suomeksi

Kiihkottomuuden estetiikka

| Henna Timanttimetsä

Kiihko on termi, jota on totuttu käyttämään vihastuneesta tunteesta, jossa käytetään sanoja ja kehoa painottamaan voimakasta tunnetta ja omaa kantaa. Kiihko on uhkaava ja kiihkoilija on uhka vaarantaen tasapainon ja mielen rauhan. Sellaiselta suljemme korvamme ja sellaisen kanssa emme halua olla missään tekemisissä, ellei asioissa todella ole jotakin pielessä, ja kiihkoilija onkin oikeassa, ha. Kiihkossa voidaan käyttää arveluttavaa toisen puolen vastaisuutta ja mustamaalaamista lyömäaseena tarkoituksella satuttaaksemme. Näin arvelen usein olevan puhuttaessa todellisesta kiihkosta, joka ei ole kovin harvinaista, väkivaltaisuutta, aggressiota, sytyttämistä runsaalla ja vahvalla puheella vahvoin sanoin ja visioin. Tiedon vääristely ja pahat puheet kuuluuvat todelliseen kiihkoiluun. Aggressio ja väkivalta eivät ole ainoastaan fyysisiä tapahtumia ja satuttaminen voi olla hyvinkin harmittoman oloista. Tämä kuulostaa sosiaaliselta medialta, juorupalstoilta ja politiikalta. Kiihko on puolelleen käännyttämistä jossa uskossaan vahvat ja tiedoissaan heikot kohtaavat, mutta se voi parhaimmassa tapauksessa saada aikaan palavaa keskustelua. Kuvaillakseni kiihkottomuuden olemuksen, joka islamin ja kristinuskon vastakkainasettelun aikoina painottuu erikoisesti eli on jatkunut melko kauan ja joka, kiihkottomuuden, sovittelevuuden ja tyyneyden ihanne, mielestäni Suomessa saa jännittävät mittasuhteet, on tehtävänä hankala ja kiihkoinen. Suomalainen auktoriteetteihin luottaminen ja toisaalta uskonpuute vaikuttamismahdollisuuksiin ovat mielestäni luoneet kuplan, joka hiljentää vastaanväittäjät ja venkoilijat. Kun ihmisistä ja tiedottamisesta on kyse, jotakin vääristyy aina, joten on oltava tarkka kuinka asioita lähestyy ja kuinka ne toteuttaa. Kenties olemme tulleet liian varovaisiksi ja pelkäämme toteuttaa ideoita, jotka voisivat älähdyttää ja poiketa totutusta kaavasta, jossa poikkeamia ei sallita. Vääristynyttä kuvaa emme voi välttää tarkoituksella kiillotetussa maailmassa, joka pyrkii kohti täydellistymistä ja harmoniaa ja jossa kiihko ja epäjärjestys ovat silti enemmänkin valtavirtaa ja määräävä asenne, jossa median on oltava näennäisesti  kiihkoton ja puolueettomuus eli asioiden tarkastelu monilta eri puolilta ilman omaa kantaa, voi olla liikaa pyydetty. Eli on toisinaan vaikea sanoa, mikä todella on vääränlaista kiihkoa, sellaista jota on vastustettava ja paheksuttava kun pääasiassa vaikuttaa, että kapitalistisen maailmankuvan vastustaminen esimerkiksi boikotoimalla on kiihkoa, kun kapitalisti itse ei ole kiihkoinen laisinkaan vaan harmiton ja hyvä liikkeenharjoittaja.

Kun tarkastelemme asenneilmastoamme laajemmin, tai ehkä oikeastaan olemattomuuden olemusta kun on oltava kuin ei olisikaan, koska kiihkoa ei saa olla jos haluaa tulla vakavasti otetuksi. Asiat ovat niin ja onhan toki niinkin sovittelevasti ettei synny äläkkää. Luterilaisessa älkäähän nyt kyllä se siitä ilmastossa on hyvä häslätä miljoonien ja miljadrien kanssa kun ei siitä kovin suurta meteliä kukaan jolla on asema nosta vaarantamatta omaa positiotaan. Älisijät ja vastustajat ovat niitä hankalia joilla on väärä asenne kun halutaan todella tahkota rahaa. Asennettamme kansalaistottelemattomuuteen, toisinajatteluun, erilaisuuteen ja yleensä mihinkään poikkeavaan on syytä kritisoida ja painottaa vaikutusmahdollisuuksiemme kapenemisen mahdollisuutta joka on todellinen uhka. Olemme omaksuneet niin totaalisen kiihkottomuuden metodin että kaikki poikkipuolinen ja hiukankaan kovaääninen on kiihkoilua. Perussuomalaisten provokaatioihin suhtautuminen on hyvä esimerkki ja etenkin kun osa heidän ajatuksistaan on osoittautunut paikkansa pitäviksi kuten huoli ghettoutumisesta, mielipiteet pakolaisvirrasta ja pakolaisten vastaanottamisesta eli pakolaisia ja hädänalaisia autetaan parhaiten siellä missä hätä on ei massavaelluksella maihin joissa rasismi, työttömyys ja sopeutuminen ovat oikea ongelma.

Kiihkottomuus on tullut tarkoittamaan Suomessa asennetta jossa kaikki on hyvin. Jossa voidaan toki sanavapauden nimissä sanoa oma mielipide mutta pääasiassa sillä ei ole hevonvitun väliä, koska kuka vittu sä oikeasti edes olet. Kiihkottomuus on pidättyväisyyttä, kykyä olla hiljaa ja mieluiten aina, pukeutua sopivalla tavalla ja nauraa oikeissa kohdissa. Kaikenlainen muu käytös on omituista ja sitä on kartettava ettei leimautuisi. Kiihkoton yhteiskunta jakaa leimoja kiihkottomuudessaan, siinäpä vasta kunnon kiihkoa. Jännittävä ristiriita on juuri tässä pidättyväisyyden ja ryhmäkurin pakossa. Kun ihminen kiihkoaa eli näyttää tunteiden koko skaalan ollessaan kimpaantunut asioiden laidasta, kimpaantuneisuus jota ei saa etenkään julkisesti näyttää, koska se on mielenvikaista, sivistymätöntä ja johtaa ongelmatilanteisiin kertoen että ihmisellä itsellään on ongelma koska hän noin reagoi. Kiihkoilija on ongelma kiihkottomuutta ihannoivalle yhteiskunnalle joka haluaa olla rauhallinen ja pysyä rauhallisena, haluamatta minkäänlaisia sekaannuksia vaikka miljardiluokan ongelmia rakennetaan tuosta noin vain koska halpa sähkö.

Kiihko yhdistetään terrorismiin, radikalismiin, epäselvyyteen, epäilyttävyyteen, epäammattimaisuuteen, epäherrasmiesmäisyyteen ja epänaismaisuuteen, vaikka naismainen on negatiivinen termi on epänaismainen vielä negatiivisempi. Kuka nainen haluaa olla epänaismainen?

Kuinka olla kriittinen?

| Henna Timanttimetsä

Kriittisyyteen ei kannusteta, koska se on hiukan uhkaavaa ja epämiellyttävää. Puheissa ja olemuksessa on oltava kiihkoton, tasaisen rauhallinen, äläkä vaan radikalisoidu tai olet ulkona ja hylkiö, potentiaalinen kouluampuja ja pommimiesnainen. Radikalisoitumista on monenlaista, toivottavasti se on edes joillekin selvää. Itse näen että ei ole muuta vaihtoehtoa kuin radikalisoitua eli vastustaa äänekkäästi monin tavoin paikallaan pysyvää mitäänsanomattomuutta joka pelkää muutosta. Pureva kritiikki koetaan loukkaavaksi, hyökkääväksi ja siksi se on tarpeetonta koska häiriö on häiriö (joidenkin mielestä). Tahallisesti pyrkiä pahoittamaan jonkun herkkä mieli ja aivan turhaan ja aivan kuin se olisi kritiikkiä. Kriittisyyttä ja reaktioita madännäisyyteen on monenlaista, joten taito kannattaa opetella jo pienestä pitäen. Kriittinen ajattelu, toisinajattelu ja tekeminen ovat pohja toimivalle kansalaisyhteiskunnalle. Se on venttiili ja perustarve ettei tarvitse tukeutua väkivaltaan tilanteissa kun ei tule kuulluksi, korjatakseen epäkohtia, korjatakseen jotakin mikä on rikki on pystyttävä keskusteluun, mielipiteisiin. Jos yhteiskunta ei halua kriittisiä, itsenäisiä ajattelijoita vaan massan joka tykkää mukavasta yhtenäisyydestä jossa kaikkien on oltava samaa mieltä tai oltava hiljaa koska emme uskalla olemme umpikujassa, ja siltähän tilanne nyt näyttää. Sanan- ja ilmaisunvapaus on tasa-arvoisen ja ihmisiä kunnioittavan yhteiskunnan perusta.

Taide jota tällä hetkellä varmaankin edelleen pidetään vapaana ilmaisunareenana ei sitä ole. Taide edelleen leijuu tavoittamattomana möhkäleenä jossa asiantuntijaa leikkimällä voi olla vallankahvassa muka sivistynyt (kyllä stereotypiat pitävät paikkansa). Tuo tahtoo pyöriä samanlaisena samojen kaavojen mukaan muuttumatta tarjoten mukavia posteja mukaville kavereille eikä osaa ottaa kritiikkiä vastaan, koska eihän hyvässä ole mitään kritisoitavaa. Tuota puhkaisematonta kenttää ei voi kritisoida olematta taidevastainen vaikka aihetta on runsaasti. Tapahtuu näivettyminen ja syntyy muuttumattomuuden tila joka on täysin taiteen sääntöjen vastainen, avoimen yhteiskunnan vastainen. Taiteessa vallassa ovat pääasiassa muut kuin taiteilijat, tilanne kertoo jotakin. Systeemi on melko käsittämätön kavarisuhteille ja kädenpuristuksille perustuva leikki. Syyt miksi muuttumattomuuden tilan halutaan niin kovin säilyvän ovat narsistinen vallantavoittelu, jalustalla seisomisen ihanuus, usko omaan kaikkivoipaisuuteen, omaan erinomaisuuteen joka ei enää kaipaa päivittämistä, vankkumaton usko auktoriteetiaseman saavuttaneiden erehtymättömyyteen, ja ai niin rakkaus taiteeseen, oma hivelevä herkkyys jota kaunis taide koskettelee niin viekoittelevasti, oh.

Purevien kriitikoiden hiljentäminen ja halventaminen ovat tyypillisiä tapoja pitää saavutettu asema, pitää tilanne muuttumattomana. Kateudestahan ne kitisee, vai mitä. Kun ajattelu on noin matalaotsaista ei halua edes ottaa osaa moisen systeemin ylläpitämiseen ja rakentamiseen vaan sen murtamiseen ja totaaliseen muuttamiseen. Äärimmäisen hyvä esimerkki on Guggenheim-projekti jonka toteutumista voi arvailla; kuinkakohan ne pärjää sen kanssa, ovatko ne pärjänneet ja mitä tästä voi ajatella muuta kuin Guggis on kaivanut kivan haudaan itselleen. Minäkin rakastan taidetta. Kovan rahan kusetusta ja valehtelua en. Mielenkiintoista on kuinka taiteella tahdotaan tahkota rahaa, millaista taidetta tuetaan. Taide tuo näkyvyyttä kaupungille, se on selvä. Mielenkiintoista on kuinka omia taiteen sisäisiä valta-asemia halutaan taiteen kustannuksella vahvistaa ja poliittista imagoa pönkittää pelaamalla omaan pussiin rakastamalla taidetta. Taide tuo rakastava instituutio. Näin paljon rakkautta kaikille. Jännä tuoda esiin rakkauden tunne ja herkkyyskin vielä, voih mä varmaan pyörryn kohta. Tuo rakkaus taiteeseen on niin valtavaa että on konsulteilta kysyttävä voiko Helsinkiin rakentaa museon. Ollaan nyt ihan varmoja, kun ei niistä turisteista tiedä mitä ne haluavat. Oma tuotto on turvattava, eihän sitä nyt tappiolla sentään toimita. Voi mikä luottamus minulla on tälläisiin tunteellisiin älynjättiläisiin, mutta onhan se niin, ilman pääsymaksuja ei meillä olisi varaa kustantaa tuota mahtavaa taidetta jota meille mahdollisesti maksua vastaan virtaisi ulkomailta jotta valaistuisimme ja oppisimme taas jotakin uutta, kuten ilmoille lausuttiin: oppisimme suuren maailma tavoille. Onneksi meillä on varaa ja tarve suuren maailman tavoille. Hoitolaitokset ja palvelutalot loistavat kammottavuudellaan, missä on taide? Taidetta niissä ei paljon ole vaikka kaupungit mielellään taidetta varastoihinsa keräävät. Edelleen voi kysyä mikä on taiteen tarkoitus? Kaupungeille se on lähes pelkästään sijoituskohde. Miksi joku vastustaa taidetta niin paljon että ei tajua mikä mahdollisuus Guggenheim on Helsingille ja Suomelle? Kyllähän se varmaan olisikin ollut jos salailu ja valehtelukulttuuri ei niin kovin paistaisi läpi, jos projektissa olisi jotakin aitoa ja haluttavaa.

Mutta takaisin kritiikkiin ja sen tarpeellisuuteen. Helsingin Sanomissa kerrottiin viime viikolla kuinka kulttuurirahat virtaavat kaupungin keskustan kulttuurilaitoksille vaan eivät suuremmassa mittakaavassa lähiöihin joissa taiteelle todellakin olisi tarve. Asiaan on onneksi tulossa muutos kun Helsingin kaupunki on ilmeisesti tullut järkiinsä ja tajunnut millainen mahdollisuus taide lähiöissä on ja jakaa puoli miljoonaa lähiöiden projekteihin yms. Jotain hyvää tapahtuu sielläkin päässä. Olinkin jo hetken huolissani, kyllä varmaan se konsulteille maksettu korvaus hyvästä työstä jollakin tapaa maksaa itsensä takaisin.. lol. Olinkin jo menettämässä luottamukseni kulttuurirahoituksen jakelijoihin.

Jos otamme kannan että auktoriteettiasema tuo 100% uskottavuuden ja luotettavuuden, kenties vielä enemmän, olemme todella hukassa. 100% luottamuksen tulisikin olla mutta kun asioita hoidetaan näin huonosti, on aihetta kysyä millä rahkeilla ihmiset pääsevät päättäviin asemiin? Jos kuvataide on alue joka on kritiikin yläpuolella, joka on hyväksikäytettävissä ja käyttökamaa jonka arvo on yhtä kuin hyötyarvo, mitä se on?  Kuten vaikuttaa, kuten on annettu ymmärtää, että taide on arkea ja tavallisuutta ylempänä, koska asiantuntijuus ylentää taiteen, asiantuntija joka on havaittu asiantuntijaksi muiden asiantuntijoiden avulla: näivettyminen on jo tapahtunut. Missä on itsekritiikki ja mitä taide tässä imagokilvassa on? Asiantuntijan ehdoton auktoriteetti ei ole hyvä asetelma edes tuolle asiantuntijalle saati taiteelle. Mitä tietoon, sen jakamineen, ymmärrettävyyteen, objektiivisuuteen ja totuudellisuuteen tulee, miten käy yhteiskunnallisen kehityksen kun taideasioista päättävä pieni ja salainen veljeskunta on näin korruptoitunut ja mätä? Entä taide joka myötäilee turistivirtoja, mitä se on? Onko se helposti sulavaa ja isoa? Luommeko näin kansalaisia jotka ovat pelottomia ja valmiita keskustelemaan avoimesti vai pelon yhteiskunnan jossa asiantuntijaa ei voi kyseenalaistaa, koska ei vaan voi? Taiteen sivistävä vaikutus varmaan jossakin piilee? Onko sivistys taiteeseen liittyvä asia niinkuin itsestäänselvästi ajatellaan ja mikä on taiteen yhteiskunnallinen merkitys tässä kuvassa? Hämmentävä ajatus on kuinka jotakin pidetään sivistyneenä koska niin on totuttu ajattelemaan, olettamuksien ja kummallisten itsestäänselvyyksien seinäke sanoisin (mitä takana lienee), paikkansapitämättömien hokemien linnake jota olisi jo aika päivittää rankasti. On enää kovin vaikea uskoa mitä taiteen sisällä työskentelevät sanovat on totta ja hyväksi kenellekään. Tuo pyörivä omahyväinen sisätila on itsekeskeisyydessään idioottimainen, mieletön ja turhake.

Avainasemassa kriittisten kansalaisten koulutuksessa ovat opettajat ja laitokset, jotka saavat valtion tukea, joilla on velvollisuus tuottaa kulttuuria, tietoa ja opetusta joka kannustaa ja tukee kriittiseen ajatteluun ja ilmaisuun. Heillä on myös velvollisuus ottaa vastaan ja vastata kritiikkiin asianmukaisesti. Näin ei aina tapahdu vaan kritiikki otetaan henkilökohtaisesti tai siihen ei vastata. Opettajat, kulttuurilaitokset ja lehdistö ovat avainasemassa millainen asenneilmapiiri nyt ja tulevaisuudessa on mitä kriitiikin antamiseen ja siihen vastaamiseen tulee, kuinka yhteiskunnallinen muutos tapahtuu, sen sallitaan tapahtuvan ja kuinka toisinajattelijoita kohdellaan.

Vähättelyn merkitys

| Henna Timanttimetsä

Tämä on henkilökohtaista, ikuista ja poistumatonta, mutta menen silti asiaan. Olemme vähättelyn mestareita. Itsemme ja toistemme vähättelyn ja tiedämme sen. Vähättely iskostuu meihin ja siitä hyvin vaikea kasvaa pois. Se on osa suomalaista kulttuuria, mutta myös osa ihmisyyttä eli hyvin toimiva osa kanssakäymistä kaikkialla maailmassa. Mitä asialle voisi tehdä onkin vaikeampi dilemma jota voi lähteä tarkastelemaan halustamme vahvistaa itseämme toisiin nähden. Tuolle henkiselle ongelmalliselle tapahtuu kovin hitaasti yhtään mitään, koska mielemme mekaniikka ja psykologia palvelevat tietynlaista menestyskulttia, vahvaa menestysihmistä, tietynlaista menestystä joka ei tahdo yleistä muutosta, heikkoutta eikä kaipaa kilpailua. Tahtoisinkin kysyä mikä on vähättelyn merkitys nykykulttuurissamme muu kuin orjuuttaminen. Miksi nöyryyttäminen ja latistaminen ovat hyväksyttyjä tapoja käsitellä ihmistä, käsitellä mitään. Oikeutettua kuin luonnollinen ja normi tapa (tapakulttuuri) ryhtyä käsittämään ja selvittämään (tai jättää selvittämättä) itseämme suhteessa ympärillämme oleviin olentoihin. Miksi olemme käsiteltävissä, hyväksikäytettävissä, nöyryytettyjä ja alistettuja? Kysyn, koska minulle vähättelynkulttuuri on suomalaisessa kulttuurissa, kuvataiteessa, työelämässä, koulutuksessa aina vastaantuleva inhimillinen taisteluareena (ei eläimellinen) ja asenne johon minun on vastattava yhä uudelleen, koska ei ole muuta vaihtoehtoa. Minä vastaan sellaista kehoa ja mieltä joka on vaikea sulattaa sellaisenaan. Se on nujerrettava ja litistettävä sopivaksi, epäsopivana ja vastustelevana sen voi hylätä.

Vähättely on tapa koetella yhä uudelleen jotakin jonka luulee tuntevansa. Väkivalta muuttumattomana, perusteettomana ja lopulta täysin turhana käytäntö, joka ei johda koskaan hyvään lopputulokseen kenenkään kannalta on pysähtymätön kehä. Se ei toimi rakentavasti opetusympäristössä, työssä eikä arjessa, mutta silti se on olemassa joka päivä, koska on ihmisiä joille ei ole kehittynyt muunlaista tapaa kohdata erilaisuutta ja vääristynyt omakuva. Niin erinomainen ei ole kukaan että voi kävellä yli, koska tahtoo niin. Ihmisten välillä hierarkioden ylläpito vähättelyn avulla on keinotekoinen todellisuuden kieltävä tapa pitää yllä luutuneet käytännöt ja saavutetut asemat, ettei mikään muuttuisi, ettei itse tarvitsisi muuttua. Uudet ajatukset saavat sijaa tällaisessa ilmapiirissä huonosti ja sellainen Suomi on, paikka jossa uudelle on sijaa hyvin vähän. Kuinka vähättelyyn vastaan, koska aina se on yhtä alentavaa, halveksivaa, väkivaltaista, katastrofaalista ja muuttumatonta. Vähättely on asennevamma ja otettu ylimielinen yhteiskunnallinen asema, johon minulla ei ole pääsyä, koska en tunne oikeita ihmisiä, minulla ei ole oikeita vaatteita saati oikeita leluja eli mikään millä on väliä ei ole oikein. Mikään ei muutu tällä rintamalla ja jos muuttuu niin kovin hitaasti. Mikä on vähättelyn pohja kun siltä otetaan pohja pois? Järjetön kysymys koska vähättely ei pohjaudu faktoihin ainoastaan kuvitteellisiin rakennelmiin joiden avulla yhteiskunta on pyörinyt ja pyörii. Järjetön fantasia joka palvelee vähemmistöä ihmisistä. Vähättely on siis pohjaton, perusteeton ja lähtökohdiltaan järjetön tapa lähestyä ketään tai mitään. Kun pohja on kuviteltu valta, kuviteltu voima, vähättelijä on helppo lyödä laudalta. Kukaan ei tunne sinua paremmin kuin sinä itse.

Olemme jotakin tai emme ole, aivan kuin se olisi jossakin tehty päätös ja riippuu siitä kuka katsoo. Entä kuka päättää kuka sinä olet ja mitä sinusta voi tulla. Päätös jonkin olemassaolosta ja merkityksestä on katse, tapa ottaa vastaan, tapa puhua, olla puhumatta ja valinta mitä puhutaan. Olemme aina toisiin verrattuna, aina materiaan, sukupuoleen, paikkaan kahlittuina. On lohdutonta että olemme jotakin pelkästään johonkin peilattuna emme itsenämme. Itse joka ei ole mitään ilman toista on melko yksin ellei hän opi näkemään tuon harhan läpi.

Sosiaalista puolta elämästä painotetaan kovin paljon. Entä jos se minkä ajattelemme sosiaalisena ei olekaan todellisuudessa sosiaalista eli vaikka kun puhumme vain itsestämme kuvittelemme olevamme sosiaalisia. Periaatteessa hän joka ei tuota suullista olemassaoloa voi lakata olemasta tai hänet voidaan määritellä hänen ulkopuoleltaan niin ettei häntä tavallaan ole koska häntä ei näy. Kuvitelma jatkuvasta puheesta sosiaalisuuden mittarina on erikoinen vaatimus.  Positiivisen, elämänkatsomuksellisen filosofisen sosiaalisen painottaminen viihteellisen ja hauskan olemassaolon peruste ja moraali. Ei ole lopulta oleellista mistä puhuu, kunhan tuottaa jotakin todistaakseen olemassaolonsa positiivisessa lemmikkieläimen kuvassa, toteemieläimessä joka todistaa hyvyyttä ryhmässä. On todella vaikea oppia suhteuttamaan oma itse oikeaan mittakaavaan ja arvoon näinkin vääristyneessä ja naivissa peilissä. Luultavasti tapan toteemieläimesi juuri nyt.

Vähättely on erityisesti naissukupuolelle tuttua, liian itsestäänselvää ja päivittäistä että se on jopa naismaista, vaikka luulisi että se on miesmäistä ylhäältäpäin katselua. Jonkin mitättömän tarkastelua. Jollei lyttää itseään on lytättävä joku muu ollakseen se mitä on ja enemmän, koska mikään ei riitä. Vähättelyä on vaikea myöntää ja siitä on vaikea puhua, ehkä sitä ei ole vaikea huomata, mutta on vaikea muuntaa järkeväksi rakentavaksi keskusteluksi sellaista sosiaalista ongelmaa, joka on juurtunut kanssakäymisenkulttuuriin, sukupuolirooleihin, kaikkeen hyvin syvälle. Syyttely ja syyllisen löytäminen on tärkeää, koska se on alku asian ratkaisemiselle, vaikka kartamme syyttelyä ja suoraa syyttämistä, mutta joku on joskus syyllinen. Syyllisen löytäminen ja hänen syyllisyytensä tajuaminen ovat ratkaisevia asioita jos haluaa jotakin selvittää ja ratkaista. Mutta toisaalta vähättelyssä on kyse syyllisyydestä, viallisuudesta, viasta johon on syyllinen. On kysyttävä, miksi ei toivottua käyttäytymistä esiintyy, miksi se on niinkin yleistä ja suvaittua. Jos jonkun vähättely, minkä katson olevan kiusaamista, jatkuu siihen kenenkään puuttumatta, mistä on kyse lopulta? Miksi tietyt ihmiset ovat kohteita ja jotkut ihmiset päättävät toimia väkivaltaisesti? Kun pääsemme perimmäiseen syyhyn/syihin käsiksi alkaa tapahtua. Se ei ole helppoa. Kiellämme syyllisyytemme niin kauan kuin on mahdollista. Se perimmäinen on vaikein ja kipein asia josta on vaikea puhua, joka on vaikea kohdata.

Kun puhutaan sukupuolisyrjinnästä, työpaikka- ja koulukiusaamisesta, syyt jotka johtavat syrjintään ja kiusaamiseen ovat ne joihin on helppo tarrautua. Ne ’heikkoudet’ ja ’vaillinaisuudet’ jotka pistävät silmään: naiseus, naismaisuus, homous, erilainen pukeutuminen, erilainen keho, kasvot, tavat tehdä asioita. Hämmästyttävästi naiseus ja naismaisuus ovat noita heikkoja kohtia joihin voi vahvemmaksi itsensä tunteva tarttua ja nainen ’väärässä’ paikassa on se johon kiinnitetään huomiota. Nainen tekemässä miesten töitä, nainen joka ei ole nainen, koska hän ei tee naisten asioita, ei tunnusmerkillisesti ole naisten joukossa kuten naiset ovat. Tästä alkaa arvuuttelun vyyhti jolle ei ole loppua. Naiselta ei itseltään kysytä mitään. Hänet arvuutellaan ja kuvitellaan ulkoisten ominaisuuksien ja merkkien kautta. Hän ei tavallaan luo itse itseään muille, ainoastaan itselleen. Eikä hän itsenään kiinnosta noita muita jotka ovat ryhmä, joilla on valta luoda puhetta ja puheen kautta tehdä näkyväksi oma fantasiansa.

Maan tunto

| Henna Timanttimetsä

Ensin luonnostelin otsikon Maan itsetunto. Tuo relevantti henkinen rakennusmateriaali, olemus, johon kasvetaan, kasvatetaan, joka on löydettävä, että olisi joku arvonsa tunteva, kokonainen. Spiritti, jonka toisinaan tunnemme huonosti. Johon haluamme lisätä jotakin parempaa ulkoa kuin emme riittäisi, kuin emme olisi mitään ilman ulkomaista hypeä, kuin emme pystyisi ulottumaan johonkin uuteen ja aitoon. Tunto ja itse jota peitellään, ettei se olisi olemassa, vaikka se on siellä muuksi muuttumatta käsittelemättömänä kappaleena, pelottavana kohdattavana, kysymyksinä joita ei uskalla itselleen asettaa. Itsetunnon puute, josta meitä usein syytetään, josta meitä syyllistetään, koska kliseisesti kansallinen itsetuntomme on huono (mitä huono itsetunto tarkoittaa tai se ettei osaa kasvaa itseään arvostavaksi?). Ja että on jostakin syystä tarve pitää kansallisia kliseitä elossa, ja se että osin tuo klisee on totta. Itseään ruokkiva pakollinen negaatio, kehä josta on vaikea murtautua ulos joksikin muuksi muuntautuneena, paremmaksi, tuntemattomaksi? Itsetunto, jota meiltä puuttuu, jonka kautta arvostamme itseämme tai emme, jonka avulla viemme itseämme eteenpäin tai meiltä puuttuu uskallusta mennä eteenpäin, sinne jonnekin, jotta voimme pitää hyvinvointivaltiota yllä ja menestyä, toisinaan hampaat irvessä peläten liian monia asioita. Mikä on tämän maan tunto, ihmisen tunto itsestään suomalaisena, mihin maan tunto läheisesti mielestäni aina liittyy, itsensä tuntemiseen, juuriinsa joihin on syytön. Juuret joita ei osaa pitää minään mutta kuitenkin on hirveän ylpeä. Minne olemme menossa tunnossamme, joka muuttuu melko hitaanoloisesti. Mikä on nykyinen isänmaallisuus, koska isänmaallisiahan me olemme useimmat eli Suomi on meille tärkeä. Siitä on välillä vaikea saada kiinni, koska totuutta peitellään moderneilla kuorilla, jotka on olevinaan paremmat. Jostakin syystä minulle tulee tunne, ettei Suomen eli suomalaisten etu ole ensisijainen. Tietävätkö suomalaiset oman etunsa voisi kysyä?

Siitä kuinka Suomea rakennetaan voi päätellä yhtä ja toista. Monestihan päättelemme itse ja suoraviivaisesti mielummin kuin muutamme kuvitelmiamme, mutta tästä asiasta ei voi päätellä kovin paljon harhaan. Olemme rakentaneet yhdenmukaisia kauppakeskuksia joka paikkaan. Ajatella että joka paikkaan tasa-arvoisesti, koska ajattelemme mahdollisimman suuren kulutuksen johtavan taloudelliseen hyvinvointiin ja koska esimerkiksi Keskolla on paljon vaikutusvaltaa pienessä maassamme. Yllä olevasta kuvasta voi suomalaisuudesta päätellä jotakin, kuvasta joka on otettu Lielahdessa Tampereella ja on hyvin tyypillinen maisema Suomessa, ostoskeskittymä, hyvin määrätynlainen.

Mitä näkyy ja miltä tuntuu? Kuutiolla tuntuu olevan kannatusta, koska vastarintaa ei ole, ja jos onkin, se luultavasti on epäisänmaallista ja epämääräistä. Havupuita, lunta, mainoksia ja harmaita ostoskuutioita: hyvin graafinen, suunnitelmallinen, asiantunteva ja dynaaminen ilme. Kaikella on tarkoituksensa, kaikki on valmista äitien ja isien tekemää ja tarkoituksenmukaista. Maisemassa ei ole mitään ylimääräistä, sinne kuulumatonta tai outoa. Kulutusympäristö, jonka esteettiset arvot ovat minimalistiset, käytännönläheiset, tehokkaat, urbaanit, autoystävälliset ja toimivat. Eräs lausahdus naistenlehdessä, toissavuodelta kai, että harmaa on nyt tyylikästä naurattaa minua edelleen tänä vuonna. Minkälaista maan tuntoa tämä ympäristö edustaa? Se on tietynlaista kehitystä, joka on hiukan jäljessä siitä mitä tiedämme olisi hyväksi, mutta tehty mikä tehty. Kansallisuus, onko se läsnä tässä talvisessa maisemassa ja havupuissa taustalla? Onko tämä hyvin voimakkaasti kansallinen maisema? Minusta kyllä.

Muutin otsikon maan tunnoksi, joka on kenties laajempi käsite, hiukan eri asia, mutta osin ei. Kuin piste johon voi akupunktioneulan työntää ja yrittää tunnustella saako siitä tolkkua ja parannusta asiaan. Maan tunnolla on vähemmän painolastia, koska se on vähemmän klisee, johon sanaan sisältyy ennemmin tunteminen, olemassaolo hetkellisenä, ruumis ja maa ajatteleva kehona. Ajattelin mitä tarvitaan hyvään kansalliseen itsetuntoon ja mitä on hyvä sellainen. Ajattelin kollektiivista tuntemustamme itsestämme kansana ja maana muiden joukossa. Ylpeyttä joka kansalla on itsestäänselvästi oltava olemassa, yhtenäinen jotakuinkin, se on ylpeyttä saavutuksista ja meistä. Tuo kuinka itsetunto kehittyy ja saavutetaan on mutkikkaampi asia, koska terve itsetunto on saavutus eikä itsestäänselvyys. Suomi on saanut aikaan paljon hyvää kansallisesti ja kansainvälisesti. Silti jotakin puuttuu. Suomen kohdalla itsetunnon kehittäminen on aina akuutti ja ongelmallinen. Usein minulla on tunne ettemme osaa arvostaa omaa omaperäisyyttämme läheskään niin hyvin kuin olisi tarpeen ja oikein. Itsestään ei saa olla kovin ylpeä eikä saavutuksiaan suitsuttaa ettei luulla koppavaksi ja liian tyytyväiseksi itseensä. Se mitä muut ajattelevat on niin kovin tärkeä aspekti ottaa huomioon. Toisaalta taas halumme olla ainaisia voittajia kertoo ihan toisenlaisesta itsetunnosta ja egosta. Ei siinä mitään pahaa jos haluaa kovasti voittaa hiihtokilpailun. Urheilussa voittaminen on ainoa asia, joka ehkä palkitaan yhtenäisesti, yksimielisesti, kai. Kompleksinen suhtautuminen menestymiseen ja häviämiseen kertoo jotakin siitä mitä todella itsestämme ajattelemme, mitä meidän tulisi olla ja kuinka vertaamme itseämme jatkuvasti muihin. Kuinka sitä analysoisi muuten kuin edelleen nuoren kansakunnan itsetunto-ongelmana ja itsensä vähättelynä josta voi ainoastaan kasvaa ulos. Että ei enää finninaamainen teini, mutta vielä etsii itseään suurempien vietävänä raha arvon mittarina. Yksi totuus on kuin juurtunut käytäntö, josta ei osata oppia pois. Olemme jumissa luupissa, itsensä toistamisessa ja itsemme kieltämisessä.

Tekemisen ja tekemättömyyden arvo

| Henna Timanttimetsä

On halottava hiuksia, koska on pakko selvittää tärkeysjärjestys, merkitys ja perätä vastausta kysymykseen mikä on teko. Täytyykö teolla olla fyysinen todiste ollakseen teko vai riittääkö pelkkä liike, selitys ja katsehavainto, jotakin tapahtui. Se on tapahtuma jolla on tietoinen päämäärä. Me olemme tekoja ja tuloksia joten fyysisyys on hyvin määrävä ominaisuus. Teolla pyritään tulokseen, Tehtäväksi otetun tekemiseen, valmiiksi saattamiseen. Tietoisesti ja tiedostamatta teemme asioita, myöskin asioita joiden tulosta ei koskaan valmistu. Tekijällä on havainto ja ymmärrys omasta tekemisestään muttei välttämättä lopputuloksesta, katsojan ja kokijan havainto ja ymmärrys voi olla eri samasta teosta. Syntyy yhteisymmärrys tai vain yhteiskokemus ja yhteisunohdus. Tarvitaan suunnitelma, idea, toteutus ja tapahtuma ihmiskeskeisessä maailmassa, jossa ajattelememme ja pyrimme johonkin, jossa olemme tehdäksemme, jossa haluamme olla arvokkaita ja arvostettuja tekijöitä joiden teoilla on merkitystä, loogista hyvään lopputulokseen johtavaa. Onko olla tekemättä mitään tekemättömyyden teko, laiskaa ihmiskunnan pettämistä, oman ihmisyytensä ja lahjansa haaskaamista vai jotakin muuta? On valittava mitä suostuu tekemään, mitä haluaa tehdä ja mitä ei. Pitäisikö pohtia mitä tekemättömyydessä tapahtuu, mihin se johtaa ja millaista on tekemättömyys? Luonto tekee itseään lakkaamatta ilman vaihtoehtoja ja tietoisuutta, ilman päätöstä. Näin luulen. Tekemätön mukailee luontoa ja antaa asioiden tapahtua. Meidän usein tulee valita, saamme valita, joudumme valitsemaan ja pohtimaan mitä tehdä vai tehdäkö mitään. Asioita on pakko tehdä, vaikkemme haluaisi, on tehtävä. Onko kuitenkin pelkkä ajatus teko kuten ajattelen monesti että on. Usein ajattelen vain tekeväni mutta mitään ei tapahdu. Millaisen tapahtuman tekoni ja valintani saavat aikaan, entä ajatukseni jotka tiedän vain minä?

Vasta kun ryhdymme toteuttamaan ajatustamme, teemme, eli pelkkä oleminen ja ajatteleminen ei ole tekemistä? Riippuu mihin rajan vetää ja mihin pyrkii. Kirjoittaminen, nouseminen, herääminen, käveleminen, askeleen ottaminen, juominen, puhuminen ovat tekoja ja vastauksia ajatuksiimme. Alkuja, jotka johtavat johonkin. Emme tee mitään oleilemalla kuten monesti ajatellaan tehokkaassa tuotantoyhteiskunnassa. Työhön on ryhdyttävä ja työtä on tehtävä, etenkin sellaista, jolla on taloudellinen merkitys työntekoon perustuvassa yhteiskunnassa. Olemassaolo ei riitä, on luotava, luotava itsensä ja työnsä, tehtävä rahaksi tekonsa ja sen tulos. Rajaamme tekemistämme ja olemme rajoittuneita tekemisemme suhteen, meitä rajoitetaan kasvattamalla ja ohjeistamalla. Emme osaa, emme halua, emme pysty, emme tule ajatelleeksi, emme jaksa, meille ei anneta mahdollisuuttta jne. Fyysiset, psyykkiset, ideologiset, kuvitteelliset, todelliset ja sosiaaliset syyt vaikuttavat siihen mitä päädymme tekemään ja mitä emme. Paljon tekemäämme vaikuttaa se, mitä saa tehdä ja mitä ei. Myöskin paljon luulemme ettemme pysty, emme uskalla, emme kehtaa, emme voi monesta syystä. Sosiaalinen paine on tiukka moraalin ja tekemisen valvoja. Koemme, että on moraalitonta olla tekemättä mitään. Koemme helposti syyllisyyttä, jos emme ole tuotteliaita ja työteliäitä itsemme elättäjiä. Siitä ajatuksesta, mikä on arvokasta tekemistä ja työtä, on väännetty peistä. Päädymme helposti lopputulokseen. että ilman taloudellista tulosta työ ei ole työtä ja tekomme eivät ole riittäviä. Tekemisellä ei ole ihmisen yhteiskunnallista arvoa eli yhteiskunnallista statusta kohottavaa merkitystä. Tekemistämme ei arvosteta. Taloudellisesti menestyneimmät ihmiset yleensä ovat yhteiskunnan huipulla. Joten jotta teolla olisi yhteiskunnallinen asemallinen merkitys, sen on tuotettava rahallista vastinetta tekijälleen ja parhaassa tapauksessa myös muille. Kun ihminen saa palkkaa työstää hän kokee saavansa arvostusta.

Kuinka mitata teon arvo ja mihin tuo mittaaminen lopulta johtaa riippuu syistä, joista mittaaminen on saanut alkunsa. Miksi jotakin mitataan ylipäänsä. Ensimmäinen ja tärkein on arvon löytäminen, merkityksen löytäminen, etsiminen, täyttymys, uteliaisuus, katse, katsottuna oleminen, katseemme ja miksi katsomme, kuinka ja mitä silmämme ja aivomme meille kertovat näetystä ja koetusta. Kuinka mittaaminen nähdään arvokkaaksi itsenään, asiantuntijuutena ja eksperttiytenä jonka avulla asiaan ja ihmiseen voi lisätä arvoa, selkeyden ominaisuutta, omaisuutta, selitystä, ohjeita ja painoa. Johtaako siis pelkkä mittaaminen mitattavan arvon nousuun, koska jo se, että huomataan joku asia on arvottamista ja mittaamista, asia on siis jollakin mittarilla katsastettu ainakin silmämääräisesti. Oleellinen pohdittava on, mikä on mittari jota käytetään, kuka mittaa, mihin verrataan, miksi jotakin mitataan, miksi johonkin kiinnitetään huomio, mikä taas jää pimentoon. Aina yhtä tärkeää on miettiä ovatko mittarit oikeat, mihin asioita suhteutamme ja mikä on meille tärkeää huomata, ottaa huomioon asioita arvottaessa.  Kenellä on valta tehdä uskottava tulos, uskottavuus monen silmissä, jotta voimme luottaa hänen sanaansa ja lopputulokseen. Valta on usein se johon luotamme. Uskomme kokoon, näyttävyyteen, auktoriteettiin ja suureen määrään. Se mikä herättää mielenkiinnon, on ainakin hetkeksi mieleenpainuvaa, etenkin tässä ajassa jolloin voimme tehdä omasta elämästämme julkisen netin välityksellä. Spektaakkelimaisuus on johdattava ideologianomainen magneetti ja viettelys. Se mikä on omaa on arvokkainta jokaiselle yksilölle ja tehdä tuosta omasta kiinnostava muille on markkinoinnin alku. Poseeraus ja näyttäytyminen ovat kuin tärkeimpiä osaamisalueita ja kykyjä. Henkilökohtaisen tärkeys on korostunut ja joka on omaisuutena muodostava henkilökohtaisuuden ja yksiköiden kollektiivin. Ihmisten jotka ovat hyvin tietoisia mikä on hyvää, ihmisiä jotka ovat yksilöllisiä samanhenkisessä yhteisössä, jonka he valitsevat sosiaalisessa mediassa ja sen ulkopuolella. Jotakin on mitattu mutta kuinka tarkasti ja kuinka pitkälle?

Mihin saakka mittaaminen on mielekästä niin että emme toista samaa ja tiettyä vaan kenties löydämme uutta. Onko olemassa mittaamattomuutta ja arvoa ilman mittaa. Mittaaminen on tulevaisuuden kannalta hyvä asia. Siinä pohditaan tehtyä, laitetaan asia kontekstiin ja käännetään se ymmärrettäväksi, voidaan kehittyä ja jatkaa. Lopulta haluamme ymmärtää, syystä tai toisesta kaiken, joka meidän on myös määriteltävä osataksemme pyrkiä ymmärtämään tuon kaiken. Mittaaminen on siis teon jatkamista parhaimmillaan ja se voi olla litistämistä ja ymmärtämättömyyttä koska rajat on asetettu kovin ahtaiksi. On tiedettävä kumpaa haluaa toteuttaa, ahdasta vai rajatonta. Mittaaminen voi olla tuomio ja pakottava teko, joka määrää teon joko jatkettavaksi tai lopetettavaksi. Teon tekijä mitataan samalla aina. Hänelle annetaan tai häneltä otetaan. Tarvitsemme kuitenkin ulkopuolisen asettamaan meidän tekomme ja meidät. Tarvitsemme auktoriteetteja, meidät on ehdollistettu ja pakotettu tarvitsemaan heitä joilla on valta asettaa meidät tekoinemme jonnekin anomaan hyviä sanoja ja kehuja. Asiat on arvotettava jotta tietäisimme mitä valita. Arvottaminen on ihmismielen perustoiminto, pidämme jostakin tai emme pidä, joku sopii ja joku ei sovi. Sen joka on siinä asemassa että hänen sanaansa kuunnellaan on tiedettävä vastuunsa ja mikä on hänen tekonsa merkitys.

Keskustasta poispäin: Kaupungin keskuksen säpinän merkitys. Kuinka on lupa olla kaupungilla.

| Henna Timanttimetsä

Ihmisiä, tapahtumia, asioita, visioita ja arvoja. Teksti kuin esitteestä ja hyvin tyypillinen ajatusmalli joka toistuu suomalaisten kaupunkien ulosannissa. Keskusta on ensivaikutelma joka halutaan antaa ja mikä kenties kaupungista jää mieleen. Mitä lopulta jää mieleen on kuinka samankaltaisia suomalaiset kaupungit ovat.

Kaupunki on monikerroksinen jatkuvasti kehittyvä rakennelma ihmiskäsien ja jalkojen jälkiä, ihmismäinen ruumiiltaan ja mieleltään. Runollisesti kaupunki on rakentuva monumentti nyt-hetkessä, jatkuvasti tapahtuvassa sarjassa muutoksia ja tulevaisuudessa, tulevaisuuden toivossa ja uskossa. Kaupunki on suunniteltu kokonaisuus, joka toimii parhaassa tapauksessa ihmisten ehdoilla ja ihmisten hyväksi. Kaupunki syntyy ja kasvaa kaupanteosta, ostamisesta, myymisestä, elinkeinojen vuorovaikutuksesta ja riippuvuussuhteista. Vauraus luo kaupungistumista ja houkuttelee ihmisiä maaseudulta toisenlaiseen elämään, keskiöön. Millaiseksi kaupunki muodostuu riippuu siitä millaisia ihmisiä siellä asuu ja millaisia arvoja kaupungissa vaalitaan, mitä kaupungissa tehdään ja kuinka sitä kehitetään. Kaupunki-sanan yhteydessä päättäjät puhuvat strategioista ja visioista, tulevaisuudesta, keskittymistä, rakentamisesta, taajamista, asutuskeskuksista, kaupungin asukkaista, perheistä yksikköinä, liikenteestä, suunnittelusta ja talouskehityksestä, muuttotappiosta, työllisyydestä ja vuokra-asuntojen kalleudesta. Lähtökohta on, että jokainen kaupunki on yksilö, erilainen, orgaaninen ja persoonallinen. Kaupunkeja markkinoidaan omaperäisyydellä, kehityskyvyllä, historialla, tulevaisuuden paikkoina, monipuolisina asuinpaikkoina, luonnolla ja ainutlaatuisuudella. Kaupunki on kokemus ja elämys. Elävyyttä halutaan painottaa, koska jatkuvuus on kaikkien etu. Persoonallisuutta ainakin periaatteessa halutaan kaupungissa olevan, orgaanista luovuutta, vipinää ja säpinää, josta syntyy jotakin uutta. Vieraillessamme toisessa kaupungissa emme halua vierailla samanlaisessa kuin mistä lähdimme. Kaupunki on ihmismielen ja kehon vertauskuva jolla on psykologia, mielentila, sairauksia, sielu ja psyyke. Trendi kuitenkin Suomessa on että kaupungit samanlaistuvat. Ne ovat ajautuneet sabluunateollisuuden ja kaupallisuuden leimasimen alle, mikä tarkoittaa halpahintaista ja yksitoikkoista suunnittelua yritysten ehdoilla, henkistä ahdinkoa, talouden ehdoilla elämistä ja jatkuvaa vyönkiristämistä. Suomessa on ollut vallalla vanhan rakennuskannan tuhoaminen ns. kehityksen ja edistyksen tieltä. Kuntakehityksessä edistystä mitataan rakentamisella ja kenelle rakennetaan on arvo. Modernistinen edistysusko on helposti sokeuttava, jonka sokeuden ansiosta Suomesta on ahkerasti tuhottu kaupunkien rakennushistoriaa ja luotu kuluttamiskeskeinen omistuslähtöinen rakennuskanta, jossa köyhyys on häpeä ja tavaralla saadaan aikaan arvokas identiteetti. Jako rikkaisiin ja köyhiin on tehty yhä näkyvämmäksi.

Kaupungin keskusta on yritys- ja yöelämän keskus. Se ei välttämättä ole työelämän kiihkein piste, mutta kaupungin keskusta on nimensä mukaisesti kaupungin tärkeän inhimillisen toiminnan oleellinen kokoontuma ja kerrostumien liittymä. Se on perinteisesti kaupankäynnin ja kohtaamisen paikka. Voisi ajatella että keskusta on näytön ja käytön paikka, näyttämisen, näyttäytymisen, näkymisen ja myymisen ja ostamisen, rahan liikkeen tulee näkyä. Kaupungin keskusta on tarkoituksellinen, merkityksellinen, päämäärällinen, itse päämäärä, mainos ja houkutus. Paikkana sen tarkoitus on kuvastaa kaupungin henkeä, saada ihmiset viihtymään ja tuntemaan ylpeyttä kaupungistaan sekä vieraat kiinnostumaan kaupungista kohteena. Mikä saa ihmiset viihtymään? Mikä on viihtymisen edellytys? Keskustan ilmeen on tarkoitus saada aikaan ketjureaktioita, jotka johtavat taloudelliseen hyvinvointiin, mikä ei ensisijaisesti tarkoita henkistä hyvinvointia vaan tietynlaista ehdotonta markkinavoimien luomaa jatkuvuutta ja pyörien vakaata pyörimistä, eteen- ja ylöspäin pyrkivää kehitystä ihmisistä huolimatta. Kaupungin keskusta paikkana on saavutus, joka on muotoutunut ajan kuluessa ja jota yhä muokataan tarkoituksellisesti rahan käyttöä varten. Hyvin usein autoilla on suuri merkitys kuinka keskusta muotoutuu ja mitä siellä tapahtuu. Autoilu ja ostaminen tapahtumina ovat päämuokkaajia. Tila keskeisellä paikalla on kalleinta juuri keskustassa, arvokasta, aktiivista, houkuttelevaa ja myyvää. Toimiva keskusta on huolletun, menevän, nykyaikaisen linjakas ja säilyttänyt historiallisen näköisyytensä. Keskusta on kaupallinen julkinen tila, jossa on periaatteessa lupa olla ja oleskella, mutta mieluten on toimitettava asioita, tultava, liikuttava ja kulutettava. Keskustasta löytyvät virastot, suihkulähteet, kahvilat ja menopaikat. Arkkitehtuuriin on käytetty voimavaroja ja kaunis keskusta on kaupungin aikakausien ja arvojen näyttämö jossa on lupa olla pömpöösi. Resursseja keskustarakentamiseen ja korjaukseen löytyy eri tavalla kuin lähiörakentamiseen. Parhaassa tapauksessa yksityiskohdat ja koristelu otetaan huomioon, jotta kuluttajan arkinäkymä hänen perustoimintoonsa kuluttamiseen olisi mahdollisimman siisti, arvokas ja huolettomanoloinen. Kukkaistutukset ja tapahtumat piristävät yleisilmettä, rahan liikettä ja antavat myönteisen, nuorekkaan ja energisen kuvan kaupungista. Huolenpito on merkityksellinen jatkuvuuden, empaattisuuden, hyvyyden ja elämänilon merkitsijä tarkoittaen että kaupunki on masinoitu yhteisö, joka on kiinnostunut asukkaittensa hyvinvoinnista ja seisoo antamansa kuvan takana.

Lähiöön verrattuna keskusta on poikkeamispaikka, näkymä, sulauma ja keräymä koko kaupungin väestöstä, paikka jossa jokainen käy.

Lähiöt ovat tarkentuneempia, rajautuneita ja yksityisiä lepopaikkoja, joissa kaupankäynti ja yleinen toiminta on vähäistä. Yksittäinen lähiö ei edusta koko kaupunkia vaan on osa kaupunkia. Keskusta ja lähiöt ovat liitoksissa toisiinsa, mutta poikkeavat ulkoisesti ja käyttötavaltaan toisistaan. Se, kuinka lähiöitä arvostetaan paikkoina on mielenkiintoisessa suhteessa keskustaan. Yleensä lähiöt, jotka ovat keskustan läheisyydessä ovat arvostetumpia kuin ne, jotka ovat kaukana. Oleminen keskustassa poikkeaa olemisesta lähiössä. Harvoin suomalaisessa lähiössä on suihkulähdettä tai puistoa. Keskusta on tarkasti valvottua aluetta vartijoineen ja kameroineen. Lähiössä valvontakameroita on varakkaimmilla alueilla, niissä joissa on jotakin menetettävää ja ostoskeskusten yhteydessä. Mitä rikkaampia ihmisiä sen enemmän valvontaa ja aitoa epäilyä.

Kaupunki on omaisuuden aitaus, omaisuuden luonnin tontti. Kaupungistuminen on alueen valloittamista, omaksi ottamista. Mistä pääsemme aiheeseen kenelle kaupunki kuuluu ja kuinka kaupungissa ollaan ja saa olla. Kaupungissa oleskeluun julkisella paikalla täytyy olla joku syy. Perusluterilainen ajatus että on oltava näkyvästi tuottelias ja työteliäs on myös edelleen hyvin moderni ja postmoderni. Tehostamme edelleen ja ne jotka eivät niin tee eivät tuota. Se näkyy heidän arvossaan ihmisinä. Heistä puhutaan syrjäytyneinä (siis ei syrjäytettyinä), puhutaan omasta viasta ja erittäin negatiivisessa mielessä ihmisistä passiivisina hyvinvointivaltion hyväksikäyttäjinä. Tuottamattomuus on maleksimista, uneksimista, tekemättömyyttä, työttömyyttä, turhanpanttina olemista, josta on syytä potea huonoa omaatuntoa. On totta, että ihminen on tekevä olento, joka ajattelee seuraavaa hetkeä, omaa tarkoitustaan, tekemisen merkitystä elämälleen ja mitä hänen on tehtävä parantaakseen asemaansa ja elämäänsä. Kuinka edetä elämässä ja mikä on tuo joku parempi mitä tavoitella. Kaupunki luo edellytykset nousta asemaan tekemällä työtä, verkottumalla eli suhteilla, olemalla aktiivinen näkyjä ja omistamalla. Samaan muottiin puristaminen voi olla ahdistava kokemus jos ajatusmaailma on tyystin erilainen kuin vallitseva ideologia, joka näkee kaiken saman putken läpi.

Syrjäytyminen on mielenkiintoinen termi, joka viittaa jonkun ulkopuolisuuteen, heikkouteen ja ahdinkoon, kenties vaarallisuuteen. Se ei tarkoita välttämättä oma-aloitteista ulkopuolisuutta, vaan yhteiskunnassa on tapahtunut jotakin, mihin kaikki eivät osaa tai kykene ottamaan osaa ja saamaan otetta, vastaamaan. Jotakin puuttuu ja muuttuu kovaa vauhtia. Eriarvoisuus ja epätasa-arvo ovat kaupunkien oleellinen osa, oleellinen osa henkistä kerroksellisuutta ja kaupunkikuvaa. Köyhyydestä poispäin pyrkiminen on syy kaupungin olemassaololle. Pyrkimys johonkin parempaan ja yritteliäisyys ovat leimallisia atribuutteja kaupungistumiselle, kaupungissa asumiselle. Maalla eletään hiljaisemmin on kaupunkilaisen näkemys, ollaan yhteisöllisempiä ja toisista pidetään huolta. Kaupungissa yksikköidytään ja eristäydytään, ollaan epäluuloisia eikä tunneta kadulla vastaan tulevaa. Kaupungissa ollaan enemmän peloissaan. On syytä, koska torilla voi saada turpaan ilman syytä.

Olla suojassa muurien sisäpuolella jossa on ruokaa ja apu lähellä hakee ideaa helpommasta elämästä. Maalaisuus on syrjässä olemista, mutta millaista syrjässä olemista kaupungissa on? Se voi olla hyvin avutonta, epätoivoista ja yksinäistä. Poissa kaupungista jossa on tohina meneillään ja jotakin mielenkiintoista jatkuvasti on kuin olisi jotakin vaille. Tarve saada huomiota, kuulla asioita ja nähdä jotakin uutta, täyttää uteliaisuutensa ja toteuttaa elämän riemunsa on osa kaupungin vetovoimaa. Syntyy ahdistustila kun jää jostakin tuosta vaille, siitä mitä muilla on. Vaillinaisuuteensa ripustautumisessa on jotakin naiivia ja se on edelleen meille leimallista ettemme helposti osaa muuttaa tapojamme ja ajatusmallejamme. Olemme riippuvaisia kaupungin hyvinvoinnista ja toimivuudesta ja hyvin riippuvaisia työstä, siitä että kaupungissa riittää palkallista työtä, niitä jotka maksavat palkkaa, jotta voimme kuulua kuluttavaan kaupunkiin.

Tehdä muutos näkyväksi

| Henna Timanttimetsä

Kuinka puhua vaikeista aiheista, ja kuinka puhua niin, että keskustelu olisi muutakin kuin vastustusta tai puoltamista. Aiheet kuten seksi, huumeet, autoilu, kasvatus, elintaso ja sen vaikutukset ilmastonmuutokseen saavat aikaan vilkasta keskustelua ja herättävät tunteita. Nimenomaan tunteita. Suurinta osaa asioista joita joko vastustamme tai joita puollamme ajattelemme tunteella. Loogisuus on toisinaan kaukana ja nousemme takapuoli edellä puuhun jos on tarve. Toisinaan tuntuu siltä että ainoa tarve on olla oikeassa. Ajatuksia siitä mikä on oikein ja väärin päättelemme juuri kuinka asiat tuntuvat ja näyttävät. Mitä tulisi tehdä lamassa ja kenenkin kohdallaan, mitä sanomista jollakulla toisella on jonkun toisen elämään, kuinka vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen ja kuinka saada nimenomaan positiivinen kestävä vaikutus, mahdollisimman montaa ihmistä koskettava positiivinen vaikutus.

Itse koen keskusteluilmapiirin Suomessa melko vilkkaaksi ja rakentavaksikin. Toisaalta hämmästelen konservatiivisten ajatusten voimaa ja monen tarvetta lytätä. Toisaalta uskallammeko sanoa mielipiteemme niinkuin ajattelemme? Konservatiivista on vastustaa muutosta, koska muutos edustaa jotakin tuntematonta joka on tulossa ja tekeytymässä näkyväksi valtavirraksi joka tapauksessa. Millaiseksi yhteiskuntamme sitten muuttuu kun vanhoillinen kanta pitää pintansa hanakasti vuodesta toiseen ja kaupallisuudelle annetaan auliisti tilaa sitä sen enempää kyseenalaistamatta? Rahan mahti yleensä tahtoo säilyttää valtarakenteet jotka hyödyttävät rahan tekoa. Voiko olla mitään konservatiivisempaa. Vanhoillisena pidän pitäytymistä fossiilisten polttoaineiden ja ydinvoiman käytössä, homouden ja homoliittojen vastustamista henkeen ja vereen, aikuisuuden arvostamista lapsuuden ja nuoruuden yli, edistysuskovaisuutta, jonka vuoksi maamme vanha rakennuskanta on saatu hupenemaan hulppeaa vauhtia parkkipakkojen ja kuutiohallien tieltä. Naisten oikeuksien vähättelyä pidän supervanhoillisena, lihansyönti vastaan kasvissyönti tappelu on suorastaan naurettava (että köyhällä ei ole varaa ostaa kasviksia kun on syötävä lihaa. MEIDÄN ON SYÖTÄVÄ LIHAA). Suomi tarvitsee tällaisten kestämättömien ajatustapojen välittömän muutoksen. Nyt eikä kahdenkymmenen vuoden päästä. Meillä ei ole varaa ylimielisyyteen, ylivarojen elämiseen eikä pröystäilyyn. Etenkään meillä ei ole varaa halveksua vaihtoehtoisia elämäntapoja kuten kasvissyöntiä. Jonakin päivänä olemme kaikki enemmän kasvissyöjiä, koska lihan tuottaminen yksinkertaisesti kuluttaa liikaa energiaa ja vettä.

Sen sijaan, että meillä olisi puutarha, meillä on nurmikko.

| Henna Timanttimetsä

Kerrostalokomplekseja asumiskäyttöön, joka on tarkoittanut tähän tiettyyn tarkoitukseen tarkasti suunniteltuja kokonaisuuksia ihmisille, perheille ja heidän kulkuvälineilleen. Pelkästään rationaalisia käytäntöläheisiä ja nopeasti valmistuvia ratkaisuja bulkkina. Suomessa lähestymistapa rakentamiseen suosii samankaltaisuutta, poikkeamattomuutta, persoonattomuutta, siistiä ja kolhoa ulkonäköä, josta kenelläkään ei pitäisi olla valittamista tai ehkä parikymmentävuotta sitten. Useampikerroksinen betoninen elementtitalo, asfalttiparkkipaikka ja autotalli, koristepuskia, koristepuita, roskapiste ja nurmikkoa, lastenleikkipaikka, puita ja kenties lähiön liikekeskus. Arjen pyörittämisen peruselementit paikoillaan, aina samoilla paikollaan. Variaation mahdollisuus on hyvin eliminoitu ja säännöstelty.

Suomalaisissa kerrostalolähiöissä on paljon hyvää, mutta on asioita joita jää kaipaamaan ja ihmettelemään niiden puuttumista. Ihmettelemään jää myös kaiken samankaltaisuuden toistoa. Onko saavuttamamme kerrostalorakentaminen niin hyvää, että siinä on peruste samankaltaisuudelle ja toisenlaisen kaipaus jää pois koska emme tarvitse enää muuta? Se, kuinka asumme, vaikuttaa siihen kuinka elämme kokonaisvaltaisesti. Kuinka kuljemme, missä käymme kaupassa, koulussa, millaisia kohtaamisia meille tapahtuu ja tapahtuuko niitä. Kerrostalolähiö on paikka, jossa vieraan kohtaamista vältellään ja naapurin rauha on pyhä kuten on omakin rauha. Lähiöasumisen paradoksi on kaikessa massaominaisuudessaan eristys, eristäminen, sulkeutuminen ja omastaan huolehtiminen. Näin olen tämän itse kokenut aina lähiöissä asuneena. Epäluuloisuus samassa talossa asuvia kohtaan on aikamoista. Sitä on välillä vaikea uskoa todeksi, mutta on se uskottava.

Mutta perimmäinen aiheeni, johon halusin päätyä on se mitä meille todella rakennetaan kun rakennetaan lähiötä ja mitä sieltä jätetään pois. Miksi valitaan hyötykasvien sijaan koristekasveja? Miksi saamme valtavia alueita yhdentekevää nurmikkoa, jota hoidetaan tunnon tarkasti aivan kuten asfaltti, jota pidetään lehtipuhaltimin puhtaana neuroottisesti ja valtavasti melua aiheuttaen. Miksi halutaan saada aikaan hygieeninen ja tunnesteriili maisema, jossa olla kuin säiliössä? Mitä haluamme säilöä ja mitä rauhaa varjella? Miksi säilömme itsemme sen sijaan, että säilöisimme kasviksia? Itsemme säilöminen on ilmeisesti helpompaa ja käytännönläheisesti mukavan teknistä. Ketään muuta on vaikea kohtata säiliönkaltaisissa oloissa, kuten on varmaan itseään.

Miksi jalkapallokentän kokoinen nurmikkopläntti voi loistaa vihreänä auringossa kuin voittopokaali ja kuin statementti vaalimisesta? Miksi se pääasiassa on tyhjä? Miksi siinä ei kasva kymmeniä omenapuita, kirsikkapuita, luumupuita, ja herukkapensaita? Ne vaativat huomattavasti vähemmän huolenpitoa kuin nurmikko ja tuottavat ravinnollisesti arvokasta ruokaa. Nurmikko ei tuota yhtään mitään. Se on pelkkä menoerä. Kaiken lisäksi hyötykasvit ovat huomattavan kauniita. Miksi haluamme välttämättä sen, mikä ei tuota mitään sen sijaan, että lähiön asukkailla olisi mahdollisuus tutustua jopa toisiinsa marjan poiminnan yhteydessä? Kysymys tietenkin nousee, kuinka sato jaetaan ja kenelle se on tarkoitettu.

Haista Suomi vittu!

| Henna Timanttimetsä

Ai millainen kuva minulla on Suomesta. Se kulminoituu hienosti kuplina ja raja-aitoina joita on vaikea kaataa tahi ylittää. Toki puhetta ja keskustelua on runsaasti, että pitäisi tehdä sitä ja tätä, mutta päästäänkö puusta pitkään onkin toinen juttu eli tapahtuuko toiminnan muutosta, totuttujen kaavojen ja käytäntöjen muuttumista niin että yhteiskunta ravistuisi todella ja uudistuisi ajatuksiltaan, teoiltaan että ilmastoltaan. Suomea ja suomalaisia edelleen vaivaa yllätyksettömyys, rahan perässä juokseminen, sanomisen ja tekemisen pelko, pienet piirit, epämielyttävän ulkopuolelle sulkeminen. Kohtaamattomuus, ja uskalluksen puute jähmettävät koko kansakuntaa haluamaan ainaisia samoja asioita. Jähmettyneisyys tulee erinomaisesti esille taideyliopisto Aallossa, joka on luonut itselleen kaikkivoipaisen ja puhtoisen imagon paikkana, josta ponnistetaan saavuttamaan uraunelmia. Ajatuksellinen, opetuksellinen ja taiteellinen anti on kovin laiha ja tuntuu pyörivän vanhoissa hyviksi koetuissa uomissaan. Hyvä on kapea, jo nähty rata ja laihanlainen. Elitistinen leima ei katoa eikä sen halutakaan katoavan. Elitismi, muuttumattomuus ja hierarkisuus ovat osa Aallon imagoa ja kompastuskiviä. Eläkevirat ja samojen naamojen pyöriminen samoissa kuvioissa eivät auta asiaa, joka olisi toimintakulttuurin muutos. Tavat tehdä ja ajatella laahaavat jossakin kultaisissa vuosissa. Yritysraha ja suuryritysten kanssa vehtaaminen kelpaavat liiankin hyvin, epäpoliittisuus, aktivismin puute, tietämättömyys, kiinnostuksen puute ja poliittisuuden suoranainen karttaminen lyövät leimansa siihen mitä opitaan, miksi tullaan, kuinka ollaan, mitä opetetaan ja millaisina pysytään. Yritysten kanssa hyvää pataa -leikissä kärsii se, mitä varten yliopisto on olemassa. Pelko lamaannuttaa, puolueellisuus ja hännystely vievät shampanjasosialistilta kärjen ja pohjan. Kritiikkiä, erityisesti sellaista suoraa palautetta, puhetta ja tekoja jotka pyrkivät repimään elitistisiä vanhentuneita rakenteita hajalle kartetaan, halveksutaan ja pelätään eikä osata kohdata saati haluta kuulla, muuten kuin tuhahtamalla ja puolustautumalla naurahtaen (aha ha). Kritisoija on valittaja ja saa hankalan henkilön maineen. Suomi ei ole vieläkään oppinut, että hankalat ovat niitä, joita tarvitaan jos muuttuvassa maailmassa haluaa pysyä kärryillä. Mainehan se on josta tässä on kyse, josta Aallossa on kyse; Suomi-kuvasta, sen kiillottamisesta, puhtoisesta imagesta, johon ei liiallinen yhteiskunnallisuus, poliittisuus ja kriittisyys luo varjoaan. Suomen puhtoisuus on melko likainen ja säröttömyys kuviteltua pintaa. Jos mielenkiintoista keskustelua, tekoja, designia ja taidetta haluaa tuo jämähtänyt lika on pystyttävä kohtaamaan ja korjaamaan. Se on itsekritiikin paikka. Muutoksen tekeminen on vaikeaa, toivottavasti ei ylitsepääsemättömän. Toivoa sopii. Tietysti rahaa tarvitaan, eihän sitä ilman tulla toimeen diibadaapa. Pidätän hengitystä kun paska haisee.

http://www.aalto.fi/fi/cooperation/fundraising/donators/