää, mihin olemme menossa, mutta kuvittelee tietävänsä hyvin paljon. Ennustettavuus on käynyt vaikeaksi, kun emme enää tunne vihollista, kuten Venäjä on osoittanut.

Luonnontila on akuutti aihe, metsät, vesistöt ja lajikato. Eräässä hindukertomuksessa askeetti menee metsään elämään, elettyään leveästi tuhat vuotta. Hän seisoo yhdellä jalalla, juo vettä ja syö ilmaa seitsemän vuotta. Mitä voimme ajatella mytologiasta nykyihmisen kannalta? Kuinka tehokasta luopuminen on tai syyllisyys? Ehkä tuollainen käytös oli outoa myös tuhansia vuosia sitten. Hinduismissa mikään ei katoa kuollessaan, kaikki energia on olemassa ja kiertää kehää. Hinduille universumi on suljettu muna. Jumalatar puhdistaa kaiken lian ja päästää pahasta tuhon ja luopumisen kautta. Ihminen ei pysty samaan kuin jumaluudet, vaikka kova on yritys. Haluamme voittaa biologian. Hän on täysin luonnon ja vallankäyttäjien (ja ehkä jumalten) armoilla.

Luonto mielellään valjastetaan ihmisen elinvoiman kuvaksi. Usko on kova, silti luonto mielellään ja helponoloisesti tuhotaan pikavoittojen takia. Tuhoaminen on helppoa, sanoi kolmipäinen jumala. Mitä saamme lopulta ja pelastaako luonto meidät? Aliarvioimme luonnonvoimat ja yliarvioimme itsemme?

Erityisen huvittavana pidän taiteen halua puolustaa islamia, se on tuo nykyajan alistettu uhri ja poliittinen taide on kuin tehty propagandalle. Muslimiapina kiittää.

Lähes kaikkea mitä taiteessa tehdään, perustellaan politiikalla nykyään eli taiteilijat ovat poliittisia ja jos näin ei ole, taiteesta puuttuu sisältö, iskevyys ja kiinnostavuus. Kantaaottava on synonyymi kiinnostavalle. Se, mikä on ajankohtaista mediassa, siihen reagoidaan taiteessa. Aivan kuten twiittiin reagoidaan reaalimaailmassa. Kun taiteilijaa syrjitään, on se siksi, että hän joko kritisoi ääneen taidesysteemiä tai jotakin uhriasemassa olevaa ihmisryhmää, jolle taide antaa suojelua ja turvaa. Stalkkaaminen ja häirintä vuodesta toiseen ovat sallittuja epätoivottua ja väärin ajattelevaa kohtaan. Suojelu ja turva taiteessa on sinällään erikoinen ajatus. Turvallinen taide on yleensä vastakohta kiinnostavalle ja politiikka on sallivassa maassa moniäänistä, mitä taide ei ole eikä politiikka taiteessa, jossa kuvitellaan olevan vasemmalla. Sanon kuvitellaan, koska taiteen epäkohdille ei tapahdu yhtään mitään, koska niille jotka sanovat asioista ääneen, käy ikävästi. Islam on sellainen turvaa ja suojelua tarvitseva uskonto, jota vasemmistolainen taide tykkää viimeiseen mieheen ja naiseen puolustaa uskonvapauden nojalla. Tässä kokonaisuudessa on niin huvittavia asioita, että olen tullut tulokseen, etteivät he näe itseään, myöskin islamin tuntemus on heikko. Ristiriitaisuuksien määrä on häkellyttävä. Kun selitetään asiat sellaisiksi, kuin niiden halutaan olevan, luo pintamaailman, joka ei kohtaa todellisuutta. Useinkin todellinen maailma on taiteelle liian todellinen ja olen huomannut duunarin arjen olevan faabeleiden varassa ja siitä ei yksinkertaisesti tiedetä mitään, koska se ei kiinnosta. Luuserit ja köyhät eivät sovi taiteeseen, etenkään kotimaiset ja valkoiset. Oletuksia ja kuulopuheita sen sijaan tykätään ja halutaan pitää elossa, sillä lailla ei-toivotut pysyvät poissa. Oletukset ovat samat aina, hyvin keskiluokkaiset, seksistiset ja kuluneet, hämmentävän vähän jos ollenkaan muutosta tapahtuu, vaikka siitähän te koko ajan jauhatte. Olen luullut, että oletuksista juuri halutaan eroon, mutta se koskikin vaan sukupuolta englanniksi. Täytyy tietää enemmän eikä luulla, joohan ja kavereiden tietämyksen varassa etenkään ei kannata junnata. Minäkin luulin, että yliopistossa saa yliopistotasoista koulutusta, mutta olin niin väärässä, etten varmaan pääse tästä pettymyksestä yli. Siis tiätsä, mitä mä tarkotan? Siis maisterikoulutus on kanditasoinen eli siellä on pääasiassa alkeistason kursseja ja palkattuina vitun tyhmiä aaseja. Tänne kannattaa nyt tulla ulkomailta asti hankkimaan tutkinto, etenkin Kiinasta.

Mitä tarkoittaa yhteiskunnan ja taiteen kannalta näin politisoitunut taide ja media, joka omasta mielestään tekee hyvää ja pyörii ympyrää, jossa eriävät mielipiteet ja toisenlaiset poliittiset kannat on hiljennetty ja kaikki muu kuin heidän itse määrittelemänsä vasemmistolaisuus on oikein? Millaista taidetta saamme ja mitä pidetään hyvänä taiteena, kun kriteerinä on oikeamielisyys, oikeaoppisuus ja samanmielisyys, myös kivat vaatteet on plussaa? Muslimiapina tosiaan saattaa sanana satuttaa, aivan kuten muslimien meitä eläiminä pitäminen. Olemme toki lähempänä apinaa kuin koiraa biologisesti, joten ihan sama. Olen sellainen koira, että puren takaisin. Itselläni ei ole ymmärrystä ihmisille, jotka lähtevät rakentamaan kalifaattia ja synnyttämään sotureita, saati niille kaikille islamistisille valtioille, joista yksikään ei ole demokraattinen, joissa edistyksestä voi haaveilla ja on länsimaiden avun varassa. Jostain syystä rahallinen apu lännestä kelpaa eli ei selkärankaa löydy sen vertaa, että itse elättäisi itsensä. Todella toivon, että kehitysapu lakkautetaan kokonaan ja samaa toivon taiteen julkiselle rahoitukselle. Sanotaanko, että erikoista leikkimistä taiteen kentällä aikuisten ihmisten toimesta. Burkhaa päälle vaan, jos ryhtyy hävettämään. Miten poliittista ja puolueellista taidetta halutaan julkisesti tukea, soisi poliittisten päättäjien miettivän tarkemmin. Itse luulen, että vasemmistolaisuus riippuu juuri apuraha-ja tukikulttuurista, ei työläisten asioiden ajamisesta eli valtion raha on ihanaa sosialismia, kyllähän sen tietää Guggenheimkin. Missä vaiheessa tosiaan taide on vain propagandaa ja aivopesua, miltä esimerkiksi sikatiloja vastaan kohdistettu taideteos ja koululuokkien sisään kuskaaminen teosta katsomaan vaikutti. Eläinsuojeluaktivismi tähtää eläintuotannon alasajoon ja Ylen jutussa väitettiin, ettei kenenkään elinkeinoa haluta tuhota. Taide tekee juuri sen, jos ajattelee ja tekee väärin. Vaikutusvalta on varsin suuri näinkin marginaaliselta joukolta ja mielipidevaikuttaminen on taiteessa iso juttu, ei hyväksyntää helpolla jaeta omasta mielestään avoimessa skenessä, tosin ketä sellainen kiinnostaa? Taiteesta pitämiseen vaikuttaa, mitä taiteilijasta ajatellaan ja mitä taiteilija ajattelee eli olet myös taidetta, kun teet taidetta ja olet politiikkaa kun teet taidetta. Taiteen älyllisyyden leima on vain kuvitelmaa ja mainosta. Kyllä aivoja saa jostain muualta etsiä.

Hospitality theme continues

Next time bring your own food.
Next time bring your own drinks.
Next time bring your own jokes.

Instant ideas for videos, 2013

Romantiikka myy: kommunistit juoksevat rahan perässä. He pitävät rahoistasi, eivät sinusta.

Mitä romantiikka tarkoittaa ylipäänsä taiteessa? Taiteessa romantiikka on hiukan eri asia kuin ‘oikeassa’ elämässä, mutta ne saattavat taiteilijalle yhdistyä omituisella tavalla, kun taiteen ‘oikea’, elämä ja tekeminen kohtaavat. Taide on kulissi, kulissi on se millä tätä asiaa myydään ja se on hyvä olla pystyssä, mutta onko se taidetta? Itse lähdin opiskelemaan kuvanveistoa 1998, vaihdoin muotoilupuolelta, koska siellä ei ollut tarpeeksi opettajia, joka laman jälkeen ihmetytti minua, ettei opettajia löytynyt, kuten meille sanottiin. Koulu oli juuri vaihtunut AMK-muotoon, mikä vanhempien opiskelijoiden mukaan selkeästi heikensi opetuksen laatua ja tottahan se oli: ei yhtään vierailevaa opettajaa esimerkiksi. Muotoilua on haasteellista opiskella itsenäisesti, taiteessa se on helpompaa. Kyynisyys ja aliarvioiminen taiteessa ilmeisesti kuuluvat asiaan, koska ne ovat pääasialliset tavat kohdata mitään, etenkin joku tuntematon taiteilija (mitä tilannetta voi joutua käyttämään hyväkseen). Astuin kuvanveiston saliin ja ilmeinen reviirinsuojeluvaisto iski, kun kuuluva kommentti oli, kuka vitun ääliö tuo on. Noh, minä esittelin itseni ja ryhdyin työhön. Kuinka persettäni kommentoitiin opettajan toimesta oli myös kiinnostava ‘taiteellinen’ interventio ja yritys saada minut tuntemaan itseni alastomaksi, mutta jos työni esimerkiksi loukkaa maahanmuuttajia, siitä täytyy olla erityisen varovainen, näin hän minulle kertoi. Hämmästyttävää, mutta totta. Niinhän se menee, esineillä ei ole tunteita, joten minulta on turha kysyä, miltä tuntuu, eikö totta. Aina vain pelkästään helvetin hyvältä. Ajatella, että minä olen tässä se haitallinen ja ilmeisen pelottava, koska ajatukseni saattavat oikeasti muuttaa jotakin. Muutoksen ja kritiikin pelko on taiteen kohdalla todella outo ilmiö. Kaipa tarkoitus on jämähtää ja sitten vain sekoitetaan.

Ymmärrän, että kilpailu on kovaa, mutta itse yritän pärjätä osaamisella, en kenenkään alasampumisella enkä hiljentämisellä. Osaaminen alalla tuntuu olevan todella hakusessa edelleen, nämä huippuosaajat kaveeraavat kyllä keskenään hyvin lahjakkaasti. Ehkä se on alalla vaadittava suurin taito. Taidehan on kaikkia varten, paitsi taiteilijan ammatti.. Ihmistä on helppo haukkua ja hänen kehumisensa on äärimmäisen vaikeaa, kun hän ei ole kaveri ja varsinkin kun ei kestä, että hän puhuu vastaan tai protestoi jotakin niin täydellistä kuin taiteen ammattilainen vastaan. Vastaansanomisen ja kritiikin sietokyky on taiteen egoilussa ja kuka puhuu-hierarkkiassa varsin heikko. Se siitä feminismistä ja kommunismista taiteessa. Ne ovat kauniita ajatuksia, joiden kautta kommentoida ulkomaailmaa ja saada itselleen hyvän ihmisen aura, ideoita vain ei sisäistetä ja ymmärretä konkretian tasolla, jolloin olisi pakko saada aikaan esimerkiksi nollatoleranssi syrjinnälle ja seksismille. Kyllä te puhua osaatte, tekojen laita on sitten ihan eri juttu, kun voi olla kaverista kyse ja omasta urasta. Mielestäni pelottomuus ja tietynlainen uhrautuminen taiteen eteen on pakollista, jotta saavutetaan jotakin merkityksellistä. Se on vallankumouksen perusjuttuja, itsensä unohtaminen.

Ihmisenä ja tekijänä kasvaminen taiteen kautta on ollut oleellinen asia itselleni. Mitä taiteen haluun muuttaa mitään tulee, olen hyvin skeptinen, mahdollisuus on toki aina olemassa ja se on otettava. Pelko, että skene ei hyväksy ja ajattelee, että olet haitaksi liiketoiminnalle, on 100%. Se vaan kertoo vastalauseen tarpeellisuudesta. Todellinen muutosvoima tulee marginaalista, kuten ennenkin on tullut ja taiteen historiasta voimme lukea, miten vallankumouksellisuus ja väärintekeminen on ollut muutosvoimaista, vaikutusvaltaista ja oleellisen tärkeää taiteen ja ajattelun kehitykselle, ja lähes aina vastustus on ollut väkivaltainen. Reviirin suojelu ja muurin murtaminen että rakentaminen toistuvat syklisesti. Taidetta hallitsee maine ja raha, kuten kaikkea muutakin ja se ei ole hyväksi taiteelle, koska näiden kahden attribuutin kautta määritellään mikä on hyvää. Maineikkaan taiteilijan nimi on mainosta ja hänen sanaansa kuunnellaan. Positiosta kauniin puhuminen jotenkin kuuluu asiaan ja vallankumouksellisia voi kaukaa ihailla. He eivät pääsisi nykyään lähellekään taidekenttää, luultavasti jo pelkän hajun johdosta. Taiteella on edelleen oikea paikka.

Romantiikka siis myy, romantiikan aikakausi on meille se, jolloin kauneus oli lähellä ja Suomi nousi itsenäiseksi. Syntyi uusia ideoita ja aatteita. Kauneus on ympärillämme ja tämä liittyy taiteeseen, rakentamisen ja taiteen yhteyteen, mistä kauneutta etsimme ja mitä pidämme kauniina. Kauneuden olemus on, että se ottaa aikansa; rahaa meillä ei ole hitaasti tekemiseen enää ollenkaan, eikä varmaan taitoa saati halua. Meillä ei jostakin syystä enää ole resursseja, kapasiteettia, voimia, jonka voi päätellä jatkuvasta ulinasta ja tehokkuuden vaatimuksesta.

Romanttinen ajatus taiteilijasta, taiteilijaelämästä ja taiteen tekemisestä pysyy edelleen elossa, koska se on niin uljas ja kaunis ja ihana viininmaisteinen kuva, huoleton ja peloton hyppäys unelmaan saavuttamattomasta. Pelottomuus todellakin on puoleensavetävää, koska se on niin harvinaista, se on myös välttämätöntä ja se kohta kun ei ole muuta vaihtoehtoa. Jotakin kaunista on ehdottomuudessa, vimmaisuudessa ja mahdottoman tavoittelussa, ja kun tuon mahdottoman joku saavuttaa, on se inspiroivaa, ihailtavaa ja iloa tuottavaa muillekin. Satu köyhästä murjotusta taiteilijasta on totta ja viekoitteleva, mikä on edelleen mielestäni kummallista. Se myös huvittaa köyhää taiteilijaa, koska rahalla mitataan oletko taiteilija. Taiteilija on kuin sankari ja antisankari yhdessä, mitä taiteellinen vapaus ajatuksena kenties edustaa, että voit olla sääntöjä rikkova, melkeinpä millainen tahansa, mutta ole oikeanlainen, koska sinut tsekataan päästä varpaisiin. Kun taiteesi istuu kehykseen jossa on oltava, sinutkin hyväksytään?

Koskee edelleen miehiä, kuinka kauan härskiä käytöstä ollaan valmiit peittelemään ja sille naureskelemaan. Nainen on potentiaalinen tyrkky ja toinen taiteilija on ehkä hyödyllinen kontakti tai hyödyllinen hölmö, joten työ on yksinäistä ja yksinäisyydestään täytyy pitää. Sukupuolen takia vähättely taiteessa on niin tavallista, että se melkein kuuluu asiaan. Huonoja puolia romanttisessa taidekäsityksessä on, ettei se päde enää nykypäivänä taiteilijan työssä, silti kiiltokuvaan takerrutaan kuin lapselliseen ajatukseen inspiraatiosta. Asia on ymmärrettävissä myös sairauden kautta, jona taiteilijaa usein pidetään. Taiteilijassa on myös aina jotakin vikaa ja joku probleemi, josta syystä taiteilija on henkilökohtaisesti tunnettava, jotta hänen työnsä voi laittaa esille ja hänet esitellä muille. Mielenterveysongelmat yhdistetään taiteilijoihin yhtä hanakasti kuin alkoholismi ja muu häiriökäyttäytyminen, joten taiteen parantavat vaikutukset jäävät pohdituttamaan. Siksi hiukan kavahdan esimerkiksi taideterapiaa tai kun masentunut haaveilee taiteilijan ammatista: ala ei varsinaisesti toimi terapiana eikä taiteilijaksi lukeudu iltaisin viinilasin ääressä höpöttöjä, tosin ravintolassa verkostoituminen lienee yhä vahvassa käytössä. Alkoholi toimii huonosti mielenterveyden pelastajana, sanoisin samaa taiteesta ammattina, muista taiteen parantavista vaikutuksista en osaa sanoa. Nautintoaineet ja taide jotenkin elimellisesti ovat yhtä ja näin parannetaan maailmaa. Tämä ilmeisesti tapahtuu, kun sinut on hyväksytty sisäpiiriin ja käytät oikeita aineita? Silloin sinut on parannettu ja olet puhdas? Hajuttomuus ja mauttomuus lienevät nykytaiteessa trendinä, koska pelko on vahvasti läsnä, mitä samanmielisyys ja sulautuminen muuttavat?

Illuusiot, todellisuus, itse tekeminen, osaaminen ja saavuttaminen voivat olla hyvin kaukana toisistaan. Aivan yhtä vaikeaa tuntuu olevan ymmärtää, että taiteessa on kyse ideoista, ennen kaikkea omista ideoista eli kun sanotaan, minäkin voisin tehdä tuon, tarkoittaa teknisesti voit varmasti toteuttaa montakin nykyteosta, mutta alkuperäinen idea on jonkun toisen ja se idea on elimellisen tärkeä teoksen kannalta, ei välttämättä tekninen osaaminen. Hämmentävästi tämä taso jää monelta ymmärtämättä ja taiteilijaa on helppo halveksua että vähätellä, mikä on myös taideskenessä eli -maailmassa varsin normaali käytäntö ennen kuin taiteilija hyväksytään asiantuntijoiden toimesta. Eli kärsimys kyllä kuuluu taiteen tekemiseen, joka syntyy jatkuvasti itsensä todistelun tarpeesta, koska ei edes koulutus takaa mitään. Taiteilija roikkuu aina hiukan ilmassa, mikä voi olla merkki epävarmuudesta, joka ei niin kovasti nauttivalle, on todellakin kärsimystä aiheuttavaa. Joidenkin taiteilijoiden mielessä romanttinen taiteilijakuva on yhä sellainen jättiläinen, joka täytyy pitää elossa, ja jotkut ovat sekoittaneet perseenpuristelun ja seksismin romantiikkaan tai luulevat, että nuoret ovat tämän perinteen jatkajia ja ehkä ovatkin ja ajattelevat, että näin on hyvä edetä taiteessa edelleen? Seksikkäillä perseillähän tehdään uraa ja rahaa, ehkä kohta taiteessakin, niin iso asia naisen vartalo on ja siihen työntymisen mahdollisuus.

P.S: Ihanko totta kommunisti?
Mitä kommunisteihin taiteessa tulee ja joita on ilmeisen paljon, olen ymmärtänyt, että taiteilijan tuleekin elää yhteiskunnan tuilla eikä tehdä muuta työtä, etenkään pienipalkkaista paskatyötä, jota kommunistitaiteilija halveksii. Tämä tuli päin naamaa ja oli että wow, nyt on todellista kommunistisettiä. Kummallista kommunismia siellä keskiluokassa. Miten keskiluokkainen, hyvätuloinen on edes kommunisti tai halveksii köyhää taiteilijaa, koska voi? Nyt menee puurot ja vellit sekaisin taiteen tohtorilta. (Minkälainen ihminen tappaa kissan ja tekee siitä videon? Että sellainen opettaja..kannattaa siellä Aalto-yliopistossa olla tarkempi millaisia opettajiksi valitsette.) On myöskin kummallista kuinka vähän taiteen instituutioihin kohdistetaan kritiikkiä tai se hiljennetään valittamisena. Kun on poliittinen taiteilija, on varsin outoa jättää näin suuri yhteiskunnallinen vaikuttaja kuin taidemaailma, kritiikin ulkopuolelle, mikä käy yhteen uraa ajatellen, eikö totta. Taiteilijan ura rakentuu esiintymisestä taiteen paikoissa, joten älä ole hankala ja esitä kritiikkiä täydellisyydelle.

Tahdon viihdyttää, sua kiihdyttää.

Suomi mitäonmitä onmitäon.

Mitä on synnyttää hymyilevä lapsi lumiselle tielle ostoskeskuksen lähelle, päällä valkoinen yöpaita kuin teltta, pipo ja punainen huppari.
Harmaa päivä, tuntuva, märkä, hyinen, kuten usein siihen aikaan.
Voiko toivoa löytyä savusta? Mikä on toivon olemus? Se ei lopu. Se ei ole mahdollista, vaikka mitä tapahtuisi.

Kasvoni kertovat jotakin.
Ja kuinka häntä katson. Mitä sanon hänelle, jota en tunne?
Sanonko mitään, ehkä kysyn miksi, ja saan vastauksen, niin mitä, miksi, tai

katson taivasta ja sanon, kauniita pilviä.
Varon olemasta kovin arkipäiväinen, mutta olen silti.

Pilvet ovat aina kauniita.
Lempipilveni?
Maisemassa toisella puolella järveä.