Elokuva perustuu löyhästi Arnošt Lustigin omaelämäkerralliseen kirjaan Darkness casts no shadow Pimeydellä ei ole varjoa ja oli Nemecin ensimmäinen pitkä elokuva. https://fi.wikipedia.org/wiki/Arno%C5%A1t_Lustig

Diamonds of the night on kahden pojan pakomatka natsien keskitysleiriltä. Juoksu kohti metsää aloittaa epätoivoisen matkan. Kummallakin on päällään pitkä takki, jonka selässä on kirjaimet KL konzetrationlager keskitysleiri. Takaa-ajajat ampuvat osumatta. Äänimaisema on raskasta hengästyneisyyttä, rämmintää ja ammuntaa. Musiikin puuttuminen pitkässä kohtauksessa lisää äänten tehoa, mitä toivoisi käytetttävän useammin, tapahtuman säestämättönyyttä. Antaa kuvan puhua puolestaan vaatii luottamusta. Mitä näytetään ja mitä ei, kuinka paljon hiljaiseksi koettua elokuvassa annetaan olla. Mustavalkoisuus lisää dokumentaarisuuden tuntua, mitä tehokeinoa Spielberg käytti Schindlerin listassa. Mustavalkofilmin erikoisuus on vahvat varjot ja kuinka vesi on mustaa. Musta puhuttelee ja siinä on sävyjä. Myös kaikki, mikä on rumaa, on kaunista, on mustavalkoisuudessa spesiaalia. Siinä on jotain historiallista ja syvää.

Mustavalkoista kuvaa katsoo kuin harvinaista taideteosta, paon konkreettisuus ja todellisuus tulee lähelle. Metsänpohjalla väsyneenä makaava poika leikkautuu kuvaan, jossa hän juoksee raitiovaunuun KL-takki päällä, kevyenä ja vapaana. Maalilla maalatun pitkän takin selkämys on kuin moderni punkahtava vaate ja poika kuin taideopiskelija. Kauneuden, ajan kulumisen ja todellisuuden epäsuhta, kammottavuus tulee tyhjyydestä, todellisista tapahtumista ja ristiriitaisuuksista, kun mustavalkoinen filmi on täydellistä ja todellisuus on kammottava, aivan kuin Euroopan kaupungit, jotka ovat nähneet paljon. Unelmana yksin vaellella kapeita katuja kuulostaa kivalta, mutta ihmisten puuttumiseen on syy, jonka jo tiedämme. Euroopassa voi tuntea historian painon kauneuden ja kauheuden. Matka tiheän soisen kuusimetsän läpi ja poikki on itse koettelemus. Pakolaisuus on myös hyvin eurooppalainen tapahtuma. Pakolaisuus on jatkuvaa, pakeneminen on loppumatonta. Vihollisia on kaikkialla, kehenkään ei voi luottaa. Euroopan historian voi esittää näinkin yksnkertaisin keinoin, vaeltava juutalainen, wandering Jew https://en.wikipedia.org/wiki/Wandering_Jew, on ollut myös Wagnerille aihe, kuten synkeät tai jylhät Keski-Euroopan metsät, joihin piiloutua ja joissa metsästää. Musiikin puuttuminen on enteellistä, tähdentävää ja painottaa olemassaoloa, vaivoin hengissä pysymistä, kehon jaksamista äärimmäisissä oloissa. Jatkuva kysymykseni on, miksi ihminen toimii kuten toimii? Mikä on näin laajan tuhon merkitys ja tarkoitus? Holokaustin järjettömyyttä on vaikea uskoa, että se toistuisi. Jotkut eivät usko, että se tapahtui, vähätellen historian ihmisen kyvykkyyttä massatuhoon. Atomipommi rakennettiin samaan aikaan. Kykyä kyllä löytyi. Mihin nykyihminen kykenee, saa karvat pystyyn.

Samantyyppinen tyhjässä kaupungissa vaeltelukohtaus on Roman Polanskin Pianistissa (2002), jossa pianisti itkien kulkee Gheton läpi. Jäljellä ovat vain matkalaukut, ihmisiä ei ole enää missään. https://youtu.be/rLgGA6XA7pY?si=mVh4hoY_u051Q-yJ.

Katujen ja raitiovaunun tyhjyys on unenomaista, epätodellista. Poika on yksin hengissä ja päätynyt harhailemaan. Legenda harhailevasta kuljeskelevasta juutalaisesta yhdistetään ikuiseen metsästäjään, joka on etsinyt samaa uroshirveä 500 vuotta. On olemassa käsitteet eternal Jew, wandering Jew ja eternal hunter, mitkä yhdistyvät Euroopan historiassa myös antisemitismiin. Nykyihmisen korvaan mielleyhtymät kuulostavat mielipuolisilta, mutta ihmisten metsästys ja elokuvan juoni on saaliin ja metsästäjien välinen juoksu. Ihmisten metsästys kuin huvina saa miettimään ihmistä kammottavana jumaluuteen pyrkivänä megalomaanina, joka päättää, kuka elää ja kuka kuolee. Antisemitismin nostaessa päätään, huomaa, että pinnan alla on asioita, jotka eivät ole kadonneet minnekään. Sattumaa on, kuka pelastuu, kenet metsästäjä löytää ja tappaa. Kuolemaa voi vain yrittää paeta, se roikkuu pään päällä. Jos putoaa kyydistä, jää metsästäjien armoille. https://www.erudit.org/en/journals/is/2013-v33-n2-is02038/1032693ar.pdf

Välähdykset muutamista ihmisistä kaupungissa, jotka ovat kuin tietämättömiä, mitä tapahtuu, he elävät, pelkoa tai epätoivoa ei näy heidän arjessaan. Toiveunta on tylsä arki, pehmeät vuodevaatteet tuulettumassa, kirkonkellojen sointi. Metsässä lintujen laulu ja kävely vanhojen puiden lomassa ovat harmoninen osa, jonkunlainen turva. Nuoren pojan jalat eivät meinaa kestää, aurinko paistaa kirkkaasti oksien läpi. Hyvin vähän sanotaan, eikä sanoilla voikaan mitään lisätä. Matka on pitkä eikä mitään takeita onnistumisesta ole. Avuttomuus ja tuntemattoman kohtalo on upota eurooppalaiseen suohon. Lupa ja halu tappaa ihminen eikä mikään estä, on ajan henki. Kyse on voittamisesta ja herruudesta, jonka edessä tuhotaan kaikki ja lopulta itse. Millainen Eurooppa olisi, jos toista maailmansotaa ei olisi tapahtunut, joskus mietin.

Euroopan itsetuho vaikuttaa jatkuvalta. Toisen maailmansodan jälkeisestä tuhosta selviytyminen on ihme, johon tarvittiin Yhdysvaltojen apua. Omahyväisyys kostautuu, kuten luottamus, että Venäjään voi luottaa, kun kehenkään ei oikein edelleenkään voi.

https://youtu.be/rnKYr6-Zk_A?si=I0WtalYLH_cLZnoC

Keskustelua elokuvasta https://youtu.be/GoSbZp4OiTY?si=89CnuyYupalq6Isn