Tiedämmekö enää, mikä on todellista? Onko todellisuus ja realismi karannut käsistä ja jo niin raastavaa, ettemme kestä sitä ja pakenemme kauniisiin kuviin ja satuihin, joita uskomme, kuinka asiat ovat, vaikka ne ovat todellisuudessa paljon huonommin? Voiko todella olla niin, että olemme yltiöpositiivisuudessamme luoneet todellisuuspaon, emmekä tiedä, missä olemme, kun olemme pulassa? Missä menee raja epätodellisuuden, surrealismin, satujen ja sen välillä, mitä on ja mikä on tärkeintä, milloin loppuu usko, että selviämme ja kaikki ei ole mahdollista? Miten voisimme selviytyä? Mitä pitäisi ajatella muodonmuutoksista (makeovers), ovatko ne oleellinen osa ihmisen elämää, jolloin ihminen haastaa itsensä ja muuttaa itsensä pysyäkseen relevanttina? Selviytyjät TV:ssä varmasti selviytyvät. Haluamme tarinan tästä yksilön tekemästä muutoksesta, jotta saamme vertaistukea kollektiivisesti tai vain viihdymme kuvassa selviytymisestä. Kaipaamme myyttisiä metamorfooseja, ääriä, joista on selviydytty ja uskoa, että voimme itse selviytyä loputtomasti, kun kaikkeen on lääke. Muutokset, jotka nykyään ovat toteutettavissa, muuntaen todellisuutta ja itseä halutun kaltaiseksi loputtomasti, jotta voimme elää, kuten haluamme ja olla haluttuja mahdollisimman kauan, painotus on siinä, mitä näemme ja sen muutoksessa, ei mitä todellisuudessa olemme ja pystymmekö todella muuttumaan. Entä jos muutos ei ole halutun kaltainen vaan tragedia? Millainen muutos on luvassa maapallon mittakaavassa ja Suomessa?

On psykoanalyysin ja Lacanin miete, että ihminen ei voi koskaan täyttää mielihalujaan, koska ne ovat loputtomia. Freud ja Lacan varmaan tiesivät, että luomisen ja tuhoamisen yhteys on rajapinta, hallitsematon ja kuvitelma että tarkoitus on, pyrkimys luojan kaltaiseen hallintaan, ihmisen pyrkimys hyvään ja parempaan on ensisijaisesti itsensä kehittämistä?. Kuinka vähän ihminen lopulta mitään kontrolloi saati mistään tietää, yhdistettynä haluun olla voittamaton että jatkuvasti kilpailla paremmuudesta, jolloin saamme artikkeleita uupuneista ja toivon löytäneistä elämää hidastaneista. Psykoanalyysin vaikutus voisi tässä mielessä olla vahvempi, koska kyseinen ajatus ei ole mennyt läpi ja ihmiset löytävät Freudin pudottuaan, sekä kehostaan valtavasti korjattavaa, kun oikein tarkkaan katsotaan ja mehän katsomme. Tuomio on usein hyvin jyrkkä. Tarve kontrolloida kaikkea ja itseä on pakonomaista, mikä kertoo kilpajuoksusta ja ajatus vauhdin hidastumisesta tarkoittaa jälkeen jäämistä. Kehon mittaaminen ja muottiin sopivuus tai sopimattomuus istuu taiteen aiheeksi. Keho ei ole koskaan valmis ja tänä päivänä rakennelma huojuu kovassa tuulessa. Maalauksen valmistuminen tapahtuu, kun siinä on tarina?

Koska Picasso näki vaivan arvoiseksi laittaa nainen osiin, rakentaa uudelleen ja katsoa, hengittääkö hän (se) ja miten, vai onko hän jo kuollut, katson Picassoa eri tavalla, kuin he, joita Picasso alistaa sukupuolen johdosta. Nainen on osissa edelleen ja jokainen osa on joko tarpeeksi hyvä tai niistä löytyy korjattavaa tai nainen on osiensa summa, nainen tarkastelee osiaan, mitä osat nyt kertovat kenestäkään tai hänen arvostaan. Mitä korjaaminen on ja millainen osa-kauppa on käynnissä, mielestäni kiinnostavasti peilautuu Picasson avulla, koska jokainen on esiteltävä taideteos, itsensä luomus ja kaiken voi ostaa ja jokainen on kaupankäynnissä tuote ja mainos. Picasso etenkin on myyntiartikkeli vailla vertaa.

On olemassa loputonta kirjoitusta ja dokumenttia, millaisia ja kuinka paljon naisia Picasso niin sanotusti kävi läpi, hänen elämäntarinansa on naisseikkailujen kautta nähtynä valloittajan, mielettömän tarinan, naissankarin ja neron tarina ja painotus on henkilökohtaisessa elämässä, kuten hänen taiteessaankin, aivan kuten näinä terapiapuheen aikoina, jokainen tuo esiin oman henkilökohtaisen tarinansa julkisesti ja luo itseään. Nainen ei hänen maalauksissaan ole vain käytettävänä ja katsottavana oleva asia, vaan tutkittava, käänneltävä, väänneltävä, asentoihin aseteltava ja koeteltava, kuin testikappale, joksikin muunneltava, tai ehkä sittenkin hän on itsenäisesti muuntuva olio, jolla on oma tahto, josta ei ota selvää, mikä tekee hänestä kiinnostavan, monikerroksisen (onko se vain maali ja vaatteet), ei helposti avautuvan eikä helposti katsottavan, aivan kuten ihminen ei kompleksisuudessaan ole yksinkertainen kuva, mutta käsiteltävissä, käsitykset ovat yksilöllisiä. Picasson kuva naisista muuttuu hänen maalauksissaan vuosien varrella. Henkilökohtaisuuden vaikutus on, että kuva kehittyy, kun ihmistä tuntee paremmin, ainakin tämä on oletus, että sitä on kehitys. Picasso menee vanhetessaan hurjemmaksi ja ottaa härkää sarvista, naisista tulee olioita, abstrakteja. Nainen on tutkimuskohteena edelleen vaikea, vaikka samat aiheet toistuvat monotonisesti vuodesta toiseen, mysteerillinenkin? Nainen ei ole mies keholtaan eikä mieleltään, vaan aivan jotakin muuta, mutta mitä, hän ei ole myyttinen lihaksikas härkä, vaan enemmän kankaita ja kuoseja ja teos. Samat ongelmakohdat, kriisit ja murheet silti, oli aika mikä tahansa, meillä vaan on enemmän aikaa vatvoa joukkona toisillemme elämän raskautta. En tiedä, saammeko tarpeeksi tukea.

Taide yhdistää ja mahdollistaa laboratorion kaltaisen tilan laittaa osiin ihminen brutaalisti. Tällä hetkellä koekaniineina olemme me kaikki ja meidät laitetaan katsomaan ja ajattelemaan muiden ihmisten kuvitelmat tosiksi, todella miettimään, voiko tämä olla totta. Ihminen laittaa vapaaehtoisesti itseään osiin, esittelee tuotoksen ja rakentaa uutta, hän on mainos muodonmuutokselle, joka voidaan tehdä puolesta mielellään. Ero kankaalla tehtävään todellisuuden vääntelyyn ja ihmiskokeeseen on varsin suuri. Taiteesta ei myöskään ole pakko pitää eikä taiteilijan ole pakko tehdä mitään, mitä hänen odotetaan tekevän. Mahdollisuus laittaa nainen osiin on ollut yksi Picasson neronleimaus, nainen ei silti ole passiivisesti katsottavana ja alasti, hän ei ole ilman tunteenpurkauksia ja negatiivisia inhottavia osia, vaan väärännäköinen, pöyristyttävä jatkuvasti muuttuva yksilö, joista jokainen on erilainen. Mielestäni se on Picasson feministisin teko, mikä on annettava hänelle kredittinä, mihin ei moni ole pystynyt. Siksi en aina sulata, että häntä pidetään vain naisvihamielisenä ja ylimielisenä, mitä hän varmasti myös oli, mutta itse saan irti muutakin kuin itkun, mikä jatkuu tähän päivään. Mielestäni Picasson kiinnostavuus on juuri siinä, kuinka hän tuo naisesta muuntuvaisuuden esiin ja selkeästi ajattelee, muovaako hän naista vai muovaako nainen itseään ja kenelle, mikä tapahtuma nainen on, miksi hän muuttui kuten muuttui ja mikä on tuo naiseuden jatkumo, kuinka lyhyt, yhtä lyhyt kuin hetki maalausta valmistettaessa, yksi vai monta muutosta ja mitä valintoja on näiden välillä.

Ajattelin myös, että Picasso olisi pitänyt tästä ajasta ja sen mahdollisuuksista luomiseen. Ihmiselle, joka on jatkuvassa innovoinnin tarpeessa, uudet teknologiat ovat leluja, myös tämän hetken erikoinen tarve ajatella nainen uudestaan on valokuvana ja ajatuksena kuin Picasson työ olisi varastettu ja tämä työ jatkumon lailla ’kehittyvä’, muuttuva nainen rakentaa itseään taideteokseksi, joka poseeraa, ei välttämättä kyseenalaista itseään oliona tai halua olla yksilö vaan sulautua joukkoon ja tulla ihailluksi. Picasson maalauksissa nainen on nimenomaan yksilö, joten mietin, onko tämän yksilöä ihannoivan ajan tarkoitus sittenkin luoda tottelevainen joukko, joissa erilaisuus ei lopulta ole sallittua ja meissä näkyy vain virheitä, kunnes ne korjataan? Pyrimme taideteoksiksi, mutta emme uskalla ottaa riskejä tehdäksemme jotakin omaa? Toinen itsensä muuntaminen sellaiseksi kuin oikeasti tuntee olevansa, metamorfoosi, joka on tullut lihaksi eli mies muuttuu naiseksi näin halutessaan ja nainen mieheksi. Tämä on myös saman tyyppistä muuntautumista kuin mytologioissa, joissa ihminen muuntuu eläimeksi ja takaisin ihmiseksi, mikä on usein ollut pahuuden ilmentymä, noitien ja velhojen tekemää ja on vastannut tarpeeseen ihmisen huijaamisesta, nytkin huijaaminen on tapa selviytyä ja menestyä, ja on toisaalta kertomus meidän olevan jumalien armoilla, koska luottamusta ei ole.

Kuinka helposti ihminen on huijattavissa vaikuttaa selvältä, tahdomme uskoa hyvään muissa ja luottaa tunteisiin järjen ohjaajina. Huijaaminen ja taide taas liittyvät toisiinsa monin tavoin. Taiteilija huijaa ehkä silmää, rikkoo sen, mitä näemme ja kyseenalaistaa nähdyn. Onko taiteilijan tehtävä luoda helposti ymmärrettäviä mukavia kuvia, koska maailma ja ihminen ovat monimutkaisia ja taiteilijan tehtävä on tehdä helppoa kauneutta seinälle? Kysymys, minkä kuvan laitat seinällesi ja mistä syystä valitset minkäkin kuvan, on aina kiinnostava, aivan kuten valkoiset seinät ja suorakaide ovat tyhjiä kohtia, joita täyttää. Picasson hirvitykset pääsevät seinillemme, jo syystä, että ne ovat arvokasta omaisuutta ja sellaisena, niitä on mukava esitellä. Taiteen omaisuusarvo menee taiteellisen katsetta ja ajattelua haastavan tekemisen edelle. Kyse on tietenkin aina myös osaamisesta ja osaamisen mittaamisesta, olemme mittaamisen mestareita, mutta tiedämmekö, milloin mittarit ovat väärät tai eivät enää toimi, mutta silti uskomme niihin? On todistettava kyvykkyytensä taiteilijana ja ihmisenä, osattava olla tekemättä virheitä, mikä on evoluution kannalta huono ajatus, koska mutaatiot eli virheet ovat iso osa evoluutiota ja väärin tekeminen luo jotakin uutta, kuten sattumat. Miten mitään uutta tehdään ja mitä tehdä, kun pelkää virheitä ja epäonnistumista? Koti on paikka harmonialle ja tätä kautta taidetta arvostellaan, kodin ja seinien kautta. Taidokkuutta todistetaan hyväilemällä silmää ja lompakkoa. Taiteella kuten ihmisillä ja kodeilla on hyvin välineellinen arvo, kaikesta ihmisarvopuheesta ja taiteen tärkeydestä huolimatta, arvo tulee rahasta, koosta, näkyvyydestä ja moni muu kokee sanomasi ja tekemäsi tärkeänä, emme elä vakuumissa emmekä yksin, mutta emme myöskään täydellisessä hygieniassa, joten milloin fasadi kaatuu, on kun sitä ei voi enää korjata. Väärinajattelu ja väärintekeminen ovat olleet ensiarvoisen tärkeitä valistukselle ja kehitykselle, haastaminen, vastaan väittäminen, rikkominen, se, mitä Picasso teki. Kuinka pitkälle rikkomisessa voi mennä, ehkä maalaus on jo jollekin liikaa, sietämätöntä rumuutta ja valkoinen tarkoittaa pintaa, jolle voi maalata.

Picasson ihmistutkimukset ovat edelleen elossa ja ajassa kiinni: mikä on tämä ihmisen kuva ja kuinka paljon siinä on kuviteltua? Realismia emme siis halua, mistä pääsemme nykyajan kuvatulvaan, jota tuottavat kaikki ja hyvin paljon itsestään, kuinka ihmisen kuvaa muokataan, kuinka todellisuuden olisi vastattava tätä muokattua kuvaa, mikä vaikuttaisi, että hyvin paljon. Toisaalta kuvan on vastattava todellisuutta ja jos se ei vastaa, ihminen valehtelee ja useinhan ihminen valehtelee olevansa parempi kuin on. Yritän itse löytää logiikkaa ihmisen tekemisen takana, aivan kuten, kun taiteilija tekee jotakin visuaalisesti käsittämätöntä, katsojan yritys usein on eräänlainen järjen löytäminen, sitä ehkä löytämättä. Samoin itse yritän löytää logiikkaa ja kaaviota nykyihmisen ajatteluun ja yhdistän nykyihmisen Picasson työhön, joissa epätäydellisyys on täydellisesti esitetty ja ihmisen harmonia on kiinni kuvan tasapainosta. Picasson teokset ovat kalleimpien joukossa, niiden taidetta innovoivan vaikutuksen johdosta ja Picasson taidokkuus on omaa luokkaansa, kuten hänen tuotteliaisuutensa. Irvokkuus ajassa ja kuvassa voi olla mitä pakenemme, mutta ei Picasso tai moni muu hänen aikalaisensa. Irvokkuutta kohti mentiin suoraan ja miksi kaunistella sitä, mitä näkee ja mitä on, miksei etsiä virhettä ja miettiä, miksi se on virhe? Kuinka nerokkaita ihmiset ovat olleet ja miten tyhmältä nykyaika vaikuttaa, on ehkä omaa halveksuntaani ja inhoani. Mitä kuva voi olla, mitä kuvan täytyy olla ja mitä kuvalla tekee muuta kuin manipuloi ihmisen mieltä, osoittaa, että jotakin on ja nyt kun kuva on feikki, asiaa ei ole. Kuvan manipulointi käy keneltä tahansa ja kuvan tekeminen, kilpailu parhaasta kuvasta alkaa, kuinka monitasoisen kuvan saa aikaiseksi ja miten se jatkuu ihmisen mielessä, apeuden saavutus, upea. Kuinka monta tasoa saa yhteen kuvaan ja mikä pysäytyksen hetki on katsojalle ja kuvan tekijälle? Tänä päivänä jokainen on taiteilija, on täydellistynyt ja realisoitunut merkittävällä tavalla, oli huono tai hyvä, mitä tasoeroa aina etsitään ja oletetaan tietävän, huolimatta. Tasoero näkyy myynnissä? Itse kannustan maalaamaan ja piirtämään etenkin omakuvia. Käden avulla tehty itsensä katsominen on hyvin eri asia kuin antaa tietokoneen tehdä asetusten mukaan kuitenkin melko valmiilla sapluunoilla.

Olen innostunut Picasson kaltaisesta ihmisen muovaamisesta maalauspohjalla ja öljyvärillä, tasaisella pinnalla pitkän historian jatkumona, jossa nainen on aihe, nyt kokeilu, jossa mikään ei välttämättä vastaa nähtyä, vaan osat ovat osa kertomusta naisesta ja naisena olemisesta, impulsiivisesti tehtynä kertoo kuvan aiheesta ja tekijän vimmasta, loppuun asti miettiminen ja täydellistäminen voi ehkä tappaa jotakin ja saa aikaa klooneja, robottimaisuutta? Tai tarkemman kuvan? Yksilöiden ajassa olemmekin erikoisesti lauma, jonka on ajateltava samankaltaisesti ja impulsiivisuus on uhkaavaa? Symmetrian rikkominen, ideaalin katoaminen, kadottaminen, jos sitä on koskaan ollutkaan, miehen suhde naiseen ja miksi nainen on alasti katsottavana, on Picasson ja Magritten ydintä, femme n’existe pas on ainakin Lacanin kontribuutio (hän ei usko, että voimme koskaan saada, mitä haluamme Jacques Lacan in theory-luento Paul Fry

ja luonnollisesti taiteilijoita kiinnostanut: miksi nainen ei olisi olemassa ja mitä tarkoittaa ajatus, ettei naista ole, miksi sellaista pitää vielä pohtia, mitä on olla olemassa tai jos ei ole, mutta on elossa? Onko se vitsi vai valintakysymys, kuten vaikuttaa? Toinen asia lienee, voiko taiteen erottaa sen tehneestä ihmisestä ja millainen taiteilijan pitää olla? Sillekin on nykyään kaava, kuten on sille, miten kuvataiteilija esittää työnsä ja mikä kuvataiteilijan työ on, joka on olemassa lähes ainoastaan taidesysteemin kautta, sen sääntöjen, muuten häntä ei ole olemassa. Onko siis olemassaolon peruskysymys ja todiste siitä, mitä näemme, mitä näkemästämme päättelemme ja kuinka hyvin seuraamme annettuja ohjeita, kuten naisellekin on ohjeet, näin näytät naiselta, jotka ovat samat miehelle.

Picasso on haastanut aikalaisensa, hän haastaa meitä yhä. Kuka kestää haastamista? Ei kovin moni. Kuinka Picasso haastaa meitä nyt, on hänen suhteensa naisiin, mikä kaivetaan esiin ja kuinka hän on kohdellut heitä monien kertomusten mukaan, nainen joko hänen mukaansa heitetään pois tai hänen kanssaan tehdään lapsia. Nainen välineenä-ajattelu on edelleen varsin normaalia ja kiinnostavuus on kiinni iästä ja ulkonäöstä, nainen taiteessa on ollut katsottavana, alasti tai vaatteet päällä, riippuen asemasta, mitä Magritte, Dali ja Picasso nerokkaasti ovat käsitelleet ja nykyään haluamme olla edelleen katsottavina, nähtyinä, edustettuina, oman ryhmämme edustajina. Kulttuurin seksiskandaaleille ei näy loppua. Mikä on mies taiteessa, on perinteisesti vallankäyttäjä, mies tekijänä ja nainen katsottavana ja käytettävänä saattaa olla biologinen vastaus, jota vastaan räpistely tekee naisesta ruman, näin vastaan väittävä nainen nähdään, hysteerisenä, jo kuluneena, kulutettuna ja katkerana: joten miksi mies ei voisi olla nainen? Miksi mies kuvittelee olevansa nainen ja haluaa osallistua naisena? Mikä on rumaa ja mikä kaunista, ei pelkästään riipu, mitä näemme. Millaiset taistelut ovat kauniita ja kuinka niitä käydään, voivat kertoa sukupuolesta: miehet ovat aggressiivisia eri tavalla kuin naiset. Taistelun jäljet näkyvät, kuinka haluamme taistella ja onko lopulta kyse sodasta vai etuoikeuksista ja vallasta, joista jokainen tavallaan taistelee ja joita haluaa. Olemmeko sukupuolia, olioita, luomuksia, teoksia vai kaikkea tätä ja mikä ihminen on tässä yhteisessä rakennelmassa, Frankensteinin hirviö, joka pelottelee, määrää säännöt tai muuten? Taiteilijalta ei suvaita vääriä ajatuksia eikä tekoja, taiteen on oltava puhdasta, kaunista ja hyvän puolella pahaa vastaan. Hyvää on tietenkin myös kalleus ja taidesysteemin arvonanto, mikä nostaa hintaa. Kysymykseni on, mitä taiteelta halutaan ja onko siihen vastattava? Politiikkaa ja heikompien puolustusta? Kuka asettaa säännöt ja miksi niitä olisi noudatettava? Taidetta ja taiteilijoita on kontrolloitava selkeästi. Oletan, että taidetta ja taiteilijaa pidetään vaarallisena. Picasso ei ole helposti poisheitettävä ja taidehistoria kertoo osan tarinaa, mikä taidehistorian tarinankerronnassa on herkullista kenenkään tietää, on kenties vain painolasti taiteilijalle ja taiteelle nykyään. Kuva taiteilijasta kantaa samoja kliseitä taiteilijaelämästä, taiteilijakodeista aivan kuten taidekoulutus laahaa perässä ja naiseuden kliseet, joita naiseksi haluavat toteuttavat eli nainen on tunnistettava. Taiteilijoiden tekemisen ja elämän homeisenoloisten oletusten karistessa todella hitaasti, miten käy taiteilijoiden ja taiteen, joka seuraa trendejä ja kuuluu yhdelle poliittiselle totuudelle? Tosin olihan Picassokin kommunisti eli työläisen asialla?