narkkari

Pahimmin orjuutettuja ovat he, jotka kuvittelevat olevansa vapaita, ajatteli Goethe.

Todellisuus, kun saapuu pakolaisena Amerikkaan, saa 25 dollaria bussimatkaan. Tie vie minne lie, kodittomien yömajaan ja ruokajonoon. Tulijoita on paljon ja he luovat uuden maailman. Kiputila, mistä ihmiset nousevat, on järkyttävä. Vapaudenpatsas on laivasta katsottuna väärinpäin tai sitten ihmiset ovat. Se on pilvistä taivasta vasten taiteellinen, jylhä ja vapaakin. Onko täällä jo tuttuja ja voiko heiltä saada yösijan? Toivottavasti. Naisia yössä seinien vieret kukkii. Se on ratkaisu, kuinka saada nopeasti rahaa ja kuinka unohtaa. Nopeasti rakkautta, iloa ja unohdusta. Mitä tehdä muuta kuin nojailla seiniin, ehkä tanssia, kuunnella musiikkia.

Tiellä eteneminen toimii alkutekstien massan painolla, Bauhaus valloittaa maailmaa. The enigma of arrival into the unknown future, mikä on Bauhausin muotokieli, kuinka kuvailla se ymmärrettävästi tai tuoda se tuotteena amerikkalaiselle markkinalle, jossa eurooppalainen modernismi voi olla liikaa tavalliselle kuluttajalle. Onko tuoli asia, jolla istutaan vai jotain muuta? Mitä on sisustus muuta kuin esiteteltävä asia, mitä sisustus kertoo ihmisestä? Mitä pitäisi kertoa ja kenelle? On rikkaiden tehtävä näyttää tietä ja muut seuraavat. He tekevät valinnat muiden puolesta.

Päätetään Israelin valtion perustamisesta: YK:n tunnustamana juutalaisten oikeus omaan valtioon on peruuttamaton. Juutalaiset päättävät itse omasta kohtalostaan, kuten mikä tahansa muukin kansa omassa itsenäisessä valtiossaan. YK julistaa 1947, itsenäinen valtio julistetaan 1948. Tähtisadetta ja tupakointia. Piirretään talo ja uusia huonekaluja. Uudenlainen muotokieli haastaa silmää, uusi maailma on toiveikas, uudet rajat, eikä koskaan enää. Mennään eteenpäin. Tien kuvaaminen kertoo tästä tarpeesta.

Itse osaan arvostaa, että kurlaamalla tehdään taustamusiikkia. Muutenkin äänimaisema tukee Lászlóa ja pientä ihmistä suurissa rattaissa. Arvostan, kuinka elokuva nostaa juutalaisen älyn ja kestävyyden uuden maailman perustaksi, varmaan siksi, koska se on fakta, mitä jotkut eivät halua tunnustaa. Tosin mesenaattiakin tarvitaan. Juutalaisuus ja siihen liittyvät haavat eivät helposti umpeudu, jos koskaan. Trauma on valtava ja jatkuva, ehkä se vertautuu arkkitehtuuriin, siihen mitä László ajattelee arkkitehtuurista, se on pysyvää. Tätä traumaa on myös tehty vuosisatoja, kuin katedraalia, eikä se ole vieläkään valmis. Israel tosin on saanut tarpeekseen. Niin minäkin olisin.

Hellyyttä etsitään sieltä, mistä sitä sattuu löytymään. Hyvin vähän on mikään muuttunut. Tendenssi on ajatella, kun ulkoinen muuttuu, ihminenkin muuttuu. Jos ei ole rahaa, arkkitehtikin voi lapioida hiiltä ja rakentaa siltaa kuten kukatahansa mies. Vanhat pornoelokuvat teatterissa ovat vertaansa vailla oleva pakopaikka, joita Làszlò Tóth käy katsomassa. Raksalta rikkaiden seuraan on pitkä matka. Onnekseen hän suunnitteli rikkaalle miehelle kirjaston, mistä hänen uransa arkkitehtina voi jatkua. Se tosin vaatii median ja kriitikon arvostelun arvostetussa lehdessä ja katsomista Lászlon pinnan alle. Kuka on tämä vaatimaton mies, joka ei suostu kerjäläiseksi? Kuinka paljon on hän valmis nielemään? Tavanomaiselta vaikuttava kulkija on arkkitehtina edelläkävijä. Juutalaisuus tosin on Amerikassakin tunteita herättävä asia: heitä ei haluta, sanoo Tóth. Lahjakas juutalainen, jolla on annettavaa maailmalle, miksi ihmeessä tällainen kohtelu? Kysymys on, ottaako maailma vastaan? Mikä on se prosessi, että maailma aukenee? Kuinka vastata brutaalin julmalle maailmalle ja omahyväiselle ihmiselle, muuten kuin nöyrtymällä? Siinä on juutalaista viisautta, mikä ei avaudu amerikkalaiselle ja toisaalta, amerikkalainen röyhkeys vie eteenpäin, ei nöyristely. Mitä uudelle maailmalle antaisi, muuta kuin itsensä? Kuinka saada toinen näkemään se, minkä itse näkee ja on kokenut? Ja mikä on kauneuden ydin? Natsitkin arvostivat taidetta ja kauneutta. Ne olivat ylevöittäviä ja uskoon liittyviä asioita. Tärkeää oli millaista ihmistä ylevöitettiin, tarkka rajaus ruman ja kauniin välillä, hyvän ja pahan. Kuinka paha asia oikeutetaan, jotta maailma muutetaan halutunlaiseksi.

The Brutalist on jakanut mielipiteet. Onko elokuva samanlaista kulutustavaraa kuin arkkitehtuuri, tai mikä tahansa nyt? Pitää tai ei, onko muita ajatuksia siitä, mitä näkee ja mitä väliä sillä on? Kuinka rakennus on merkityksellinen yhteisölle? Entä elokuva? Onko raha se, mikä tekee merkityksen? Vai kenet tuntee? Mitä on edistys, kuinka päästä yli traditioista ja olla astumatta varpaille? Mikä merkitys konfliktilla on edistykselle ja sellaisilla, jotka eivät tee taiteessa kompromisseja? Se on iso. Kuka uskaltaa olla muuta kuin perässäkulkija?

Yli kolmetuntinen elokuva on vaativa katsottava ja siihen mahtuu paljon ajatuksia selviytymisestä. Yhden miehen matka Euroopasta Amerikkaan rikkaan miehen sohvalle keskustelemaan tulevaisuuden mahdollisuuksista. Adrian Brody on loistava Lászlò Tőth. Hän on kuin jatko-osa Pianistille. Pianomusiikki soikin rikkaan miehen juhlissa, kun nautitaan juomia ja poltetaan tupakkaa. Tóth on hiukan vaivaantunut. Rikkaalla miehellä on paljon ideoita ja intoa. Vastaus kysymykseen, miksi arkkitehtuuri? Tóth vastaa, hänen suunnitelmansa on suunniteltu kestämään ja sodan jälkeenkin ne ovat pystyssä, mutta arkkitehtikin on täysin toimeksiantajansa käskytettävä. Kuinka sattumanvaraista kaikki on ja hän on tässä, koska oli pakko lähteä. Unkariksi luetut kirjeet vaimolle ovat yhteys johonkin omaan ja Amerikan yhteys Eurooppaan. Monikielisyys tuo niinikään syvyyttä aiheeseen. Eri kulttuurien erojen ymmärtäminen on yhtä suuri konflikti kuin muotokielien ja materiaalien yllätyksellisyys ja uutuus. Rakentamisessakaan konflikteilta ei voi välttyä. Miksi betonia eikä marmoria kappeliin? Miksi kauniista yritetään tehdä rumaa? Mikä on mahdollista? Tóth ja hänen mesenaattinsa haluavat luoda yhteisölle paikan hartaudelle. Luovan keskuksen, joka sanoo, olen uusi ja olen osa jotakin uutta.

Tóth ei katsele hyvällä minkäänlaista nöyryyttämistä enää. Kun Rikas mies heittää häntä kolikolla, hän hitaasti ojentaa rahan takaisin. Oliko se muistutus, ettei Tȯth olisi tässä ilman rikasta miestä, vaan kiillottamassa kenkiä? Tietenkin. Se syö miestä. Elokuvan selkäranka on Lászlón tyyni kaikenkestävä vahvuus. Selviytymisvietti. Kyllä sinä kestät sanoo vaimo. Kipuihin voi ottaa huumeita. Rikas mies ihmettelee, miksi Tóth tekee itsestään niin helpon saaliin ja raiskaa tämän marmorikaivoksessa, kun László on sammumassa. Kuka luulet olevasi, kysyy rikas mies. Nöyryytys on totaalinen. ”You are just a lady of the night.” sanoo rikas mies. Laulu sanoo, that’s what you are. You are my destiny. Miehet poistuvat aamulla marmorikaivoksesta, orjuuttaja ja orja. Kaivoksen historia on orjien ja orjuuttajien historiaa. Betonikappeli nousee työläisten voimin ja muistuttaa sisältä Italiasta, ulkoa natsien betonibunkkerista. https://t.be/GdRXPAHIEW4?si=QDc8mlxpUlqg7f_L traileri

Piirros dick picistä, 2017, Henna Timanttimetsä

Kulli on tässäkin elokuvassa isossa osassa.

Bodies online, pencil on paper, 2015- Henna Timanttimetsä

Johannan vuodelta 2005 on ohjannut unkarilainen Kornél Mundruchó ja se on ostettavisssa tai vuokrattavana apple.tv:ssä. Elokuva alkaa, kun Johanna joutuu pahaan auto-onnettomuuteen ja vaipuu koomaan. Henkihieveri on totta, huumeaddiktina Johanna on tekemisissä kuoleman kanssa. Itsetuhoisena nuorena naisena hän on reunalla, Aiheena elokuvassa on elämän hiipuminen, pelastus, valo, elämässä roikkuminen, sairaalasängyssä makaaminen. Kehon tutkimukset ja kehon tilat ovat arkista ja Johannalle opettavaista, joku huolehtii, kun elämässä muuten kukaan ei välitä. Hoitohenkilökunnan on pakko. Sairaalassa hänet halutaan pitää hengissä. Se on kuin rakkautta. Herätessä Johannalla on uusi kyky. Hän parantaa sairaita seksillä.

Musiikkiteos, oopperamainen musikaali, jonka kokeellisuus ja uudenlainen näkökulma ensiksikin oopperaan elokuvassa ja taidemuotona kahden yhdistäminen tekee yllättävän keveän raskaasta aiheesta. Oopperana elokuva on tässäkin ajassa tuore. Kun päähenkilönä on huumeaddikti, on teos edelleen uusi, kun vertaa, mitä nykyään tehdään elokuvana. Kirkas valo ja pimeä käytävä koko elokuvan jatkuvana on tehokas keino näyttää ihmisen pienuus ja toivo. Edelleen yritämme ymmärtää, miksi kukaan sekaantuu huumeisiin ja kuinka pahaksi epidemia voi äityä ja jankutamme ihmisarvosta, jonka ihminen menettää aivan kuin yht’äkkiä joutuessaan pohjalle. Onnettomuus on pelastus monella tapaa.

Yhteiskunnan pohjalla ooppera saa jumalallisen näkymäisen auran ja leiman kauniista laulusta. Elokuva on requiem, sielunmessu, kokonaan laulettu kuin runonlaulantaa. Potilaat ja henkilökunta ovat yhtä laulavaa kuoroa ja seuraavat Johannaa. Valkoiset sairaala-asut ovat arkisia, auttamisenhalu tekee niihin pukeutuneista enkeleitä. Valkoinen loistaa puhtaana ja Johanna haluaa olla enkeli. Johanna opiskelee sairaanhoitajaksi, ehkä hän voi pelastaa muita, kuten hänetkin pelastettiin.

Sairaala tapahtumapaikkana muistuttaa Lars von Trierin Valtakuntaa (1994) seinien myrkynvihreällä värityksellä, karskilla valolla ja varjolla on selkeä viesti, kuoleman läsnäolo puhuttelee yksinkertaisuudellaan. Valoa on pimeydessäkin. Sairaan voimattomuus on kuin hukkumista pimeyteen. Valkoinen sairaalan työasu on lupaus pelastuksesta, joku on huomannut ahdinkosi. Kuolema on joko valinta tai sattumaa, kuka sellasesta päättää, miten paraneminen on mahdollista, kuinka toivo syntyy, lapsenako?

Johanna on halunnut paeta huumeisiin kipua, rakkaudettomuutta ja yksinäisyyttä: sairaala on huumeriippuvaiselle paratiisi. Kuoleman läsnäolo ja pako unenomaiseen tilaan yhdistää huumemaailmaan. Johanna jää sairaalaan töihin. Potilas anelee Johannaa pelastamaan hänet ilman kirugiaa, joten Johanna ryhtyy parantamaan ihmisiä seksillä. Yhtyminen enkeliin tulee yllätyksenä myös katsojalle. Johanna on valo pimeydessä, hänellä on parantamisen lahja. Miespotilaille Johanna on pyhimys. Hän vie heidät taivaaseen.

Seksi ja vanhanaikaiset sukupuolten roolit ovat tavat nähdä hoitajat ja kuinka nainen hoitaa ja parantaa tai mikä on narkkari muuta kuin varas ja huora, ehkä muutos on mahdollinen, ehkä ei. Täytyy itse haluta muuttua ja nähdä, kuinka itse saa aikaan asioita muiden hyväksi, paneminen on tosi antautumista. Johanna pistää ja antaa kehonsa muiden hyväksi vapaaehtoisesti. Sairaanhoitaja seksuaalisena olentona, pelastajana ja puhtaanvalkoisena on stereotyyppinen ja ehkä vielä herkullinen nähtynä uskonnollisen linssin läpi. Rakkaus parantaa, seksi tuo elinvoimaisen hyvän olon.

Narkkarin tehtävä on viedä sairaanhoitajan fantasiarooli ajatuksesta tekoon, fantasiasta lihaksi. Vaarallista ja kuin toiveiden täyttymys sairaille miehille. Prostituoituna toimiminen oli tapa hankkia huumeannokseen rahaa, nyt hän ottaa vain alushousut pois ja mekko antaa tilaa istua potilaan elimen päälle. Johanna kokee tekevänsä hyvää ja se korvaa huumeet. Nyt hän on enkeli, jolla on työ ja tehtävä, entinen hylkiö, melkein. Kyllä häntä mielellään huoraksi nimitellään. Hän lipuu sairaalan käytävillä hellänä lasten sielujen kanssa ja tarkastaa kuka tarvitsee apua. Suuri miehen keho makaa sängyllä kaiken keskellä.

Sängyissä makaavat miehet ovat kuin eläviäkuolleita, kykenemättömiä mihinkään muuhun kuin hengittämiseen. Panemalla sytytetään elämänhalu ja terveys. Miehet laulavat ylistystä Johannalle. Mies-ja lapsipotilaiden hoito on niin erilaista.

Johanna on mielestään kuin taivaallinen soturi, Jeanne D’arc, kiltteys on hänen aseensa. Hänenkin kärsimyksensä on loputonta, vaikka keho ja mieli on turta. Johannasta tuleekin suosittu hoitaja ja suorittaa ihmetekoja. Huora- pelastaja ja yksi vittu saa sairaalan sekaisin. Mihin kaikkeen vittu kykeneekään.