Vaihtoehdottomuus ja mihin se johtaa. Mihin vaihtoehdot katoavat?

12 helmikuun, 201514 helmikuun, 2018 | Henna Timanttimetsä

Vaihtoehdot katoavat tarpeettomuudesta. Vaihtoehdoille ei ole käyttöä, ne katsotaan järjettömiksi, tyhmiksi, naurettaviksi ja niistä ei ole hyötyä. Kun on yksi ainoa oikea tapa tehdä asioita ja elää vaihtoehtoja ei tarvita edes kuriositeetteina saati valinnan mahdollisuuksina. Vaihtoehtoinen on edelleen vähättelevä sana, on vaihtoehtoihminen, joka on valinnut normista poikkeavan tavan tehdä asioita. On olemassa valtavirran tapa elää, jotkut ovat sen ulkopuolella jollakin tavalla hiukan epäilyttäviä ja vaikeita ymmärtää kuin lapsia jotka eivät ole osanneet päättää haluavatko suklaalevyn vai sen käärepaperin eli on huonoja ja hyviä valintoja jotka ovat itsestäänselvyyksiä jollakin asteella. Kyse on siis mikä on hyvä ja huono valinta ja millä perusteella valintoja teemme. Vaihtoehto on jopa radikaaliin verrattava sana sen negatiivisen kaiun ansiosta. Onko vaihtoehtoja meille tarjolla helposti vai joudummeko etsimään ja löytämään vaihtoehdot uudelleen kuin uusina ja ihmeellisinä on yksi pääpointti vaihtoehdottomuuden maailmankuvassa. Olen ollut aistivani vaihtoehdottomuuden mielialan valtaavan monen, vaikka elämme niin sanotun jatkuvan muutoksen maailmassa, tietoa on saatavilla, teknisiä apuvälineitä jne. Useimmat meistä laahaavat uusien ajatuksien ja mahdollisuuksien puutteessa ja se yllättää minut täysin aina uudelleen. Mihin mahdollisuudet katoavat tai miksi on vain muutama mahdollinen asia joista valita ja loput mahdollisuudet eivät mahdu mahdollisten asioiden kenttään? On siis olemassa itselle mahdottomia asioita joihin ei syystä tai toisesta voi koskea, ryhtyä, kokeilla tai hyväksyä. Mihin ihmisen kyky nähdä mikä on mahdollista ja mahdotonta katoaa? Mihin uskallus ja oma-aloitteisuus katoavat? Onko kyseessä uskonpuute omiin kykyihinsä, itsensä vähättely vai monen asian summa joka rajaa mahdollisuudet? Kaurapuurosta ja kasviksista ei voi pitää koska ei ole oppinut pitämään niistä eikä näe noiden ainesosien mahdollisuuksia omalla kohdalla. Kyse on siis suurelta osin arvoista ja tottumuksista joihin on kasvanut. Siitä millaiseen arvo- ja oppimisympäristöön on jumittunut tavallaan perinteisesti olemassaolevaan jatkumoon joka on vaikea rikkoa ja kyseenalaistaa. Entä kun on pakko muuttaa tottumuksiaan eli ei ole muuta mahdollisuutta? Monesti joudumme vasta silloin ottamaan vaihtoehdon tosissamme.

On olemassa erilaisia köyhyyksiä ja mielenköyhyys on yksi niistä. Mielenköyhyys ei tietenkään ole uusi ilmiö, mutta hämmästyttävä se on tässä yltäkylläisyydessä ja varakkuudessa jossa elämme. Materiaalisessa köyhyydessä on se huono puoli että ei ole rahaa, ei ole varaa. Ei ole varaa syödä, pukeutua, liikkua, viihtyä, rentoutua, suunnitella tulevaisuutta kuin haluaisi riippuen tietysti henkilökohtaisista mieltymyksistä ja mihin on tottunut. Entä köyhyyden hyviä puolia? Kävisikö se että maailman rikkaimmat ihmiset käyttävät maailman luonnonvaroista aimo osan, siis suurimman ja järkälemäisen. Varakkuutensa voi käyttää pröystäilevään elämään ja niin tapahtuu epäilemättä hyvin suurella todennäköisyydellä jos on millä mällätä. Tahdomme leveillä ja elää mukavasti. Se että kanssaihmiset näkevät mukavuuteni on osa nautintoa. Köyhyyttä on monenlaista ja se voi olla lamaannuttavaa. Tuo lamaannus onkin kiinnostava kohta. Kuinka kauan henkinen lamaannus kestää, mihin se johtaa ja miksi lamaannumme? Pohjattomuuden tunne on hirveä. Lamaannus on eräänlainen masennustila jossa omat mahdollisuudet tehdä asioita ja elää tasapainoista mukavaa elämää ovat kavenneet ja näkymättömissä. Missä kohtaa lamaannus alkaa, mikä lamaannusta ruokkii ja pitää yllä? Rikaskin voi lamaantua ja niin tapahtuu paljonkin eli materiaalista köyhyyttä ei voi syyttää ihan kaikesta, oikeastaan köyhyys on oire. Köyhyys voi olla myös elämäntapa ja niukkuus ohjenuora jolla on tietty tarkoituksensa, muu kuin lamaannus. Materiaalista hyvää voi olla liikaa ettemme tiedä mitä tehdä sillä, mikä on melko hämmästyttävä tilanne.

Nälkä on huono kumppani ja haluamme karttaa tuota epämiellyttävää tunnetta joka kalvaa koko kehoa aivoja myöten. Syöminen on perustarve joka hellii mieltä ja ruumista. Haluamme olla täynnä, haluamme täytettä voidaksemme tuntea kylläisyyden ja voiman tunteen, kaikkivoipaisuuden elämänvoiman ja hellivän itsekeskeisen nautinnon. Suuri osa maailman ihmisistä on kaukana materiaalisista rikkauksista, niin kaukana että sitä voi olla vaikea ymmärtää kuinka eri tavoin elämää voi elää. Epävarmuus ja muutoksen yht’äkkisyys ovat osa köyhän elämää ja toisaalta se etteivät perusasiat monasti muutu paremmaksi vaan pysyvät ennallaan, silti vaikka elämme kovasti muuttuvassa maailmassa ja tahdomme painottaa tuota ihanaa muutosta, joka on jossakin määrin älyllinen ja toisaalta ei. Mikä oikeastaan muuttuu kun puhumme globaalista nopeasta muutoksesta? Kuinka näennäistä tai perusteellista, tyydyttävään lopputulokseen johtavaa muutos (muutoksemme) lopulta on? Muuttuvatko ihmiset, ajattelu vai tavat tehdä asioita? Köyhät ihmiset ovat kasvattaneet lapsia, rakentaneet taloja, uskoneet tulevaisuuteen, lapsiinsa ja itseensä eli aina on jotakin joka muuttuu koska niin haluaa ja sen eteen tekee työtä, vaikka näyttää etteivät asiat muutu. On haluttava muutosta. Kysymys on mitä köyhä voi itse tehdä itsensä, perheensä ja yhteisönsä hyväksi köyhyyden ja huonon tilanteen poistamiseksi ja minkä asioiden haluaa muuttuvan, mikä on tärkeysjärjestys ja mihin tyytyy. Keinot saattavat näyttää olevan tavoittamattomissa ja teoriassa olemme kummallisessa tilanteessa jossa köyhyydestä ei helposti pääse pois omin voimin eikä edes avulla. Varaton voi olla avun varassa siinä määrin että jumittuu ajatukseen omasta avuttomuudestaan, tilanteensa lohduttomuudesta, ympäröivän maailman kovuudesta ja muuttumattomuudesta parempaan. Missä vaiheessa on kysymys siitä ettemme näe mahdollisuuksiamme itsessämme ja ympärillämme? Millaisessa yhteiskunnassa mahdollisuudet tehdä ja tulla joksikin rajautuvat tietyssä taloudellisessa tilanteessa niin niukoiksi ettei noiden niukkojen raja-aitojen yli yksinkertaisesti pääse muuten kuin ihmeen kaupalla? Unelmoinnin ja toivon loppuminen on äärimmäistä.

Köyhyys on monella tapaa lannistavaa. Moni lannistuu kun köyhyys jatkuu ja jatkuu eikä parempi näy tulevan. On määriteltävä mikä on tuo parempi joka halutaan niin epätoivoisesti että se on suorastaan kunnia-asia. Mitkä asiat ovat tavoiteltavia kunnia-asioita joilla voi leveillä ja olla ylpeä kun ne on saavuttanut? Kuinka estää lannistuminen ja näköalattomuus saattaa kuulostaa sosiaalitädin maailmanparannusvimmalta ja yltiöoptimistin loppumattomasta uskosta positiiviseen ajatteluun. Myönnän kyynisyydella on tietty paikkansa, muttei tässä kohtaa. Kun puhutaan ihmisten elämään olennaisesti vaikuttavasta asiasta kuin toimeentulosta kaikki keinot on otettava käyttöön, jotta luomme mahdollisimman luovan ajatusilmapiirin eli kysymys on mitä haluamme luoda ja kenelle. Tänään painotetaan paljon innovatiivisuuden ja kekseliäisyyden perään. Mikä onkaan ollut aina luovimpia tiloja kuin puute ja halu päästä siitä pois. On kuitenkin vaikea olla innovatiivinen jos puuttuu asunto, riittävä vaatetus ja ruoka. Nuo perusasiat on oltava jokaisella kunnossa ja niin ei ole edes Suomessa. Se on masentava todellisuus. Tavallaan olemme oman onnemme seppiä ja tavallaan emme. Köyhyys on edelleen ja tietenkin huono asia, hävettävä ja leimaava. Ihmisten paremmuusjärjestys rakentuu varakkuuden perusteella liian usein. Raha ja omistaminen ohjaavat elämäämme. Huomionarvoista olisi jos oppisimme näkemään taloudellisen arvon ohi. Kuinka tehdä asioita ilman rahaa on hyvä luovuuden oppitunti jota voi harjoitella joka päivä oli siihen pakko tai ei. Mitä voimme tehdä on perusajatus josta jokaisen lähdettävä.

Tekemisen ja tekemättömyyden arvo

23 tammikuun, 201527 helmikuun, 2018 | Henna Timanttimetsä

On halottava hiuksia, koska on pakko selvittää tärkeysjärjestys, merkitys ja perätä vastausta kysymykseen mikä on teko. Täytyykö teolla olla fyysinen todiste ollakseen teko vai riittääkö pelkkä liike, selitys ja katsehavainto, jotakin tapahtui. Se on tapahtuma jolla on tietoinen päämäärä. Me olemme tekoja ja tuloksia joten fyysisyys on hyvin määrävä ominaisuus. Teolla pyritään tulokseen, Tehtäväksi otetun tekemiseen, valmiiksi saattamiseen. Tietoisesti ja tiedostamatta teemme asioita, myöskin asioita joiden tulosta ei koskaan valmistu. Tekijällä on havainto ja ymmärrys omasta tekemisestään muttei välttämättä lopputuloksesta, katsojan ja kokijan havainto ja ymmärrys voi olla eri samasta teosta. Syntyy yhteisymmärrys tai vain yhteiskokemus ja yhteisunohdus. Tarvitaan suunnitelma, idea, toteutus ja tapahtuma ihmiskeskeisessä maailmassa, jossa ajattelememme ja pyrimme johonkin, jossa olemme tehdäksemme, jossa haluamme olla arvokkaita ja arvostettuja tekijöitä joiden teoilla on merkitystä, loogista hyvään lopputulokseen johtavaa. Onko olla tekemättä mitään tekemättömyyden teko, laiskaa ihmiskunnan pettämistä, oman ihmisyytensä ja lahjansa haaskaamista vai jotakin muuta? On valittava mitä suostuu tekemään, mitä haluaa tehdä ja mitä ei. Pitäisikö pohtia mitä tekemättömyydessä tapahtuu, mihin se johtaa ja millaista on tekemättömyys? Luonto tekee itseään lakkaamatta ilman vaihtoehtoja ja tietoisuutta, ilman päätöstä. Näin luulen. Tekemätön mukailee luontoa ja antaa asioiden tapahtua. Meidän usein tulee valita, saamme valita, joudumme valitsemaan ja pohtimaan mitä tehdä vai tehdäkö mitään. Asioita on pakko tehdä, vaikkemme haluaisi, on tehtävä. Onko kuitenkin pelkkä ajatus teko kuten ajattelen monesti että on. Usein ajattelen vain tekeväni mutta mitään ei tapahdu. Millaisen tapahtuman tekoni ja valintani saavat aikaan, entä ajatukseni jotka tiedän vain minä?

Vasta kun ryhdymme toteuttamaan ajatustamme, teemme, eli pelkkä oleminen ja ajatteleminen ei ole tekemistä? Riippuu mihin rajan vetää ja mihin pyrkii. Kirjoittaminen, nouseminen, herääminen, käveleminen, askeleen ottaminen, juominen, puhuminen ovat tekoja ja vastauksia ajatuksiimme. Alkuja, jotka johtavat johonkin. Emme tee mitään oleilemalla kuten monesti ajatellaan tehokkaassa tuotantoyhteiskunnassa. Työhön on ryhdyttävä ja työtä on tehtävä, etenkin sellaista, jolla on taloudellinen merkitys työntekoon perustuvassa yhteiskunnassa. Olemassaolo ei riitä, on luotava, luotava itsensä ja työnsä, tehtävä rahaksi tekonsa ja sen tulos. Rajaamme tekemistämme ja olemme rajoittuneita tekemisemme suhteen, meitä rajoitetaan kasvattamalla ja ohjeistamalla. Emme osaa, emme halua, emme pysty, emme tule ajatelleeksi, emme jaksa, meille ei anneta mahdollisuuttta jne. Fyysiset, psyykkiset, ideologiset, kuvitteelliset, todelliset ja sosiaaliset syyt vaikuttavat siihen mitä päädymme tekemään ja mitä emme. Paljon tekemäämme vaikuttaa se, mitä saa tehdä ja mitä ei. Myöskin paljon luulemme ettemme pysty, emme uskalla, emme kehtaa, emme voi monesta syystä. Sosiaalinen paine on tiukka moraalin ja tekemisen valvoja. Koemme, että on moraalitonta olla tekemättä mitään. Koemme helposti syyllisyyttä, jos emme ole tuotteliaita ja työteliäitä itsemme elättäjiä. Siitä ajatuksesta, mikä on arvokasta tekemistä ja työtä, on väännetty peistä. Päädymme helposti lopputulokseen. että ilman taloudellista tulosta työ ei ole työtä ja tekomme eivät ole riittäviä. Tekemisellä ei ole ihmisen yhteiskunnallista arvoa eli yhteiskunnallista statusta kohottavaa merkitystä. Tekemistämme ei arvosteta. Taloudellisesti menestyneimmät ihmiset yleensä ovat yhteiskunnan huipulla. Joten jotta teolla olisi yhteiskunnallinen asemallinen merkitys, sen on tuotettava rahallista vastinetta tekijälleen ja parhaassa tapauksessa myös muille. Kun ihminen saa palkkaa työstää hän kokee saavansa arvostusta.

Kuinka mitata teon arvo ja mihin tuo mittaaminen lopulta johtaa riippuu syistä, joista mittaaminen on saanut alkunsa. Miksi jotakin mitataan ylipäänsä. Ensimmäinen ja tärkein on arvon löytäminen, merkityksen löytäminen, etsiminen, täyttymys, uteliaisuus, katse, katsottuna oleminen, katseemme ja miksi katsomme, kuinka ja mitä silmämme ja aivomme meille kertovat näetystä ja koetusta. Kuinka mittaaminen nähdään arvokkaaksi itsenään, asiantuntijuutena ja eksperttiytenä jonka avulla asiaan ja ihmiseen voi lisätä arvoa, selkeyden ominaisuutta, omaisuutta, selitystä, ohjeita ja painoa. Johtaako siis pelkkä mittaaminen mitattavan arvon nousuun, koska jo se, että huomataan joku asia on arvottamista ja mittaamista, asia on siis jollakin mittarilla katsastettu ainakin silmämääräisesti. Oleellinen pohdittava on, mikä on mittari jota käytetään, kuka mittaa, mihin verrataan, miksi jotakin mitataan, miksi johonkin kiinnitetään huomio, mikä taas jää pimentoon. Aina yhtä tärkeää on miettiä ovatko mittarit oikeat, mihin asioita suhteutamme ja mikä on meille tärkeää huomata, ottaa huomioon asioita arvottaessa. Kenellä on valta tehdä uskottava tulos, uskottavuus monen silmissä, jotta voimme luottaa hänen sanaansa ja lopputulokseen. Valta on usein se johon luotamme. Uskomme kokoon, näyttävyyteen, auktoriteettiin ja suureen määrään. Se mikä herättää mielenkiinnon, on ainakin hetkeksi mieleenpainuvaa, etenkin tässä ajassa jolloin voimme tehdä omasta elämästämme julkisen netin välityksellä. Spektaakkelimaisuus on johdattava ideologianomainen magneetti ja viettelys. Se mikä on omaa on arvokkainta jokaiselle yksilölle ja tehdä tuosta omasta kiinnostava muille on markkinoinnin alku. Poseeraus ja näyttäytyminen ovat kuin tärkeimpiä osaamisalueita ja kykyjä. Henkilökohtaisen tärkeys on korostunut ja joka on omaisuutena muodostava henkilökohtaisuuden ja yksiköiden kollektiivin. Ihmisten jotka ovat hyvin tietoisia mikä on hyvää, ihmisiä jotka ovat yksilöllisiä samanhenkisessä yhteisössä, jonka he valitsevat sosiaalisessa mediassa ja sen ulkopuolella. Jotakin on mitattu mutta kuinka tarkasti ja kuinka pitkälle?

Mihin saakka mittaaminen on mielekästä niin että emme toista samaa ja tiettyä vaan kenties löydämme uutta. Onko olemassa mittaamattomuutta ja arvoa ilman mittaa. Mittaaminen on tulevaisuuden kannalta hyvä asia. Siinä pohditaan tehtyä, laitetaan asia kontekstiin ja käännetään se ymmärrettäväksi, voidaan kehittyä ja jatkaa. Lopulta haluamme ymmärtää, syystä tai toisesta kaiken, joka meidän on myös määriteltävä osataksemme pyrkiä ymmärtämään tuon kaiken. Mittaaminen on siis teon jatkamista parhaimmillaan ja se voi olla litistämistä ja ymmärtämättömyyttä koska rajat on asetettu kovin ahtaiksi. On tiedettävä kumpaa haluaa toteuttaa, ahdasta vai rajatonta. Mittaaminen voi olla tuomio ja pakottava teko, joka määrää teon joko jatkettavaksi tai lopetettavaksi. Teon tekijä mitataan samalla aina. Hänelle annetaan tai häneltä otetaan. Tarvitsemme kuitenkin ulkopuolisen asettamaan meidän tekomme ja meidät. Tarvitsemme auktoriteetteja, meidät on ehdollistettu ja pakotettu tarvitsemaan heitä joilla on valta asettaa meidät tekoinemme jonnekin anomaan hyviä sanoja ja kehuja. Asiat on arvotettava jotta tietäisimme mitä valita. Arvottaminen on ihmismielen perustoiminto, pidämme jostakin tai emme pidä, joku sopii ja joku ei sovi. Sen joka on siinä asemassa että hänen sanaansa kuunnellaan on tiedettävä vastuunsa ja mikä on hänen tekonsa merkitys.

Minkälainen brändi Suomi on ja miksi maa brändätään?

1 tammikuun, 201510 tammikuun, 2021 | Henna Timanttimetsä

Onko kaikki myytävänä? Vähän tuntuu siltä, että joo. Olemmeko niin epätoivoisia, että meidän on kansakuntana oltava kaapin päällä isojen tekijöiden kavereita? Edelleen Suomi-paran on vaikea tehdä itsenäistä politiikkaa. Meidän on vaikea kritisoida kuuluvasti Israelia, Yhdysvaltoja ja Venäjää. On ylitsepääsemättämän vaikea tunnustaa Palestiinan valtiota ja tuomita kansanmurhaa, jota israel suorittaa. On helvetin kivikkoista löytää tie uusiutuvien energianlähteiden luo. On vaikea seisoa itsenäisesti isoja vastaan, puhua niitä vastaan, jotka rikkovat ihmisoikeuksia jatkuvasti ja lähes rajoituksetta (kauppasuhteet määrittävät olemassaolomme). Yksin on vaikea voittaa ja voittaahan me tahdomme, koska muuten itsetuntomme viistää maata, emmekä ole mitään muiden rinnalla. Olemme kaikki tai ei mitään ihmisiä, luultavasti emme paljoakaan. Jos asiaa tarkastelee omaperäisen ja luovan ajattelun määrän ja ilmenemisen kannalta omakuva luultavasti pitää paikkansa.

Millaista hyväksikäyttöä ja laskelmointia brändääminen eli tuotteistaminen on ja kuinka pitkälle tuotteistaminen on tarpeellista viedä? Kuinka paljon brändissä on varaa muutokselle, kokeilulle, erilaisuudelle tai erilaisille mielipiteille? Kun puhutaan Suomi Oy:stä, minulta nousee karvat pystyyn. Miten kauan olemme kestävällä pohjalla euronkuvat silmissä, ainoana tavoitteena voitto ja tahraton kiltin pelaajan maine? Kovinkaan tahratontahan suomalainen politiikka ei ole, kuten ei ole liike-elämäkään. Harhakuvitelmissa on hyödytöntä oleilla ja puhtoisuutta turha esittää kun tuo puhdas imago ei pidä paikkaansa. Talvivaara on hyvä esimerkki.

Brändi on helpompi käsittää ja käsitellä kuin kansakunta, joka koostuu monimutkaisesti ja monitasoisesti ihmisistä, omaisuudesta, veroista, politiikasta, sairaista, köyhistä, rikkaista, lapsista, kerrostaloista, tekemisestä, monista erilaisista ajatuksista ja tavoista nähdä ja olla. Brändissä ei vain olla. Se ei ole paikallaan koskaan. Valtion taas on pystyttävä olemaan mahdollisimman avoin ja moninainen, joten koen, että brändi-ajattelu istuu erittäin huonosti moniarvoisen valtion johtolangaksi. Menestyäkseen brändin on jatkuvasti oltava ajanhermolla, niinkuin valtionkin. Paikalleen jämähtäminen ei käy jonka jokainen ymmärtää. Sen voimme ottaa ohjenuoraksemme eli ei kaikki kehitys ole pahasta, vaan voi olla jatkuvaa kasvua, kunhan se ei ole ainoa mantra. Brändi on jatkuvasti töissä ja tekee tulosta. Kova myyntitykki näkee brändäyksessä ainoastaan hyviä puolia, ja onhan se kaunista kun yritys lähtee lentoon. Kun on lennettävä mahdollisimman ylös ja kauas, jonnekin minne ei täysin näe, se ei ole pelkästään riskitöntä. Jo sana brändi saa ajattelemaan ostamista ja myymistä, rajatonta ja vapaata kaupantekoa. Suomi tekee kauppaa, mutta mikä kaikki on kaupan? Millaisesta arvomaailmasta ja tapahtumasta on kyse kun busineksen kieli, ajatukset ja ideologia siirretään lähes kritiikittä valtion retoriikaksi ja tavaksi tehdä politiikkaa? Oletuksena on, että kansalaiset nielevät poliitikkojen päätökset ja tavat toimia mukisematta. Äänestämättömyys, se että politiikka ei kiinnosta kostautuu. Saamme sellaista politiikantekoa kuin ansaitsemme?

Kuinka elää brändissä ja kuinka tulla mahdollisimman hyväksytyksi brändiläiseksi? Onko se sama kuin suomalaisuus, kansalaisuus ja kansalaisvelvollisuus? Brändiksi tekeytyminen ja brändin soveltaminen yli viisimiljoonaisen kansan kuvaksi ei ole kaukana totalitarismista ja nykyistä liike-elämää voi pitkälti pitää fasistisena. Kansakunta tuotteena manipuloinnin apuvälineenä media ja voiton maksimoimiseksi menestyksen tiellä, jossa kaikki keinot ovat sallittuja on kyseenalaista. Brändäys-puhe kalskahtaa valkoiselta valheelta, jota ei tarpeeksi kyseenalaisteta. Olemme edelleen virka- ja myyntimiesten vietävinä. Uskomme tuota menestyjää jolla on hyvät puheenlahjat, esiintymis- ja suostuttelutaidot, joka tahtoo meidän kaikkien menestyvän Suomi Oy: ssä. Mikä järjetön konsepti, ajatus ja hulluus! Voiko siitä jättäytyä ulos, koska en tahdo elää tehtaassa. Menestystäkin on monenlaista ja myös kestävää laatua. Synnyin yritykseen, joka tähtää maailman huipulle keinolla millä hyvänsä… koska kaikki palvelevat yritystä eikä päinvastoin, että yritys palvelisi kansalaisia. Niinhän yritysmaailmassa asiat toimivat. Ainoastaan taloudellisella voitolla ja ulkokuorella on merkitystä. Työntekijä on kuluerä ja tarpeellinen ainoastaan kun työntekijän työpanos on yritykselle hyödyllistä. Kun hyötyä ei enää irtoa, työntekijä on tarpeeton. Näin valtio voi myös toimia, mutta se ei ole valtion tarkoitus. Silloin valtio toimii tarkoitustaan eli itseään vastaan kun se aliarvioi ihmiset ja itsensä.

http://yle.fi/uutiset/sdp_ja_perussuomalaiset_vastaavat_presidentille_pienituloisilta_ei_voi_enaa_leikata/7716107

Todistusvoimasta ja itsestäänselvyyksien maailmasta

13 marraskuun, 201414 helmikuun, 2018 | Henna Timanttimetsä

Mikä on meille voimakas evidenssi, totuudellinen, reaalistinen tosi ja todistuskappale jostakin, jonka olemassaoloa emme voi kyseenalaistaa? Milloin joku asia on totta? Ovatko kokemuksellisuus ja näkeminen todistavia? Täytyykö meidän saada aikaan puhetta kokemuksestamme, jotta se olisi totta muillekin, jotta voimme vakuuttaa itsellemme toisten kautta, että kokemamme on tapahtunut ja arvokas olemassaoleva? Jotta ajattelemamme konkretisoituu joksikin materiaaliseksi, nähtäväksi, kuviteltavaksi, olemassaolevaksi todeksi onko meidän kuvattava se, näytettävä ja osoitettava se? Todistaako joku toinen, jolle puhun kokemuksestani kokemukseni todeksi vai todistanko sen minä, koska olen todistaja? Kysymys siksi, koska tämä on asia, johon jatkuvasti törmään eli onko minun kokemukseni tarpeeksi arvokas ollakseen tosi sellaisenaan. Kuinka ihmisen arvo ihmisten keskuudessa määrittää tapahtuneen todeksi ja arvokkaaksi siinä määrin, että sen uskovat muut, haluavat kuulla ja tulla siitä todistajiksi, että puhumaani voi joku muu uskoa ja pitää luotettavana eli totena johon voi reagoida? Tekeekö asian todemmaksi se, että asiaan reagoidaan? Ainakin painoarvo kasvaa kun asiasta puhutaan. Katsantokulmia syntyy enemmän kun suuri määrä ihmisiä tarkastelee samaa asiaa, mutta ei tee vielä asiaa todeksi. Kenties enemmän epäilyksen alaiseksi.

Mikä siis on totta? Kuinka voimme tietää minkään tiedon, jonka päivittäin saamme, pitävän paikkansa eli mihin voimme lopulta luottaa? Tiedonantajia olemme me kaikki jakamalla omaa ja toisten tietoa. Onko kysymys se, mikä meitä kiinnostaa, kuinka voimme itseämme auttaa ja suojella vai mitä saamallamme tiedolla teemme, koska tietoa tulvii, sille ei ole rajaa. Missä meidän rajamme tiedon, tiedon jakamisen ja saamisen, omaksumisen suhteen menee? Onko oma itse se, jonka näkemykseen ja kokemusperäiseen tietoon lopulta ja aina turvaudumme. Eli olen itse se, johon eniten luotan, jonka arvostelukykyyn ja päätäntään voin tekemiseni ja elämäni asettaa. Näin ainakin voisi olettaa olevan. Itseluottamus ja -tuntemus on siis mitä tietoon ja sen käyttöön tulee tärkein työkalu. Olen itse tiedonhallintakeskus. On oltava tietoinen ja myös itsetietoinen.

Tiedolla ja tietämällä etsimme turvaa, jatkuvuutta, asemaa ja pysyvyyttä. Hyvän ja pahan tiedon tietäjä voi halutessaan ja tavan valitessaan jakaa tietonsa niille, jotka haluavat tuon ihmisen antaman tiedon tietää ja sillä jotakin tehdä. On siis tiedettävä ketä voi kuunnella, keneltä voi oppia, kehen voi luottaa ja millainen tieto on arvokasta. Arvo, arvot ja arvokkuus ajavat meitä tekemään asioita. Olemme päättäneet millaisia arvoja elämässämme noudatamme ja ajamme eteenpäin. Jokaisen on valittava joko tietoisesti, tietämättään, pakosta tai vapaaehtoisesti. Jatkuvaa valintojen tekemistä emme voi välttää, koska on päätettävä, kuinka etenemme, mitä päätämme seuraavaksi, kenen sanaan luotamme, kuinka korjaamme jonkun asian, millaisen ruuan valmistamme lounaaksi ja kuinka se tapahtuu. Koska maailma on tietoa ja tieto, tietämys asioiden oikeasta laidasta on valttia. Mutta maailma on myös väärä tieto.

Totuudellisuus ja kyseessä olevan, puhuvan, todistavan ihmisen arvo limittyvät mielenkiintoisesti toisiinsa. Kuinka asiat sanotaan, kenelle puhutaan ja kuka kuuntelee. Kuinka jotakuta ihmistä kuin luonnollisesti kuunnellaan ja uskotaan ja toista ei. Ihmisten välinen tehty ja luonnollinen ero ja arvo, asian epäselvyys, itsestäänselvyys, hankaluus ja tieto ihmisestä, joka määrittyy hiukan itsestään, kuinka määrittelemme mielivaltaisesti ja asetamme hänet viitekehyksessämme mieltymystemme mukaisesti, kuinka hän elää siinä ja sijoittaa itsensä yhä uudelleen, kuinka tunnemme toisemme ja mitä ajattelemme toisistamme. Epäluulo ja luottamus jotka vaihtelevat kun teemme asioita eli tiedämme jotakin lisää.

Kokemuksellisuuden todistusarvo ja etenkin yhteisöllinen kokemusarvo on juuri tässä hetkessä mielenkiintoinen, koska koemme yhdessä enemmän kuin koskaan. Tämä siis kun ajattelemme millaisessa yhteisössä elämme internetin kautta. Koemme abstraktisti, luullen, kuvitellen ja usein vähäisen tiedon varassa. Tästä Monesti pelkkä kuva on tieto jonka saamme. Voisi päätellä, että ymmärryksemme toista ja toisen kokemusta kohtaan olisi lisääntynyt, että ymmärryksemme tiedosta olisi lisääntynyt. Asia, jota epäilen. Onko ymmärryksemme omaa virtuaalikokemistamme kohtaan lisääntynyt saati itseymmärrys ylipäänsä kaiken kehityksen keskellä?

Elämme naiivin kokemisen kulttuurissa, jossa hetkellinen, nuorekas ohikiitävyys ja pinnallinen riemu on todistettava kuvatulvalla ja oma onnellisuus todistettava olotilakuvilla. Onnellisuutta mittaavat tekeminen, vauhti ja sen määrä. Oma kuuluminen, eräänlainen viisauden löytäminen nettiyhteisössä ja oma tärkeys viisaana henkilönä, joka löytää tiensä on näytettävä. Meidän on nähtävä, koska uskomme silmillämme. Näytettävä löytömme joka on elämämme tulvassa.

Miehen mitta

12 marraskuun, 201418 helmikuun, 2018 | Henna Timanttimetsä

Miehen kasvu mittaansa ja mihin tuo mitta asetetaan, johon mies voi kasvaa ja itsensä tukea on erikoinen sosiaalinen ja henkinen voiman ponnistus, jossa toistuu maskuliinisuuden heikkouden pelko, päteminen, kateus, feminiinisyyden ja pienen vähättely, fyysisen voiman käytön ihannointi, kiusaamisen ja lyttyynlyömisen mahdollisuuden käyttäminen ja hyödyntäminen aseman pönkittämiseen ja ryhmädynamiikan ylläpitämiseen. Kummallista on juuri se käsittämätön tosiseikka kuinka hanakasti vanhoillisesta voimankäytöön ja -näyttöön perustuvasta miehisyydestä pidetään kiinni ja siitä on vaikea, jopa mahdotonta päästä eroon.

Miehisyyden huonot puolet tulevat esiin kun mieheydytään ryhmäksi jotakuta vastaan. Raukkamaisin näky on lauma miehiä pistämässä matalaksi yhtä naista. Tämä on jokapäiväistä esimerkiksi internetissä, jossa nimettömyyden taakse voi kätkeytyä ja sieltä huutaa ja sättiä alistavia uhkauksia kenenkään estelemättä. Se, että kukaan ei tähän juuri osaa tai halua puuttua johtuu pelosta, että itse joutuu samanlaisen kohtelun kohteeksi. Tähän kohtaan voi sanoa että pelkuruus on ihmiskunnan tappio. Mutta samanlainen ilmiö tapahtuu työpaikoilla, joilla hiljainen hyväksyntä on enemmän kuin sääntö. Näille yhteiskunnan hiljaisille kiusaamisen hyväksyjille voi todellakin sanoa että maailma on teidän näköisenne ja maailman kiusaajat jatkavat asemissaan, koska mitään ei ole tehtävissä.

Miten nainen isketään? – Suomi24 enkä vihaa sitä vitun hunajaa

17 maaliskuun, 20131 maaliskuun, 2018 | Henna Timanttimetsä

”Tunnetuin suffragetin tempaus on brittiläisen Emily Davisonin heittäytyminen vuonna 1913 hevoskilpailuissa kuninkaan hevosen alle. Davison kuoli, mutta teko toi paljon huomiota naisten äänioikeustaistelulle.” wikipedia

Heittäytyä johonkin. Uhrautua. Heittäytyä virtaan, aatteeseen, elämään. Miksi heittäytyä? Vaihtoehdottomuus ja voima. Teon, yksilön. Heittäytymisessä on jotakin joka liittyy itsemurhaan. Siinä sanassa. Heittäytyy kun ei ole muuta keinoa, vaihtoehtoa, lopullisesti ja joku voima vie. Nauru loppuu. Nainen kuolee. Feminismi on ainoa valinta naisena minulle, ideologia, ihmisyyden puolustus, naisena, ihmisenä, eläimenä, ajatteleva olentona, katsojana, katsottavana. Nainen sanana on kummallinen. Se ei ole sama kuin mies, samalla viivalla, yhtä, se on jotakin pienempää. Nainen on toinen sukupuolista, naaraspuolinen ihminen, xx-sukupuolikromosomipari, Venus-symboli, reisi- ja sääriluiden välinen kaltevuuskulma suurempi, mikä johtuu leveämmän lantion aiheuttamasta kauempana sijaitsevista lonkkamaljoista, naisen ääni, kuin nainen, niinkuin naiset, älä ole kuin naiset. Nainen ole mies. (Koko maapallolla jokaista naista kohti syntyy noin 1,01 miestä).