ostaminen

Ei tarvitse katsoa kauas eikä puhua ihmisistä, jotka ovat korkeissa asemissa yhteiskunnassa, kun löytää elitismin Suomessa, elitismin siemenen, jota voi kutsua luokkajaoksi. Elitismi ja etuoikeutettu asema näkyvät asenteissa, siihen on kasvettu, kasvatettu, että vain paras kelpaa, paskatöihin ei kosketa, koska paras ei tee niin ja paskatöitä eli huonosti palkattuja töitä, vähän koulutusta vaativia töitä tekevät laiskat, tyhmät ja saamattomat eli luuserit. Tähän asenteeseen olen aina törmännyt, kun koulutuksestani huolimatta, otan vastaan työn, jossa tuntipalkka on 10 e tunti. Törmään ennakkoluuloihin, joita on vaikea käsittää enää olevan, tai miksi kuvitelmat hyvästä ja huonosta työstä pysyvät hengissä.

Tässä työttömyystilanteessa, työ on työtä. Asema, että oma erikoislaatuisuus, ovat toissijaisia. Suomalainen elitismi tulee ilmi siinä, kuinka heikommassa asemassa oleva poljetaan tilanteen tullen maanrakoon jotta oma etevyys ja paremmuus loistaisi, töissä ja kouluissa. Työ ja raha määrittelevät meidät täysin. Saanen sanoa, että on räikeä ristiriita siinä mikä on hyvä työ, tärkeä työ ja miten työ vaikuttaa ihmisen arvoon. Ihmisen luonne ja ihmisyys mitataan siinä kuinka hän kohtelee toisia ihmisiä olivat he ketä tahansa, tekivät mitä tahansa työtä. Olen oppinut kuinka pallottelu ja pompottelu, selän takana puhuminen ja selkärangattomuus palkitaan. Kuinka se joka tekee huonosti palkattua työtä on luuseri, joka ei ole elämässään päässyt eteenpäin. Eteenpäin menoa merkkaavat suuri palkka ja sillä saatavat asiat. On menestystä kuinka voi kuluttaa ja millaisia kavereita ihmisellä on, kuinka asuu ja miten pukeutuu. Kokonaisarvioni suomalaisesta työelämästä, sitä taiteilijana seuranneena, on surullinen.

Sitten on kysymys miten paljon ihmisen on hyvä tienata ja kuinka paljon raha merkitsee vai merkitseekö se, että on mielekästä merkityksellistä työtä ylipäänsä. Miten työn merkitys löytyy? Minulle yhtälö on helppo, koska taiteilijan työ on minulle kutsumusammatti. Se tuo elämääni merkityksen. Harvoin tapaan taiteilijoita tekemässä niitä muita töitä, joita teen elääkseni ja ilmeisesti on harvinaista olla taiteilija työelämässä, koska taiteilijan ammatti on kummallisuus, jota ihmetellään tai ajatellaan ja sanotaan. että olen huono taiteilija, koska en myy töitäni, työni ei myy. Raha määrittää laatua edelleen.

On ollut kiinnostavaa tehdä duunarin töitä ja kohdata nykytaiteesta autuaan tietämätön kansa. Joka on saanut minut pohtimaan luokkajakoa ja millaiset asiat ketäkin kiinnostavat. Taidekuplasta kannattaa astua ulos, koska ulkona on hyvin taiteeton maailma, joka on varsin mustavalkoinen. Eipä sillä, taidekupla on myös putkinäköinen monella tapaa, on heitä ja meitä. Ärtymystä on vaikea peitellä kun ennakkoluulot toistuvat mihin tahansa menenkin, milloin mitenkin päin, omaa identiteettiäni sen enempää painottamatta. Ärtymystä on myös vaikea peitellä tässä Suomen paapotussa elitistisessä ilmapiirissä, jossa itseä pidetään liian hyvänä tekemään matalapalkkatyötä ja se, joka siihen sortuu on häviäjä, jonka itsetunto piakkoin rapisee. Työn tekemiseen on muutenkin tullut kummallinen asenne: vaivannäköä kartetaan, itsensä likoonlaittamista ja työn hyvin tekeminen, etenkin, jos se on huonosti palkattua, on liikaa vaadittu.

Viimeksi pari kuukautta sitten kuulin taas kysymyksen miksi opiskella niin paljon, kun joutuu tekemään edelleen matalapalkkatyötä. Niin, miksi sitä joku opiskelee. Jotkut opiskelevat siitä saatavan taloudellisen hyödyn vuoksi. Jotkut opiskelevat, koska ovat kiinnostuneita asioista ja itsensä kehittämisestä ja kenties haluavat muuttaa yhteiskuntaa ajattelemalla ja kirjoittamalla ja taiteella. Tämä jälkimmäinen syy on ilmeisen huono, koska siitä ei makseta. 😦

Onko kaikki myytävänä? Vähän tuntuu siltä, että joo. Olemmeko niin epätoivoisia, että meidän on kansakuntana oltava kaapin päällä isojen tekijöiden kavereita? Edelleen Suomi-paran on vaikea tehdä itsenäistä politiikkaa. Meidän on vaikea kritisoida kuuluvasti Israelia, Yhdysvaltoja ja Venäjää. On ylitsepääsemättämän vaikea tunnustaa Palestiinan valtiota ja tuomita kansanmurhaa, jota israel suorittaa. On helvetin kivikkoista löytää tie uusiutuvien energianlähteiden luo. On vaikea seisoa itsenäisesti isoja vastaan, puhua niitä vastaan, jotka rikkovat ihmisoikeuksia jatkuvasti ja lähes rajoituksetta (kauppasuhteet määrittävät olemassaolomme). Yksin on vaikea voittaa ja voittaahan me tahdomme, koska muuten itsetuntomme viistää maata, emmekä ole mitään muiden rinnalla. Olemme kaikki tai ei mitään ihmisiä, luultavasti emme paljoakaan. Jos asiaa tarkastelee omaperäisen ja luovan ajattelun määrän ja ilmenemisen kannalta omakuva luultavasti pitää paikkansa.

Millaista hyväksikäyttöä ja laskelmointia brändääminen eli tuotteistaminen on ja kuinka pitkälle tuotteistaminen on tarpeellista viedä? Kuinka paljon brändissä on varaa muutokselle, kokeilulle, erilaisuudelle tai erilaisille mielipiteille? Kun puhutaan Suomi Oy:stä, minulta nousee karvat pystyyn. Miten kauan olemme kestävällä pohjalla euronkuvat silmissä, ainoana tavoitteena voitto ja tahraton kiltin pelaajan maine? Kovinkaan tahratontahan suomalainen politiikka ei ole, kuten ei ole liike-elämäkään. Harhakuvitelmissa on hyödytöntä oleilla ja puhtoisuutta turha esittää kun tuo puhdas imago ei pidä paikkaansa. Talvivaara on hyvä esimerkki.

Brändi on helpompi käsittää ja käsitellä kuin kansakunta, joka koostuu monimutkaisesti ja monitasoisesti ihmisistä, omaisuudesta, veroista, politiikasta, sairaista, köyhistä, rikkaista, lapsista, kerrostaloista, tekemisestä, monista erilaisista ajatuksista ja tavoista nähdä ja olla. Brändissä ei vain olla. Se ei ole paikallaan koskaan. Valtion taas on pystyttävä olemaan mahdollisimman avoin ja moninainen, joten koen, että brändi-ajattelu istuu erittäin huonosti moniarvoisen valtion johtolangaksi. Menestyäkseen brändin on jatkuvasti oltava ajanhermolla, niinkuin valtionkin. Paikalleen jämähtäminen ei käy jonka jokainen ymmärtää. Sen voimme ottaa ohjenuoraksemme eli ei kaikki kehitys ole pahasta, vaan voi olla jatkuvaa kasvua, kunhan se ei ole ainoa mantra. Brändi on jatkuvasti töissä ja tekee tulosta. Kova myyntitykki näkee brändäyksessä ainoastaan hyviä puolia, ja onhan se kaunista kun yritys lähtee lentoon. Kun on lennettävä mahdollisimman ylös ja kauas, jonnekin minne ei täysin näe, se ei ole pelkästään riskitöntä. Jo sana brändi saa ajattelemaan ostamista ja myymistä, rajatonta ja vapaata kaupantekoa. Suomi tekee kauppaa, mutta mikä kaikki on kaupan? Millaisesta arvomaailmasta ja tapahtumasta on kyse kun busineksen kieli, ajatukset ja ideologia siirretään lähes kritiikittä valtion retoriikaksi ja tavaksi tehdä politiikkaa? Oletuksena on, että kansalaiset nielevät poliitikkojen päätökset ja tavat toimia mukisematta. Äänestämättömyys, se että politiikka ei kiinnosta kostautuu. Saamme sellaista politiikantekoa kuin ansaitsemme?

Kuinka elää brändissä ja kuinka tulla mahdollisimman hyväksytyksi brändiläiseksi? Onko se sama kuin suomalaisuus, kansalaisuus ja kansalaisvelvollisuus? Brändiksi tekeytyminen ja brändin soveltaminen yli viisimiljoonaisen kansan kuvaksi ei ole kaukana totalitarismista ja nykyistä liike-elämää voi pitkälti pitää fasistisena. Kansakunta tuotteena manipuloinnin apuvälineenä media ja voiton maksimoimiseksi menestyksen tiellä, jossa kaikki keinot ovat sallittuja on kyseenalaista. Brändäys-puhe kalskahtaa valkoiselta valheelta, jota ei tarpeeksi kyseenalaisteta. Olemme edelleen virka- ja myyntimiesten vietävinä. Uskomme tuota menestyjää jolla on hyvät puheenlahjat, esiintymis- ja suostuttelutaidot, joka tahtoo meidän kaikkien menestyvän Suomi Oy: ssä. Mikä järjetön konsepti, ajatus ja hulluus! Voiko siitä jättäytyä ulos, koska en tahdo elää tehtaassa. Menestystäkin on monenlaista ja myös kestävää laatua. Synnyin yritykseen, joka tähtää maailman huipulle keinolla millä hyvänsä… koska kaikki palvelevat yritystä eikä päinvastoin, että yritys palvelisi kansalaisia. Niinhän yritysmaailmassa asiat toimivat. Ainoastaan taloudellisella voitolla ja ulkokuorella on merkitystä. Työntekijä on kuluerä ja tarpeellinen ainoastaan kun työntekijän työpanos on yritykselle hyödyllistä. Kun hyötyä ei enää irtoa, työntekijä on tarpeeton. Näin valtio voi myös toimia, mutta se ei ole valtion tarkoitus. Silloin valtio toimii tarkoitustaan eli itseään vastaan kun se aliarvioi ihmiset ja itsensä.

http://yle.fi/uutiset/sdp_ja_perussuomalaiset_vastaavat_presidentille_pienituloisilta_ei_voi_enaa_leikata/7716107