suomeksi

Visuaalinen kulttuuri on kaikki

| Henna Timanttimetsä

On mahtipontinen väite, eikä kovin väärä. Ihmiset näkevät, näkisivät jos katsoisivat, ja tähyilevät eteenpäin, tai jonnekin, kai. Ehkä he tuijottavat näkemättä, haluamatta nähdä, ymmärtämättä mitä näkevät, osaamatta tehdä näkemälleen mitään. Sehän on puolustus- ja pakokeino liiallisia ärsykkeitä ja kaaosta vastaan, olla näkemättä, sulkea ulkopuolelle, kääntää katseensa, sulkea silmänsä, olla käsittelemättä todellisuutta. Näkevät ihmiset luovat kuvaa mielessään kaikesta näkemästään. Nähdyn todellisuuden kuvantamista näkemästään jotta se tulisi ymmärretyksi, nähdyksi. Luomme kuvia mielissämme tekstistä, ajatelmista ja uudelleen mielikuvista, kuvia tilanteista joissa olemme, joissa joku muu on, todellisuuden tai kuvitelman kuin elokuvan, jokainen omanlaisensa. On hämmästyttävää kuinka vähän lopulta todella katsomme, vertailemme, kiinnitämme huomiota. Tarkoitan huomaamme ja pysähdymme ajattelemme mitä katsomme, kysymme mikä tämä paikka on, jossa olemme ja miksi se on sellainen kuin se on, eli mietimme mikä tarkoitus sillä visuaalisella kulttuurilla, joka on ympärillämme, on meille.

Mitä katsomme ja miksi katsomme jotakin tiettyä emmekä jotakin muuta. Päättelen asioista joita näen ihmisten tekevän ja jättävän tekemättä, että olemme kuvan vankeja, oman fiksautuneen kuvan ja annettujen kuvien, millaisia kuvien on oltava, millaisen kuvan otamme, mitä haluamme kuvalla sanoa. On helppo ajaa ohi ja tehdä kuten muutkin tekevät. Tuntemuksesta, joka vaikuttaa olevan kollektiivinen, että olemme virran vietävinä kykenemättä sitä hallitsemaan, pyörre kasvaa, meidän kykenemättä suuresti ottamaan osaa suuntaan, johon virta on menossa, saati sen voimaan. Sinnittelemme mukana, ja mietimme kenties, rakentuuko maailma ympärillämme kuin itsestään vai rakennammeko sitä omilla valinnoillamme. Siltä vaikuttaa, että olemme eksyksissä varsinaisesti ymmärtämättä mitä tuotamme, ajattelematta asiaa sen pidemmälle. Yritämme kenties hallita tilannetta, muttemme osaa ja pysty, syntyy pelkotiloja, turhautumista ja voimattomuuden tunne, raivoa ja vihaa. Visuaalisuus on tunteita enemmän kuin rationaalista ajattelua, näin päättelen. Vaikutamme välinpitämättömiltä ja tietämättömiltä paljoudessa. Mitkä ovat säännöt tässä uudessa maailmassa, yhä uudestaan uudessa maailmassa?

Voiko ajatella, että visuaalisuus yleisellä tasolla on pelkkä ulkonäkö, fasadi, edustaminen ja hyvältä näyttäminen, jotta teemme halutun vaikutuksen. Näyttäytyminen asia, johon on kiinnitettävä erikoista huomiota, koska meistä ajatellaan jotakin sen johdosta, miltä näytämme ja millaisia arvoja tätä kautta edustamme. Kysyn, koska katsomme paljon toistemme vartaloita ja pukeutumista, kuvia toisistamme, ulkonäköä kovin tavallaan kriittisesti, teemme niin myös itsellemme eli punnitsemme millaisella visuaalisuudella ympäröimme itsemme että näytämme hyviltä ja pidämme siitä mitä näemme. ’Kriittisyys’ ja halu kohdistuvat kehoon ja valintoihin, makuun, mihin kuuluu, mitä haluaa ja mistä pitää. Liittyväthän tunteet siihen mistä tykkäämme, mitä valitsemme, makutottumukset, tyyli ja mitä vielä eli mietin mikä on todella vapaaehtoista, valittua ja omaa, mikä rationaalista ja mikä irrationaalista. Liitymme valinnoillamme yhteiseen tai erilliseen visuaalisuuteen, luomme sitä mikä näkyy tai on näkymätöntä, näytämme jotakin ja emme halua näyttää. Joko haluamme näkyä tai sulautua, olla kommentti tai joku tuntematon, johon ei kiinnitä huomiota. Kun kaikella on merkitys, signaali, on visuaalisuus hyvin monimutkainen ja vaikea systeemi. Mutta valitsemmeko tunteemme ja ajatuksemme tunnetun, turvallisen visuaalisuuden kautta? Saavatko tunteemme meidät valtaansa tuntemattomasta syystä vai jostakin jota katsoimme, katsomme joka päivä ja onko se jonka koemme turvalliseksi oikeastaan haitallista? Ajattelevatko tunteemme ja halumme puolestamme kun pitäisi käyttää järkeä ja tietää mikä on järkevää, entä kuinka valitsemme omamme, jos ei ole jotakin omaa ympärillä, jonka tunnistaa hyväksi, jonka hyväksyy.

Kenties vain kuvittelemme panostavamme juuri visuaalisuuteen niin kovin, sitä kuitenkaan syvällisesti tekemättä. Panostamme tyyliin, tyylikkyyteen, vaikutukseen, kuvitelmiin ja illuusioihin saadaksemme tuloksia ja luodaksemme vaikutuksen persoonina, emme niinkään luodaksemme jotakin kestävää, kollektiivisesti henkevää. Seuraamme trendejä, sisustamme kotejamme, valitsemme ulkonäkömme huolellisesti tai muuten sopivalla tavalla, jonka kautta kuulumme johonkin ryhmään. Mitä on visuaalisuus jota haluamme, jonka tunnemme omaksemme halun kautta ja onko siinä lopulta mitään omaa jos olemme ympäröivän kulttuurin vietävissä?

Jos esteettinen visuaalisuus, positiivinen näköaistin helliminen ei ole ensimmäinen prioriteetti yleisesti, yhteiskunnallisesti, yleishyödyllinen ja jokamiehen oikeus ja velvollisuus, niin mikä on rakentamisen tarkoitus, tai tehdyn visuaalisen kulttuurin tarkoitus? Kohdistuuko kauneuden kaipuumme enenevässä määrin kehoihimme, koska siihen voimme vaikuttaa? Jokainen tietää kohdallaan, että kauneuden ja miellyttävän kuvan katsominen tuo hyvän mielen. Kiinnostava kuva on kenties sellainen, jossa on paljon yksityiskohtia, herkkyyttä, suloutta johon voi kiintyä. Syntyy syvyys kohteeseen henkilökohtaisen kautta, kun mielenkiintomme ja tunteemme heräävät. Miten estetiikka ja visuaalisuus liittyvät toisiinsa tai eroavat toisistaan? Tähän tarvitaan määritelmä: estetiikka on filosofian osa-alue joka tutkii taidetta, se on taidefilosofiaa, joka tutkii kauneuden käsitettä, olemusta ja kauneusarvoja, ja visuaalisuus taas https://fi.wikipedia.org/wiki/Kuva on kuva. Kun taide on kuvien luomista, kuvien jotka ovat visuaalisen kulttuurin keskiössä, estetiikka on hyvinkin siinä samassa läjässä, kaipuumme kuvaan, kuviin ja kauneuteen. Itseasiassa on kummallista että taide on niin eriytynyt spesiaali-alansa edelleen, että sitä joutuu etsimään, taiteen luokse on mentävä, kun sillä olisi tärkeä tehtävänsä tuolla ulkona. On näyttöä siitä, että se mitä näemme vaikuttaa siihen miten ja mitä ajattelemme. Tämä tuntuu itsestään selvältä. Mitä meidän siis halutaan ajattelevan kuvista ja vaikuttaako kenties siltä ettei meidän haluta ajattelevan, vaan siirtyvän konemaisesti eteenpäin pikapikaa?

Visuaalisuutta pidämme positiivisena terminä, se on runsaus, samoin estetiikkaa ja kauneutta mielellämme vaalimme, ainakin ajatuksen tasolla. Vai onko tärkeää joku tietty puoli visuaalisuudessa, kuvissa, se jokin johon silmämme kiinnittyvät, joka koetaan tärkeäksi jostakin syystä? Mitä ovat nuo tärkeät syyt muuta kuin olla vaikuttavin, katsotuin? Kun visuaalisuus on pinta, kaksiulotteinen laminoitu, tapetti, jolla luodaan efekti, tunnelma ja viihde, niin mitä visuaalisuus on muuta kuin jatkuvasti vaihtuva kuva joka miellyttää hetken ja kyllästyttää kohta? Eli onko visuaalinen kulttuuri, jonka ympärillämme näemme syntynyt tarpeesta viihtyä, saada aikaan jotakin jonka on tarkoitus kestää hetken, vai rakentaa jotakin pysyvää, ajatella vai oleilla, koska johonkin tarpeeseen visuaalia, kuvaa synnytämme. Kuva on merkki olemassaolosta, tekemisestä, paikasta ja erikoislaadusta. Miten hyvin luemme tuota kulttuuria on vaikea hahmottaa, mistä vaikutumme voi silti olla helppo arvata. Koska monilta menee ohi missä menemme, ei ole aikaa eikä kiinnostusta miettiä mistä muodoissa, väreissä, malleissa, rytmissä, fonteissa, koossa, sijainnissa ja tulvassa on kysymys. Onko kaikki silkkaa manipulaatiota ja simulointia, ohjailua jolla meidät saadaan käyttäytymään tietyllä tavalla? Miten kriittinen pitäisi olla, itsekriittinen, yhteiskuntakriittinen ja onko sillä merkitystä? Tietysti on.

Näkökyky ei ole ainoa aistimme, mutta varsin tärkeä ajattelun ja selviytymisen kannalta, luultavasti tärkein. Asiat joita näen arjessa ovat monesti yksitoikkoisia, yhtä ja samaa, mainoksia ja efektejä, kertakäyttöistä ja mahdollisimman tehokasta yhä uudestaan ja uudestaan, tarkoitettu suorittamaan tehtävää, kuvia tarkoitettu katsottaviksi mutta ei unohdettaviksi, tavoilla jotka ovat yksioikoisesti käytännöllisiä ja halpoja, leimallisesti. Nekin ovat punnittavissa olevia asioita, halpuus ja käytännöllisyys. Käytännöllisyys esimerkiksi on varsin haasteellinen asia kun lähdemme sitä testaamaan kuinka joku ratkaisu kestää aikaa, käyttöä ja mitä asian arvolle tapahtuu kun sitä käytetään, kun se altistuu ihmisille ja ajalle. Hinta taas, kun asiaa joudutaan korjaamaan, uusimaan, purkamaan ja rakentamaan uudestaan, puhumattakaan homevaurioiden aiheuttamista oireista ja sairauksista, joiden hoito on kallista. Halpuus on kaksipiippuinen juttu, halpuuttaminen on hämäystä. Vaikka tiedämme tämän, menemme halpaan, koska olemme joko köyhiä, välinpitämättömiä tai pidämme halvasta ja toistosta ihan ilmiselvästi.

Diplomatiaa vitun apinoille?

| Henna Timanttimetsä

Erinomaisuuden ja hallitsemisen haave että tuntee olevansa joku, on hyvin luonnollista ja tapahtuu kovin usein muita polkemalla ja halveksimalla, tärkeys ja asema halutaan saada aikaan ja toteuttaa. Siitähän kiusaamisessa on kysymys, oman erinomaisuuden korostamisesta ja jonkun toisen ominaisuuksien ja taitojen vähättelystä ja mitätöinnistä. Ajattelu- ja toimintatapa on niin normalisoitunut, että itse kutsun yhteiskuntaamme kiusaamisyhteiskunnaksi, jossa sosiopaatteilla on juuri oikeat otteet ja sosiopatia on ihanne. Oletetaan että on siedettävä huonoa käytöstä, asiatonta kommentointia, vähättelelyä, vallankäyttöä, että on joka paikassa pystyttävä todistamaan olevansa kunnioittavan kohtelun arvoinen. Kysymyksessä on kunnioituksen lunastaminen, kyseenalainen kunnioitus joka on katoavaa laatua. Diplomatia tällaisessa ilmapiirissä on väärä ajattelutapa, koska se ei muuta mitään. Se ei todista henkistä vahvuutta eikä saa ajattelemaan toisin. Kun asiat käännetään muka parhain päin rauhanomaisesti keskustelemalla manipuloija ja sadisti voi jatkaa haluamallaan tavalla, koska häntä ei rangaista esimerkiksi julkisesti häpäisemällä eikä hänen ajattelutapaansa julkisesti tuomita niin että sillä olisi muutokseen johtava merkitys. Siis mitä on todellinen muutos ja kuinka muutos saavutetaan niin että totaalinen maailmankuvan ja toimintatapojen muuttuminen eli alistamisen käyttö omien tarkoitusperien saavuttamiseksi olisi mahdotonta?

Diplomatiaa on että nauraa vitseille vaikka ne eivät ole hauskoja vaan ovat kenties rasistisia, nais- ja homovihamielisiä jne. Diplomatiaa ja pelkuruutta on kun ei puolusta sitä joka on alakynnessä tai vain vähemmistössä, vaan myötäilee ja hymistelee tai ei sano mitään. Kovin diplomaattista ja mikään ei muutu. Kun halutaan ja etsitään aktiivisesti muutosta ajattelu- ja toimintatapoihin on oltava suora, ankara ja uskallettava sanoa vastaan, vaikka se tarkoittaa että sinua ryhdytään vainoamaan ja väkivalta kääntyy sinua kohtaan. Kuten olen itse huomannut, pelkuruus ja haluttomuus puuttua, silloin kun huomaa epäoikeudenmukaisuutta, on hyvin yleistä. On kovin helppoa olla vaan samaa mieltä ja keskittyä omiin juttuihin. Mikään ei todellakaan lopulta muutu vaikka niin kuvittelemme. On pelkuruutta olla myöntämättä omaa heikkouttaan, huonommuutta  ja toisen paremmuutta, etevyyttä, etenkin kun tuo toinen on nainen. Auktoriteettiuskovaisuuttamme todistaa ikuinen roikkumisemme instituutioiden antamien pätevyystodistusten perässä. Fakta on totta ja uskottavaa vasta kun virallinen taho on sen huomioinut julkisesti ääneen.

Tätä kaikkea en sano siksi, että kaipaan erityisesti huomiota taiteilijana ja kirjoittajana, vaikka olisihan se tietysti erikoinen tilanne. Sanon siksi, koska jokainen kaipaa tulla huomioiduksi tarpeellisena ja osaavana tekijänä ja ihmisenä, teki hän mitä tahansa työtä ja näin ei ole tilanne. Hyvän palautteen antaminen on ilmeisesti erittäin haasteellista etenkin ihmisille joiden on vaikea kestää toisten ihmisten osaamista, vaikea hyväksyä taitoa ja antaa arvoa. Asia tulee hyvin esille sukupuolia tarkasteltaessa, miten ja millaisia asioita toisissamme arvostamme ja mitä emme. Väkivaltainen vallankäyttö on helpoin tie helppoon erinomaisuuteen ja asemaan. Yksinkertaisin väkivaltatekniikka on avoimesti muiden läsnäollessa halveksia. Keinot voivat olla hyvin pienimuotoisia mutta toistuessaan ne tekevät tehtävänsä ja niihin on hyvin vaikea puuttua. Tietynlaiset ihmiset kerääntyvät keskenään ja jättävät ulkopuolelle ne joita ei haluta joukkoon. Tämän tapahtuessaan tarpeeksi useasti tietynlaiset tunteet saavat tulta alleen, ei ole tarvetta eikä halua olla diplomaattinen. Diplomatiaan ja hiljaiseen hyväksyntään en itse kannusta, koska ongelma on laaja, liian hitaasti muuttuva ja rakenteellinen. Auktoriteettiasemassa olevat eivät joko halua tai osaa puuttua, joten teen sen itse.

Itseänsä täynnä olevia kusipäitä kohtaan minulla ei ole muuta kuin syvää halveksuntaa enkä sitä peittele. Diplomatia vaatii kunnioitusta ja sitä mulla ei ole.

20160806_123236.jpg

Ymmärtämisen haaste: joukko yksinkertaisia ja vaikeita kysymyksiä.

| Henna Timanttimetsä

Mitä on ymmärrettävä, mitä on ymmärrettävää, missä menee raja ettei enää ymmärrä ja miten paljon on kyse tahdosta? Miten paljon on tiedettävä ymmärtääkseen ja mitä täytyy tietää että ymmärtää, voi sanoa tietävänsä ja ymmärtävänsä? Voimme valita ettemme halua ymmärtää, tietää eli emme ole kiinnostuneita. Asia on ulkopuolellamme, meistä pois, ei ole selvitettävää. On kenties kevyt olo, kun ei ole ylimääräistä painolastia selvitettävänä. Olemme piirtäneet rajan ympärillemme mitä ei tarvitse ajatella ja siten ymmärtää, aidan tiedolle jolta suljemme silmämme ja korvamme. On asioita, jotka eivät kuulu meille ja asioita jotka ovat meidän. Kuinka piirrämme tämän rajan on kiinnostavaa, koska rajanveto on tehtävä, emme pysty käsittelemään yksityiskohtaisesti massiivista määrää tietoa monesta asiasta, keskittyminen herpaantuu, maailma saattaa vaikuttaa ahdistavalta ja käsittämättömältä. Passiivisuuden peruslähtökohta on olla haastamatta itseä, käsitellä ympäristöä ja sen tapahtumia mahdollisimman vähän, ainoastaan niitä jotka välittömästi aiheuttavat muutosta omaan elämään. Passiivisina haluamme välttää konfliktia, vaivannäköä ja työn tekemistä oman ja ympäristön kehittymisen eteen eli päällimmäisenä on voimakas halu päästä helpolla. Elämässä voi edetä ja menestyä olemalla hyvinkin passiivinen. Kenties ja melko varmasti siihen pyrimme että saamme helpolla paljon. Ihmistä joka haluaa päästä selville asioiden syistä ja seurauksista, kuinka maailmamme rakentuu, ei välttämättä palkita tästä kiinnostavasta työstä riippuen asioista ja löydöksistä ja monesta muusta ulkoisesta faktasta, jotka voivat olla tekijästä riippumattomia. Kuinka ymmärtää mielivaltaisuutta, sattumanvaraisuutta, elämän haurautta ja syitä, miksi toimimme kuten toimimme. Monimutkaisuuden yksi ongelma on totuuden löytämisen vaikeus, totuuden haaste, raskas taakka. Voimme valita haluammeko ymmärtää kuinka moderni maailmamme rakentuu, mistä se tulee, mitä sana tarkoittaa meille, kuka modernia rakentaa ja mitä löydetyllä tiedolla tekee, millaisia rajoja pitäisi piirtää.

On ymmärrettävä raamit, joissa voimme elää parhaalla mahdollisella tavalla ja on osattava luoda systeemi jossa kaikki osaavat toimia, joka mahdollistaa ajattelun, keskustelun ja toiminnan. Meillä on sanomattomia sääntöjä, joita on usein vaikea ymmärtää etenkin kuinka nykyihmisen on toimittava ollakseen järkevä, hyväksytty ja selkeä ratkaisuissaan. Ymmärrettävä sanoissaan ja teoissaan ja miten suhtaudumme kun tämä kaava rikotaan eli tapahtuu jotakin käsittämätöntä, olkoon se taidetta, politiikkaa tai terroria. Kun vaadimme ymmärrystä ja selitystä, haluamme tietää miksi. Vaatii paljon olla järkevä ja ymmärrettävä, vaatii myös paljon rohkeutta olla päinvastaista haastaakseen vaatimuksen äärimmäiseen järkevyyteen, joka voi myös olla epäloogista ja väärin. Kuten vaatii rohkeutta luoda systeemi, joka on järkevä ja ymmärrettävä ja oikeudenmukainen, joka toimi parhaalla mahdollisella tavalla mahdollisimman monelle. Sen etsiminen, mikä on tuo paras mahdollinen tapa, aiheuttaa suurimmat konfliktit. Emme pääse yhteisymmärrykseen, koska meillä on etukonflikti. Mikä on hyväksi minulle, ei ole hyväksi tuolle toiselle. On ymmärrettävä ja hyväksyttävä mikä on paras mahdollinen tapa elää, mikä on paras mahdollinen katsantokanta elämään, kuinka ymmärtää mahdollisuutemme, tarkoituksemme: kuinka järjestämme epäjärjestyksen, suvaitsemme sitä tai emme, mitä ajattelemme epäjärjestyksestä, kuinka aiheutamme epäjärjestystä ja selviämme siitä. Kuinka voisimme ymmärtää mikä on paras mahdollinen ratkaisu mahdollisimman monen kannalta, mutta on myös tajuttava raamien kaatamisen merkitys. Hyväksytynlaisen ainoan oikean ymmärryksen kyseenalaistaminen on perusfilosofiaa ja ihmisoikeus. On voitava sanoa en ymmärrä, voitava kysyä ja piinattava niin kauan että yhteisymmärrys ja vastaus löytyy. On tiedettävä miksi ympärillämme on rajoja, mitkä rajat voi ylittää ja mitä ei. Ymmärrys päättyy, kun emme enää ymmärrä mitä toinen on tarkoittanut, kun emme hyväksy toisen ajatuksia, tekoja ja mielipiteitä ja pidämme omiamme parempina, loogisimpina. Ymmärryksessä on kyse johdonmukaisuudesta, päättelykyvystä ja valinnoista. Voiko ymmärrys olla täydellistä, tuskin. Mitä haluamme ajatella ja mitä emme halua, mitä pystymme ajattelemaan ja mitä emme. Kuinka pitkälle kyvykkyytemme ajattelumme kehittämiseksi ja selvyyden saamiseksi riittävät? Ajattelu on työtä, jonka työteliäisyyden huomaa kun joutuu tekemään ajattelua selvitäkseen ja selvittääkseen asioita joissa omalla ongelmanratkaisukyvyllä ja aktiivisella pohdinnalla päästään eteenpäin eli saadaan tulos aikaiseksi, kenties ratkaisu.

Yritämme ymmärtää mutta emme pysty, kuinka väärin ymmärrämme tai tahallaan väärin ymmärrämme, olemme ymmärtämättä, kieltäydymme ymmärtämästä. Ymmärtäminen on sidoksissa aisteihin ja tietoon. Se minkä koemme todeksi, on oltava konkreettista, selitettävissä ja koettavissa eli normaalijärjellä järkeiltävissä, muuten emme ymmärrä, usko, pidä totena. Se jokin on nähtävä omin silmin, aistittava tai se ei ole totta, olemassa, arvokas jokin, paitsi yliluonnollinen joka koettelee ajatteluamme ja aistejamme. Kun epäily on tarpeeksi vahva, ei usko tai ymmärrä sittenkään, että menee yli hilseen ja voi paeta ajatukseen, ettei kiinnosta ja sulkee itsensä asian ulkopuolelle, asian pois mielestä koettelemasta. Kiinnostavaa on tuo mitä haluamme ymmärtää, minkä omasta mielestämme ymmärrämme ja minkä torjumme joko liian vaikeana, huuhaana tai emme halua hyväksyä jotakin asiaa faktana ja tärkeänä asian, vaikka se sitä olisikin, asia on jotakin liikaa kestettäväksi. Ymmärryksemme on hyvin subjektiivinen asia. Ymmärryksemme on sidoksissa kokemuksiimme joihin maailmankuvamme on kietoutunut joiden kautta ymmärrämme olemassaolomme, muiden olemassaolon, miksi asioita tapahtuu, miksi joku tekee mitä tekee ja mitä minun tulee tehdä tai miksi jätän jotakin tekemättä. Jotta todella ymmärrämme mistä on kysymys mitä siihen tarvitaan?

Milloin selittäminen on riittävä, milloin selityksiä ei tarvita, milloin selittäminen on turhaa ja milloin selittäminen tekee hyvin yksinkertaisesta asiasta vaikean, milloin selittäminen on testi selittäjälle. Oli miten tahansa aina on oltava selitys, selvitys ja logiikka ja puolueetonta tietoa. Epäselvä asia on vaikea ymmärtää, joskus selvä asia on täysin käsittämätön. Tätä käytetään tiedotuksessa ja mainonnassa hyväksi. On työlästä ottaa selvää ja perehtyä, on työlästä oppia ymmärtämään perinpohjin, osata purkaa sanallisesti ymmärtämänsä, ajatella ymmärretystä oikeita johtopäätöksiä kuin laskutoimituksia ja miettiä miksi on ymmärtänyt asian kuten on sen ymmärtänyt tai miksi on ymmärtänyt väärin.  Jotta voimme ymmärtää maailmaa on oltava johdonmukainen, utelias ja rohkea jotta voimme ymmärtää itseämme.

Pohdin asiaa koska elämme monimutkaisessa maailmassa jossa helppoa tietä tietoon ei ole. Koska lause, en ymmärrä taidetta on edelleen se, jonka kuulen, paitsi kun piirrän realistisen kuvan alastomasta naisesta, on se selvä asia: kuvassa on alaston nainen ja hänen napansa on esillä. Tämän voi ymmärtää koska silmin nähden kuvassa on ihminen ilman vaatteita. Kuva alastomasta ihmisestä on kuva alastomasta ihmisestä. Kuva naisesta viettelevässä asennossa jossa näemme hänen sukupuolielimensä synnyttää monenlaisia ajatuksia ja torjuntareaktioita, reaktioita ylipäänsä. Miksi kuvassa on ihminen joka haluaa meidän katsovan häntä tai miksi taiteilija haluaa meidän katsovan naista tällä tavalla? Millaiset asiat motivoivat kuvan piirtänyttä ihmistä tekemään kuvan ja julkaisemaan kuvan? Mitä kuva kertoo tekijästään, mitä maailmasta jossa se on tehty ja voitu julkaista? Se, kuinka pieniin osiin tarkoitusperänsä ja motiivinsa on ajateltava ja, jos haluaa, selitettävä, jotta syntyy tuo hiuksenhieno ymmärrys höystettynä ikuisella epäilyksellä, on eräänlainen peruspilari siinä, kuinka haluamme ymmärtää, nähdä ja miten omaamme tietoa, käytämme tietoa ja kuinka kuvitelmamme ja oletuksemme ohjaavat ajatteluamme. Tarvitsemme toisinaan ja kovin usein johdatuksen katsomaamme, jotta voimme ymmärtää mitä katsomme. Kuvat ovat upottavia ja moni on taiteen edessä hukassa tai jumissa omissa luutuneissa käsityksissään, joita ei osaa avata tai muuttaa. Kun lähdemme johdattelemaan sanallisesti, voimme ehkä ymmärtää taiteilijan todellisia tarkoitusperiä eikä meidän tarvitse keksiä niitä itse, voimme myös valita hiljaisuuden selitysten suhteen. Taiteilija voi valita tien ettei suostu johdattele eikä auta ymmärtämään, ei tarvitse.

Kuinka ajattelumme joko muuttuu oletetun ymmärryksen kautta tai ei, kuinka emme halua että ajattelumme muuttuu, koska on asioita joita ei voi ymmärtää, ei pidä ymmärtää, emme halua ymmärtää, koska jostakin syystä haluamme pitää kaukana itsestä sen, mitä emme halua ymmärtää ja tietää tai olemme mukautuneet siihen, että olemme jo ymmärtäneet tarpeeksi, emmekä koe että on tapahtunut väärinymmärrys. On tiedettävä miksi joku tekee jotakin, etenkin kun tuo joku asia on tietynlaisen normaalin ulkopuolella. Yrittää ymmärtää on esimerkki, kun keksimme syitä, miksi joku tekee jotakin. Haluamme tietää ja siksi yritämme ymmärtää ja selittää jotakin auki omista lähtökohdistamme. On ajateltava erilaisia vaihtoehtoja ja valintoja, osattava ajatella oman kokemuksen ja ennakkoluulojen ulkopuolelta. Se, kuinka ihminen löytää syitä sille, että joku tekee taidetta ja mitä siinä tekemisessä on ymmärrettävää tai vaikeasti ymmärrettävää, tai miksi joku opiskelee alaa, jossa on vaikea työllistyä ja miksi jonkun toisen pitäisi tätä valintaa ymmärtää ja löytää syitä kenenkään elämänvalinnoille on erikoinen ihmismielen ja järkeilyn peli. Eli teemme niin kuin teemme ja kuinka paljon asiaa on seliteltävä ja kenelle olemme tilivelvollisia? Jotta ei syntyisi vääriä käsityksiä, koska väärin ymmärretyistä asioista syntyy puhetta ja tekoja jotka perustuvat väärinymmärrykselle jota joku pitää totena.

Kengänkiillottajalle töitä?

| Henna Timanttimetsä

Kengät tekevät ihmisen, kengistään ihminen tunnetaan. Niillä näyttäydytään, niillä seisotaan ja kävellään. Kengät nostavat ihmisen maanpinnasta irti, antavat ryhtiä ja  suojaavat jalkoja, kertovat elintasosta ja elintavoista jotakin sekä arvoista. Kenkiä on oltava joka lähtöön, vaikka itse elin kauan vain muutamalla parilla ja samoilla talvikengillä kymmenen vuotta. Kenkäharrastus on siis melko uusi minun elämässäni ja se huomio etteivät ne enää kestä käyttöä. Alle kahden sadan euron on vaikea löytää hyvälaatuisia jalkineita. Kenkä on fetissi-esine, joita keräillään, joista haaveillaan ja joihin ihastutaan, joihin saa uppoamaan paljon rahaa. Uusien kenkien ostaminen on mukava tilanne silti. Kalliista kengistään mielellään pitää hyvää huolta. Minulla on jopa nanosuihketta, joka suojaa kenkiä kosteudelta, jopa. Ei tarvitse hinkata eikä lankata. Ainetta ei saa hengittää.

Kiiltävät kengät, juhlakengät, miesten kengät, nahkakengät, kävelykengät. Kengän kiillotustapahtuma menee niin, että mieshenkilö istuu tuoliin joka on kuin valtaistuin korkealla, jottei kiillottajan tarvitse hirveästi kumarrella paikassa, paikassa jossa liikkuu paljon ihmisiä kuten asemalla ja kengänkiillottajia voi olla vierivieressä. Kiillottaja hymyilee ja toivottaa asiakkaan penkkiinsä tervetulleeksi, ottaa kiillotuskankaan esiin sekä lankkia, poistaa harjalla hiekan ja ravan ja ryhtyy lankkaamaan rivakoin ottein. Asiakkaalla on luultavasti kiire. Kengänkiillottaja ei ole sama kuin suutari joka korjaa kenkiä. Kengänkiillottaja on tason ylläpitäjä ja kadonneen ajan työläinen, palvelija, itsensätyöllistäjä, jonka työkalut menevät pieneen tilaan ja kulkevat mukana, työläinen joka voi etsiä työtilan mistä vaan. Hyvin vapaan oloinen sarka, pop-up. Paljonko kengänkiillotus sitten maksaa? En tiedä, mutta itse en maksaisi paljoakaan. Ajatus on absurdi, että ohimennen kiillotuttaisin kenkäni. Se ei lienee naisten juttu muutenkaan. Sama kuin parranajo.

Aki Kaurismäen elokuvassa Le Havre päähenkilö on kengänkiillottaja ja kengänkiillotus on maahanmuuttajien ja muiden köyhien hommaa. Erikoinen valinta vanhan ranskalaismiehen ammatiksi, jotakin tekemistä, yrittämistä ja ihmisten kohtaamista epätoivoisessa maailmassa, jonka muutoksessa kaikki eivät kestä mukana. Kengänkiillottajan kengät puhdistaa vaimo. Ne ovat valmiit, kun mies lähtee toihin. Kengänkiillottajan ammattiin liittyy nostalgiaa ja elokuvallisuutta, epätoivoa, halveksuntaa ja hapuilua kun muuta oljenkortta ei ole. Kenkien puhdistus julkisella paikalla ja antaa kenkänsä puhdistettaviksi on perin miehistä. Joku kumartuu eteesi puhdistamaan jalkineesi ja annat lantin, lähdet katsomatta taaksesi. Kengänkiillottaja on kohtauksessa kuin kohtauksessa tärkeä henkilö. Hän kohtelee kuin kuningasta miestä kuin miestä. Korkean arvon olemassaoloon tarvitaan niitä jotka ovat vähempiarvoisia, niitä jotka tekevät likaiset työt, työt joilla ei ole arvoa mutta jotka huomaa, kun  niitä ei tee kukaan. Mies seisoo rätti kädessä, kädet lankissa, nöyrän näköisenä ja aina tyytyväisenä kun saa asiakkaan oli hän millainen tahansa. Hänen luokseen pysähdytään ja sanotaan että on kiire. Kestää hetken ja työ on tehty. Asiakas ehtii avata lehden tai katsoa eteensä kenties näkemättä mitä lankkaaja tekee. Yksinkertainen työ, yksinkertainen ihminen. Kuka sellaisesta olisi kiinnostunut, mutta hyvä että jotakin tekee. Jotakin on tehtävä. Liike ja ajatus pitävät elossa kuten raha.

Kiillotus ja lankkaus pidentävät kengän ikää pitäen nahan hyvässä kunnossa. Nykyään jokainen kiillottaa itse kenkänsä, näin luulen, jos viitsii. Paitsi ihmiset, joilla on palvelija sitä varten. En ole koskaan tavannut kengänkiillottajaa livenä kadulla Suomessa, mutta olen nähnyt sellaisen kengänkiillotuskoneen jossa oli pyörivä tela. Jalka asetettiin jalustalle jonka päällä pyörivä kiillotustela suoritti tehtävän. Kiillotuksen voi tehdä seisaaltaan. Samanaikaisesti ei voinut lukea esimerkiksi lehteä, koska on seurattava minne jalka menee. Jännä vehje, mutta kiillottiko se hyvin koko kengän, lähtikö ehkä sukka jalasta vai oliko tarkoitus kiillottaa vain kengänkärjet?

Kuka kiillottaa kenkiä työkseen nykyään Suomessa? Kerjääminen on paljon yleisempää, mutta se ei ole työvoimatoimistossa ammattinimikkeenä. Kysyn koska työvoimatoimisto edelleen ajattelee että kengänkiillottaminen on varteenotettava business, kerjääminen ilmeisesti ei. Kysyn koska työvoimatoimiston työnhaussa on vielä virallisesti ammattinimike kengänkiillottaja, samaa sarjaa ovat mainostenjakajat ja kengänkiillottajat. Aki Kaurismäellä jotakin asian kanssa tekemistä, onko elämä elokuvaa? Mainoksia nykyään jaetaan enemmän kuin ehtii lukea. Onko mainostenjakaminen palkitseva työ, ehkä liikunnan kannalta, ehkä klikkausten kannalta, ja mainostenjakaja sellainen tekijä joksi kehtaisi itseään kutsua, työ josta voi kertoa saamatta kummallisia katseita ja voi sinua tyhmeliiniä-mulkaisuja, tuleeko sillä toimeen-kysymyksiä ja mikä sinussa on vialla. Työllä on oltava rahallinen arvo, muuten sitä ei kukaan arvosta. Sanotaan ettei se ole työtä, jos ei siitä rahaa saa. Naiset ovat tehneet palkatonta työtä aina, he tienaavat myös yleisesti vähemmän kuin miehet. Kun työstä maksetaan sen tekemistä on joku arvostanut? On pystyttävä elättämään itsensä.  

Käyttävätkö ihmiset kenkiä joita täytyy kiillottaa? Keinokuidut ja lenkkitossut ovat vallanneet kenkäbusineksen. Miksi noin vanhahtava ammattinimike pitää pintansa virastossa, vaikka on varsin selvää ettei alaa enää ole? Työvoimatoimistolle ei ole muu selvää kuin, että työtön on roska, josta on päästävä eroon keinolla millä hyvänsä ja aivan sama mikä joku ammatti on nimeltään. Millaisia metodeja kengänkiillottamiseen on ja tarvitaanko siihen ammatti-ihmistä? Millaista työtä nykyään on tarjolla? Sandwich Artist saa Subwayssa paikan, juontaja on taiteilija, juonsi hän karaoke-esitystä tai markkinoita. Siinä saa esiintymiskokemusta. Olethan innostunut tekijä. Olemme kenkiemme kuluttajia ja kenkiemme kiillottajia, siis jokainen on kengänkiillottaja, mutta tuleeko sillä toimeen, elääkö sillä ja ovatko ne samoja asioita? Kun yksityiskohdat lakkaavat kiinnostamasta millainen tulee kokonaisuudesta? Kun bulkkituote myydään taiteen kohottavalla voimalla mistä on kysymys? Eihän taide ole nykyään kovassa huudossa, mutta taiteen nimi ja ajatus silti antavat arvoa tuotteelle, joka on joka paikassa samanlainen, kuten Subwayn patongit, ja ajatus sama kuin missä tahansa hampurilaisketjussa.

Kiiltävät kengät antavat hyvän kuvan käyttäjästään. Hän on huolellinen, säntillinen, pitää huolen omaisuudestaan ja ulkonäöstään. Lika ei saa näkyä. Odotan aikaa, kun prostituoitu on laillinen ammatti. Prostituoidut käyttävät ammattiinsa sopivia jalkineita. Vähintään 10 sentin korkoja, jotka kopisevat, korkokenkiä, saapikkaita tai saappaita. On näytettävä viettelevältä lyhyessä hameessa ja kireissä housuissa. Peniksen kiillottamisesta kai jotakin tienaa.

Kävelevä pillu

| Henna Timanttimetsä

Milloin minusta tuli hankala? Olen aina ollut hankala. Hankala tarkoittaa ihmistä, joka ei pidä kaikesta mitä eteen tuodaan ja antaa sen ilmi, joka vastustaa yleistä mielipidettä ja -suuntausta tehdä asiat kuten muka aina on tehty, ja todella rikkoo henkisen alennuksen, rauhallisen tilan jossa Suomen pitäisi olla. Suomessa sellaisen ihmisen todella huomaa. Hankaluutta suvaitaan kovin huonosti, ilmeisestä syystä. Suomessa on hyvä, kun asiat tapahtuvat juohevasti ja nopeasti ilman ongelmia, eriäviä mielipiteitä, vaatimuksia. Tie on hyvä kun se on suora.

Olen ollut temperamenttinen lapsesta asti, joka tietysti on pahasta, koska tunteensa on hyvä latistaa äänettömyyteen ja puhumattomuuteen. Olen näyttänyt suoraan inhoni ja negatiiviset tunteeni että saan aikaan riidan ja tunteenpurkauksen. Suorasanaiseksi todella ryhdyin kun tajusin, ettei hyvällä käytöksellä saa muutosta aikaan, eikä hyvää käytöstä odoteta miehiltä samalla tavalla kuin naisilta. Sen olen huomannut, naista kohtaan voi olla niin ikävä kuin tahtoo, ylenpalttisen vihamielinen ja halveksiva kuin mihin kuvittelee olevansa oikeutettu ja se on ok, koska on mies. Kyllä naisetkin ovat ikäviä ja vihamielisiä. Letkautukset ovat hauskaa viihdettä. Ne kertovat suoraan älyn tasosta. Minun on hyvä hymyillä ja olla tyytyväinen siihen mitä on. Tyytyväinen tähän? Tuskin. Tämä tarve tyytyväisyyden ilmaisuun ilmaistiin minulle jopa yliopistossa, joidenkin opiskelijoiden osalta. Kritiikkini oli valitusta turhasta. Melko erikoista, mutta totta. Opetuksen tasoa ei saa ääneen kritisoida, koska opettajien kanssa on oltava hyvä kaveri. Hyvää kaveriahan ei julkisesti kritisoida, halataan jumalauta. Ääneen kritisoinnista seuraa jännittävä rankaisukulttuurin ilmentymä, jonka alku on eristäminen, ulkopuolelle jättäminen, selän takana puhuminen: kuinka se kehtaa, mikä se kuvittelee olevansa, huono taiteilija. Tuntuuko nyt pahalta? Toivottavasti, koska tämä suomalainen hyvä veli-kulttuuri tulee muuttumaan. Kavereiden ja työmahdollisuuksien toivossa en jätä sanomatta jotakin, jolla on iso merkitys kokonaisuuden kannalta, en jätä puuttumatta asioihin jotka todella ovat metsässä ja pahasti. Kannattaisi taide-alallakin jo ymmärtää, että opetuksen tason korkeus on ensiarvoisen tärkeää. Se, että ala toimii suhteilla, on erittäin huono systeemi. Juorupuheiden leviäminen ja niihin uskominen on erinomainen todiste. Kaverin sanaan luotetaan ennemmin kuin kysytään asianomaiselta. Systeemi ei uudistu samaa vauhtia muun yhteiskunnan ja maailman kanssa. Korruptio on mädättävää.

Kun teen jotakin provosoivaa, joka on ilmeisen helppoa, pyrin saamaan aikaan todellista muutosta joka toimii kuin vasara halkaisten todellisuuden, jota heteronormatiivisuus, hiljaaoleminen, tavallisuudesta poikkeamattomuus ja pelkuruus pitävät yllä. Minulle on sanottu etten saa olla hankala, sanallisesti kyseenalaistaa niitä, jotka päättävät mahdollisuuksistani jollakin asteella, jotka päättävät ja pitävät yllä ilmapiiriä jossa ei sana ole vapaa, muuten kuin anonyymisti ei saa sanoa ihan mitä tahansa, vai, ja kaveripiirissä on helppo sättiä. Kun on sellainen luonto, ettei voi sietää sitä, että on ihmisiä vallankahvassa jotka eivät kestä pienintäkään vastaääntä tai kyseenalaistamista, niin yhteentörmäystä on vaikea välttää. En myöskään siedä, että asioistani päättävät epäpätevät huhupuheita uskovat aasit. Ei epäoikeudenmukaisuutta, suoraa väkivaltaa, kiusaamista, vähättelyä, sameaa vettä joka seisoo ja tekee mitä tahtoo, tarvitse katsella vierestä. Jotakin on voitava tehdä ja sanoa.

On paljon ihmetystä ja paheksuntaa voimasanojen käytölle, sille ettei voi sietää heterokäytöstä, jossa naisella on vain yksioikoinen tietynlainen sovittu rooli, miehen omistajastatuksen täydellistäjänä. En ole sopinut millainen minun tulee olla, millaisia asioita saan tehdä. Nainen rikkoo roolinsa, jos siltä tuntuu ja kävelee ulos, tekee vastoin mikä on hyväksi? Hyväksi kenelle? Heteronormatiivisuus ei ole koskaan ollut minulle hyväksi. Että nainen on se, joka otetaan, katsastetaan, hyväksytään tai hylätään ei ole hyväksi naisille eikä tytöille. On naisia jotka pitävät tästä järjestelystä. Minä en. En ole täyttämässä toisen tarpeita. Mies, joka on, mitä hän omistaa, on etsimässä pillua, koska se häneltä puuttuu. Harmillista. Naisen tulisi täyttää tämä tyhjiö ja antaa miehelle vapaus toteuttaa nussimisfantasiansa, koska sitä iloa ei hänellä ole, ellei hänellä ole naista. Itse en katsele ja kuuntele yhtään anonyymiä apinaa, jolla on esihistoriallisia mielipiteitä siitä, mitä minä teen, mitä joku toinen tekee ja on, anonyymit apinat lyttäämässä seksuaalivähemmistöjä, maahanmuuttajia, feministejä, vasemmistoa, luonnonsuojelijoita ja taiteilijoita. Se on mielenmaisema, josta olen kotoisin ja jota erittäin mielelläni pakenen henkilökohtaisessä elämässä. Vapaaehtoisesti en kuuntele samaa levyä yhä uudestaan ja uudestaan. Jo pelkästään ammattini on ihmetyksen aihe: eihän se ole edes työ. Haista vittu!

Taiteilija ja psyyke

| Henna Timanttimetsä

Ensin ennakkoluulo, se yhä uudestaan toistuva, joka on päästettävä ilmoille hiukan naurahtaen. Osaksi, koska ei ymmärrä eikä koe yhteenkuuluvuutta, ei tiedä miksi taidetta tehdään, miksi joku on taiteilija, miksi taidetta on tai mihin muuhun taidetta käytetään kuin terapiana, harrasteena ja sisustuselementtinä. Ei tarvitse ymmärtää, en etsi ymmärtäjää enkä lohdutusta. Taide on kieli. Taide on hiukan kuin itkeminen julkisesti, siihen ei osata suhtautua, että se olisi normaalia. Taide halutaan ymmärtää syvänä, jota ei voi eikä haluta nähdä, siksi ennakkoluulot ja poissulkeminen ovat ymmärrettäviä reaktiota, tavallaan. Siksi myös provosointi on herkullista, koska se on niin helppoa. Ulkopuoli on niin ulkona. Myös sisäpuoli on tällä hetkellä tavattoman pihalla.

Kenen psyykestä puhumme, ja mikä sisä- tai ulkopuoli? Sen jota kohden sormi osoittaa?Joku sulkeutunut ympyrä joka haisee paskalta? Taiteilijaa pidetään jotenkin epäonnistuneena ihmisenä varsinkin kun hän ei tule taiteilijasuvusta, jotenkin hulluna, ihmisenä joka terapoi itseään, itseään, itseään (moni taiteilija puhuukin paljon itsestään, joten ei aivan tuulesta temmattua, mutta niin tekevät hyvin monet muut, ylikorostunut itsekorostus on merkki jostakin), jonka taiteessa on kysymys hänestä itsestään, hänen problemaattisesta psyykestään, jota hän ei pysty muulla tavoin prosessoimaan ja hän haluaa tehdä tämän prosessoinnin julkisesti, näyttää mitä käy läpi, saadakseen ymmärrystä ja ongelmiinsa vastauksia, saadakseen oman ongelmansa julki, itkettyä, myötätunnon toivossa, tuskissaan vierittää ja kierittää, tuskissaan piirtää ja maalaa, kun ei ole lääkettä muuta kuin alkoholi ja tämä terapia, jota hän kutsuu taiteeksi ja itseään taiteilijaksi. Taiteilija on se, jota arvioidaan ulkoapäin, hän ei itse ymmärrä eikä osaa edes ajatella. Tarvitaan asiantuntija tekemään arviointityö, mutta hyviä on tosi vähän. Hyviä arvioitsijoita on myös hyvin vähän, saati taiteen asiantuntijoita, niitä on erittäin vähän jopa yliopistossa. Kuvittelijoita on paljon, sellaisia jotka eivät kestä kuulla eriävää mielipidettä tai nähdä hulluja, olla lähellä hulluja, nähdä hulluja kuvia. He kuvittelevat itsestään liikoja ja ovat puhtaita. Oman arvioni mukaan vammattomia ihmisiä ei ole ja lian pelkääminen on anaalireaktio.

Millaisesta taiteilija- ja taidekäsityksestä tämä hullunkuva, hullun kuvan tekeminen ja hyvin tavanomainen ajatus taiteilijoista kertoo? Se elää niin taidekentällä kuin sen ulkopuolella. Olen kuullut sen niin monta kertaa niin museohenkilökunnalta, kuraattoreilta kuin taiteilijoilta itseltään, joten ei ole ihme, että legenda elää. Taiteilijat voivat olla haastavia, pelottavia, sekaisin, yms. joten lasten kanssa ei kannata lähteä kokeilemaan mitään. Se on halveksiva, kirjoitettu osin taidehistoriaan, kuinka taiteilijat elivät ja elävät, kuinka heidän, eli pääasiassa miestaiteilijoiden, elämä oli huuruista, sekavaa, köyhää ja likaista, jotkut toki ovat suuria sankareita ilman ulkopuolista pelottavaa hulluutta. Kuvaa on voitu romantisoida myynnin toivossa, liioittelu, juoruaminen ja puheen tasolla maalailu ei ole kovin tieteellistä tai asiallista, jostakin syystä se kiinnostaa. Onhan rähjäisyydessä oma hauskuutensa, tämä vitsi-taiteilija joka elää yhä aivan kuin elämä ja taiteen tekeminen olisivat edelleen samanlaista ja samoista motiiveista lähtöisin kuin sata vuotta sitten. Niin, jokaisella on ’oma’ taidekäsityksensä, jonka jokainen voi pitää sitä muuttamatta, onhan kyse mausta ja stereotypioista. Joidenkin taidekäsitykseen ei mahdu esimerkiksi pornograafinen tai eroottinen taide, joka, seksi,  on mitä suurimmassa määrin osa taidetta, se on vain haluttu sensuroida pois ja tähän on syynä uskonto. Taiteilijoilla on kuulemman mukaan voimakas libido, ahaa. Seksismistä päätellen ajatus elää yhä, alan seksismi on kuin luonnollinen asia, jolle ei voi mitään. Ai mikä seksismi? Niin tuntuu olevan loputon typeryyskin. Eli kun synnitön haluaa avautua taidekäsityksestään, se on uskoakseni hyvin rajautunut ja umpimielinen. Kuva pelkästään on saatananpalvontaa. Kun lapsia ja hauraita halutaan suojella taiteessa esiintyvältä pornografialta yms. se on sensuuria. Rajan vetämisen ’taitoa’ on luoda tämä turvallinen tila, jonne eivät kuulu järkyttävä materiaali, joka saa aikaan tunteita, traumoja ja ajatuksia. ’Turvallisessa’ tilassa taide ummehtuu hyvin helposti. Taiteilija tosin ei ole turvassa.

Tästä pääsemme helposti aiheeseen taiteilija ja psyyke. Ajatus, että mielisairaus ja taiteilijan ammatti kuuluvat yhteen, elää vahvasti. Työmäärään nähden, hulluus ei tule kysymykseenkään. Työmäärä, jonka menestyäkseen joutuu tekemään on valtava, saati tullakseen niin hyväksi kuin on mahdollista. Se vaatii jatkuvaa itsensä kehittämistä ja opiskelua eli työtä. Masennus ja alkoholismi heikentävät työkykyä merkittävästi. Ajatus, että taiteilija ja alkoholismi kuuluvat vahvasti yhteen elää vahvasti. Ei ole uutta eikä yllättävää lukea, että taiteilija käy läpi omaa patologiaansa tehdessään taidettaan, läpi kipupisteitään, tai että taide lähtee taiteilijan traumoista. Hän siis uskaltaa käydä niitä läpi, hän uskaltaa itkeä ja näyttää tunteensa toisin kuin yhteisö ympärillä. Sysäys lähteä taiteilijaksi on monen kuvitelman mukaan ollut henkinen kipu, tuska. Taas kerran kun ei pysty kohtaamaan omaa tuskaansa, on osoitettava muita ja liattava heidät avoimesti kärsiviksi. Ne muut likaiset.

Itse rakastuin maalaamiseen ja kuvanveistoon. Halusin tietää, mihin pystyn siinä latistavassa ilmapiirissä, jossa taide oli jotakin ulkopuolella, joka ei duunaria kosketa, jota duunari ei näe, eikä duunarin kakara pysty tekemään. Tuska on sana jota kuulee käytettävän tässä yhteydessä, ei tosin taiteilijan alkoholismista puhuttaessa vaan duunarin, siis kun puhutaan vaikka miehistä. Eli kun puhutaan taiteesta katsotaan psyyken lätäkköön, jota katsoja voi vatvoa arvioidakseen tekijän psyykettä: hulluhan se on, omituinen ainakin, kartettava. Katsojan oma hulluus on hänen oma asiansa tai hän ei ole tarpeeksi hullu vatvoakseen omaa psyykettään. Jotakin voi paljastua ja mitä siitäkin seuraa, häpeä. Suurennuslasin alla on tuo onneton taiteilija, tunnetusti hullu, vääränlainen ja omituinen. Ammattiin haluava on hullu ja hänellä on aihetta käsitellä omaa problematiikkaansa kuvan avulla loputtomasti. Säveltäjä ei esimerkiksi ole niin hullu kuin kuvataiteilija. Säveltäjä on arvokas ihminen, joka seisoo omilla jaloillaan olematta hullu. Hän käsittelee kauneutta, vaikka sävelkulkuja voi olla vaikea seurata ja ymmärtää, niin ei tuollainen voi hullusta päästä lähteä: päätelmä, epäloogisuus ja taidekäsitys nivoutuvat yhteen.

Masennus ja alkoholismi ovat Suomessa varsin yleisiä. Maailman laajuisesti WHO:n tilaston mukaan joka vuosi 800 000 ihmistä tekee itsemurhan. Moni yrittää ja miljoonat joutuvat kokemaan elämän itsemurhan tehneen läheisenä. Pitäisikö ihmisten tehdä enemmän taidetta kun sillä sanotaan olevan parantavia voimia? Taiteilijan ammatti ei toimi parantavana. Tämän voin kertoa omasta kokemuksesta. Ennakkoluulot ja taidekäsitykset hyppivät silmille ja päälle joka puolelta. On oltava henkisesti todella vahva että sen kestää. Taiteilijat ovat sitä ja tätä, hulluudesta syntynyttä potaskaa tekevät, en ymmärrä, eikä sillä elä ja mitä hyötyä moisesta voi olla, yrittämisestä kuvata jotakin, mitä ei haluta nähdä. Jos ei jotakin ymmärrä, ei se tarkoita, että tuo asia, jota ei ymmärrä, olisi väärin tai hullua. Kun ei ymmärrä hulluutta, omaa hulluuttaan tai tunne itseään, on perin kummallista arvostella kenenkään toisen henkistä tilaa, mutta kovin normaalia. Pahan puhuminen on suurta huvia. Kyseenalaistan sellaisten ihmisten henkisen terveyden. Kun on tarve pilata jonkun toisen ihmisen maine ja elinkeino, kannattaa käydä juttelemassa ammattiauttajan luona. Puhuminen auttaa ja ammatti-ihmisillä on vaitiolovelvollisuus eli puheet eivät leviä. On toki taiteilijoita, jotka eivät usko terapian tehoon saati psykologiaan. Itse en usko sellaisiin taiteilijoihin tai heidän työhönsä. Kyllä, taiteeseensa laittaa osan itsestään, omat kiinnostuksen kohteet kertovat jotakin, mutta mitä. Psyykestä jotakin, ainakin sen mitä yllä mainitsin eli vahvuuden ja kiinnostuksen ihmisen mieltä kohtaan. Kun taiteilija piirtää pornograafisia kuvia piirtääkö hän itseään, poseeraako hän itse, kiihottuuko hän, onko piirtäminen lähtöisin halusta olla ekshibitionisti ja esitellä omia perversioita? Taas kerran kuvassa on taiteilija itse, vaikka näin ei olisi. Onko kuva aina ottajansa, tekijänsä omakuva? EI.

Taide saa aikaa kaikenlaisia ajatuksia ja kysymyksiä, siinä sen tärkeys. Taiteen tekeminen on ajattelua, siksi aivottomuuden ajatus on omituinen. Koska taiteilija haluaa ilmaista jotakin, jota voi olla vaikeaa sanallisesti ilmaista, joka on usein hankalaa kuvataiteilijoille ja kenelle tahansa, näin voi olla ja voi olla olematta, ajatuksellisuus tai ajatuksettomuus, järkevyys ja järjettömyys. Kyllä käy mielessä, miksi vaivautua tekemään taidetta, kun se litistetään ja rutistetaan paskaksi, kuten taiteilija, ja miksi näyttää tekemänsä kuva, miksi nähdä vaiva ja olla antamatta periksi kyynisyydelle. Mitä tällä halutaan, kuvan näyttämisellä? Moni katselija, ja taiteen ammattilaiseksikin itseään tituleeraava, ajattelee kovin kehämäisesti, kaavamaisesti, halveksivasti, paljastaen omat ennakkoluulonsa. Pitäisikö taiteilijaa suojella tältä saastalta? Ennakkoluulot ovat hyvää materiaalia. Mitä katsomme, miksi, miten, entä miten analysoimme kuvia, milloin kuva on vain kaunis kuva? Kun nainen piirtää seksistä, onko se hyväksytympää kuin jos mies tekisi samoin. Mies on perverssi lähtökohtaisesti, nainen on uhri ja katsomisen kohde. Ensimmäiset kysymykset ovat, mitä näillä kuvilla halutaan, mitä piirtäjä haluaa, miksi näyttää tällaista? Katsojaa etsii syytä, miksi taiteilija on halunnut tehdä ja näyttää julkisesti kuvan aktista tai itsensäpaljastajasta, alasti poseeraavasta ihmisestä, näyttää genitaalialueet, joita emme voi tai halua katsoa. Poseeraus, aikamme ilmiö ja kuinka poseeraamme, kenelle ja miksi, mitä näytämme, paljastamme ja mitä emme. Mitä taiteilija ajattelee, ajatteleeko hän, onko hän kykenevä analyyttiseen ajatteluun ja luomaan kuvan analyysinsä pohjaksi tai kuvan analysoitavaksi itsenään ilman taiteilijaa eli jääkö kuva elämään? Mikä on kuvan elämä? Onko kuva ilman taiteilijan psyykettä ja mitä taiteilija haluaa?

Totaalikieltäytyjän dilemma

| Henna Timanttimetsä

Mietin onko totaalikieltäytyjä ongelma pääasiassa itselleen vai yhteiskunnalle, mikä hänen ongelmansa on yhteiskunnassa jossa ihminen pakotetaan suorittamaan palvelus osoittaakseen uskollisuutensa, kyvykkyytensä, miehekkyytensä, isänmaallisuutensa ja saman mielisyytensä ja mikä on yhteiskunnan ongelma joka vangitsee ihmisen joka totaalisesti kieltäytyy tekemästä kuten hänen odotetaan tekevän jotta yhteiskunta toimisi kuten on suunniteltu. Totaalikieltäytyjä on uhka monella tapaa. Hänen ajatuksensa siitä että yksilö voi itse päättää kuinka toimii, millaisten arvojen takia taistelee ja kuinka tämä taistelu tapahtuu. Totaalikieltäytyjä on tavallaan hylkiö, joka ei tunne kunniaa samoista asioista kuten sellainen, joka haluaa osallistua isänmaan puolustamiseen armeijan ja valtion osoittamalla tavalla. Meidän yhteinen asiamme on kuulua tähän maahan ja tietää uhkat. Tiedämmekö ne? Valtion on osattava varautua aseelliseen selkkaukseen käyttäen reserviä tukeutuen aseisiin, kansalaisten olla valmiita kuolemaan sekä tappamaan maansa ja maanmiestensä että -naistensa puolesta. Totaalikieltäytyjäksi kutsutaan ihmistä joka kieltäytyy sekä ase- ja siviilipalveluksesta, on vakaumuksellisesti armeijaa, sotimista, tappamista eli murhaamista kansakunnan nimissä vastaan. Voisiko totaalikieltäytymistä soveltaa muilla alueilla kuin sotimisen harjoittelussa? Kyllä, ja se on erittäin kannatettavaa. Kun ei halua kantaa korttansa samaan roihuavaan kekoon, kokee että valtio tekee enemmän hallaa kuin hyvää, on väärällä puolella eikä usko maailmankuvaan jossa sotiminen ei ole vaihtoehto. Edelleen menestys mitataan hyvin yksinkertaisilla mittareilla, menestykseen päästään tietyillä ehdoilla ja menestys merkitsee jotakin tiettyä. Totaalikieltäytyjä ei osallistu yksioikoiseen selviytymisstrategiaan jossa elämä määritellään yhteiskunnan kaavojen mukaan, erilaisuus on uhka, uhkia eliminoidaan väkivalloin, hiljentäen, väärällä tiedolla ja mustamaalaten, ihmiset ahdetaan muotiin jossa tehtävässä armeija myös toimii. Maailma, joka ei tahdo muuttua pehmeämmäksi ja väkivallattomaksi, koska se ei uskalla, ei osaa eikä usko muuhun kuin suureen ja ilkeään, kovaan ja äärimmäiseen voiman käyttöön, toimii hyvin armeijamaisesti, kaavamaisesti, väkivaltaisesti ja tukahduttavasti aivopesten.

Olen itse viehättynyt totaalikieltäytymisen ehdottomuudesta. Ehkä viehättyä on väärä sana, totaalikieltäytyminen on absoluuttista. Se on periksiantamaton yksilön voimannäyte systemaattista alistamista vastaan. Kyse on vakaumuksesta joka uhmaa  yksioikoista järjestäytynyttä yhteiskuntaa ja sen ajattelua. Samanlaista uhmaa on feminismissä ja veganismissa. Kieltäytymisen vakaumus ja mielen osoittaminen joka horjuttaa käsitystä kansalaisuudesta, massasta, sukupuolen velvollisuuksista, oikeuksista, ihmisyydestä, kansalaisen velvollisuuksista yhteiskuntaa ja toisiaan kohtaan ja miten velvollisuudet ja oikeudet määritellään (onko joillakin enemmän velvollisuuksia kuin toisilla). Armeijassa on kyse sukupuoleen ja ikään sidotusta tavasta joka nojaa vahvasti Suomen sotimiin sotiin, kunniaan, velkaan, perinteeseen, mieskuvaan ja miehen tehtäviin. Kyllä, SOME:ssa on ollut jupinaa, että armeijan tulisi sellaisenaan koskea myös naisia jotta olisimme tasa-arvoisia. Kyse on suuremmasta asiasta kuin sukupuolten erilaisista tehtävistä yhteiskunnan suojelemiseksi ja sotimisesta, tasa-arvosta joo, sotimisen harjoittelusta, että kuka voi tarttua aseeseen sodassa ja kuka laitetaan etulinjaan. On myös kyse voiko nainen käskeä armeijassa, luoda strategian ja olla johtaja aseellisessa konfliktissa. Jupina ei puhu tästä. Se puhuu rivisotilaan kokemuksesta, joka halutaan myös naiselle, koska rivisotilas on alistettu. Sinä, joka olet alistettu voit kieltäytyä alistetuksi tulemisesta, sillä on seurauksensa, mutta jupina tuskin auttaa. Kun lähdetään hakemaan tasa-arvoa, työelämä on hyvä esimerkki kuinka nainen hyväksytään johtajaksi tai miesvaltaiselle alalle. Ei siitä sen enempää.

Tällä hetkellä on ollut puhetta, että Suomi on huonosti varautunut uhkiin, aseellisiin ja ympäristöllisiin. Uhkiin, jotka  väijyvät ja tulevat yhä lähemmäs, kuten meitä päivittäin muistutetaan, joille emme kuitenkaan voi mitään, vaikka sosiaalisessa mediassa paljon puhumme. Olemme kädettömiä, munattomia ja aivottomia. Terrorismi, islamismi, sota- ja ilmastopakolaisuus, mahdollinen Lähi-Idän sodan laajeneminen, sen yhä vakavammaksi konfliktiksi muuntautuva luonne on todellinen uhka. Suomi ei edelleenkään vaadi äänekkäästi Syyrian sodan lopettamista. Se pölisee ympäripyöreitä kansainvälisissä tapahtumissa ja hymyilee nätisti. Tapaa Yhdysvaltain presidenttiä, ja he, presidentit kehuvat toisiaan. Suomi ei pystyisi puolustautumaan eikä pysty ehkäisemään terroria-iskua jos sellaista joku suunnittelee. Totaalikieltäytyjän ehdottomuudella on tilausta. Kieltäydymme myötäilemästä Yhdysvaltoja olisi hyvä alku.

Sen sijaan, että kannamme huolta mitä meistä ajatellaan ja saammeko turisteja tänne pohjoiseen, meidän tulisi kantaa erityistä huolta millaisen kannan otamme sotiin, joihin ei näy loppua, miksi syydämme rahaa hankkeisiin, jotka ovat pohjattomia kaivoja, jotka maalaavat ruusuisia tulevaisuuden kuvia ilman katetta. Suomen varovainen kanta on liian varovainen mitä tulee asioihin, joilla todella on merkitystä monen tulevaisuudessa merkityksellisen asian kannalta. Kalliita kämmäyksiä ollaan valmiita tekemään pikavoittojen toivossa eivätkä poliitikot ääneen sano, että asioita tehdään edelleen samalla tavalla väärin kuin aina ennenkin, asioista päätetään saman kaavan mukaan kuin menneisyydessä. Olemme vaikuttuneita suurista suunnitelmista, koosta, halpuudesta, kalleudesta, häikäisystä joka on yhä vaan ja aina toistuva ohut kuva massiivisesta voitosta, rakennelmasta, unelmasta ja erinomaisuudestamme. Nuo pikavoitot ovat peräjälkeen osoittautuneet kovin epäonnistuneiksi yrityksiksi, joita ovat olleet luomassa ihmiset joiden järkevyyttä ja ammattitaitoa voi epäillä. Onko tällä epäilyllä ja sen sanomisella mitään merkitystä, tuskin. Ammattitaidottomuutta osoittavat syyt ja miksi asioita tehdään kuten tehdään, mihin hankkeilla pyritään ja mihin on päädytty voimme yhdessä päivitellä, mutta rakenteet jotka saavat aikaan tällaista sotkua ja taloudellista menetystä puhumattakaan arvokkuuden menetyksestä ja luonnon tuhoamisesta eivät muutu ellei niitä päätetä muuttaa.

Suosi suomalaista!

| Henna Timanttimetsä

Voisiko sanoa että isänmaallinen ihminen rakastaa Suomea eli hän pitää Suomesta, haluaa kehittää Suomea, ylläpitää suomalaista kulttuuria ja kieltä. Voiko isänmaallisuutta mitata ja vertailla millainen isänmaallisuus on parempaa ja arvokkaampaa, vertailla kenen kannalta ja kenen hyväksi? Voi ajatella että ihminen joka on töissä valtiolla tekee isänmaallista työtä, tavallaan palvelee palkkaa vastaan valtiota ja sen ihmisiä. Näin oletan Suomessa vielä olevan, että ihmisiin jotka toimivat viroissa voi luottaa, ja että he tekevät parhaansa, etenkin tietävät mikä on maan ihmisille parhaaksi ja toimivat sen mukaan, eivät omien mieltymystensä ja etujen mukaan.

Monenlaiset epäonnistuneilta näyttävät liiketoimet joita valtio on harjoittanut ja keittoja joita isänmaallisina pidetyt suomalaiset yritykset keittävät edelleen luovat harmaan varjon muuten kovin vauhkon, uskollisen ja uskonnollisen isänmaallisuuden päälle. Jääkiekkoasu päällä ei kerro ihmisen todellisesta isänmaallisuudesta paljoakaan, eikä isänmaallisuutta poseeraamalla synny, ei sellaista uskoa kansaan ja kansalaisuuteen joka ylläpitäisi vahvaa identiteettiä ja luottamuksen tunnetta että selviämme yhdessä ja että meissä on voimaa, edelleen. Välillä on sellainen tunne että laiva on uppoamassa, uhkakuvia maalaillaan kovin tiuhaan ja niin mustina, että muualta tulevat pelottavat asiat vievät kaiken huomion. Ehkä niin on tarkoituskin, tarkoitus ei ole kasvaa suomalaisina vaan pysyä iänikuisesti samanlaisina epäluuloisina örrinkäisinä, englantia puhumattomina juntteina, jurpottajina ja helposti kauhistuvina pienessä lämpimässä piirissä supisijoina jotka eivät uskalla sanoa poikkipuolista sanaa. Sellaista suomalaisuutta minä en kannata enkä halua. Haluan edelleen pitää Suomesta ja nimenomaan sellaisena joka on utelias uudelle, omintakeinen, luontokeskeinen, avoin ja kekseliäs.

Minulle isänmaallisuutta on luonnonsuojelu, lapsuuteen ja nuoriin panostaminen, sitä että pidetään huolta. Huolenpito ei vain lähimmäisistä vaan myös ympäristöstä joka on iso osa suomalaisuutta. Osa suomalaisuutta on se kuinka rakennetaan ja tällä hetkellä se on huolestuttavan yksitotista ja yllätyksetöntä. Suomalaisuutta voi pohtia kun katsoo marketteja ja virastorakennuksia, jotka ovat saapuneet ja syöpyneet kaupunkimaisemaan lähtemättömästi kuin mitään ei olisi enää tehtävissä. Apatia osin johtuu siitä tunteesta, että koetaan kuin mitään ei voi tehdä markkinavoimien edessä, asiat vain  tapahtuvat. Rakennuksia vain rakennetaan sellaisiksi kuin joku viisaampi ja tietävämpi on päättänyt. Ilman meteliä asiasta näin varmasti tapahtuu, ilman että joku ääneen ihmettelee ja kyseenalaistaa miksi tehdään kuten tehdään. Ilmeisesti suurin osa suomalaisista on tyytyväisiä siihen mitä näkevät, koska en ole huomannut suurta kansalaisliikehdintää markettien ylivoimaa vastaan tai vastustusta rakennusurakoitsijoiden tapaa vastaan rakentaa samantyylisiä ylihinnoiteltuja blokkeja joka paikkaan ja edullisia vuokra-asuntoja kovin harvakseltaan, jos ollenkaan. Elementtityyli ilmeisesti viehättää suomalaisia, kuten halvat tuontitavarat, valkoinen ja musta ja halvempi työvoima. Tähän asti kovasti on ollut sellainen ajatus että kaikki parempi tulee ulkomailta ja meidän tulee apinoida sitä mitä muualla tehdään koska se on itsestäänselvästi parempaa, isoa, hienoa, upeata ja grandea, etenkin kallista. Kuten esimerkiksi ydinvoimala jonka uraani suinkaan ei tule Suomesta, tai museo jonka vallan upea brändi houkuttelee risteilymatkustajia konsultin mukaan varsin mukavasti, eli ei meillä ole mitään hätää, kun on näin fantastista isänmaallisuutta täällä Suomessa ja olemme niin kovin hyväuskoisia ja luottavaisia siihen, että ulkomailta tulee se parempi vaihtoehto. En tiedä, kuinka paljon ulkomaisia työläisiä rakennusmailla käytetään, mutta veikkaan että hyvin paljon. Se siitä isänmaallisuudesta. Suosi suomalaista on tainnut unohtua, kuten kestävä kehitys ja että läheltä voi löytyä ratkaisu isoihinkin ongelmiin kun tosissaan halutaan ratkaisu löytää. Lähiruoka ja Suomessa valmistetut tavarat joutuvat edelleen puolustamaan paikkaansa ja taistelemaan halvempien kanssa. Molemmat olisivat ekologisesti että talouden kannalta erinomaisia vaihtoehtoja. Tällä hetkellä tahtotilaa ratkaista ongelmat Suomea suosien ja tulevaisuus huomioon ottaen ympäristöystävällisesti ei ole löytynyt. Tyypillistä suomalaista itsensä vähättelyä ja liikemiesmäistä vähäjärkisyyttä jossa ainoa jolla on merkitystä on miltä asiat näyttävät ja mitä sillä tienaa löytyy yllin kyllin.

Isänmaallisuus on ihmisten hyvinvoinnin puolella, ei vain osan ihmisistä vaan kaikkien. Se ei vähättele omaa maataan eikä kanssakansalaisiaan. Syttyykö valo vai ei, sopii toivoa. Töitä ymmärryksen eteen on tehtävä, koska ihmiset jotka päättävät asioista eivät ilmeisesti ymmärrä oman maansa parasta kuten eivät kuluttajatkaan. Kannattaa kuluttaa vähemmän ja ostaa laadukkaampaa. Esimerkiksi ydinvoimaan satsaaminen tahi mihin tahansa katastrofin ainekset omaavaan energiamalliin panostaminen on umpikuja ja kallis sellainen. Pelkkä ajatus siitä kuinka hirveä rahakasa on tuhottu yhteen ydinvoimalaan saa voimaan pahoin. Millaisesta suomalaisuudesta ja identiteetistä energia- ja rakennuspolitiikkamme kertoo on karua kalkkia. Teemme voitonmaksimoinnin kustannuksella suuria päätöksiä jotka maksavat veronmaksajat ja luonto. Suomalaisuutta on se ettemme pysty muuttamaan teko- ja ajattelutapojamme niin nopeasti kuin olisi tarpeen. Epäilemme, vastustamme ja jahkaamme. Välillä vastustamme vastustamisen vuoksi. Emme pysty muuttamaan elintapojamme, koska pidämme niitä ainoina oikeina ja jääräpäisesti pitäydymme niissä, koska meidän ei voi todistaa olevan väärässä ja se joka yrittää on hullu tai muuten vain pelkkä uhka joka on eristettävä. Se mikä meitä uhkaa on tuo joku joka yrittää kertoa että on parempia tapoja elää ja ne säästävät luonnonvaroja, energiaa, tuovat työtä ja hyvinvointia. Kovin on ilmeinen uhka. Itsensä muuttaminen voi olla isänmaallinen teko ja muuttumattomuus isänmaan pahin uhka. Suurin uhka näyttäisi olevan suomalaisille ja suomalaisuudelle suomalaiset itse. Kannattaa valita viisaasti kun valintoja tekee, teemme päivittäin useita kymmeniä pieniä valintoja jotka vaikuttavat elämäämme.

Hankaluus ja sen välttäminen

| Henna Timanttimetsä

Kaikenlaisia hankaluuksia ihmisen tielle sattuu kun asioita tekee ja kokeilee. Yritämme välttää sellaisia hankaluuksia jotka kovasti vaikeuttavat elämäämme. Olen pohtinut millaisia hankaluuksia arkielämässä olevat asiat ovat joita haluamme olla tekemättä, kohtaamatta ja opettelematta, koska ne joko tekevät olemisesta sietämätöntä ja vaikeaa ponnistelua tai muuten vain epämukavaa ainakin hetkeksi. Mukavuudenhalu on syöpä johon ei kannata langeta kovin pitkäksi aikaa. Laiskaksi pelkuriksi voisi kutsua ihmistä joka välttää puuttumasta, ottamasta osaa, haluamasta muutosta koska muutoksen vaatiminen voi aiheuttaa epämukavan altavastaaja tilanteen, riskin joutua suurennuslasin alle, voi joutua tulituksen keskelle kehdatessaan vaatia jotakin tehtävän toisin ja paremmin. Aina on parannettavaa.

Suomalaisessa yhteiskunnassa on paljon sellaista joka kaipaisi päivitystä ja ajattelua jonka voisi updeitata tälle vuosituhannelle. Monessa kohdassa menemme siitä mikä tuottaa lyhyellä aikavälillä tulosta koska emme jostakin syystä uskalla tai usko pitkän aikavälin tuloksiin. Haluamme tuloksia heti, käytännöllisiä ja helppoja ratkaisuja nyt. Se on ajatuksellista laiskuutta ja välinpitämättömyyttä. Se näkyy esimerkiksi rakentamisessa jossa samankaltaisuus, samankaltaisuuden ajattelussa sopiviksi katsotut materiaalit ja laatikkomalliratkaisut menevät läpi. Tuttuus ja yhteensopivuus, aivan kuten pinottavat muoviastiat jotka käteen sopivat eivätkä mene rikki on samankaltainen toistuva tapa ajatella suomalainen toiminta laajemmin. Miksi haluamme helppoja ’särkymättömiä’ ikuisia mutta toisaalta hyvin lyhytnäköisiä ratkaisuja, särötöntä ja toisiinsa sisäkkäin solahtavaa, jotakin josta ei oikeastaan saa kiinni, mutta joka kummallisesti on alkanut luoda suomalaisen kaupunkimaiseman yleisilmeen, lähes totaalisen yhteneväisyyden joka on pelkästään käytännöllinen, kulutusystävällinen ja usein kovin halpa juuri tuon samankaltaisuutensa takia ja juuri siksi kovin kallis. On vaikea ymmärtää mistä on lopulta kysymys ja kuinka hiljainen kuluttava elämäänsä tyytyväinen suomalainen on, kenties koska hän on tyytyväinen siihen mitä ympärillään näkee tai voimaton tietäessään ettei ympäristön suunnittelulle ja sille mitä massa haluaa voi mitään.

Sanotaan että veganismi on absurdia ja hankala toteuttaa, eläinten hyvä hoito ja kunnioittaminen on ilmeisen liikaa vaadittu ja hankala toteuttaa, kallista ja aikaa vievää. Yleensä asiat jotka tehdään perusteellisesti ajatuksella vievät aikaa ja ovat hankalia tottumattomalle. Luonnonsuojelu on ilmeisesti myös usean tahon mielestä liikaa vaadittu koska riiston puolesta puhujia riittää, puolustus vanhanaikaisuudelle ja minkään muuttumattomuudelle on varsin voimakas ja vastaansanominen on kuin puhuisi seinälle. Kuinka moni esimerkiksi kierrättää bio-, metalli-, muovi-, kartonki-, ongelma-, vaate-, lasi- ja paperijätteensä ja ottaa huomioon ostaessaan tuotteita kuinka ne on pakattu, missä ja mistä materiaaleista ostettavat asiat on tehty? Hankaluus alkaa. Siinä nimittäin on todellinen hankaluus koko ihmiskunnalle. Mikään ei uppoa sellaiseen ajatteluun joka näkee vaivaa, hankaluutta ja absurdiutta muutoksessa mutta ei omassa käytöksessään, hankaluutta ja uhkaa toisinajattelussa ja toisintekemisessä. Vaivannäkö on se joka saa aikaan muutoksen eli uuden oppimista ja uudenlaista ihmisyyttä. On nähtävä vaivaa saadakseen itselleen elantoa mahdollisimman eettisesti ja kestävästi. On ilmeisen suoraviivaista ja helppoa nähdä luonto ihmisen tarpeiden täyttäjänä ja ainoastaan sellaisena, kuten on kovin pinnallista nähdä toinen ihminen tarpeellisena ainoastaan kun häneltä saa jotakin.

On helppoa tuudittautua ajattelemaan ettei omaa ajatteluaan tarvitse muuttaa, että joku joka ajattelee toisin, joka kyseenalaistaa totutun ajattelumallin on naurettava, väärässä ja ikävä ihminen sanoessaan jotakin joka ei sovi ihmisen maailmaan joka uskoo omansa olevan juuri oikea. Absoluuttinen totuus ja oikeellisuus tuntuvat olevan tietynlaisten ihmisten perusoikeus, hyve ja arvo. Tietämisen oikeus on kaikilla, mutta tieto ja elämäntapa jota ei sovi kyseenalaistaa on tietämättömyyden ja ahdasmielisyyden fanatismia. Feministit, kasvissyöjät ja luonnonsuojelijat ovat edelleen pohjasakkaa joita ei voi ottaa tosissaan, koska he ottavat sellaiset asiat huomioon joita ylimaskuliininen teollistunut helppouskulttuuri halveksii, asioita joita ei tule muuttaa koska silloin maskuliininen tapakulttuuri saattaa joutua kohtaamaan itsensä, saattaa joutua luopumaan uskomuksistaan ja monella tavalla haitallisista tavoistaan. Haitta ja ongelma joka aiheutetaan koko maailmalle on sellainen johon on voitava puuttua. Sellainen ihminen joka uskaltaa rikkoa yhteiskuntakaavan, lihansyönti-autoilukaavan, kulutuskaavan jota uskollisesti moni noudattaa ajattelematta sen pitemmälle, on vaarallinen koska koko yhteiskuntamme on tuolloin mullistuksen uhan alla. Riistoteollisuudessa liikkuvat suuret rahat, joten aktivistit joutuvat todella uhatuiksi ja hengenvaaraan. Suurin ponnistus modernille helppouskulttuurin ihmiselle on joutua kohtaamaan oma kykenemättömyytensä, aloitekyvyttömyytensä, alistuneisuutensa, ihransa ja sokerinnälkänsä, oma pelkonsa ja voimattomuutensa. Mikä on todella absurdia on juuri se kuinka hukassa nyky-yhteiskunta on, kuinka kyvyttömiä olemme ratkaisemaan monia ongelmia jotka olemme itse aiheuttaneet ja kuinka helposti tyydymme siihen mitä meille annetaan.

Se että muovijätteenkierrätyspisteet ovat yleensä suurten ostoskeskusten laitamilla on melko laimea aloitus niinkin massiivisen materiaalimeren takaisin keräämiseksi. Muovijätteen kierrätys näkyy heti sekajätteen määrän vähenemisenä. Muovinkeräysastiat tulisi olla jokaisen talon pihassa ja kierrätys pakollista.