Talojen välistä näkyi, kun joku otti kovat vauhdit. Minä en ajatellut Huutoa. En ajatellut mitään muuta kuin liikkuvaa hahmoa talojen välissä. Jonkun lapsuus.
Onko koiralla nimi? Raikuva nauru. Se haukahti ja istahti. Mikä on haistella ilmaa.
Tehdä kivillä täytetyistä muovipusseista pilviä ja roikkua niissä.
Kuinka oppia irrottautumaan? Olla törmäilemättä. Kauan sillä elää? Eläminen on vaarallista, mitä minä kuvittelin.
Melkein mitä tahansa osaan odottaa, hankeen jäätymistäkin. Sukkasillaan jään sulaessa, hiukset auki peittävät kasvot, nuori nainen istuu hangessa bussipysäkin vieressä. En näe mielentilaa tai talvivaatteita ja hän istuu kuin olisi normaalisti millä tahansa penkereellä. Kuviot ovat muuttumattomia, arvaan. Oikuttelua, kiukkuuntumista, testaamista, pelkoa, häpeää ja väärinkohtelua. Jäin vain miettimään, oliko hänet heitetty pihalle vai oliko hän juossut ulos. Intohimoista vai epätoivoista? Tunteisiin voi tukehtua eikä tuntea kylmää. Kylmästä löytää jotain omaa ja vapauden. Ei kuulemma ollut mikään hätänä. Olemme niin tottuneita kylmään, mutta tottumattomia kenenkään kyselyihin. Kävelin Prismasta kotiin, kun on sukkasillaan juostu suvikelissä. En tiedä, huomaako kukaan tai onko siinä mitään erikoista. Jäi fiilis, ettei ole. Mikä on oma valinta ja mikä ei.
Majakollektiivi Timanttimetsä 