Hello! My name is Tanya. I am lonely Russian woman from Ulyanovsk. I hope you will interested in my letter or in my structure in agency. I have decided to write to you really liked to me. Some more about me…. I am 25, I have finished medical university in our city and now I work as the children’s doctor. My free time I spend on a hippodrome, as I 7 years am engaged in equestrian sport. I think more about my appearance will tell you my photos. If you want to learn more about me you may write me to Zvyereva68@yandex.ru Also if you want to ask me some questoins (if interested in me), please write me and I promise answer you and also I will send you more of my photos. Bye for now.
I hope it’s letter will not without your reply. ? (SUCK THE BONES.)
You belong to me – Series of women killed by their husbands, drawing on paper, 2016-
ajautui rannalle. Liikkui keveästi laineissa ja kellastuneissa lehdissä. Satuin kävelylläni paikalle. Kuinkahan kauan se on lojunut tuossa? Tullut jostakin hitaasti. En näe kasvoja. Hiukset ovat jakautuneet siiviksi. Hän on vatsallaan noussut pintaan alasti. Soitan poliisille ja odotan. Harmaa marraskuun päivä. Hohtava naisen ruumis jäisessä vedessä näyttää mustelmaiselta, lyödyltä. Oliko hän joskus onnellinen? Veden väri on tumma.
Odotan poliisiautoa rannalla. En ole ennen nähnyt kuollutta paitsi tv:ssä. En uskalla mennä lähemmäs. Tavallaan minua ei pelota ja tavallani ajattelen itseni tuohon kylmään veteen. Kunnioitan vainajaa olemalla hiljaa hänen kanssaan. Maailma elää koko ajan ympärillä, hänen allaan vedessä ja hänessä uudella tavalla. Naisen keho on hämmästyttävä ja kaunis. Hän ei ole kovin vanha. Tässä alastomassa ruumiissa ei ole mitään mitä haluaisin arvostella tai moittia, paitsi ne jäljet ja tuo elottomuus.
Odotan yhä. Ehkä poliisin matka on pitkä tälle rannalle jossa seison, jonne jämähdin vahtimaan kuollutta naista, kuin runossa, jota en vielä kirjoittanut. Alkaa tulla kylmä. Vesi liikkuu tuulessa. Veden pinta värähtelee. Kukahan hänet tappoi? Vai tappoiko hän itse itsensä? Hyppäsi veteen, kallioiden luona, siitä ruhjeet. Kädet väärinpäin ovat siniset ja turvonneet.
Nainen vedessä jäi uniini. Tunsin olevani hän, kokevani hänen tarinansa, kipunsa ja tragediansa. Tulla nostetuksi vedestä sinertävänä ruumiina veden roskien seasta. Naisen kohtalo pudota jostakin ja kuolla. Kuinka monta kertaa?
Kuulin hiekan ritinää renkaissa. Useampi auto saapui paikalle. Katselin vilkkuvia valoja, ihmisiä jotka ovat tehneet tätä ennnenkin. Miehiä, joilla oli kahluuhousut. Kuuntelin veden loisketta. Nainen käännettiin ja nostettiin rannalla mustaan ruumissäkkiin. Hän roikkui kuin maalauksessa, sinertävä pilvi, jonka oli aika pudota maahan, kastella kaikki ja häipyä.
“Ystävänpäivänä vuonna 1989, elämänsä viimeisenä, legendaarinen populaarilaulaja Vina Apsara havahtui nyyhkyttäen painajaisunesta, jossa hänet oli aioittu uhrata. Paljasvartaloiset, näyttelijä Christopher Plummerin näköiset miehet olivat pidelleet häntä ranteista ja nilkoista. Hän makasi oikosena, alastomana ja vääntelehtivänä kiillotetulla kivellä, johon oli veistetty matelijalintu Quetzalcoatlin hahmo. Sulkakäärmeen ammottava suu ympäröi kiveen koverrettua tummaa kuoppaa, ja vaikka hänen ammottava suunsa oli kirkumisesta ammollaan, hän ei kuullut muuta kuin salamavalojen välähtelyn.; mutta ennen kuin hänen kurkkunsa ehdittiin viiltää auki, ennen kuin hänen elämän verensä ehti pulputa tuohon hirvittävään kuoppaan, hän heräsi puolilta päivin Guadalajaran kaupungissa, Meksikossa, tuntemattomassa hotellihuoneessa vierellään puolikuollut muukalainen alaston, parikymppinen mestitsi, joka katastrofia seuranneiden loputtomien lehtijuttujen mukaan oli rattopoika Raul Paramo, tunnettu sikäläisen rakennusalan magnaatin perijä, jonka isä omisti tämänkin hotellin erään yhtiönsä kautta.”
Lainaan Salman Rushdien kirjasta Maa hänen jalkojensa alla (1998) elokuvallisen otteen, kirjan alkukappaleesta, jossa nainen näkee elokuvallisen unen ja herää toisenlaiseen elokuvalliseen todellisuuteen.
Kumpikin on kammottava, uni ei tuo pelastusta. Kenties se oli toiveuni, jossa nainen melkein kuolee, mutta tulee pelastetuksi, elää onnellisena loppuelämänsä. Hän herää kuitenkin hikisenä ja pöllämystyneenä pohtimaan untaan, ja jos ei olisi herännyt.
Kun tulen vanhaksi, kun tulen hulluksi, kun tulen uudeksi, kun tulen joksikin muuksi kuin mitä nyt olen, mietin nyt, mitä se voisi olla.
Suuren talon ikkunat pestään pyhän lammen pyhällä vedellä, pyhällä hiekalla, pyhistä pyhin puhtaus tulee näkyväksi, pyhä lääke, komentaja on puhtaus. Miltä se tuoksuu?
Sisaret kävelevät kapeita tunneleita pehmeäpohjaisilla kengillä. Heidän hiuksensa lakaisevat lattiat. Heidän värittömät pitkät vapaat hiuksensa, jotka ovat saaneet kasvaa. Pelastuskoteloiden kuiva tuoksu on levinnyt kaikkialle tähän taloon, ne vievät järjen, lepokodin kerrosten imperiaalinen porfyyria, vanha ihmeellinen mineraali, sekin niin vanha.
Juomapisteet soivat posetiivimusiikkia, automaattisesti ne välillä suihkuttavat vettä. Metrin välein on halogeenimaiseen raikkauden puutteeseen asetettu vaaleanpunaisia auringonlaskumaalauksia. Kuvattuna on hidas muutos, kun aurinko laskee.
Hiekkatien varrella paksujen koivujen varret jakavat siemensadetta vastaanottavaan maahan. Tiheään ilmassa pyörivät kääpiöt, jotka takertuvat mihin tahansa, saadakseen elää. Multaan, hiekkaan, supikoiran turkkiin, ilmassa lentävään seinään, jossa on suorakulmainen reikä.
Tänään on hohtavan talon asujaimisto tullut ulos retkelle. Ovat eläneet vanhoiksi, pelottavat vanhukset. Aikaa on, tärisevät miehet etenevät ruoholla.
Puutarhassa istuvat mies ja nainen, jotka ovat vielä yhtä rakastuneita kuin silloin, kun ensi kerran tapasivat. He ovat tosissaan toisissaan hellästi kiinni. Ilma on niin raikas, viilenivät ihanat tuulet. Sinä kyyhkyni, et viilene koskaan.
Majakollektiivi Timanttimetsä 