Maailmankartta, 2012

Mitä voi tietää, on filosofian peruskysymyksiä, kuten, mitä on olemassa, mihin voi luottaa ja mitkä ovat yksilön mahdollisuudet ymmärtää että selvitä maailmasta, mitä ihmisyksilö lopulta tietää maailmasta ja itsestään (saati toisesta, mikä on usein luulojen ja pelkojen varassa) ja mitkä asiat rajoittavat ymmärtämistä ja tietämistä, puhumattakaan vaikutusmahdollisuuksista maailmaan.

Mihin ja keneen voi luottaa, kun ei voi luottaa kehenkään ja mitä tarkoittaa, tietää jotakin? Kuka vaikuttaa minuun ja mitä vaikuttamisella halutaan, mitä influencing todella tekee ja sillä halutaan saada aikaan? Tunteet ja näkökyky ovat ne, mihin jokaisen täytyy voida luottaa ja lopulta omaan apuun. Avun tarjoajia kyllä riittää ja jokainen on asiantuntija, mutta mitä he myyvät? Heleää ihoa, kunnes joku kumoaa annetun tiedon. Millaisessa kuvittelun, esittämisen ja luulojen maailmassa elämme ja mikä yksilö on tässä massassa? Moni rämpii, kun ei muuta voi. Niin itsekin teen ja laitan kofeiinia kasvoilleni ja ihmiset tuijottavat ikää.

Ihmisen biologisten ja ymmärryksen rajojen koettelu ja testaus on käynnissä. Etenkin, mitä luulemme tietävämme ja mikä on se kohta, kun tieto voittaa luulon (siinä kestää), kun ihminen uskoo tietävänsä totuuden, sitä ymmärtämättä tai tietämättä, sellainen on vaarallinen ihminen, mahdollisesti fanaattinen, itsekeskeinen ja pahansuopa. Kuinka pitkälle ymmärrys ja empatia riittävät, testaavat jokaisen tunneskaalaa ja jaksamista (ehkä parempi on kuolettaa tunteensa ja olla uskomatta) ja järkeä kuten, mikä on sopivaa ja hyvää. Kun järkeä on päätöksenteossakin vähän, miten kansalainen voi vaikuttaa muuten kuin jupisemalla, laittamalla aloitteen eduskuntaan, syyttämällä, tekemällä itse, ottamalla vallan omiin käsiinsä ja toivoa? Mitä oma apu on tässä ajassa ja järjettömässä kuvassa, kun olemme näin tunteiden ja hetken vietävänä ja totutettuja hyvinvointivaltion toimivuuteen? Mielivalta valtaa alaa? Joka toinen on avuton ja toistaitoinen, joka viides on ylipainoinen. Ihmisillä on hienot keittiöt, mutteivät he osaa laittaa ruokaa ja liian vähän rahaa on aina. Näkyvyyttäkin on liian vähän ja fomo iskee. TV:n kokkiohjelmat ovat silti suosittuja. Mistä ihmeen luovuudesta nämä puhuvat? Formaatteja ja sapluunoita riittää. Omaperäisyys on aina riski. Nimenomaan puhuvat, tekoja on niukalti ja onnellisuus on selkeästi materiaalista. Reality on puhetta. Tosi on puhetta, miltä tuntuu kun sitä ja tätä. Kun rahaa ei ole, ihminen on kykenemätön itse keksimään mitään ja odottaa valmiita ratkaisuja. Puhumalla saadaan draamankaari, mutta selviääkö joku muu kuin voittaja? Valmisateria-maailma on tehnyt tehtävänsä. Valmiina on etenkin viihde. Mitä tapahtuu, kun sammuttaa tv:n ja somen? Se on erilainen todellisuus, etenkin jos lisäksi sähkö loppuu. Kenen kanssa ihminen kilpailee ja puhuu, kun valmiskilpailu ja loputon pölötys eivät näy vastaanottimesta? Ihminen puhuu kameralle ja kaikki on ladattava toimiakseen. Moni joutunut itse lataamoon.

Toinen ymmärrystä haittaava tekijä, ihmisen ja resurssien rajallisuuden lisäksi, on tiedon laatu, määrä ja toinen ihminen. Olisi uskottava, mitä toinen ihminen tuntee, on totta ja se on todellisuutta rajusti muuttava asia. Näin toki on, jos saa raivokohtauksen, se nyrjäyttää jotakin paikaltaan ja on uhkaavaa, etenkin kun massapsykoosissa lähdetään mukaan. On siis oltava peloissaan. On myös osattava säädellä tunteitaan stoalaisuuteen asti. Mitä enemmän tunteisiin luottava maailma heittää tunteet valloilleen, luotettavin on se, joka ei niin tee? Ehkä ainakin tehokkain. Ehkä olisi hyvä opetella tuntemaan tunteensa ja hallitsemaan niitä, tosin myyvintä on uhriutuminen ja tunteistaan puhuminen.

Jokaisen ‘oma’ päänsisäinen ‘todellisuus’ olisi kuitenkin oltava totta kaikille muille, on paljon vaadittu. Miksi joku näin kuvittelee tai haluaa ohjailla eli manipuloida ympäristöään, ihmeellisempää on, että näin annetaan tapahtua ihmisoikeuksien ja tunteiden loukkaamattomuuden nimissä. Näin pitkälle mentyyn pakottamiseen ja aivopesuun mentäessä on kysyttävä, miksi henkilökohtaiset tunteet ja ajatukset ovat tärkeitä, niin paljon, että ne ohjaavat päätöksentekoa ja niiden pohjalta tuomitaan kovin jyrkästi? Onko kyse luovuudesta, joka ymmärretään sotkumaalauksena, sekopäisenä käytöksenä ja kuvana pensselistä kädessä, joka on kuin taikasauva, jolla saa mitä haluaa? Olet puolellamme tai olet vastaan ja ihmisyys on nyt vaakakupissa. Tai voimme kysyä, kuinka omia ajatuksemme ja tunteemme ovat ja millainen kuva luovuudesta on mielessämme, kun värikartta on fanatismin käytössä? Hyvin kliseinen ja taiteisiin vahvasti liittyvän kaltainen poliittisuus, jossa ei ole muuta kuin vasen puoli, joka sekin on esitys, feminismistä puhumattakaan. Tarkoitus on ainoastaan narsistisesti sanella ja kontrolloida, koska muuten ei koe vallantunnetta ja luo uskottavaa vasemmistolaisuutta? Pensseli on yllättävän voimakas kuvassa ilmaan nostettuna nyrkissä. Kuulostaa miehiseltä toimintatavalta.

Miksi tunteet olisivat loukkaamattomia, suojeltuja kuin pyhiä? Tunteet vuotavat verta. Onko näin ollut aina vai olisiko se riippuvainen kenestä puhutaan? Uskomme tyyneyteen, kiihkottomuuteen, byrokratiaan ja järjestykseen sivistyneinä tapoina hoitaa asioita. Ehkä olemme menneet siisteydessä ja tunteiden torjunnassa liian pitkälle ja nyt ymmärrämme sukupuolet tunteina? Miten uskottavia ovat tunteet maailmanjärjestäjinä ja tuomitsijoina, virallisia valvojia ja tuomitsijoita ohjaavina voimina, nyt kun vihapuhe on tuomittua vääriltä ihmisiltä ja sallittua oikeilta ihmisiltä? Vihapuhetta on sanoa biologia on totta. Henkilökohtainen on poliittista on tainnut mennä äärilaitaan, eikä mitään kestetä, vaan mennään rikki, aivan kuin Jumalaa olisi loukattu ja äärioikeisto ei taida olla tullut islamin kautta tutuksi? Tunteet jumalana on alku epäjärjestykselle ja kaaokselle. Länsi vaikuttaa järkevältä Lähi-itään verrattuna, silti, ainakin vielä. Empatiaamme vielä luotetaan ja lännen palvelut kelpaavat.

https://www.sinicalchina.com/p/why-china-drops-tibet-for-xizang Todellisuuden muokkaus on vauhdikasta ja vallankumouksellista ja nimimuutokset ovat melkoisessa käytössä olemassaolevan muuttamisessa tai sulauttamisessa. Nykytaiteen kritiikki paljolti kohdistuu kuvan ja teoksen todellisuutta vastaamattattomuuteen eli epärealistisuuteen, abstraktiuteen ja järjettömyyteen, yleensä rumana koettuun, koska odotamme taiteelta kauneutta, kun ihminen jostain syystä luo kauneutta nykyään varsin kehnosti ja vähän muutenkin. Elämme abstraktin ja ruman keskellä eikä tarvitse kuin siristää silmiä tai katsoa läheltä jotakin, niin abstrakti konkretisoituu. Abstrakti on normaali ja tavallinen, me vain näemme muotoja emmekä aina ymmärrä. Kun nähty ei vastaa todellisuutta ja todellisuus ei vastaa nähtyyn, emme ymmärrä tai todellisuus ei vaan vastaa.

Pelkkä kahvi aamulla laittaa suolen toimimaan. Aamulla kannattaa syödä proteiinipitoista, aminohappoja ja kananmunia.

Tosi ja todellisuus, totuudenvastaisuus koettelee arkijärkeä, kuten valehtelu, se, että rehellisyys on kortilla, toista osaa odottaa, eikä ole suurikaan yllätys, huijaamalla tehdään rahaa ja ainoastaan raha luo arvoa, kuten genitaalit ja plastiikkakirurgia, katso tulokset kuvasta. Aivan kuin terve järki ja lopulta empatia olisivat hyvin tiukasti kiellettyjä, koska mikä koetaan todeksi, pitäisi olla toisen mielipiteestä, tunteesta, mielenjohteesta milloin mistäkin kiinni, mutta toisaalta totuus on kuvassa. On siis ymmärrettävää olla hiljaa totuudellisista asioista ja mielummin kehua kuin kertoa, mitä ajattelee. Mutta silti, jotenkin joissakin asioissa, sydän menee rikki pakonomaisesta todellisuuden toiseksi vääntämisestä ja selkeästä hyväntahtoisuuden hyväksikäytöstä.

Todellisen kieltäminen ja toisaalta valehtelu, pakonomaista menestymisen halua vai uuden todellisen löytämistä? Valehtelun kieltäminen muuttaisi maailmaa radikaalisti. Näkisimme vain mitä on.

Mitä on uusi, jos se on vain kuori? Uusi ihminen? Ehkä, en tiedä, olenko aivan varma, mutta melkoinen löytö, jos löytää vain tyhjää puhetta, kuten vaikka luovuuspuheen. Ilman tekoja, kyseinen hype toki tuo rahaa konsultille. Tietenkin tiedämme, mikä on todellista, on ongelmallinen lause deepfake-aikakautena. On tiedettävä, osattava epäillä, että meitä halutaan huijata uskomaan joku asia todeksi ja jakamaan väitettyä asiaa eteenpäin. Hyväksymällä olemme kaverillisia, ystävällisiä ja empaattisia ‘uutta’ ajattelua ja tekemistä kohtaan, haluamme ymmärtää ja auttaa muita selviytymään myös hyväksymällä kuvitelmat todeksi ja luomalla haluttu näkyväksi ryhmähalin ja teknologian avulla. Uutta tosin syntyy varsin vähän, kiinnostavaa on, mikä on tuo uusi ihminen ja kuinka uuden määrittelemme. Ulkonäöstä, jatkuvasta muodonmuutoksesta? Haluaisin olla aina samaa mieltä, koska uusi on kiva asia, mutten voi, koska järkeni sanoo muuta. Hiljaa pysyminen on selviytymiskeino, kun kaikki ääneen sanottu on potentiaalinen uhka ja puhuvista päistä ei ole pulaa, jotka vain myötäilevät, koska pelkäävät.

Millä tavalla konkreettinen materiaalinen todellisuus muuttuu ihmisen halusta? Yleensä tekemällä. Virtuaalinen koetaan todelliseksi, mutta kuinka todellista virtuaalinen on, sehän on ajatusten virta ja jokainen voi periaatteessa ‘elää’ keksimäänsä identiteettiä online ja keksiä hahmoja leikkimään todellisia ihmisiä, siinä on jotain samaa kuin rakentaa ulkoisen kuorensa melko kokonaan uusiksi ja kuvitella olevansa toisenlainen uusi ihminen tai ei enää ihminen ollenkaan.

Sanomiset otetaan todesta. Sanan muutosvoima on mullistava. Kehon todellisuus on tainnut kadota jonkunlaiseen barbie-leikkiin, jossa vilkutetaan kavereille ja sanotaan heihei. Kaikki on hauskempaa feikkinä ja vielä hauskempaa, kun massa tekee samaa tai ei huomaa eroa toden ja ei-toden kanssa. Huijaaminen on tullut helposti jokaisen ulottuville. Mihin päädymme ja millainen leikki on kyseessä? Ihmiskoetta tehdään harmittoman oloisesti ja rajattomuuden tunne, että uteliaisuus kokeilla on koukuttava. Aikuiset voivat olla lapsia ja tehdä asioita ilman seuraamuksia eikä kritiikkiä sallita. Suurin alistajaryhmä, ihmiskokeen kriitikot, ovat monen mukaan valkoiset naiset, myös duunarit, ne, jotka tekevät ruumiillista työtä ja jonka voi sanoa vielä tekevän tarpeellista fyysistä työtä, jota ilman mikään ei pyöri. Luokkakysymys on oleellinen todellisuuden luonnissa, kenellä on pääsy luomisprosessiin ja kuka jää katsojan asemaan haluamaan jotakin ja on se halveksittu luokka.

Kuinka kehoa käytetään, kuinka kauan keho säilyy toimintakykyisenä, millainen työ on arvokasta tai mistä mitäkin maksetaan. Arvo-kysymys nousee pintaan todellisen kanssa, kun moni asia, mikä on myynnissä, toimii pinnan kautta ja sisältöä on vaikea löytää tuotteesta itsestään. Uudistaminen liittyy todellisuuden luontiin, on pohdittava, mitä uudistamme ja onko kyseessä uudistus, huononnus, parannus, muutos, mihin suuntaan. Äkkiä ylös ja äkkiä alas-tyyppinen teknologiahype, jossa uutuus jää alkuinnostukseen ja artikkelivuoreen, näin esimerkiksi NFT-kaupan jyrkkä nousu ja lasku on selitettävissä. Luulimme jotakin tulevan luoduksi. Kuinka todellista crypto on ja onko crypton olemassaolo ainoastaan sähköstä ja sen riittävyydestä kiinni? Millaista somea krypto luo, millaista kuvaa todellisesta ja mikä on mahdollista ja kuinka paljon krypton kaivamisesta olisi hyvä tietää tai millainen huijaus se on?

Työläisyys on eräänlainen todiste, että kehomme merkitsevät jotakin. Työn merkityksen huomaa, kun perustyö jää tekemättä. Olemme näkyviä merkkejä, joista meidät tunnistaa ilman, että vaihdamme sanaakaan, mikä on myös ennakkoluulojen loppumaton kehä: mitä ihmisellä on päällä. Ennakkoluulot eivät muutu, vastaansanojista ei pidetä, köyhyys, ruumiillinen työ on halveksittua ja kehomme rapistuvat yllättävän nopeasti, jos emme pidä huolta, biologiaamme koskevat tietyt totuudet, joita paraikaa testataan elävillä ihmisillä. Liikaa hyvinvointia luomassa pahoinvointia on outo kuvio.

Voimme myös miettiä, mikä on todellisuuden rakentamisessa todella uutta, onko kyse vain vallasta, propagandasta, kuvitelmista pitkään elämisestä, mukavuudenhalusta ja uutuudenviehätyksestä ja koska voimme eli mahdollisuuksien rajattomuudesta, teknologian vauhdinhurmasta ja mietin, kuinka jotakin todella uutta syntyy? Ideat ovat olleet kauan olemassa, teknologia toteuttaa ne vasta nyt, some saa ideat ja asiat leviämään hetkessä, uutuus on uutta ehkä päivän.

Miksi uskoa valhe todeksi ja ennen kaikkea, miksi valhe on helpompi hyväksyä? Se voi olla mitä tahansa, totuus luultavasti löytyy joskus, mutta minkälainen? Ihmisen mieli ja halu hallita muita on voimakas. Kun vastaanväittäjistä ei edelleenkään pidetä, kun on tarpeeksi voimakas halu olla oikeassa, vaikka olisi väärässä, kriitikon arvo voi nousta, kun ihmiskokeen lopullinen tulos näkyy muillekin. Kuten millaisia alistussuhteet todella ovat ja millainen orjuuttaja löytyy nurkan takaa ja mikä on arvokasta, on kuinka paljon hyötyä mistäkin irtoaa.

Tarkoitus on saada todellisuus muuttumaan epätodellisen kaltaiseksi, jossa jopa historiallinen fakta muuttuu epäilyn alaiseksi ja toiseksi, sellaiseksi, joka on se haluttu todellisuuden muoto, asioiden laita, et voi enää uskoa edes itseäsi tai mitä asiantuntija sanoo. Usko tätä vihan mylvintää, kuten on holokaustin kieltäjien tapa esittää asiansa. Se on niin vahva harhaisuuden ja kieltämisen muoto, että sitä itsessään on vaikea uskoa todeksi. Ajatus on, ettei oma ryhmä ei voi tehdä mitään holokaustin kaltaista, mutta silti viha juutalaisia kohtaan on konkreettista ja hyvin väkivaltaista. Oma paremmuus halutaan näin uskoa, siinä määrin, että se voi muuttaa historiankirjoituksen ja Holocaustin väittää valheeksi, maailman parhaiten dokumentoidun kansanmurhan, jonka natsit itse dokumentoivat.

Vastaansanomisesta rangaistaan ja pyritään esittämään todisteita, että historia on sepitettä, väittämällä valehtelijoiksi niin juutalaiset, biologit kuin historioitsijat. Aggressio on voimakas todellisuuden muuntaja, suorastaan lyömätön. Pakottamalla todellisuus muuttumaan halutun kaltaiseksi, uhkaamalla monin tavoin, todellisuus saattaa muuttua. Joillekin lähihistoria on jo niin kaukana, että sitä on vaikea uskoa todeksi, kuten eräs kommentoija sanoi, että toisen maailmansodan aikaan ei oltu vielä keksitty niin massiivista tapaa tuhota lyhyessä ajassa niin paljon ihmisiä, paitsi Neuvostoliitossa.

Muuta väittävät ovat kiimassa ja huoria, todellisuutta ei ole sellaisena enää eli voi kysyä, millaisessa todellisen muokkauksessa elämme ja mihin on uskottava, ollakseen hyvä ihminen? Mihin voi enää uskoa? Entä minkälainen todellisen kieltäminen on käynnissä? Lause, voit olla mitä tahansa, on melkein totta, on osattava pelata peliä, on inhottava heitä ja heitä, jotka eivät jaa samaa todellisuutta, mielipiteitä tai samoja harhoja. Tunteet ovat hauraita, tunteet määräävät, kun olemme näin vakavasti tunteita suojelevia eli niiden vallassa, en tiedä, voiko sellaisesta seurata mitään hyvää.

Woke sanana liittyy heräämiseen. Mistä woke-soturi on herännyt vai herätteleekö soturi muita todellisuuden pahasta unesta, väärästä kehosta, vääristä ajatuksista, väärästä tiedosta?Jostakin vanhasta todellisuudesta uuteen oletettuun parempaan? Emmekö olekaan menossa dystopiaan? Kaikki merkit viittaavat siihen suuntaan.

Kysymys lienee, kenen luomasta todellisuudesta ja paremmasta puhumme ja miten todellisuutta luodaan? Miten ja miksi joku toinen luo todellisuuden? Miten tällainen valta-asema saavutetaan? Kenen todellisuuden koemme, milloin todellisuus on omaamme, milloin jaettua ja miten vaikutamme toisten kuvaan todellisuudesta oman kokemuksen kautta, puhumattakaan, kuinka vaikutamme muiden ihmisiksi olettamiemme todellisuuteen/ todellisuuksiin ja mitä tiedämme, mikä on oikeaa tietoa, mitä on mahdollista tietää, miten tieto vaikuttaa ymmärrykseemme todellisesta? Tai että kiellämme sen, mikä tiedon pohjalta koetaan todelliseksi? Väkivalta ja massa vaikuttaisivat olevan vaikuttavia keinoja. Todellisuus taitaa sittenkin olla tunteilla aistittavissa, kipu ehkä voimakkaimpana.

On oletettava, koska emme tiedä toisten todellisuuksista, mikä sinänsä on oikea suhtautumistapa, koska emme tiedä, joten oletamme, luulemme, olemme ennakkoluuloisia ja pidämme luulojamme tosina, kunnes ne todistetaan vääriksi, on olemassa totuuksia ja faktoja, joita ihminen ei pysty muuttamaan. Sitäkään eivät kaikki usko, vaan ihminen vaillinaisuudessaan on omnipotentti, kaikkivoipa. Hyvin ristiriitaista. Arvausleikin kaltainen kuka teki sen ja sen terrori-iskun ja miksi, on meneillään.

How do you apply your idea of the real? And why is it yours? Where do your ideas come from and do you think we are in a collective mass psychosis? How vulnerable do you feel and how does it impact your life?

Eli kuinka sovellat käsitystäsi todellisesta maailmassa, todellisen ideaa, miksi se on sinun käsityksesi? Mistä ideat tulevat ja muuntuvat ‘todelliseksi’ ja miksi se, mitä koemme todelliseksi on todellista? Miten käytetty kieli vaikuttaa todelliseen ja koettuun? Vai onko päinvastoin, että koettu ja todellisuus vaikuttavat kieleen? Onko Suomessa ja Suomea helpompi lähestyä englanniksi?

Todellisuuden hyväksyminen vaatii rehellisyyttä. Todellisuuden näkeminen sellaisena kuin se on, sitä pidetään kylmäverisyytenä ja tunteettomana, ääneen sanomisesta loukkaannutaan. Empatia voi olla tarpeetonta todellisuuden arvioinnissa, mitä totuudellisuuden löytämiseen tulee ja päätöksentekoon eli todellisuus on julma ja kylmä, siksi pakenemme sitä ja pukeudumme maskeihin. Kieltäminen on helpompi tapa, hellempi ja pudotusta ei näe. Ehkä putoamisenkin voi kieltää, koska mitä väliä sillä sitten enää on.

Tosinaiseudesta, jossa tosi on keksitty tunteen ja kuvan naisesta perusteella ja nainen rakennettu muistuttamaan biologista naista. Olemme vielä kaikki biologisia ja sukupuolen tarkoitus on lisääntyminen., joten biologiaa emme pääse pakoon ja valehtele olemattomiin.

Luulen, että tätä on tulossa lisää, koska todellinen/tosi/oikea nainen ei ole enää olemassa. The real woman doesn’t exist, sanoo transnainen. On vain kehoja, jotka esittävät jotakin, mutta ovat real, tosinaisia. Tosi on koetuksella, kun laittaa meikkiä ja mekkoa päälle. Femme n’existe pas, Which is a real alarm clock. Mikä on todellinen herätyskello, koska uutisissa sanottiin työttömyysturvan leikkausten koskevan eniten naisia osa-aikaisissa töissä, joilla on lapsia, niitä jotka tekevät fyysistä työtä, josta maksetaan vähiten. Voiko nainen todella olla näin abstrakti asia? Nainen asiana, jota katsotaan ja arvioidaan ulkonäön kautta, kuinka hyvin hän pysyy kasassa, säilyttää arvokkuutensa, on asia, joka tulee esiin yhtenään. Naisen arvo on vielä eri kuin ihmisarvo, jos naista ei ole, mutta on ihminen ja sukupuolet arvotetaan eri tavoin? Nainen abstraktiona, jonka kuitenkin visuaalisesti tunnistaa ja jota voi imitoida, jotta kuuluu joukkoon, sulautuu oikeisiin naisiin, on mieheltä kummallinen veto. Naisen viehätysvoima on hänen valuuttansa, naiseus on kostyymi, joka rakennetaan yhä keinotekoisemmin, mikä koettelee totuutta, kuten termi tosinainen vertautuu tosimieheen, joka on perinteinen stereotypia ja silti puoleensavetävä.

Hän on todellinen, mutta vaikuttaa satiirilta tyyppinen camp, lienee vaatii varallisuutta ollakseen toteutettavissa? Sellainen minä vihaan ja rakastan häntä yhtä aikaa, hänellä on jotain, mitä moni haluaa ja siksi vihaa ja rakastaa, ei voi lakata katsomasta. (Puhetta keskustelusta tv:ssä Gwyneth Paltrowsta)

Löytyykö luovuus robottien, tekoälyn ja nelipäiväisen työviikon luoman vapaa-ajan kautta? Rahan loppuminen tai koronasulku eivät saaneet aikaan kekseliäisyyttä. Ehkä olemme kadottaneet todellisen kekseliään itsetekevän ihmisen luottamalla valmiiksi annettuun ja odotamme, että meille annetaan, tarjoillaan ruokaa ajatuksille.