suomeksi

Fellinin Casanova (1976) storia della mia vita, kuinka panna nunnaa? Fellinin elokuvat ovat matkoja naiseen ja aikaan.

| Henna Timanttimetsä

Kuinka tehdään kuvaus karaktääristä? You need the whole knowledge of the science of love.

Kuinka elokuvalla on karaktääri, ranka, niinkuin villiintyneellä puulla kovassa tuulessa ja Venuksen silmät uponneina mereen? Mihin Fellinin nerous perustuu ja millaisesta kaaoksen järjestelystä se tulee? 

I’m in the communion with the queen of Sheba, she wishes to speak to us, sanoo yhtäkkiä illallisvieras ja elehtii. How splendid! Casanova nauttii illallista eksentristen ylimysten kanssa Pariisissa sen jälkeen, kun hänet on karkotettu Venetsiasta, joka kohtalo saa hänet itkemään, mutta ei kauaa. Kaunis Venetsia! Täytyyhän ihmisen huvitella elääkseen. Casanova kysyy, kun kerran huvittelette yliluonnollisilla Maan ulkopuolisilla asioilla, miksi ette tunkeudu kuningatar Shivan sieluun? Eikö sekin ole reikä? The root of the opposite sex is her soul. Naisilta puuttuu ikuinen sielu, sanoo illallisvieras, mutta Casanova ei ole samaa mieltä. Trenton neuvosto https://fi.wikipedia.org/wiki/Trenton_kirkolliskokous on tuonut jyrkkyyttä ihmisten mieliin ja alentanut naiset lähes sieluttomiksi. Naisen yhdessä sielussa on kaikki, sanoo Casanova. Casanova rakastaa naisia ja mekaaninen lintu seuraa hänen mukanaan jokaiseen makuuhuoneeseen. Se vedetään käyntiin huokausten kera. Casanova löytää ylistyssanat ja runouden, edestakainen työntöliike naisen päällä on kuin lentoa. Hienosti seksiin viitataan liikkein ja ilmeillä, aktin kehityskaari täyttää koko huoneen, nainen on kuin mekaaninen lintu, jonka Casanova kääntää peniksellään lentoon. 

Mielikuvituksellisesti on Fellinin taikasana ja mantra, katsojalle jätetään herkullisesti kuviteltavaa ja naurettavaa, mietittävää, millainen ihmisen kokonaisuus on. Elokuva alkaakin naamiaisilla: sinä olet vapaus, sinä olet vapaa! Vapaus olet sinä! Siinä on myös Fellinin elokuvien sanoma. Huikean hieno jättimäinen Venuksen pää nostetaan vedestä köysin osittain ja sitten se uppoaa taas to never see her again. Silmillä on toistuva rooli. Nunnan päähine muistuttaa silmää, seinissä on reikiä tirkistelyä varten ja Venuksen silmät veden alla näkevät kaiken. Kuva siirtyy veden alle, missä patsaan silmät saavat sen näyttämään elävältä. Sitten on Casanovan silmät, mitä Casanova näkee?

Karnevalistinen elokuva, joka ei myöskään kyllästytä katsojaansa, aivan kuten tirkistelijää ei sovi kyllästyttää. Fortuna hymyilee sille, joka löytää tämän elokuvan. Onhan aina sattumaa, mitä löytää.

Seksikohtauksissa genitaaleja ei tarvitse näyttää, korkeintaan perseitä, mikä sopii tähänkin aikaan. Pyllistys seuraneidiltä tosin tarvitaan, jotta Casanova voi viihdyttää korkea-arvoista vanhempaa rouvaa samalla hekuman huipulle. Voihkintaa ja varjoja, ilmeitä ja liekkikruunu. Edestakaisin keinuntaa rouvan päällä, hyppimistä ja huutamista, kontrollin menettämistä. Mitä nunnan panemiseen tulee, nunna kutsuu Casanovan luokseen. Ehtona on tietenkin, että kalansilmäksi naamioidun tirkistysaukon kautta joku ystävä voi katsoa aktia.

Korkea-arvoisten elämä on teatteria, teatraalisuus on itsestäänselvästi etuoikeus ja arvon luontia. Casanova tekomerellä ja vaunut ilman hevosia aivan kuin kovassa vauhdissa, ovat menevän miehen hetkiä elämässä teatterin keinoin esitettyinä. Keinotekoisuus on nerokasta, kuin sanoisi, keksi oma elämäsi ja vastoinkäymiset ovat vain suolaa, soutaa myrskyssä panemaan, mikäs sen kauniimpaa. Vaatteiden reiät ovat leikkiä varten, mistä tulee pää ja mikä milloinkin, missä kukakin on, kuin kuurupiiloa. Vaatteilla ja kaavuilla on Fellinille merkitys juuri riisuttaessa, piilotettaessa ja jotakin paljastettaessa. Panohetki on tanssiteatteria, asentojen määrä on kekseliäs, aivan kuten ilmeetkin. Kaikki kokeillaan, Venuksen syntymää palvotaan. Venus tulee. Kalansilmästä lopulta onnitellaan suulla: hyvin tehty nuori mies. Truly admirable piece of work. Kalansilmämies ei jää kuuntelemaan Casanovan cv:tä, joka tulee ulos kuin itsestään. Tämä ei siis ollut työhaastattelu, Giacomo tajuaa. Casanova kumartaa kuitenkin. Casanova katsoo tyhjää kalansilmä reikää seinässä. Reiät ja silmämotiivit toistuvat. Casanova soutaa onnellisena myrskyävällä merellä, samalla hän kuulee inkvisition antaman pidätysmääräyksen mustan magian harjoituksesta. Giacomo Casanova suljetaan vankilaan. Hän huutaa: hän ei voi elää tällaisessa kolossa. Hän muistelee vapauttaan. Naisten hurmaaminen ja viettely, seksihurjastelu ovat vapautta. Hän vapauttaa naiset.

Siveydensuojelija on vanhempi nainen, tietysti ruma. Kohtauksessa nuoret naiset ringissä ompelevat suurta hametta, jonka reikä on tietenkin pukemista varten, mutta on myös kuin syntymää varten, ilmestymistä varten ja hameen alle mennään piiloon, kun madame, suojelija käskee. Siveys ja kunnia ovat tärkeimmät omaisuudet. Casanova seuraa tätä näytelmää kiinnostuneena, kuin odottaen sopivaa hetkeä. Naiset ovat muutenkin Fellinin elokuvissa häiriintyneen oloisia. En tiedä, tuleeko mykkäelokuvista vai muuten naisten tarpeesta olla omia itsejään kaiken pidättäytymisen, piiloutumisen, kieltäytymisen ja kurituksen jälkeen. Ilmeily on hyvin fellinimäistä ja ehkä kaikki tietävät, millaista on fellinimäinen, puhuttelevaa omituisuutta, sekopäistä, sitä jää miettimään, kuinka paljon naiset sanovat kasvoillaan? Pelkkä tuijotus riittää pysäytämään. Ja mitä he sanovat sanattomasti? Mieheksi pukeutuva nainen rikkoo lakia. Kenties elokuva on Orlandon esikuva. Woman is weak, woman is a trap. Nainen on silti mysteeri, jonka suuhun on katsottava, vaginaa pelättävä. Sirkuksesta löytyvät vapaimmat sielut, joita voi ihmetellä maksua vastaan. Sirkuksen naisen nimi on Muna. Muna on tullut Munasta ja ihmiset vaeltavat valaan sisään katsomaan kuvia omituisista vaginoista. Vapautta ylistettäessä, tulevat rajat vastaan, jotka ovat vapauden kokemukselle ja toteutukselle oleellisia. Vapauksien ottamisesta tosin Casanovan (1725-1798) https://fi.wikipedia.org/wiki/Giacomo_Casanova aikaan rangaistiin ankarasti. Ehkä meillä on myös kapea ymmärrys, jota Fellini on yrittänyt laajentaa, kuinka olla vapaa ja miten se konkretisoituu taiteessa, elokuvassa. Vapauden tunne taiteessa ja onko sitä? Voiko suomalaisesta elokuvasta päätellä jotakin vapauden laadusta tai kuvittelun ja toteutuksen niinikään ehkä lässähdyksestä? Voiko puhua ilottomuudesta ja yksinkertaisuudesta suomalaisen tekemisen suhteen? Jos vertaa, niin kyllä.

Lasten kasvatuksesta perseen ruoskintaan ja suuteluun, he is such a bad boy. Aivan kuin aikuiset haluaisivat käyttäytyä kuin lapset, mutta eivät salli sitä lapsilleen, koska muiden katseet ja puheet ovat niin tuomitsevia, joten lapsien on käyttäydyttävä kuin aikuiset. Casanova pakenee Venetsiasta, koska ei olekaan niin vapaa kuin on kuvitellut. Vievätkö matkasi naisten kehoihin, kysyy mies Casanovalta. Väännätkö kättä maailman vahvimman naisen kanssa? Ei kai mies naista pelkää? Naiseus on friikkiyttä. Sirkuksen nainen on jättiläinen, jolle miehet eivät mahda mitään, tappelussakaan. Kääpiöt tekevät naiselle kylvyn ottelun jälkeen, Casanova tirkistelee tapahtumaa. Casanova katoaa hevosineen sumuun kuin aikaan. Omituinen kavalkadi ihmisiä. Maineensa johdosta hänet kutsutaan hurjiin juhliin ja päivällisille, hän paheksuu hurjuutta, mutta antautuu, jottei näyttäisi pelkurilta ja munattomalta. Kuinka käy panokilpailussa, jossa rakastelun runoilija ja vulgaari nussija katsojajoukon katsellessa kilpailevat, kumpi pystyy eniten tunnin aikana. Casanova tekee rakkautta. Elokuvan herkimpiä kohtauksia ovat Casanovan äidin ja juhlien jälkeen mekaanisen naisen kohtaaminen, millaiseksi nainen muuntuu ja muutetaan, kun hän voisi olla lintu? Äiti kannetaan mustiin vaunuihin kuin linnun asussa.

Ympärillä miehet ja naiset käyttäytyvät täysin ilman tapoja, myös tulevaisuus on tässä suhteessa pettymys. Casanova vie mekaanisen naisen sänkyyn. Kuinka rakastella mekaanista robottimaista naista? Robottinainen tietää kuinka, kyselemättä ja hiljaa, samalla kaavalla. Aamulla jalat ja kädet pystyssä, nainen jää asentoon selälleen, Casanova lähtee. Mitä matkasta naiseen jää käteen? Entä aikaan? Mekaanisuus on kiinnostava vertaus ihmiseen ja selviytymiseen, mitä ajatella vapaudesta ja kenellä se on. Ehkä voi sanoa, etten tiedä ja huokaista syvään. Vapaus valita?

Elokuva löytyy YouTubesta.

Väittämiä elämästä

| Henna Timanttimetsä

Ihmiset, jotka harrastavat paljon seksiä, saavat kaiken.

Ihmiset, jotka kieltäytyvät, saavat kaiken. Sattumanvaraisten lausahdusten vyöry tukahduttaa vastaansanomisen. Jää miettimään, ovatko ne viisauksia tai lainkaan sattumanvaraisia perustuen tietoon ja kokemukseen?

Minkä kaiken? Kaiken sen, mikä tekee elämän. Se tulee luo ottamalla riskejä. Enpä tiedä, riippuu niin monesta asiasta. Kenelle ja mille haluaa sanoa mitäkin.

Tehdä elämä sanomalla mahdollisimman paljon kyllä, on siis hyvä idea? Mille sanoisin ei.

Ajatukset ja huulet kiinni löytää rauhan ja välttää kaaoksen. Kieltäytyminen voi olla myös sysäys kaaokseen. Ihmiset eivät pidä, kun heille sanoo ei. 

Mikä on hyvä ihminen?

| Henna Timanttimetsä

Se on kamppailu ihmisten kesken. Tärkeintä on, että on hyvä ihminen, laulaa Maija Vilkkumaa. Millainen on hyvä ihminen? Onko se sama kuin täydellinen ihminen? Hyvyys liittynee, kuinka kohtelee muita ihmisiä, täydellisyys kalskahtaa kylmältä. Hyvyys liitetään myös vaatimattomuuteen. Ihmiset pyrkivät täydellisyyteen, hyvyys voi olla jotakin vaikeampaa. On vaikea unohtaa egonsa ja mitä haluaa toisesta ja itselleen. Hyvyys on kykyä nähdä toinen, laittaa muut etusijalle, tehdä hyviä asioita. Kysyy keneltä tahansa, hyvän ihmisen määritelmän löytää helposti. Kun hyvä on niin suosittu, miksi on niin paljon pahaa? Hyvä tulee kenties helposti hyväksikäytetyksi ja kun pitää puoliaan, voi muuttua huonoksi tai jopa pahaksi hyvin äkkiä. Nämä ailahdukset ovat kiinnostava omituisuus ihmisenä olemisessa. Mistä milloinkin tuulee ja mitä sinusta sanotaan, millaisen kuvan annat itsestäsi.

Huonoksi leimaaminen saa aikaan häpeän ja ulkopuolisuuden tunnetta. Huonous johtaa joko ongelmiin tai paremmaksi pyrkimiseen. Huono pukeutuja, löysä moraali, mikä milloinkin tekee huonoksi, jos ei ole ystäviä, kuulemma ei ole hyvä ihminen. Huono ihminen on itsekäs, ahne, luo draamaa tyhjästä. Hyvä ihminen ei siis ole kiinnostava? Eipä hyväätekevistä juurikaan ole tosi-tv:tä. Paha kiinnostaa true crimen tasolla valtavasti. On viihdettä katsoa muiden tragedioita ja pahoja tekoja. Kiinnostavaa on, millaisia rooleja ihmiset luovat selviytyäkseen leimojen maailmassa, kuinka itserakas voi olla ja nauttia siitä. Tosin narsismi ei ehkä ole enää huonon ihmisen merkki. Sääntöjen ja järjestyksen murtuessa, voi ehkä olla oma itsensä, kun rajat ja pidäkkeet poistuvat, mikä on luvallista ja mikä ei, on omassa päätäntävallassa, kuinka toimii. Syntyy villi länsi ja itä. Meitä rajoittavat säännöt, jotka luovat yhteiskunnan. Hyvän ja pahan erottaminen ei välttämättä silti ole helppoa. Nettihuijarit käyttävät ihmisten luottamusta ja hyväuskoisuutta hyväkseen.

Some on pääasiassa tätä kamppailua, kuka on hyvä ihminen, kenen puolella olet, millaiset ovat arvosi. Hyväksi ja huonoksi leimataan, hyvin usein täysin mitä sattuu olemaan ilmassa. Natsi on tietenkin huono ihminen, natsi on yhtä kuin paha ihminen. Ihminen, joka ei hymyile tai tee asioita, kuten ne täytyisi tehdä, herättää epäilyjä. Poikkeava poikkeaa joukosta ja toivottavasti hyvällä tavalla, koska muuten ei hyvä heilu. Kiusatuksi joutuu asioista, jotka ovat ilmassa ja jokaisesta etsitään virheitä, joiden johdosta voi tiputtaa. Hyvyys ihmisessä on monesti ulkoisesti pääteltävä asia. Näyttää hyvältä ja luotettavalta, voi olla liian hyvä ollakseen totta. Hyvyys voi olla esitys tai oikea asia, mutta olla oikeasti hyvä ihminen vaatii jo luonnetta.

Epäilyttävä, josta ei ota selkoa, mutta jota voi tökkiä, onko se elossa ja tykkääkö se samoista asioista, mitä se täällä tekee, ei sen pitäisi olla täällä. Ihminen on säälittävä kokonaisuus. Mikä meitä liikuttaa? Vahvuudet mitataan niin monen toimesta ja mitkä ne ovat, on arpapeliä. On helppo tehdä oletuksia ulkoisten tekijöiden kautta, silmämääräisesti, siksi, miltä näyttää, kiinnitetään niin paljon huomiota tai ne jotka välittävät, mitä heistä ajatellaan, kiinnittävät. Ryhmäily on selviytymiskeino, mikä estää sanomasta ja tekemästä, kuten haluaa, koska silloin joutuu ulos ryhmästä. Säälittävimmät ihmiset eivät astu ryhmän ulkopuolelle pelkojen johdosta. Huonoksi leimaaminen kun alkaa heti. Ulkonäöstä päätellen on moni joutunut kärsimään.

Mistä hyvyys ihmisessä siis riippuu ja miksi ihmiset tekevät pahaa?

Vihaaminen on kuin ihmisen kokonaisuus ja hänen anatomiansa, mutta ehkä kyseessä on isompi asia kuin ihminen itse.

| Henna Timanttimetsä

Vihaamisen anatomia on kiteytettynä, pistää tunne pöydälle ja leikellä se palasiksi, katsoa, löydänkö jotakin oleellista ja löydänkö itseni vai jonkun muun. Leikkely on tunteiden kanssa kiinnostava termi, kun tunteistaan ei saa kiinni, mutta lihasta saa. Miten kehomme ja tunteemme käyvät yhteen tai eivät ja kuinka manipuloimme molempia? Tunteitaan voi lääkitä järjestykseen, mutta katoavatko ne? Sanotaan, että pitäisi hymyillä enemmän, niin varmaan, mutta kun ei hymyilytä. Osata pukea tunteet sanoiksi, on psykoterapian tärkeitä oppeja. Voi vihata kehoaan, itseään ja mitä nyt milloinkin, ympäröivää maailmaa ja tosi-tv:tä, mikä mielestäni tarkoituksellisesti luo draamaa, joka heijastuu median kautta muuhun maailmaan, kun lehdissä reality ylittää uutiskynnyksen ja keinotekoinen konflikti puhuttaa päiviä. Itse käytän viha-sanaa varsin harvoin, se on niin latautunut ja täynnä raivoa, vaikka viha on normaali tunne. Se kanavoituu kiroiluun ja inhon tunteeseen. Vältän tosin draamaa ja konfliktit ovat vaikeita kohdattavia, mutta niin monia asioita hoidamme konfliktien kautta, kun muu ei auta ja väärin tekeminen on sääntö, ei poikkeus. Myös taiteessa on saatava aikaan skandaali, saadakseen tilaa asialle.

Inhon tunne on hyvin fyysinen. Sekin on rumaa. Kaikenlainen negatiivisen ilmaisu on rumaa. Rumuuden ja mikä on kaunista-välinen kamppailu on myös aikaamme leimaava piirre. Netistä löytämäni määritelmiä on, että viha on normaali tunne. Niinhän se on. Kun tunteet menevät ylös ja alas, kaikki on epänormaalia. Terapiapuheen normalisointi luo ajatuksen, että myös vihaansa saa ilmaista vapaasti, ehkä. En tiedä edes, osaammeko vieläkään tunteitamme, vaikka tunteista puhuminen on olevinaan vapautunutta. Puhutaan ahdistuksesta ja oireista, tunteista puhuminen olisi ehkä lapsellista. Sanotaan, minua vituttaa ja siinä on hiukan vitsiä. Kimmo-komediasarjassa Steffe haluaa räjäyttää eduskuntatalon paskaksi, se ei silti ole todellinen uhka, koska Steffe on rassukka. Täytyy ottaa vakavuuden astetta matalammaksi. Puhutaan sivistyneesti ja ollaan sivistyneitä, löydetään tasoja olla korrekteja, peittää todelliset minät ja tunteet, koska ne ovat liikaa ja näin on edelleen. Monesti on, että joudumme tukahduttamaan negatiiviset tunteemme, mutta ne löytävät jonkun purkautumistien, mikä voi olla pahempi kuin sanoa ääneen, kohdata ja käsitellä, miksi näin tuntee ja voisiko asialle tehdä jotakin. Pelkäämme vastareaktiota, kostotoimia, rangaistuksia, joita todella satelee. Kohtaamisen vaikeus on ainainen ongelma, että koen, sellaista ei edes haluta tapahtuvan. Joutuisi tunnustamaan jotakin, mikä on totta ja vaikeaa. Helpompaa on osoittaa sormella ja piiloutua milloin minkin ja kenenkin taakse. Hermonsa menettämisestä menettää kasvonsa eli ei vihastuminen ole muodissa. Ehkä ringissä koemielessä raivoaminen on ainoa lohtu.

Hätkähdyttävimpiä termejä, mitä olen kuullut, on vihakatselu, jossa katsotaan sisältöä, joka on jonkun vihatun ihmisen tuottamaa ja arvostellaan se, ainoastaan virheitä etsien, samalla arvostellen koko ihminen. Tämä on täysin sallittua huvia tietenkin, huvina pidettynä monen harrastamaa, mutta että on keksitty termi vihakatselu, asialle, vie sen jotenkin uudelle tasolle ja saa miettimään viha-sanan käyttöä ja tunteen kollektiivista merkitystä. Vihaaminen huvina, vihaa huvikseen? Vihatuksi pääseminen on niin helppoa, että jo siitä syystä aihe on kiinnostava. Vihaa tuntevalle itselleenkin viha voi olla hyvin tuhoava, sisältä syövä tila ja ehkä kuvaa henkistä kehityksen tilaa, ettei pääse tunteesta pois tai haluaa velloa siinä, koska kokee sen oikeutenaan. Ongelma lienee, kuinka jatkuva tunnetila viha on, mihin se liittyy ja missä vaiheessa se on väkivaltaa. Vihaansa on vaikea kontrolloida, se vie paljon energiaa ja voi ottaa hallintaansa mielen täysin, jolloin vihasta tulee pakkomielle, vihankohteelle myös epämiellyttävä ja vaarallinen tilanne, monin tavoin vaikea ymmärtää vihaa ja toisaalta ei. Toinen asia on, kuinka paljon vihaa tällä hetkellä on. Ihmistä ryhdytään vihaamaan hänestä kuullun asian johdosta, kaveri ei pidä jostakusta ja kertoo sen, sukupuolen johdosta: hän on väärässä paikassa, hän vie jotakin pois joltakulta toiselta jne. melko pienen oloisia asioita, joista syntyy vihaa, vihapuhetta. Sen tuntee ympärillä puristavana ja pakottavana asiana, jolle on vaikea tehdä mitään ja tulee vastaan aivan kaikkialla. On kohdattava ihminen joka levittää juttuja. Tunne-elämä on vihassa negatiivinen pyörre, joka ottaa hallintaansa, eikä voi ajatella toisin tai muuta. Kiinnostavaa on, mitkä ovat vihattavia asioita ja miksi, ketkä ovat vihattavia ihmisiä. On historiallisia ajanjaksoja Iso-viha ja Pikku-viha, nyt emme elä Pikku-vihan aikakautta, olen aika varma.

Millaiset kasvonilmeet ja liikkeet liittyvät vihakatseluun? Ajattelen ilkeitä kasvoja. Ilkeiden kasvojen kuvasto on yksi meemi-maailman ilmentymä, ilakoidaan tuhoamisesta ja ilkeily on kivaa. Se ei ole vain äärioikeiston agenda. Tuhota ja jauhottaa-verbit ovat kovassa käytössä monessa YouTube-videossa, joissa feministin argumentit torjutaan ja kerrotaan toinen totuus tai mielipide. Kuinka politisoituneet ääripäät käyttävät konkreettisia vihaamiseen liittyviä kuvallisia ja verbaalisia että muita ilmaisuja, mitä ne lienevätkin ja kuinka nopeasti uusia ilmaantuu? Keinot kovenevat. Tunnistaminen netissä on helppo kiertää, stalkkaaminen on naurettavan helppoa, kuten ihmisen tuhoaminen. Aggressio on niin vaarallinen asia, että sellaista julkisesti esittävä, saa nopean lyttäyksen, viha koetaan aggressiivisena tekona, vaikka se olisi vain tunne. Onko ihminen vihainen usein vai tunteeko vihaa jotakin kohtaan sairaanloisesti ja ovatko ne samoja asioita? Pieniä vai isoja asioita? Eläimiltä aggression kokee suoremmin ja se tulee päälle, mutta onko se vihaa?

Ihmisen virheet tulevat nykyajassa korostetusti esille ja itseä katsotaan paljon, virheettömyyttä painotetaan erityisesti ja olemme paljon esillä somevirroissa, toisessa todellisuudessa. Virheet: kirjoitusvirheet, ajatusvirheet, muiden ajatusten toistaminen, vaikka ne olisivat virheellisiä, ulkonäölliset erilaisuudet koetaan helposti virheinä, kun ne poikkeavat symmetrisestä ja sovituista kauneusnormeista, väärä vaatetus, mikä tahansa huonous, jota pitää hävetä. Ne ovat kaikkialla, asiat, joista on päästävä eroon, poikkeavuudet ja huonommuuden häpeä. Voittamisen pakko saattaa olla isoimpia tarpeita, tarve olla ja pysyä oikeassa. Miksi tuntea huonommuutta ylipäätään tai siirtää osansa elämässä tunteeksi? Keskittyminen on ulkoisessa olemuksessa ja väärin ajattelussa, kaikki pistetään merkille, kuminauha treenitrikoiden persepuolella, huomauttelu, kun olet vaan vääränlainen, myös sanattomasti. Toisten väärinajattelua ja -tekemistä kyttäävä, on siis itse se, jollainen toisten tulisi olla. Katsominen on keskiössä ja on katsottava, on katsottavana, kuinka asioita tehdään oikein ja kaikki näyttävät samalta. Millaista kulttuuria näin luodaan, jää vähemmälle pohdiskelulle sisältöjä luodessa, koska kaikki arvostelu periaatteessa on oikeutettua, mikä on hyväksyttyä ja hyvää, silti kaventuu, kun sana ei ole vapaa ja toisinajattelu on vihaa. Vapaus on ja ei ole. Toki vilpittömästi yritetään myös olla avuksi, jotta asioita osattaisiin tehdä paremmin.

Naisvihasta puhutaan paljon, ihmisvihasta ehkä vähemmän, tai kansanmurhia tapahtuu. Myös liioittelua on paljon, omien tunteiden ja kärsimyksen. Kuinka tietää, mikä on totta, kun feikki on totta ja sitä on paljon, feikkiä, leikkiä, keksittyä ja puppua? Mistä viha syntyy ja minkälaista yhteiskuntaa se tuottaa? https://fi.wikipedia.org/wiki/Viha Alistaminen on hyvin sisäänrakennettua, pyrimme valtaan ja se toinen pitää tuhota. Rinnakkainelo ei ole mahdollista. Toisen saavutus on itseltä pois-ajattelu on kuulemma sukupuolten välillä lisännyt vihaa. Sukupuolen takia lyttääminen ei ole kilpailua taidoissa ja onko tarkoitus, ettei naisena saisi edes yrittääkään ja ei todellakaan mahdu joukkoon vai oliko joku muu virhe? En tiedä, outoja asioita. Kuulostaa uhkaavalta, uhkia on monenlaisia, henkilökohtaisella tasolla ja kansainvälisesti. Saattaa olla, että toinen ihminen on uhka toiselle ja se on normaalia.

https://youtu.be/St9x4kK18k8?si=3pHC9m79-dl8J8jZ Kiinnostava esimerkki on tämänhetkinen ja ajassa elävä aktivismimyllerrys, jonka vastapuoli ja kriitikot ovat saaneet kovaa kohtelua ainoastaan pyrkiessään seisomaan totuuden ja oikeuden puolella kuten brittiläinen Graham Lineham, jota vastaan transaktivistit hyökkäsivät ankarasti. Menetykset ovat isoja ja vastaantuleminen voi olla mahdotonta eli kuka oli väärässä ja toimi väärin-loppuselvitystä tuskin on aktivisteilta odotettavissa, koska he ovat ainoastaan oikeassa ja oikeutettuja kohtelemaan huonosti pelkästään mielipiteen esittämisen johdosta. Medialla on tässä sodassa iso rooli. Se on ottanut aktivistin osan kannettavakseen, sen sijaan että välittäisi uutisia. Eikö tämä ole kovin infantiilia ja kuvaa katsellessa ja tehdessä vallan väärinkäytön mahdollisuus on varsin suuri? Vallankäytöstä nimenomaan on kyse, siinä negatiiviset tunteet auttavat, pelon avulla saada valtaa. Voi kysyä, millä oikeudella ja mitä omankädenoikeus tekee tässä ajassa, jossa rakennetaan aitoja, vaikka joissakin paikoissa niitä ei saisi olla, kuten raja-aitoja? Polarisaatio nimenomaan tekee maailmasta muuta kuin vapaamman. Missä vaiheessa aktivismi menee yli oman asiansa kanssa, mikä usein on suvaitsevaisuus ja rakkaus, kuten love is love-slogan saattaa luvata, että kaikki on sallittua rakkauden tähden? Rakkaus mihin? Omaan itseen ja oikeassa olemiseen?

On tavanomaista, että ryhmässä käydään yhden kimppuun. Joukossa on voimaa ja tässä ajassa se on vihan voimaa kovin usein. On erikoista, kuinka paljon vihaa erimielisyydestä saa osakseen, siis että ajattelee toisin, aivan kuin se olisi kiellettyä. Viha synnyttää pelkoa ja lisää inhoa, mikä on joidenkin tarkoituskin. Myös postmodernissa maailmassa erimielisyys on normaalia toimintaa ja sitä ei pitäisi pelätä, ääneensanomista kuten ei toisin tekemistäkään.

Yritän toisaalta ymmärtää tällaista mieltä, joka ei osaa ajatella toisin ja miksi fanaattisuus olisi hyvä asia. Yhdenmukaistamisen paine on orjuuttavaa ja nöyryyttävää.

Viha on normaali tunne. Vihan käsittely on silti monin tavoin vaikeaa, tarvitseeko pelätä ja kuinka paljon, käy mielessä. Onko panikointi hyvä reagointi? Toisaalta meillä on hyvin reguloitu kulttuuri, jossa aggressioiden ja negatiivisten tunteiden näyttäminen on kiellettyä ja sitä pidetään uhkaavana. Somen anonymiteetti antaa tähän kivan ratkaisun. Sukupuolten osalta on kiinnostava miettiä, kuinka sukupuolten sallitaan näyttää tunteitaan ja kuinka molemmat taiteilevat sallitun ja kielletyn välimaastossa.

Viha saattaa olla isoin asia, mitä ihmiskunta käy läpi ja mikä muuttuu, on usein väkivalloin.

ti-ke-to

| Henna Timanttimetsä

Kuulostaa ääneen sanotŧuna japanilta keskellä viikkoa.

Päivät, kun et elä täyttä potentiaaliasi, vaan joudut tekemään asioita elääksesi. Täytyy voida valita, mitä tekee vai tekeekö mitään ja kuinka elää. Niin miten?

Muutama päivä viikossa ja tuntee, että potentiaali tulee vapauden mukana. Potentiaali, joka on löydettävä. Vapaus edessä ja irtiotto on lopussa. Ottaa irti. Päivillä on eroa, myös potentiaalilla. Mistä on mihin ja loppuuko se? On myös päivien muassa pohdittava, mikä on arvotonta ja tekee tekijästään arvottoman. Kaikki, mikä tuntuu kuolleelta. Kaikki mikä lähtee irti, on lähtenyt.

Queen of fucking everything, haiseva ihmisyys, saatananmoinen ahneus ja Vittu on sana, jota moni toistaa kuin mantraa.

| Henna Timanttimetsä

Herkullinen aihe, mitä saamme ja mitä meille annetaan. Tyytyväisyys ja arvostus vaikuttaisivat tulevan materiaalisen hyvän kautta yksinomaan. Ahneus ja menestymisen pakko, aiheita, jotka toistuvat monessa tv:sarjassa: luksuselämä, huijaus, huumekauppa, siihen liittyvä rikollisuus, rikkaat vastaan köyhät-asetelma, jossa maailmat ovat eri planeetoilta eikä tarvitse mennä kuin eri kaupunginosaan, jonne et mielestäsi kuulu, joka on ränsistynyt tai kuten Suomessa, annettu ränsistyä. Ihmiset räpiköivät, sille mielellään käännetään pää, kuten myös, miten Suomea rakennetaan, on kuin mahdotonta sanoa mitään. Seuraa vain vierestä. Köyhyys on rumaa, äänekästä, pelottavaa ja haisee, mutta kuten tässäkin sarjassa, omaperäisyys ja kiinnostavat henkilöt tulevat sieltä, mistä et haluaisi ja kuvittelisi. Spurgu oven edessä haastaa meitä.

On keksittävä keinoja tulla toimeen ja menestyä. Monet keinot ovat todella huonoja, yhä uudestaan kokeiltuja, aivan kuten huumelastin ryöstö ja riski terveydelle, kuten on luovuttaminenkin, silti niistä saa kiinnostavan ja todellisen tuntuisen tarinan, vaikka sormien katkaisu ja rikollinen rangaistuskulttuuri toistavat itseään. Ihminen toistaa itseään. Näitä aiheita ihmiset jaksavat katsoa, osaksi, koska on vaikea uskoa, että tällaista tapahtuisi ja tapahtuu Suomessa. Mikä on myös yksi teema, millaisessa jatkumossa ja kuplassa elämme, mitä riskejä otamme, mikä on todella kliseistä ja kuinka asiat vaikuttavat meihin: Mikä on tämä uusi maailma, jossa pelata ja miten uusi se on?

Miksi muuttaa toimivia keinoja kostaa tai menestyä mahdollisimman nopeasti, kun optio on nenän edessä? Tunteet ja tunteettomuus pelissä. Mitä tunteita käytämme vai käyttävätkö tunteet meitä? Olemme onnemme kukkuloilla ja voittajia tai surkeita luusereita ja hajalla, entä kuinka tunteita käytetään? Yllätys on, että joku on tyytyväinen luuseriuteensa, koska siinä roolissa ei ole mitään yhteistä nykyvoittajissa ja se on hyvä asia. Jokaisella on oma roolinsa, roolihenkilö, miten sen saavuttaa tai saa aikaiseksi ja mikä siinä on todellista minää, ansaittua ja rehellistä, onkin kiinnostavaa, etenkin kun itsensä luominen virtuaalisesti on toinen maailma.

Tunteisiin vetoaminen on manipuloinnin ykkösase. Voiko tunteitaan valita vai valitsevatko ne meidät? Tärkeimpänä on, miten käytämme järkeämme vai olemmeko täysin tunteiden, halujen, trendien ja vaikutelmien vietävinä?

Kiinteistöbisnes on kovaa vauhtia muuttamassa myös Suomen kaupunkeja kuvaillun kaltaisiksi ja tämä muuttaa kulttuuria. Tosi-tv tässä kohtaa on sika todellista. Raha näkyy muotoilussa ja suunnittelussa, millä on mitään väliä, on, miltä asiat ja ihmiset näyttävät, on väliä. Sokeripurkin päälle kaataminen toimii sekin. Olisipa se ollut isompi. Moni toivoo voivansa tehdä samaa. Virkamiehet sarjassa saadaan tekemään halutut järjestelyt joko uhkailemalla tai vetoamalla heidän ahneuteensa, täytyy vain tietää heikoin lenkki ja mitä ihminen haluaa. Kaikki haluavat samoja asioita, on toki helppo kaava.

On myös ilmeisen helppoa saada mitä haluaa, kuten päähenkilö Linda sanoo 11 miljoonan kaupan jälkeen: maakaistaleet odottavat ottajaansa ja Suomen vanhempi rakennuskanta saa väistyä uuden tieltä. Hän on vain oikeassa paikassa oikeaan aikaan sattumalta. Gettoutuminen kuvaa myös varakkaiden asumista. Uutisista olemme lukeneet luksusasumisen ongelmista, joista jätteet ja niiden hoito on vain yksi. Ihmisille myyty luksus monesti on vain pinta, joka myydään hyvään hintaan ja hinta kertoo meille, mitä mikäkin maksaa ja minkä arvoista mikäkin on. Yllättävän äkkiä paljastuu kaikenlaista ikävää. Olemme onnellisia omistaessamme jotakin kallista.

Queen of fucking everything sukeltaa melko hyvin tähän maailmaan, maailma, jonka analysointi on meiltä ehkä vielä kesken, koska luulimme vielä hetki sitten olevamme rikas maa ja kulissimne on hyvin pystyssä tai huojuu vahvasti. Miksi me niin luulimme? Ettei kulissimme olisi jo kaatunut. Erikoista, että tarvitsimme persut sen sanomaan. Suhteemme rahattomuuteen ja syvään alhoon nousee todella kiinnostavasti esiin. Se ei olekaan joku muu kaukana, vaan me itse. Halusimne ja haluamme pitää illuusiosta kiinni niin tiukasti kuin nainen veskastaan, jota varas yrittää viedä. Jää Suomen kohdalla miettimään, kuka varas lopulta on? Tunnistamme varkaan ja kusetuksen? Uskallammeko sanoa ääneen, että oma moka, olemme liian luottavaisia, meitä viedään kuin sikaa vai pelkäämmekö kostotoimia, kuten eräskin virkamies anonyymisti tunnusti kirjoituksessaan.

Pitkän aikavälin perseeseen nainnin luulisi kenen tahansa huomaavan, vaikka pitäisikin siitä kovin, ei kukaan halua tulla huijatuksi. Rakkaus on myös tässä teemana ja alku kaikelle, jotenkin se on lopulta vain sivujuonne. Börje rakastaa voimalla, pakottaen. Hän myös pettyy väkivaltaisesti ja lopun oloisesti, kaikki menee, kun menettää luottamuksen ja rakkauden. Kuolema on kuin vastaus olemassaolon ongelmiin, siivousta ja ongelman poisto, kaikki jatkuu vaan, kunnes tulee stoppi. Ihminen on vain ongelma.

Illuusiomme on toki kiva, hyvinvointi-Suomi, jossa jokainen on tavallaan rikas ja jokaisella on mahdollisuus nousta. Tuttu tunnekylmyys on myös hyvin kuvassa, peitelty homeongelma ja tuoksahdus, peittely ja epäluulo rakennuksen kunnosta on ihon alla. Tunnekylmyys on tarpeellinen piirre, jos haluaa menestyä. Empatiaa voi esittää, aivan kuten hymyä huoneistoesittelyssä.

Arvotaloja sarjassa ovat yksityiskohtaisesti koristellut vanhat rakennukset, joista ihmetellään, että sekin vielä on olemassa. Valehtelu on vain keino, niin saa mitä haluaa, jotta itse pärjää ja kaikki on hajotettavissa ja hyväksikäytettävissä, kusipäisimmät mulkut tosiaan katoavat ulkomaille…

Sarjassa on siis tärkeää yhteiskuntakritiikkiä, joka Ylen ohjelmassa on positiivista. Henkilöhahmot ovat kiinnostavia, eksentrisyys on tärkeä osa ihmisyyttä ja omaperäisyyttä, aiheuttaa konfliktia, outous, mikä mielellään sivuutetaan, koska se ei myy eikä ole uskottavaa, vaan on noloa ja hävettävää, mistä pääsemme nykyajan isoon ongelmaan, kaiken yhdenmukaistamisen tarpeeseen ja tarpeettomuuden tunteeseen, että miksi tehdä mitään tai yrittää enää, kun ei ole mitään ja on kuin ei missään, etenkin kun vaatteet tekevät ihmisen ja uskottavuuden. Herkullinen on Arvokiinteistöjen auto elementtilähiön edessä parkissa ja entinen rikas vaatimassa tonnin työkenkiä sossussa. Sossussa jatkuu sisäilmaongelma? Tai mikä sossu. On vaikea ottaa, kun ei ole mistä antaa, on pian todellisuutta. En tiedä, miten fasismi sopii tähän kuvaan, kun rahat loppuvat.

Ahdistavan tunnelma tiivistämiseksi ei mielestäni tarvita loputtomasti jatkuvaa musiikkimassaa, liukuvat pikakohtaukset kokouksista tekevät efektin, monotoninen Suomi-toimisto ja sopimisen kulttuuri riittävät. Ne jatkuvat ikuisesti. Hiukan tårta på tårta-fiilis. Enkä usko, että huumeet enää pääsevät auton alle teipattuina Espanjaan asti, voin toki olla väärässä, jos lahjontaan riittävät nakit.

Ehkä Hectorin Kissojen yö: Oli aamu jonkun Suomi-filmin, joka kulisseilta näyttää vaan. Kuljit itkettynein silmin, herrat söivät aamusuolaisiaan. Tähän kohtaan kuin vappuna. Ennallaan ovat ristiriidat tai Brechtin Cabaret-musiikki.

Taiteen vaarallisuudesta: mikä on vaarallista?

| Henna Timanttimetsä

Aivan kuten mielenvikaisuus, on haitallista sairastuneelle itselleen useimmiten, joskus taidetta ryhtyy tekemään, kun on ympärillä mielenvikaisuutta, tyhjyyttä, melankoliaan taipuvaisuutta tai ihan terveestä uteliaisuudesta asioihin ja miten ne ovat maailmassa, kuinka esittää asiat toisin, osaanko ja kuinka hyväksi voin oppia. Taidetta pidetään sivistyksen mittarina tai taiteenrahoitusta. Arvo mitataan saatuna rahana. Terapiaa taide ei mielestäni korvaa, siitä kertoo moni sadistinen tapaus, joka ei ole parantamassa ketään, päinvastoin, mutta on se jonkunlainen venttiili, perustarve ja kysymys, mitä muuta minussa on, kuin mitä peilistä näkyy ja muut antavat ymmärtää, kuten se paikallinen ylipainoinen, joka arvioi sun vaatteet. Mitä taiteen avulla oppii ymmärtämään maailmasta ja itsestään lopulta, lienee kiinni, kuinka paljon uskaltaa riskeerata ja kokeilla. Taidetta tehdään monenlaisista lähtökohdista, jotka eivät välttämättä ole hyviä. Taide ja vaatteet liittyvät vahvasti yhteen. Pelkkä kaupallisuus ei ehkä toimi hyvän taiteen lähtökohtana. Markkinaa varten tehty taide voi menettää sille annetun arvonsa ja trendiaiheista, joista taidekenttä tykkää, en tiedä, mitä varten ne on tehty. Maailman parantaminen taiteen avulla on menetetty. Yhden asian huutolaumana toimiminen on puuduttavan tylsää katsottavaa ja hyvä kysymys on, mitä me katsomme. Uskottavuuden puute vaivaa mahdottomasti feministis-vasemmistolaista teollisuudenalaa. Kuvataiteen habitusmääritys tai asetus ja muu sellainen hyvän puolella pahaa vastaan on nähty ja pelkkää ulkokuorta. En usko. Uskoni on loppunut.

Mitä varten taidetta tehdään, voi liittyä aiheeseen sen vaarallisuudesta, mikä voi olla vapaus ilmaista ja hokema, olla sellainen kuin on, on olla vaarallinen. Eihän kukaan ole normaalisti sellainen kuin on. Me käsittelemme, hallitsemme, kontrolloimme, puunaamme, sensuroimme, pidättäydymme, hallitsemme itsekurin ja käytöstavat. Homssuisuus ei sovi. Vaarallisuus näyttää pelottavalta, kun ympäristö on ylihygieeninen ja on itse altavastaaja eli yksin muita vastaan ja vaarallista voi olla harkitsematon sana, väärä pukeutuminen. Mihin raja vedetään, kun Jeesuksesta on tehty vaarallinen? Jeesus roikkuu vaarallisesti. Jeesuksen tooga ei käy. Mikä sairastuttaa ja traumatisoi, niin, ettei voi katsoa ja kuunnella? Lahkot ja kultit ovat traumatisoivia. Jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan-ajattelu on hyvin voimissaan. Niin sanottu parantava voima on mennä kipua kohti. Selvittää asia eli sanoa ääneen, mikä on vaarallista. Kaikkea ihmisen tekemää on voitava käsitellä kollektiivisesti. Taiteilija kantaa riskin asioiden pöydälle nostamisesta ja sen, mitä ei voi näyttää, näyttämisestä. Taiteilija voi hävitä ja tulla lytätyksi, hän ei välittänyt hyvästä mausta ja tunteista. Mikä sitten on tässä ajassa niin haitallista taiteen aiheeksi, että se koetaan vaaralliseksi? Sensuuri iskee hyvin helposti ja olisivatko erimielisyys politiikasta, Israelin kannalla olo, transasia, haittamaahanmuutto sellaisia? Menee sen verran yksioikoiseksi ja typeräksi, että ehkä on hyvä puhua herkkänahkaisuudesta, kritiikistä ja kuinka taidetta että sanomisia arvioidaan, kuinka poliittisuus voi vaikuttaa taiteessa ja miksi sen ylipäänsä pitää. Millaista valtaa taide käyttää ja toisaalta joku taiteen yli, kuten aina ennenkin, ajatus, kuinka vaaralllinen taiteilija on ja kuka saa olla vaarallinen riippuu, kuka henkilö on ja millaista valtaa hän käyttää. Millä tavalla vaarallinen? Itselleen, yhteiskunnalle, jollekulle vai taiteelle, mielenrauhalle ja hygienialle? Mitä taiteilija voi ajatella ja mitä ajatella taiteilijasta? Itsenäinen ajattelu on vaarallista nykyään. Tunteet pelottavat.

Miksi juuri taide koetaan vaaralliseksi, haitalliseksi vai onko se ihan mikä tahansa asia, missä koetellaan normeja, sopivaisuuden rajoja, edes näennäisesti testataan vapautta, sanotaan tai lauletaan asioista, joita ei haluta kuulla? Mitä taiteelta sitten halutaan, on jotain spesifiä, harmittomuutta ja pyrkimystä parempaan ihmisyyteen? Harmittomuus on kiva, jos ei ole tarvetta ajatella. Jos taiteella on tehtävä, kuten tykätään ajatella, tehtävänä mikä milloinkin aikakaudesta ja trendeistä riippuen, kuka sen päättää ja kun sanotaan taiteen tärkeydestä, mitä se parantaa, tärkeää kenelle ja miten? Taiteen vaarallisuus voisi vahvimmin tulla esiin taiteen valjastamisessa propagandalle, mitä poliittisuus näyttää olevan.

Nykytaide on hyvin politisoitunut, joten on kiinnostavaa, millaisia asioita on lupa käsitellä taiteen keinoin ja esittää. Taiteilijan on ilmeisen hyvä olla varovainen, mitä aiheita käsittelee, valitseeko puolen vai pysytteleekö neutraalina. Taide on vaarallista taiteilijalle, pitää olla peloissaan mitä tekee, joten mikä vaara piilee katsojalle vai onko vaara taiteen paikoille? Ketä suojellaan ja miltä? Rahavanojen kevyttä solinaa ja miltä asiat näyttävät.

Miten kirjoittaa nykyrakentamisesta ja mistä aloittaa?

| Henna Timanttimetsä

Rakentaminenkin aloitetaan paikan valitsemisella. Olin ajoissa. Sol ei ollut vielä auennut, joten istuin Prisman tuulikaappiin. Penkit ovat pinkit, valkoisilla seinillä on kehystettyjä mainoksia bonuspisteistä, joissa mies pitelee puhelinta ja säästää, kuin tauluja harkitusti ja säästeliäästi esillä, minimalistisesti jopa tai ehkä se on vaikutelma valkoisista seinistä ja riisutun oloisesta sisustuksesta. Selkeä viesti menee perille tyyppisesti. Kaikki kulkevat ohi. Tuulikaappi on tila, johon hiekka jää. Ehkä siellä vähän tuulee. Odotustila, melko rauhallinen ennen kymmentä aamulla. Liukuovessa lukee defibrillaattori eli sydäniskuri löytyy infopisteestä. Hiekka matoilla on todellista.

Kassapiippaukset kuuluvat epäsymmetrisesti liukuovien lattiaa vasten kahisevan äänen kanssa, pientä kitinää, mutta tasainen liike. Joku puhui takanani puhelimeen jotenkin tyyliin, emmä tiijjä. Yritys kuvailla jotakin, mitä ei yleensä tee eli istu Prisman tuulikaapissa, vaan kävelee liukuovista sisään ja ulos kuten muutkin. Katselin kävelijöiden kenkiä, pölyisiä, hiekkaisia, linttuja ja lenkkareita, työkenkiä ja neonhaalareita, mukana pieniä koiria, vanhuksia, kyyryjä, hitaita, trikoita ja lastenrattaita, kaupan istuttava leluauto ja lapsen hölmistynyt ilme, kun on niin pieni isojen keskellä, ostoskärryjä, jotka ovat kasvaneet kokoa. Aika todella kuluu hitaasti vain istuen. Aika Prismassa istuessa on ihmettelyä, ehkä muuten kaikki on selvää ja selkeää, ei ihmettelylle ole tarvetta, jatkuvasta liikkeestä uutuudenviehätys, muuta ihmettelyä ei lienee kuin kuka valitsee musiikit tänne ja melko kallista, sitten ajattelin sitä todella mustaa miestä, joka ajoi lattianpesukonetta juomien kohdalla. Ajoneuvo oli niin leveä, että kaikki väistivät. Jotenkin ilmeetöntä, mutta näytelmällistä, ajaa kaupan käytävillä ja kiinnitin huomion sukupuoleen ja ihonväriin heti. En kehdannut pidempään katsoa, mutta siinä oli jotakin ehkä maagista eikä saa sanoa ääneen, mitä ajattelee. Kiellettyjä asioita-lista on myös pitkä. Kuski katsoo kuin jotakin olisi tiellä. Monotoninen työ johtaa ilmeettömyyteen ja samanaikaisesti puhelimeen puhuminen on laitonta.

Mietin, mitä suomalaisesta nykyrakentamisesta voisi kirjoittaa vai olemmeko jo niin globaaleja, globaalien vaikutusten vietävänä, ettei suomalaista rakentamista enää ole vai olemmeko turtuneita ja kyllästyneitä, vaikutuksille alttiita ja orjallisia, että ajattelu on mielellään ulkoistettu, kuin olisimme hyväksyneet, ettei rakentamiseen Suomessa tavallinen kuluttaja voi vaikuttaa ja puuttuminen tekee hankalaksi ja saat huudella yksin? On totuuksia kuin rahastus, kusetus, suhmurointi, luksuksen jahtaaminen, lesoilu, nopea tahti ja jotakin ilmestyy kohtaan, jossa oli joutomaata, hymyjä on vain mainoksissa pusikoidenkin lomassa. Välillä ponnahtaa uutisia rakentamisen ongelmista (joku on löytänyt skuupin), sisäilmassa, tilausten hiipumista, paniikkia, liikaa yksiöitä, kun ihmiset haluavat tilaa, ikkunattomia makuuhuoneita, kun ihmiset haluavat valoa ja näkymän, kalleutta, huonoa laatua ja jatkuvia hintojen nousua. Ei siis ihme, että turtuu, kun pitäisi haluta samaa.

Mitä ideaa rakentamisessa toteutetaan? Jos niin on, että olemme kadottaneet kansallisen rakentamiskulttuurimme, mitä kansallista on jäljellä? Miten kansallisen persoonan menettää, mikä rakentamisessa on ollut omintakeisesti suomalaista ja voiko sellaista edes määritellä? Suomalainen tyyli on ollut viime vuosikymmeninä massan hallintaa, yhtenäinen, nopea ja käytännöllisen oloinen samankaltaisuus toistuen paikasta toiseen. Rakentamisesta kirjoittaessa ei voi välttää jatkuvan kriisin ajatusta ja kuulla valitusta mielessään, miksi tehdään valintoja aivan kuin käyttäjä unohtaen, aivan kuin kertakäyttöistä tehden, aivan kuin ajatellen vain kuluttamista ja hetkeä, jossa elämme, ei ajan kulumista ja voisiko rakennus kestää monta sataa vuotta (Prisma 300 vuotta). Muutos on ollut nopea, kuten myös laadun heikkeneminen, yritän saada kiinni, mistä on kysymys, koska on myös kansallista ja kansainvälistä, että totuutta ei kerrota, se on itse löydettävä, ja voisiko kehitystä muuttaa. Muutosta pidetään kehityksenä, mutta olemmeko menneet suuntaan vauhdissa, jota ei voi pysäyttää? Lehdet myös maalaavat kauhukuvia autioituvasta Suomesta: meillä ei ole varaa, meillä ei ole varaa. Sanna Marin sanoi, että olemme rikas maa, mistä siis kiikastaa? Joku valehtelee ja keksii omiaan? Onko se kansallisen persoonan luomista?

Kauppakeskukset ovat ehkä keskeisin rakentamiskulttuuria muokkaava ilmiö (oletan), lähtien koosta ja kuntapolitiikasta ja kuinka raha ilmeisesti ratkaisee. Keskukset ovat kuluttajan elämää helpottavia, kaikki yhdessä paikassa ja autolla ulos-tyyppisiä ratkaisuja ja toimivat siinä tarkoituksessa hyvin yleensä. Ulkonäöstä keskustelu on kovin hiljaista, paitsi jokaisen omasta naamasta. Sen ohi ajetaan, joten mitä sitten. Koivu ja mainostorni kertovat, että lähestyt ostoskeskittymää. Laatikkonäkymä toimii jonkunlaisena ajankuvana. Muutama vuosikymmen vanhemmat laatikot 80- ja 90-luvuilta ovat tunnistettavia, joissakin on aaltopeltiä, betonielementti on brutaalisti näkyvissä ja ensiaskeleet kertakäyttörakentamiseen haisevat Hervannassa burgerirasvalle. On pylväitä, kömpelöitä geometrisiä lasikattoja, joilla ei ole mitään tekemistä historian kanssa tyylillisesti, ne on vain joku piirtänyt ja hyviksi havainnut. Legot on yhdistetty.

On oltava näkyvä ja voimakas. Pienten yritysten on parempi tulla saman katon alle. Kauppakeskukset ovat amerikkalainen ilmiö ja ihmiset tykkäävät viettää niissä aikaa, kuljeskella, sinne, siellä ja takaisin. Voit mennä Citymarkettiin istumaan ja odottamaan Alkon avautumista kello yhdeksän, mikä sekin on eräänlainen elämys ja tasokokemus. Aivan kuin he, jotka menevät ostostensa kanssa ohi, eläisivät enemmän ja minä istumassa olen antropologi. Onko ihmisryhmiä, jotka istuvat kauppakeskuksissa enemmän? Siinä on pysähtyneisyyttä, mikä tässä ajassa on kuin olisi taakse jätetty tai jättäytynyt paikalleen, täytyy selitellä, että joku on vikana. On toki hengailijoita, sitten on odottajia, katselijoita, lepäilijöitä ja muita uupuneita, joilla on aikaa. Ehkä kiinnostavinta on ohikävely ja toisaalta se, että jokainen on epäilyttävä, luuseri ja varas. On osattava vastata kysymykseen, miksi. On kyettävä ymmärtämään ja selittämään yksinkertaisesti, mitä tekee ja miksi tekee, mihin tällä kaikella pyrkii henkilökohtaisessa elämässä, mitä valitsee tai ei ja miksi.

Ostoskeskus on paikka, jonne mennä, kun ulkona on pimeää ja kylmä, penkit on viety tai muuten istuminen ja paikallaan olo on mahdotonta. Keskuksessa on turvallista ja muita ihmisiä, kamerat katsovat aina ja vartijan työ on kävelyä kerroksesta toiseen tarkastaen mahdolliset pimeät kohdat, jos sellaisia suunnittelija on jättänyt. Kun ostan valmiin pussillisen appelsiineja ja itsepalvelu kassalla huomaan, että yksi appelsiini on homeessa, kassa kysyy, haluatteko uuden pussin ja tietenkin haluan. Yleensä iskee turhautuminen ja jaksamattomuus kävellä appelsiineja hakemaan, tunteet pelissä ja pinnalla. Ainakin siinä on päämäärä ja tavoite, hetki kun tavoittelee ja löytää sopivan. Kuitin avulla voi poistua tai nostaa kädet ylös.

Olla tavoitteellinen on olla tehokas. Kauppa tekee voittoa, mitä kuluttaja saa, muuta kuin tunteen, tavaransa ja yllätyksen? Minkälainen valta-asema muutamalla tekijällä Suomessa on, on sekin politiikan ja hiljaisen hyväksynnän tulos tai muilla on vain enemmän rahaa ja kavereita. Varastamisesta puheenollen, onko laillista varkautta ja miten se toteutetaan? Hintoja nostamalla ja kädenpuristuksilla? Jotakin, minkä kaikki tietävät.

Menee vaikeammaksi ja kuluttaja voi ihmetellä, muttei pysty vaikuttamaan sen ihmeemmin (kasvissyönti toki on muuttanut tarjontaa) vai boikotoiko joku Keskoa, paljastavia kirjoituksia lehdissä on, ruuantuottajat ovat jo raivoissaan tuottojen jakautumisen omituisesta epätasaisuudesta. Raivo on tunne. Miten raivo ilmenee Suomessa? Euroopassa maanviljelijät tukkivat ajoväylät ja tuovat tonneittain kakkaa kaupunkeihin. Kysymys jonkin aikaa on ollut, kellä on varaa. Asuminen ja syöminen ovat ne perusasiat, joiden kautta pelataan peliä. Kuinka moni kuluttaa vähemmän, vaikka sosiaalinen paine ostaa aina uutta ja enemmän on iso? Paine voi olla, mutta kun ei ole varaa, mutta me olemme rikkaita. Kansallinen sokeus on osa persoonaamme, kuten olla maailman parhaita-jankutus. Mitä rikkaus sitten tarkoittaa SDP:n maailmassa, kun lehtiä lukee, kansallinen tarina on tarina on mainos ja suuria henkilöitä, arkkitehtuuria, sinistä vettä ja metsää. On se toki rikkautta. Osattomuutta ei rikkaissa maissa siis pitäisi olla, mutta kasvavasti on. Toki eduskunnassa puolue tietää ja huutaa ääneen apua, että Suomessa on osattomuutta ja päätökset vaikuttavat suoraan niihin, jotka eivät ole rikkaita. Mutta olemme rikkaita, meillä on puhdas luonto, päästöjemme on oltava pienimmät maailmassa. Olemme toki pieni kansa monella tapaa, miten olemme rikkaita? Henkisesti, materiaalissa mitattuna, kuinka voimme pitää huolta heikoimmista? Kelan tilastot kertovat rikkaudesta ja huolenpidon tarpeesta, että Kela on se rikas tissi, josta riittää kaikille? Arkkitehtuuria arkkitehtuuria keskuksiin.

Kumoa ihanin suklaakakku. Kumoa suuhun. Vaellus erämaassa on niin totta. Lähdin kävelemään. Mistä löydät jotakin, kun ei ole mitään? Mitä kumous tekee? Sotkun pöydälle ja luulin, ettei minulla ole mitään, mutta paidallani on.

| Henna Timanttimetsä

Kaupan pihaan ajoi joku kulunut Toyota, ratissa viikonlopun näköinen lysy nainen oveen nojallaan. Valuneet kasvot jäivät mieleen. Rekisterikilvestä saisi jke:n, jos lisäisi o:n. Aivan kuin kallellaan ja liian vähän ilmaa vasemmanpuolen renkaissa, sanoi Värjätty blondi ja käveli ohi. Vähän kuin takki out of fashion ja auki. Ihmiset haistavat kaiken, jalka pöydällä. Arvostellaan nyt, kun annoksetkin ja ne ovat ihmisenjatke, valokuvassa lautasella menossa suuhun, mitä pöydällä on, ei mitään ylimääräistä, vaan kaikki takintaskusta.

Mitä nää arpoo? Epätoivoa? Ollako vaiko eikö? Ah vapaus ja Jeesus Maria Kristuksen äiti, miksi syödä hienosti? Miksi ei? Mitä se edes on? En minä kultalautasilta syö, ehkä posliinilta, joskus ei ole lautasta ollenkaan vaan joku kertakäyttöinen ja käytetty aika.
Onko kallis parempaa vai tuleeko halpa kalliiksi ja ihminen paremmaksi syömällä? Pyrimme parhaaseen. Minulle sanotaan, on elettävä ja näin se tehdään, mutta ole peloissasi, jos menet rajojen yli. Yritän löytää järkeä, se on työn takana, löytäminen.

On alku, Aloittaminen ja alkuvalmistelut, on aloitettava itsestä, sisältä ja mitä siellä kokee olevaksi ja nyhtää, kuopii kuin multaa ja mitä löytää muuta, pieniä kiviä, mikä se, siellä sinussa on, se jokin. Sanoja, jotka eivät tule ulos, piilotaskuja, nappeja, purkaantuneita saumoja kuin verisuonia, kirurgilta langanpätkiä, tahroja, kankaanväri hämärässä valossa, eikä saa selvää saati pysty yhdistelemään muuten kuin luettelemalla. Liikuttaa suuta, muodostaa äänen, kuulee sen.

Minulla on kysymyksiä ja haluan vastauksia. Miksi syöt? Mitä syöminen on? Miksi syöt liikaa? Miksi ahmit? Etkö osaa lopettaa vai etkö halua? Etkö tiedä, mikä on liikaa vai täytätkö tyhjää kohtaa? Se on hetken täynnä ja tiedät ehkä, mitä syöminen on. Entä se hetki, kun ajatteli lakata syömästä, kun kokemus näkymättömyydestä on niin voimakas ja yrität olla yhtä voimakas? Näläntunne on voimakas. Voimakkaampi kuin minä. Miksi lopettaa, kun jos toistaa samaa, tapahtuu aina sama asia, se on turvallista eikä sen jälkeen ole silti mitään ja syöminen on helpoin tapa huijata itseään?
Miksi syöt mitä milloinkin? Miten valitset, mitä käsilläsi on? Maailmanpainon. Syöt, olet mitä syöt, syöt mitä haluat, koska voit ja ehkä päätät, ettet voi. Mikään ei estä. Mikä tämä aukko päässä on? Mitä syöminen aiheuttaa kehossa ja mielessä, entä jos ei syö, mitä tapahtuu? Kuin mainoksesta: haluan Tuoreita puhtaita raaka-aineita, joista haluan mielihyvää ja kuinka mieli päättää, mikä aiheuttaa mielihyvää? Ehkä se on kuvassa ja lisätyissä kemikaaleissa.

Kysymys on, mitä itselle tapahtuu? Qua qua? Qu’est que c’est? La peur vaihtaa lennossa englantiin ja on hiljaa. En ymmärrä, hengitän syvään. Ahtaminen kertoo jostakin ja se ei ole nälkä. Pelko itsensä menettämisestä, olemattomuudesta, hengissäpysymisestä tai rakkaudenpuutteesta, kun käsi ei mene suuhun, tulee mieleen ruuanlaiton virallinen kieli. Ellei menusta ymmärrä mitään, on arvattava, on kokemus hypystä tuntemattomaan istualtaan, kuka nyt seisten syö.

Syö syö Syöpä, syö syö syömättömyys, syö syö syöpäläinen, syö jotakin, terveys ja sairaus, syö ihminen, mutta älä syö niitä ja näitä, syö tuota ja tätä, tulet siksi, miksi sinun on tultava. Myrkyttääkö jokin? Tämä muutosleikki on hassu ja pakonomainen, ruoka on sinua muistuttava, muuttava asia, ajatukset ovat sinua muuttavia, ajattele siis muuta kuin itseäsi, kuuntele ruokaa, se muuttaa yhteiskuntaa. Syö syö syömisen ongelmallisuudet, syö sormet, syö kun ei ole rahaa, laita suuhun kaikkea puhdasta, kun kaikkea on riittävästi ja pureskele, koe tilanne, kun ei ole muuta kuin porkkanoita ja kaurahiutaleita ja mieti, kauan tätä jaksaa, lusikoi hartaasti, kuin hengittäisit, maistele, mitä tässä lusikassa on, haistele, kokeile nenällä tai ehkä syö sormin, etusormella antaumuksella, mutta kun ei osaa yhdistellä osasia valmiiksi annokseksi on kuin ajatuskatkos, joku sorkkii haarukalla ja veitsellä, ainetta, jota voi kutsua annokseksi, koska sillä on tiukka puristettu muoto ja pyörittää lautasta, jonka olet ehkä lämmittänyt erikseen. Huolellisuutta on vaalittava. Se on hidasta. Hitaudessa on jotakin ruuan olemuksesta.

On keksittävä annokselle nimi. Laiha vai lihava vai lihava-laiha tai ehkä läskimpi soosi. Olisiko sapluuna ja jotakin valmista, mitä kutsua omaksi? Syömme nauttiaksemme ja saamme aikaan shown, mutta mikä se on maailmanpolitiikassa? Nautimme näkyvyydestä, tosin pimeässä syöminenkin on kokemus. Katsomme vatsoja, muovaamme vatsojamme ajatuksillamme ja katseillamme ja löydämme virheitä, virheitä! Kehomme eivät mahdu, eivät istu ja kokkaus on kilpailu, jossa joko menestyy tai häviää. Siinä on helppo hävitä, mutta miten sen kestää, ettei yllä? Kaikki on tuoksussa, voissa, uskalluksessa kokeilla ja myös tosiaan epäonnistumisessa, ruuan hukkaamisessa, roiskimisessa, veressä, kun leikkaat sormeesi, kun yritit olla nopea ja poltat itsesi.

Kuinka teemme päätöksiä ruuan suhteen ja mitkä asiat vaikuttavat, mistä pidämme?