Kun taide on tavara, taiteilijakin on.

February 21, 2017July 31, 2020 | Henna Timanttimetsä

Taiteen tavarallisuus on taiteilijan tavarallisuus on taidemaailman tavarallisuus, josta syntyy logistiikka ja kuljetus. Se on kallista, voi pojat, kuinka kallista. Täytyy puhua henkilöbrändistä, kun puhutaan tunnetusta taiteilijasta ja imago on oleellinen osa työtä, kuinka kertomus syntyy ja miten sitä pidetään yllä. Onko kertomus satu, paikalleen jämähtänyt kuvitelma, jossa moni roikkuu kiinni, kun ei muutakaan keksi ja se on tähän asti ollut hyvin tuottoisaa. Missä kohtaa taiteilija on tehdas, loputtomasti toimiva ikiliikkuja ja missä kohtaa taidetyöläinen, jonka pitäisi elääkin, on edelleen omituinen pohdittava akuutti asia, varsinaista määritelmää millekään on usein mahdoton sanoa ääneen, mutta hevonpaskan tunnistaa suurista puheista. Taiteilija toimii kuin yritys, kun hän tuottaa myytäviä uniikkeja tavaroita, jotka ovat ideoita, jotka toimivat teoksina, mutta rahanvaihtoa ei välttämättä tapahdu tai sitten tuohta tulee runsaasti jos on onnekas, oikeassa paikassa oikeiden ihmisten seurassa. Taiteilijan on luotava ura ensin taidemaailmassa, jotta hän voi tehdä asioita sen ulkopuolella. Taidemaailmalla on vahva auktoriteetti tehdä taiteilijoita eli virallinen taidemaailma on itse tehdas ja taiteilija on tavara.

Kun ihminen nähdään tavarana; siitä on asetettu markkinahinta, joka maksetaan tavaran omistamisesta tai vuokrasta, käytöstä. Tavara arvostellaan kuten tavara, jotkut kohtelevat tavaroita hyvin, toiset huonosti. Tavaroilla ei ole tunteita, eivätkä ne ajattele, eivät sano vastaan, vaan tekevät tehtävänsä eli luovat arvoa. Taiteeseen on monella pinnallinen näkemys, mikä on ymmärrettävää, ajatteleminen vie energiaa, aikaa eli on työlästä. Pidämme sisustamisesta laatutaiteella, jonka tunnistaa. Se tuo kotiin arvokkuutta ja omistajalleen vakuutuksen hyvästä mausta ja arvon noususta. Laatutaiteen tuntee, että sillä on korkea hinta, siinä on sitä jotakin, se myydään oikeassa paikassa ja sen on tehnyt tunnettu, arvostettu taiteilija varmoin ottein ja on tiennyt mitä tekee. Taiteessa kuten sisustamisessa vaikuttaisivat päällimmäisenä olevan tärkeitä ulkokohtaiset asiat, kuten mikä tyyli sopii tähän aikaan, mikä houkuttelee mahdollisimman paljon katsojia, millainen maku kenelläkin on, mikä ei pistä silmän eikä erotu taustasta ja kuinka tätä kautta kukin saa asiansa eteenpäin eli oman persoonansa ja identiteettinsä esiin tavaroiden ja ideoiden avulla. Tärkeät jutut, kuten tunnettuus joka on kovin suhteellista, myyvyys, hinta, mitä taide lisää siihen paikkaan, jossa se on, tuovat lisäarvoa. Kiinnostava kysymys on, miksi taide toimii kuin laastari, kuin kunnon kohottaja ja ilmeen antaja? Mikä on taiteen funktio, sisustuksellinen ja sisällöllinen arvo sisä- ja ulkotiloissa? Ulkotiloja sisustetaan siinä missä sisätilojakin, kuinka tämä arvo mitataan ja miksi taiteen tulee sopia muuhun sisustukseen?

Mikä on taiteen tekemisen mieli, merkitys ja arvo kun kaikki lasketaan ensisijaisesti rahassa. Tässä mahdollisessa tuotossa joka on menestys, suuruus, huippuus, saavutus, julkisuus, ja mitkä asiat edesauttavat tätä ketjureaktiota tapahtumaan? Jotenkin itsestään selvän oloinen ketjureaktio, että siinä on jo pakko-oireilun tuntua ja toiston makua, pyörimme kehää kun emme osaa tai uskalla mennä pois vanhasta. Ei ole sattumaa taitelijan uraa tehdessä yleisimmät kommentit ovat tuleeko sillä toimeen, oletko hyväkin, oletko tunnettu, et sä varmaan tunnettu tai hyvä ole, koska olet täällä töissä eli taiteilijan työn kuvaus alkaa rahallisesta tilanteesta, toisinaan jopa millaista taidetta teet. Saatan miettiä tovin kuinka selittäisin, koska se on itselle niin itsestäänselvää etten osaa palikkatasolla selittää kovin helposti, kuten mikä on installaatio, käsitetaide, miten taide voi olla netissä, miksi näissä ei ole hintoja ja miksi et tee kuvistasi vedoksia. Tärkeintä tuntuu olevan että asia myydään eli se kiinnostaa kun saadaan kaupaksi konkreettisesti myyjä-ostajasuhteessa. Mistä on kysymys eli mitä myydään? On oltava kappale jotakin, jonka tunnistaa taiteeksi, jonka voi omistaa ja liittää itsensä jatkeeksi?

Miksi joku on taiteilija, mitä merkitsee olla taiteilija. Taiteen traditioksi voidaan kutsua jatkuvaa ammattitaidon epäilyä, koska taiteilijat nyt ovat sellaisia, kyllähän te tiedätte sen ajatuksen ja kliseen. Tsekataan moneen kertaan, ettei ole päästään sekaisin, pyydetään suosituksia. Siinä työympäristössä jossa taidetta, etenkin kuvataidetta, tehdään pään sekoaminen ei ole mikään ihme, joten onhan se ymmärrettävää, että epäillään. Sama pään kunnon tarkastelu vaan ei tapahdu kuraattoreille, taidekriitikoille, taidevirkailijoille yms. muille, jotka saavat palkkansa taiteen parissa. Heidät on virallisesti valittu, joten he ovat ok. Virallisuus sulkee pois epämääräisyyden ja heikkouden, päätöksistä ja visioista huolimatta. Se on vain kestettävä, että kuka tahansa on taiteen asiantuntija ja tuntee taateelijoita ja pitää asemaansa meriittinä lähinnä itselleen.

Kuinka arvo syntyy taiteessa, riippuu siitä missä taide esitetään, kuka taiteen on tehnyt, millaisen vastaanoton taide on saanut yleisesti ja taidemaailmassa ja kuka siitä on kirjoittanut ja missä. Entä jos lakkaa olemasta kiinnostunut siitä, mistä taiteentekijän tulisi olla kiinnostunut eli näyttelyiden pitämisestä, esille pääsemisestä, myynnistä ja suhteista. Entä jos tekeekin niin, että tekee päinvastoin ja innovoi itselleen uuden tavan olla taiteilija. Huonostihan siinä käy, niin. Tuleeko sillä edes toimeen? Tämä uusi tapa on äärimmäisen paljon inspiroivampi ja kiinnostavampi. Se on itsenäistä ajattelua, jossa päätäntävalta on minulla. Kun kaikki tekevät vain työnsä haluamatta muuttaa vallitsevia käytäntöjä, joko uskalluksen puutteesta, tai koska vanha järjestelmä palvelee henkilökohtaisesti juuri sinua, mitä saamme? Juuri sen mitä meillä nyt on, sisäilmaltaan ummehtuneen koneiston, joka ei uskalla muuttua paremmaksi tai ei osaa eikä halua.

Johdatus taiteeseen. Kasa eettisiä ja älyllisiä ongelmia.

February 17, 2017February 28, 2018 | Henna Timanttimetsä

Taiteen piirissä on monia eettisiä ja älyllisiä ongelmia joita ratkotaan kovin verkkaiseen tahtiin. Joidenkin mielestä ei ole ongelmia tai niitä ei ole tarvetta ratkoa, koska ne eivät kosketa juuri niitä, jotka ovat elintarvikeketjun johtoportaassa. Yksi kiinnostava yksityiskohta on suhtautuminen taiteentekijöihin. Miten ja mitä heistä ajatellaan ja millaisina ihmisinä heidät nähdään tekijöinä ja ajattelijoina. Millainen on oma käsityksesi? Jään pohtimaan miksi kuluneet ennakkoluulot ja käsitykset pysyvät elossa, ovatko taiteilijat edelleen samanlaisia kuin 50 vuotta sitten, koska taide ei enää osittain ole samassa maailmassa tai osassa tai sama asia, samassa kaavassa pysyvä vai onko? Jos se olisi tai on, taide olisi kenties helpompi mutustella ja hyväksyä (eikö näin ole tilanne, että annamme valmiiksi pureskeltua, koska vaikea ei myy), mutta se ei ole taiteen voima, nimittäin helppous. Pidetäänhän taidetta edelleen kaikesta huolimatta älyllisyyden, luovuuden, innovatiivisuuden ja toisinajattelun alueena eli muutos ja eteenpäin liikkuminen pitäisivät olla asioita joilla koko systeemin pitäisi toimia. Onko näin ja mikä on muutos jonka systeemi ottaa omakseen ja löytää? Miten minusta henkilökohtaisesti vaikuttaa siltä, ettei kuvataide ole millään mittapuulla mitattuna progressiivisin taidemuoto. Jähmeä instituutiovetoisuus, rahan perässä juokseva virkamies- ja asiantuntija-uskovaislahko, joka luottaa trendeihin ja seuraa mihin ja miksi massat liikkuvat, lirkuttelee kauniita mielikuvia tulevaisuuden rahavirroista ja miten taide on tärkeää nimenomaan kansantalouden buustauksessa. Tekemällä näin ja näin kaupungeista tulee kiinnostavia: lisää rakennettavia instutuutioita joihin massat vaeltavat vapaa-ajallaan. Millä muulla tavalla taide on tärkeää tälle homeiselle koneistolle joka pyörittää businesta ja omasta mielestään myös taidetta, ja siis maailmanlaajuisesti on osa miljardibusinesta?

Mitä toisinajattelu taiteessa sitten on kun se on parhaimmillaan ja pahimmillaan täysin pannassa? Ulkopuolella. Tai toisinajattelun ja -ajattelijan asema, koska toisinajattelu ja toisin tekeminen eivät ole kaikkein heti myyvin tuote, kun myyvyys ei ole silloin tuo ensisijainen pointsi ja omituisesti vasta kun provokaatiosta ja marginaalisuudesta on kulunut sopiva aika, jotta sen voi omaksua ja katsoa kauempaa voi sanoa ahaa, kiinnostavaa ja kun oma maailma ei sorru. Toisinajattelu taiteessa on mielikuva joka on mukavan raflaava juuri sopivaan aikaan, sopivina annoksina ja sopivan matkan päästä, aivan kuten on hyväsydämisyys ja pyrkimys yleiseen hyvään ajatuksen tasolla ja pinnallisesti, kivoja juttuja, siten ettei itseä tarvitse laittaa likoon, ettei itseä tarvitse kyseenalaistaa vaan toisten rahat. Älkää nyt saatana järkyttykö jalustoiltanne. Taide on absoluuttisesti oikeassaolevien hurskastelijoiden pelikenttä jossa kritiikki on tyhjää löpinää ettei kukaan loukkaantuisi eikä mikään muuttuisi. Näiden mielestäni vakavien älyllisten ongelmien ratkaisuhaluttomuudesta kertoo haluttomuus katsoa peiliin ja kyvyttömyys olla syyttämättä muita, koska syyt ovat aina muissa. Mieluusti otetaan osaa monimutkaisten yhteiskunnallisten asioiden ‘ratkomiseen’ kommentoimalla siistillä rajatulla alueella jonne on pääsymaksu (mut joo, onhan tää tilavuokra maksettava ja palkat) tai keskustelu ainoastaan samalla tavalla ajattelevien samanlaisten kesken hyväksytyissä raameissa. Se joka ei ajattele samoin on vaikea, vajaaälyinen, antisemitisti tai ei pidä globalisaatiosta (joka on vain hyvä asia) eli vastustaa kansainvälistymistä, mutta vastustaako hän myös taidetta… jaa-a. Kun vastustaa instituutioita jotka haluavat pyörittää taidetta mielensä mukaan, on taiteen puolella.

Selitys hitaaseen älylliseen kehitykseen on siis hyvin yksinkertainen: on kyse vain ja ainoastaan markkinavoimista joiden armoilla taide konkreettisesti on, asia jota on pelättävä, myös on kyse ihmisistä taiteen palkkalistoilla joilla on varsin paljon valtaa sanoa mikä on kiinnostavaa, sopivaa ja yhteiskunnallisesti merkittävää taidetta. Asenteista, mielikuvista, miten etenkin kuvataide palvelee systeemiä, jonka pitäisi palvella taidetta, systeemiä joka näkee taiteilijan loisena ja apulaisena, jonka voi ottaa orjakseen tilanteessa kun taiteilijalta sattumalta saa jotakin aineellisesti merkittävää. Nimenomaan aineellisesti, koska taiteilijan ja taiteen arvo mitataan rahassa ja tärkeintä on näyttävyys ja vaikutelma, ei todellisuus. Arvostus syntyy ensisijaisesti vasta kun taiteilija on niin sanotusti löydetty eli huomattu asiantuntijoiden voimasta. Asiantuntijat antavat taiteilijalle jalustan, koska taide on tuo asia jota on vaikea ymmärtää ja josta moni ei ilmeisesti mitään tiedä joten asiantuntijaan on voitava luottaa siinä mikä on hyvää. Media ja tutkinnot antavat vahvistuksen asiantuntijuudelle. Kuka sitten on asiantuntija aiheesta joka on vaikeasti tulkittavissa, löydettävissä tietyissä paikoissa jossakin aivan muualla, katsottava ja ajateltava jollakin uudella tavalla, kuka määrittelee taiteen, missä taide on taidetta?

Taiteen pystyy täysin sulkemaan vastaanottoalueensa eli aistien ja ajattelun ulkopuolelle vaikka kulttuuria ja taidetta on joka puolella, siis ainakin näennäisesti. Taide saattaa tupsahtaa vahingossa eteen elintarvikekaupan hyllyltä. Myös asiaan vihkiytymättömälle on selvää, että on kyse rahastuksesta. Tämä voi olla keräiltävä esine, kuten muumimuki on. Ne ovat mukavia ja herkkiä. Tom of Finland-kahvi on tällainen keräile-koko-sarja-esine, vaikka on kyse paketin kuvittamisesta. Häipyykö marginaalisuuden voima kun Tompan (k.1991) kuvat päätyvät näin vahvasti valtavirran ja markkinan otteeseen ja onko hänen taiteellaan tässä kohtaa voima muuttaa asenteita taiteilijoita ja seksuaalivähemmistöjä kohtaan? Välimatka vaikuttaisi sopivalta. Pakettiin on helppo tarttua ja asialle voi naurahtaa. Taiteilija loisena ja halveksittuna saa omituista ristiväriä ylleen tai sitten vain kelmun. Taiteilijan osa on olla juuri tuo omituinen kunnes hänen työnsä arvo ymmärretään eli kaupallistetaan tuotteena täydellisesti, kunnes hänen työnsä tuottaa tulosta, tulosta jolla on se arvo jota jokainen voi arvostaa ja kunnioittaa eli taloudellinen tulos ja maine josta haluavat hyötyä mahdollisimman monet. Arvo jonka jokainen ymmärtää. Ristiriita piilee monessa kohtaa, asenteiden yht’äkkisessä muutoksessa, jonka valtaisa suosio ulkomailla tai arvovaltaisen asiantuntija lausunto voivat suoda, aivan kuin helpotuksen huokaus, mikä sankari ja suurmies. Jään odottamaan Tom of Finland banaaneita, jugurttia, laastaria, särkylääkettä, viiniä ja autoa. Demonstraatio kuinka alkeellisella tasolla toimitaan ja yritys ymmärtää kuinka arvo synnytetään tai otetaan pois ja missä asioiden arvo on.

Kiinnostavalla tavalla 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun taitelijoiden teokset edelleen koristavat esimerkiksi akvarellilehtiöiden kansia ja öljyväripakkauksia. Vincent van Gogh (k.1890) on nimenä ja kuvana hyvin paljon käytetty ja hänen katseensa tulee vastaan kun käyn hankkimassa lehtiön kirjakaupasta. Jään miettimään kuinka vahvasti kiinni kuvataide on tuossa ajassa, siinä tavassa ajatella, tehdä taidetta ja nähdä taiteilija. Mikä on van Goghin voima edelleen on hänen taiteensa ja eletty elämä. Tuo mies ja hänen taiteensa on kovin voimakas mielikuva ja tarina. Hänen taiteensa on edelleen hyvin pidettyä ja arvokasta, van Gogh on saavuttanut arvon johon harva pystyy. Hänen elämänsä on tehnyt esimerkiksi minuun syvän vaikutuksen ja juuri tuo karseus ja kauheus minkä hän kävi läpi, on se mikä saa voimakkaan pahanolon tunteen nousemaan ja raivon, kun seuraa taiteen ja markkinan tapaa myydä eräänlaista hyvänolon juttua. Kun tietää ja tuntee sen halveksunnan ja vihan määrän joka taiteilijaan voidaan kohdistaa, myyntiartikkelina van Goghin omakuva on itseasiassa järkyttävä. Hän maalasi myös kukkia, toki. Lievä pehmennys asiaan, loputon kauneus ja hauraus. Tähän peilattuna halveksunnan kokemus on kuin tunne kauhuelokuvasta tai painajaisesta joka ei lopu vaikka kuin osaisi vangita kankaalle kukkien kauneuden. Halveksunta ja yksinäisyys josta on noustava ylös, josta taide nostaa ylös, juuri taiteen tekeminen, itsestä valon löytäminen kaiken pimeyden keskellä.

Ajatus taiteilijasta on edelleen patologisesti tauti, taiteilija systeemiä hyväksikäyttävä loinen, vaikka loiset ovat jossain toisaalla, mutta heistä ei puhuta loisina, koska heillä on rahaa ja kivan näköiset vaatteet. Ne joilla on kuukausipalkka, jotka puhuvat taiteen taloudellisesta vaikutuksesta imevät taiteesta sen rahallisen arvon ja arvostavat taidetta juuri sen rahallisen hyödyn ja arvon kautta. Taiteilijuus on onnettomuus, koska se melko varmasti on epävarma, epävarmuuden, pelon, hylkäämisen ja epäonnistumisen syövyttämä, taiteilija syyllistetään siitä mitä hän on ja mitä tekee. Kuviota voi yrittää ymmärtää, mutta todennäköisesti et voi jos et ole koko elämälläsi mukana taiteessa. Sivusta seuraamalla näet näytelmän. Siitä voi ihmeenkaupalla selvitä että on naisena, taiteilijana tai homona maailmassa ja tekee taidetta toisinajattelijana. Täytyykö osata käyttää systeemiä hyväkseen? Sitä täytyy ymmärtää ja tietää kuinka systeemissä olevat ihmiset ajattelevat. Voitko kyseenalaistaa täysin ne joilla on valtaa ylitsesi? Voitko kyseenalaistaa taiteen esittämisen keinot ja miksi taidetta esitetään tai kuka siitä eniten hyötyy, kuka mittaa hyödyn? Voitko kyseenalaistaa taiteen hierarkian ja asiantuntijalahkolaisuuden muuten kuin tulemalla uudelleen halveksituksi? Et. Systeemi käyttää sinua, sinä et käytä systeemiä.