Aurinko lämmittää maapalloa epätasaisesti ja saa ilman liikkumaan.
Mitä ne phuhuu? Mitä asioita voi aloittaa alusta? Mikään ei ole mitään, esimerkiksi.
Kägöne kukkuu: tulet lopulta menettämään kaiken. Kohtalo nauraa lokin äänellä monta kertaa päivässä. Niin monta lentokyvytöntä tänäkin kesänä. Niitten äänikään ei kehity muuksi piipityksestä.
Puhetta perusasioista, miehen ääni, luen ruudulta, puhuvatko naiset perusasioista? Havainto on kuollut. Minulla on ikkuna auki. Joku laulaa ulkona, kun katson tv:tä. Perusasia lauantai-iltana. Lapsi itkee. Kuuluu hurinaa, mikä on jatkuvaa moottoritieltä. Moottoripyörä pörisee ohi.
Mitä kaikkea tulee sisälle?
Ruohonleikkauksen melu, sepelkyyhkyn kujerrus iltaisin, tapa kommunikoida, lokit lähellä ja kaukana viuhahtavat ohi kamalasti kiljuen. Mitä sanoja voi käyttää niiden äänestä?
Roskiksenkannen sulkeutuminen, roska-auto, tupakansavu, vaikka siitä on sanottu, klassinen musiikki punkorkesteri bensanhaju tyhjäkäyvä moottori lehtipuhallin lumiaura niittokone koiran haukunta huuto naapureiden jutustelu nauru kävely vedettävän matkalaukunrenkaat keinun kitinä ampiaisia kärpäsiä perhosia itikoita yökkösiä jotain mitä en tunnista mölyä naurua kävelyn ääniä puhetta kenkiä askeleita erilaisin tempoin sade tuuli kylmä savunhaju talvi. Jossakin vaiheessa hiljenee, kun ilta tummuu.
Syntyy perusasioita, joita tekee mieli olla ymmärtämättä, kuten, mitä ihmettä sekin tarkoittaa ja yritän löytää sanoja itsestäänselvyyksille, asioille, joita tapahtuu joka päivä. Ei ole muuta, perusasioissa on kaikki, mitä on.
Variksen raakuntaa ja ajattelee, kuinka varis tarvitsee koko kehonsa tuottaakseen äänen ja mitä se tarkoittaa milloinkin. Perusasioista ei voi puuttua nyanssit. Niistä on vaikein saada kiinni.
Mikä on löydettävä itsestä ja kestettävä sen olemassaolo ja häpeä, tutkittava häpeän olemassaoloa, miltä se tuntuu ja miksi. Kuvotuksen löytymistä, siitä nauttimista, että on kuvottava ellei jatkuvasti hinkkaa likaa pois, nostettava jalustalle se, lika ja puhtaus, kuin osa ihmiskuntaa, joka häpeää samoja asioita ja näyttää lopulta samalta, tekee samoja asioita. Mikä se on? Kollektiivinen keho, jota ei voi sietää ja sitä on rangaistava?
Mitä perverssiys milloinkin on ja mikä osa se on ihmiskuntaa? Aivan kuin helposti ruokittava eli kaikkiruokainen, aina nälkäinen pois peitelty paha uni, joka on parempi kieltää, irtonainen osanen, mikä ei istu mihinkään sovittuun, vaan rikkoo ja on rikki, mutta yrittää. Likaava paskasta pitävä tuhoava iljetys, jossa kaikki roikkuvat.
Kuinka läheltä voi katsoa leipäpalaa eikä se näytä enää leivältä?
Välttelen kysymystä, siihenhän on monta vastausta, kenties vaikein on itse. Aina itse. Lähelle katsomisen päivittäinen tekeminen ja välttely aamuisin ja iltaisin.
Mutta yht’äkkiä mieleen tulee montakin hankalaa ihmistä, jotka ovat hankalia hankaluuden vuoksi. Hankaluus sinänsä on perusihmisyyttä, hankaluudesta selviäminen ja pohdinta, kuinka hankala itse on ja onko se väärin.
Ajatuksena kommunistitähti katolla, läpimitaltaan kaksi metriä, että näkyisi kauas, mieleen tulisi hetki ja muotokuvia. En tiedä, olisiko sopivaa laittaa jouluvaloja? Vallankumouksen päätyttyä tähti vedetään alas tai räjäytetään. Liian suureelliset kumouksen elkeet kumollaan palasina kuution juurella.
Neukkukuutio on kuin, mitä minulla on. Kaupungistumisen, teollistumisen, lähtemisen ja köyhyyden muoto. Jäin miettimään sitä piirrettyä viivaa, valmista kaavaa ja siellä on ihminen sisällä. Kuution olemus on olla paikallaan, hievahtamatta kuin pellolla rivissä.
Ajattele, mikä on Hegelin salaisuus. Unohdin, mikä se on ja kun minun piti kertoa se. Löytäisinkö vielä syvän omituisuuden? Ehkä kuin, on vaikea tietää, mitä hiljaisuus tarkoittaa. Usein ei mitään hyvää. Äläkä mene liian syvälle itseesi, mitä lie sieltä löytää. Onko se hyväksi, olla siellä ja tuoda asioita mukanaan.
Vaihtelu egoismin ja itsesäälin välillä, ihmisillä, kuin kamppailu, miten saavuttaa toinen ihminen, valloittaa, kukistaa. Voittaa ja nitistää, olla lyhistymättä itse ja näyttää. Esittää, kuinka kaikki on hallinnassa. Kuin kysymyksenä, millaiset välimatkat ovat suuria ihmissuhteissa tai mitä ei voi saavuttaa? Miten lähelle voi päästää sellaista valtaa?
Missä se on?
Onko se ihmisen idea? Löytääkö hän itsensä näin?
Eikö ääri ole kielletyn oloinen ja väärä, aina pelottava paikka sille, joka haluaa elää rauhassa, fundamentaalinen ja yksisilmäinen? Onko se riisuttu ja yksin, sellainen mistä löytää lopullisuutta? Sellainen mitä joutuu selittelemään, miksi? Ai miksikö? Poikkeavuus huomataan ja todetaan uhaksi. Mutta, jos lähtee ääreen, toivoo löytävänsä jotakin uutta. Mikä on se joku kaukainen, joka on itsessä? Mitä varten lähdit?
Åt helvete med hororna, sade någon i ett film som jag tittade på. Mannen från Mallorca. Prosecco on aivan jäässä. Koetin etusormeni kosketuksella sulattaa sen, sormenikin jäätyi. Ehkä paljaalla rinnalla ja laittamalla jalkojen väliin?
Kevät on kohtaamisten aikaa, mutta mitä löysin? Koristeperhosen, lasisen tähden ja paperiliittimen. Kerään maasta pieniä tipahtaneita esineitä ja kiviä. Pidän niitä onnenamuletteina, ja kivissä on voimaa, takintaskussa. Ehkä se pian täyttyy.
En tiedä, huoria pidetään tyhjinä, täytettävinä asioina, uudelleen lämmitettävinä, joillekin huora ja nainen ovat synonyymejä ja on todistettava olevansa jotakin muuta.
Majakollektiivi Timanttimetsä 