kritiikki

David Cronenbergin Crimes of the Future (2022)

| Henna Timanttimetsä
A search for new form, akryyli, 50•35cm, 2025 Henna Timanttimetsä

Kiinnostavasti kirurgiasta on tullut taidetta ja jokainen haluaa olla performanssitaiteilija tai taideteos. ”Kirurgia on seksiä, vai mitä? Pitääkö seksi korvata?” on kysymys ja miksi niin, miten? Onko seksi tulevaisuudessa passé ja luonnollisuus sen mukana? Taas yksi voitto taiteelle, sanoo taideteos, kun leikkausoperaatioperformanssin katsoja haluaa tulla leikellyksi yleisön edessä. Taiteilija janoaa kipua, on statement, joka jää pohdituttamaan, yhdyntäseksin jälkeinen maailma löytää nautinnon kivusta. Päästä syvälle ihmisen sisään ja koskettaa. Kivun kautta tunnetaan mielihyvää, mikä on pitkälle vietyä perversiota ja psykologiset syyt kivun ja nautinnon yhteydestä ovat loputtoman kiinnostavia. Ehkä siksi elokuva alkaa, kun äiti murhaa lapsensa, jota hän kutsuu olennoksi. Lapsi on uudenlainen ihminen, kehittelyn tulos, joka voi syödä muovia. Roskapönttöä syövä lapsi on äidille liikaa. Kaikki eivät pysty mukautumaan muuttuvaan ihmiseen, olentoon. Inho syö äitiä. https://youtu.be/v_bbLcJAHEo?si=K6zXw7hTe1XZ3Zxq

Hereillä katsellaan ja nautitaan, kun veitsi uppoaa lihaan. Päivä ei paista ja pimeässä tapahtuu salaperäisiä asioita. Äidin murhaaman lapsen ruumis avataan taideteoksena yleisön edessä. Teko ja alaston kuollut lapsi herättävät valtavasti tunteita, pohdintaa moraalista, tunteista lasta kohtaan ja kysymyksen, oliko niitä. Silti ihmiset tuntevat syvästi taiteen kautta ja taidetta ovat ihmiset aistittavina aistivina kohteina. Ihmiset esittävät tunteita oudoksi muuttuneessa, mutta hiukan tutunoloisessa maailmassa. Taiteen tekemisen tapa uppoutua prosesseihin kuin taivaallisessa tilassa erossa tavallisesta ja tämä ylellisyys on parempi tapa elää, omiin ajatuksiinsa ja mieltymyksiinsä kiintyneinä. Mikä on taidetta, kuinka teknologia ja ihmisen keho muuntuvat ready-made evoluutiossa, jossa syvyyttä ja merkityksellistä on upota lihaan? Ready-made ehkä siksi, että se viittaa elämästä taiteena ja ihminen kuvittelee kehittyvänsä tekemällä evoluution aktiivisesti itse itselleen.

Sinänsä leikkausteatteri on paluuta vanhaan. Yleisö on aiemmin historiassa voinut katsella kirurgisia toimenpiteitä ja ruumiinavauksia, taiteilijat ovat leikelleet ja maalanneet kuvia ruumiista, usein teloitetuista ihmisistä. Elämän ja kuoleman mysteeri löytyy ihmisen sisältä, vastauksia etsiessä ihmisestä tulee Jumalan kaltainen tai kuolema, döden mustassa kaavussa pelaten shakkia.

Parempaa ihmistä etsiessä tulee luoneeksi hirviön. Yleisölle avoimet kirurgiset teatterit ovat osa kiinnostavaa historiaa ja on vaikea olla ajattelematta ihmisen uteliaisuuden ja kauhistelun halun määrää, kun ei voi olla katsomatta. Ihmisen sisälmykset ovat katsomisen arvoiset, ilmeisesti myös hajuttomat ja eritteettömät tulevaisuudessa. On kenties normaalia inhota limaa ja verta, veri ja lima ovat meille likaisia. Nauttia katselusta ja leikattavana olosta on likaista, ehkä luonnollisella ehkä epäluonnollisella tavalla. Perverssiydet ja epäluonnollisuus kävelevät käsi kädessä, kenties, tai olla perverssi on normaalia eli luonnollista. Muutokset ajattelussa, mikä on normaalia ja mikä kuvottavan epänormaalia, luo uutta maailmaa muuttaen moraalikäsitystämme ja ainakin näennäisesti avoimempaa suhdetta kehoon. Kun ihmisten leikkely on kolletiivista toimintaa, yhteisöllistä ihmettelyä, siitä kuinka pitkälle voi mennä ja säilyä hengissä, se on kuin peli ja voittaja on performanssitaiteilija, eliittiä ja esiintyjä. Uskaltavatko ihmiset katsoa peiliin vai riittääkö, että muut katsovat? Kirurgiaa voi elokuvassa harrastaa myös yksityisesti, joten kehon välineellistyminen, aivan kuin ihminen olisi erillinen ruumiistaan, on itsenäisyyttä ja läheisyyttä. Kehon hallinta on yksilön käsissä.

Kiinnostava on muutos, arkemme, jossa kuolema on usein varsin kaukana ja leikkausteatteri kuulostaa etovalta että epähygieeniseltä, puhumattakaan hajusta, hyvin kaukaiselta. Elokuva ei ole kiinnostunut verestä. Kenelläkään ei näytä olevan paljoa.

Cronenberg kuvaa hyvin nykytaiteen janoa muuntua halutuimmaksi asiaksi, olla trendien ja halujen aallonharjalla, ollen siinä, mitä ihmiset milloinkin sattuvat janoamaan, mitä ihmiset katsovat ja kaikki se on seksuaalista. Yhdyntäseksi ei enää kiinnosta eikä herätä kiihottunutta ääntelyä, toisin kuin ihoon leikkautuva veitsi, joka menee luuhun ja sisäelimiin asti, aivan kuin ruumiin avaisi kirjana ja haluna on leikkiä elämän ja kuoleman kanssa. Taiteessa seksi, kuuluisuus, yleisön kosiskelu ja halujen vietävänä oleminen ovat keskeisiä pontimia tehdä mitään. Tulla nähdyksi taiteena, teoksena, joka muuntuu ihmisen halusta miksi tahansa. Useita korvia kehossa, tatuoituja sisäelimiä, joita keho kasvattaa lisää. Ihminen on muuntunut omasta halustaan asiaksi, jonka sisälle voi katsoa, katsoa elävää ja muuntuvaa sisusta, ihmistä, joka ommellaan kiinni tai jätetään auki, rajaa venytetään ja avohaavaa suudellaan kuin suuta. Kuollut lapsi silti saa surulliseksi. Suru koskettaa myös plastiikkakirurgiassa, suru siitä, ettei nuorene ja elä ikuisesti.

Päähenkilö kulkee mustassa kaavussa teatraalisesti ja muistuttaa välillä Bergmanin kuolemaa Seitsemännessä sinetissä. Pimeillä kujilla ihmiset leikkaavat toisiaan aivan kuin taaksejääneessä maailmassa, jossa huumekauppiaat myivät huumeita, heroiiniaddiktitit piikittivät ja prostituoidut myivät itseään. Enää ei haittaa, vaikka toiset kävelevät ohi kiinnostuneina vilkuillen, asennot ovat kuin yhdynnässä, se on kaunista ja taidetta, koska on hengenvaarallista pornoa.

Lihanleikkaus saa ihmiset voihkimaan mielihyvästä, ei, ihmeellistä kyllä, ole niin groteski näky, kuin voisi kuvitella. Se on melkein normaalia. Aivan kuten ennen on ollut kuoleman näkeminen, kuollut ruumis oli arkipäiväinen. Kauhistuttava toki, mutta tirkisteltävissä, ryöstettävissä ja hyväksikäytettävissä, aivan kuten keho on mielelle loputon tutkimuksen ja riiston kohde. Mielikuvitus on rajana, mitä sille voi tehdä ja mihin asentoon vääntää. Nyt katsomme kuolemaa tv:stä viihteenä, true crime kukoistaa ja uutiset kaukaa jostakin vielä ovat kaukana. Elokuvan pointti lienee, että kipu on etuoikeutettujen elostelijoiden huvia.

Nyt kun Frankensteinin hirviöstä ilmestyi uusi versio (2025) Netflixiin, kirurgia ja ikuinen elämä ovat edelleen kiinnostava aihe, mihin ihminen kykenee, millä lailla luomaan elämää ja kuinka pitkälle leikkimään itsetuholla? ”In seeking life, I created death”. Mary Shelley 1797-1851 kirjoitti Frankensteinin synnytettyään kuolleen lapsen ja toivoi kykenevänsä herättämään sen henkiin, en tiedä tiedon värityksen asteesta… Hyvä pitkä elämä voi olla myytti, mutta kuka ei haluaisi kokeilla?

Frankenstein haluaa tuhota luomansa olennon, joka taas lähtee takaa-ajoon, koska ei voi kuolla. Viktor lyö luomaansa olentoa samoin kuin hänen isänsä löi häntä. Frankensteinin ja Cronenbergin yhteys on ihmisen kiinnostus ikuiseen elämään ja sitä kautta hirviöiden luontiin, koska ihminen on vain ihminen kaikesta nerokkuudestaan huolimatta, hyvin julma ja itsekeskeinen ja keskeistä on myös, kuinka vanhempamme vaikuttavat elämässänne, se mistä tulemme.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Mary_Shelley

Shell on enää hell: 28 vuotta myöhemmin.

| Henna Timanttimetsä

Portraits of deliquients and other, pencil on paper, 2015- Henna Timanttimetsä

Ajantaju on kadonnut. Nainen kysyy, onko tämä tuhat vuotta myöhemmin. Milloin olemme, mikä aika tämä on? Anthony Gormleyn Angel of the North on vielä pystyssä ja luonto on päässyt rehottamaan. Luonto tulee lähelle ja ihminen muuntuu osaksi luontoa varsin nopeasti, kuten käy sivistyksellekin. Elokuvat katastrofaalisista epidemioista ovatkin taiteellisesti haastavia, en tiedä, ovatko ne taidetta vai vain viihdettä, koska kuka viihtyy tätä katsomalla ja taiteeksi nähtynä, pitäisi olla omaperäinen ja luoda muutakin kuin pintaa. Karastrofielokuvat ovat keksityn dokumentin ja kauhun sekoitusta, pelkokuvia asioista, joita totutusti ja alitajuisesti pelätään: kuolemaa, yksin selviytymistä, näköalattomuutta, tyhjään putoamista, sivilisaation romahtamista, toinen ihminen on susi toiselle, mikä tarkoittaa järjestetyn yhteiskunnan menetystä: kukaan ei hoida eikä tee puolesta, sinänsä ehkä helponkuuloinen kategoria, katastrofi, totaalinen romahdus ja niin tosi elämässäkin kävisi. Kysytään selviytyjiä ja taitoja. Elokuva muistuttaa, mitä on edessä. Elokuvat ovat ennenkin ennustaneet tulevaisuutta ja nyt hiukan irvailevat nykyihmisen tilanteelle, mikä on monella tapaa absurdi ja luisumassa alhoon.

Zombeilu on yksioikoista, kaava Michael Jacksonin Thrilleristä ja Dawn of the Deadistä, mikä on genren todellinen haaste. Samanlaista elokuvaa ei montaa jaksa katsoa, ellei ole todellinen fani. Itse en ole. Halusin kuitenkin kirjoittaa aiheesta, koska en ymmärrä sen viehätystä. Elokuvan pääpointti on, kuinka selviytyä, elää ja päästä pakoon, pääseekö päähenkilö pakoon, kuka pelastaa, mitä meistä jää jäljelle, muuta kuin luut? Luista yksi mies rakentaa monumenttia. Se yksi ehkä selviytyy, joten heikolta näyttää, mutta hän on huomannut voidella itsensä jodilla, örkit ei tykkää haukata. Muureja ja aitoja tarvitaan edelleen, aivan kuin keskiajalla. Poteroita ja tähystystorneja, epäilyä ja kykyä pysyä hereillä.

Zombien tyyppiset tappajat ovat ryhmässä ilmaa harovia juoksijoita ja stalkkereita. Tässä elokuvassa he ovat alasti ja todella nopeita, hyvin alkukantaisia murisijoita, jotka repivät pään irti selkärankaa myöten ja purevat tartuttaen tautiaan. Örisevät keskenään eläinten lailla ja huutavat ihmisten perään kävellen kuin vajaaälyiset tönkösti. Puuduttavaa.

Toinen outo muunnos ihmisestä on lihava maassa ryömijä, jolle maistuvat madot muun muassa. Kumpiakin täytyy pelätä ja kumpikin on ällöttävä, mutta ylipainoinen zombie on hyvä keksintö. Se vain yrittää päästä eteenpäin ja syödä samalla. Se on jo osittain sulautunut luontoon. Iholla kasvaa jäkälän tapaista, että näyttää taruolennolta.

Ihmiset elävät keskiaikaisesti muurin ympäröiminä erossa mantereesta ja käyttävät aseina jousia. Hiukan Shaun of the Dead, Kuolleiden kunkku tulee läpi, eräänlainen peribrittiläinen huumori, jossa pubi on täynnä ja lauletaan Delilaa yhdessä kaiken sotkun jälkeen. Kuva on ihmisen tasolla, ihminen korkeassa ruohossa miettimässä, minne on joutunut ja umpeenkasvaneessa metsässä, missä kauhu lymyilee perinteisesti, on pelottavaa. Perusarki on sotkuista ja se on ok, koska mikään ei pysy järjestyksessä muutenkaan. Maailma on romahtanut ja uhat ovat todellisia, mitä tehdä?

Brittiläisen huumorin ja elokuvan ero amerikkalaiseen yleensä on, kuinka tavallinen ihminen pääsee esiin, miten arkisuus, pienet oivallukset ja hitaus näytetään ja pyrkimys on johonkin muuhun kuin mitä kuvassa on, pyritään näkemään kuvan yli näyttämättä ja luoda syvyysulottuvuus. Kansallisuuksissa on isoja eroja, siitä kumpuaa elokuvasarjan vahvuus. Briteillä on realistisempi ote eikä ns. rumaa häivytetä ja tavallinen pystyy uskomattomiin tekoihin. Näyttelijät eivät ole tavallisesta poikkeavan kauniita. Britti yrittämättä naurattaa, on hauska, koska on oma itsensä, jäykkä ja paskanhaileen muoto ihmisestä, jonka kulttuuri ja viisaus on vanhaa. Kaikki on normaalistikin outoa, ettei ehkä heti huomaa, kun asiat todella ovat vinksallaan, etenkään kännissä.

Genre on hyvin amerikkalainen, joten brittiversiossa on uutuuden viehätys edelleen, kun kulttuuri on eri. Yritys on muistuttaa kansallisesta erityisyydestä ja ongelmien globaalista luonteesta. Kuolevaisuuden pohdintaa yritetään vakavasti, kun parannuskeinoa ei ole muuta kuin tappaminen eli vääjäämätön kuolema, se on otettava vanhaan tapaan haltuun kasaamalla luut koristeellisiksi kasoiksi.

Japanilaisilla on myös mittava Godzilla ja muu kauhukabinetti. Mistä kauhu lopulta tulee ja miksi tietyt kulttuurit tekevät paljon kauhuelokuvia, onkin hyvä pohdinnan aihe ja onko kauhulla mitään uutta annettavaa tai edes kiinnostavia tarinoita? Pelkäämmekö nyt kuvitteellisia asioita vai oikeita? Millaista pelkoa tunnemme? Lamaannuttaako pelko ja onko hyvä pelätä? Kauhu ja pelottelu on myös eurooppalaista perinnettä tarinoiden ja satujen kautta, hyvin vanhaa sekin. Pelot saavat ihmiset tekemään asioita. Yksin mietin, miksi Suomessa apinoidaan amerikkalaista kauhua, kun harvoin täällä koetetaan elokuvassa pelotella? Draculakin on omaperäisempi.

Kauhun maneerit nykyelokuvassa ovat väsyttävän toistettuja, että olen ihmetellyt, eivätkö tekijät huomaa vai onko toisto kauhun pointti ja tekemisen suola? Hahmojen ohi viuhahdus hirvittää tai sätkäyttää, mutta sitäkin osaa odottaa. Kun luodaan pelottava kohtaus, on olemassa odotuksen tuntu, oven avaus tai onkalo josta tulee pelottava asia. Onko helppous ja yksinkertaisuus osa tekemistä ja kauhun elementti, jota ilman elokuva menettää jotakin oleellista? Maanläheisyys, mullan nuolenta ja erikoisefektien puute toimivat brittien hyväksi. Amatöörimaisuus toimi Shoun of the Deadissä hyvin. Liika säännönmukaisuus ja tuottaminen, paljon rahan upottaminen myyntitarkoituksessa ovat jo näkyvä haitta elokuvissa.

Mistä zombie-elokuvissa on kysymys, jää monesti miettimään, mutta huumekatastrofia seuratessa, se valkenee: olemme melkoisen edessä. Shaun of the Dead on realistinen, ehkä tämäkin elokuva nojaa realistisiin skenaarioihin. Huumeaddiktit todella liikkuvat kuin elävätkuolleet ja huumeet uhkaavat normirauhallista asuinaluetta. Viimeisimmät kehitykset huumeiden maailmassa saavat ihmiset näyttämään elokuvien zombeilta, viruksen tartuttamilta eikä parannusta juuri ole näkyvissä, kun aineet kovenevat. Tuho on vääjäämätön.

Rules and consequences, Eve Macarro kohtaa John Wickin kohtalon olla palkkatappaja ja palkkatappajien takaa-ajama. Fight like a girl, ballerina.

| Henna Timanttimetsä

Bodies online, pencil on paper, 2015- Henna Timanttimetsä

Wickin maailmassa on rituaaleja, kunnioitetaan auktoriteetteja ja sääntöjä, Jumalaa ja vanhoja taruja, joista saa voimaa ja joita pitää pelätä, koska ne ovat totta. Kikimora ja Baba jaga saavat ihmisen muodon. Pelko pitää nuhteessa ja elossa, mutta kuolleena voit olla myös arvokas. Kuolet, jos et pelkää, rikot sääntöjä tai olet hyödytön. Eve Macarro on tehokas ja peloton, uhka järjestelmälle ja sen säännöille. Ilman sääntöjä, elämme eläinten maailmassa, on sääntöjen syy.

John Wickin maailma on notkea ja monotoninen. Se on räiskintäpeliä, jossa aseet puhuvat ja liikkeet ovat nopeita. Hyvää elämää on klubbailu, turvamiehet, juominen ja rikkaudet. Aseet, autot ja moottoripyörät ovat kauniita ja arvostettuja kuten tosielämässä. Myös kuva puhuu kauneuden puolesta ja visuaalisesti tummanpuhuva on kaunis ja sävykäs. Ihmiset puhuvat säännöistä ja kunniasta, ne ovat selkäranka, jota ilman kaikki romahtaa, mutta romahtaminen tapahtuu silti. Ainoa paikka, jossa ei ketään tapeta, on hotelli. Sääntöä rikkovasta tulee ulkopuolinen, jonka kuka tahansa voi tappaa. Ana de Armas on Eve Macarro, joka muuntuu ballerinasta tappajaksi. Kiinnostava koulutusohjelma, jonka Eve käy läpi ja valmistautuu löytämään isänsä murhaajan lapsesta asti.

Lux in tenebris on tatuoitu ballerinan selkään ja kuten Venäjällä, tatuoinnit kertovat, kuka olet.

”Lux in tenebris” juontuu latinankielisestä ilmauksesta, joka suomeksi tarkoittaa ”valo pimeydessä”. Fraasia käytetään usein kuvaamaan toivoa, tietoa tai lohtua, joka löytyy vaikeiden tai synkkien aikojen keskellä. Se on yleensä osa pidempää fraasia, kuten ”Post tenebras lux”, joka tarkoittaa ”pimeyden jälkeen valo”.  Määritellyt Tekoäly. Fraasi löytyy raamatusta, Johanneksen evankeliumi puhuu Jeesuksesta valona pimeydessä. https://www.sley.fi/valo-loistaa-pimeydessa/

Valo ja sen puute onkin John Wick-sarjassa isossa osassa. John Wickin maailmassa sataa vettä, taloja räjähtää ja on pimeä. Valaistus on katuvaloja, teollista keinovaloa, kynttilöitä, hämyä ja klubien välkkyvä sini-pinkki, musiikki on luotu mukailemaan synkkyyttä, industrialjumputus on tarttuvaa ja vie taistelukohtauksia. Wick-sarjan tunnusmusiikki on hyvin onnistunut. Tanssilattia on Wick-sarjassa näyttämön osassa, ballerina Wickin lailla suorittaa tehtävää, pelastaa ja tappaa itseään säästämättä, vertavuotava tatuoitu tanssija. Kuvasto tatuoinneissa on raamatullista, rukoilevat kädet ja Jeesus ristillä, pelastus ja tuho ovat valintakysymyksiä, kuten jättää tappamatta. MIksi baletti on suosittua juuri Venäjällä ja Joutsenlampi pitää pintansa? Kuinka baletti vetoaa karskin machouden rinnalla Venäjällä, jossa henki on halpa ja elämää määrittelevät väkivalta, kauneudenkaipuu, alkoholi, rikollisuus ja politiikka, naiset ovat kauniita ja tietävät paikkansa. Se on jokin äärimmäinen kauneus ja täydellisyyden tavoittelu, suuruuden saavuttaminen ja sen hallinnan tarve, kuinka mahtavaksi voi tulla.

Kultakolikot, joita siirrellään käsistä käsiin, ovat luottamuksen ja vaihdannan väline, pieni omaisuus. Tappaja voidaan hylätä ja poistaa hyväksyttyjen listalta, jos hän rikkoo sääntöjä. Kaikki on hallittua, koodattua ja jokaisella on paikkansa. Yövalaistus muistuttaa ajasta ennen sähköä, yöstä ja pimeästä maailmasta, jossa on vain roistoja, menneisyys on läsnä ja elää meissä kuin uskonto ja kosto on ikuinen. Roistoja ja pahoja ihmisiä riittää tänäkin päivänä.

Jokaisella on puolensa, mutta mieluiten se turvallinen puoli, vihollisia on kaikkialla, etenkin jos vähänkään sanot vastaan. Kiinnostavaa on, kuinka venäläisyys ja mafian maneerit ovat läsnä. Sinänsä melko yksioikoinen ja tehokas maailma ammennettavaksi useaksi elokuvaksi. Venäjä ja venäläisyys kiinnostavat. On sääli, että Venäjä on valinnut roiston tien. Elokuvassa jokainen nainen on tatuoitu, miesten tatuoinnit ovat enemmän vaatetuksen alla. Taistelukohtaukset ovat nopealiikkeisiä kamppailu- ja tulituskohtauksia, tanssia kenties, koreografioituja. On osattava tapella, tappaa ja olla piilossa. Tappele kuin tyttö, on neuvo ballerinalle, koska voimalla ei välttämättä voita miesten maailmassa, vaikka siltä saattaa näyttää. Itsestäänselvyys on, että jokainen haluaa hyvän elämän, moni ei siihen yllä. Hyvää elämää on onnellinen lapsuus ja rakastavat läheiset, muuten rakkautta on vähänlaisesti. Raaka väkivalta koskettaa lapsia siinä missä aikuisia. Toisto on konservatiivisuuden ja oppimisen ytimessä, muutoksen on oltava yllätys ja se on ainoa pelastus, kuka uskaltaa muu kuin Baba Jaga ja Kikimora?

Teknomaailma luottaa menneisyyden voimaan ja ammentaa entisestä ja möröistä, aivan kuin se menisi hajalle minä hetkenä hyvänsä ja seisoisi tyhjän päällä ilman. Ilman menneisyyttä, meitä ei ole eikä meissä ole syvyyttä tai henkisyyttä. On kostettava isän kuolema, koska ainoastaan hän rakasti. Jokainen sarjan osa perustuu kostoon, aina moni kuolee, rakkaus ja elämä menetetään. Eläminen ja elossa pysyminen on vaikeaa, veristä ja kovan työn takana. Millaista elämää on olla takaa-ajettu suurista summista ja silti selvitä? Siinä missä mies räjähtää, jää aukko mennä toiseen huoneeseen, josta löytyy lisää aseita. Motherfuckers, huutaa asekauppias, taistelu jatkuu.

Uskonto ja uskollisuus ovat läsnä, silti elokuvasta puuttuu henki, moni taistelee hengestään aivan kuin se olisi täysin arkipäiväistä ja jopa tyhjänpäiväistä. Ruumiita lentelee. Fyysisyys on baletin olennainen osa, aivan kuin missä tahansa taistelulajissa. Ballerina ottaa samuraimiekan seinältä ja osaa käyttää sitä. Suuri tyhjyys hönkäilee bileyössä ja uumenissa. Nuoren naisen kostoretki on kuitenkin aina toiveikas ja toisaalta itsemurharetki, hän on selviytyjä ja lasikuvun ulkopuolella tekee ratkaisuja itsenäisesti, toisin kuin ballerina lavalla, joka toistaa samaa pyörähdystä loputtomasti näennäisesti turvassa varpaat vuotaen verta. Ballerina voi olla hyödytön ellei hän olisi myös tappaja. Loputtoman oloinen piruetti on klassisen baletin vaikeimpia liikkeitä.

Tappajaksikin on valmistauduttava ja ballerinan kestävyydellä on hyvät puolensa. Millaisen asennon hän ottaa hämätäkseen? Takaisin lyöminen vaatii voimaa ja osaamista, voima ei riitä kun vastassa on vahvempi ja monta. Naisen on osattava jotakin muuta ja oltava itse yllätys. On toistettava niin monta kertaa, että onnistuu, aivan kuten piruetti varpailla. Selviytymisen ehto vanhoissa ja uusissa kulisseissa on sama. Maailma on vanha, vaikka olemme uudessa, ehkä sitä elokuva haluaa kertoa ja ihminen on tuhoaja, joka voi valita olla jotakin muuta.

Nainen tappajan roolissa toimii tässäkin elokuvassa kuten Atomic Blondessa, La Femme Nikitassa ja Kill Billissä samaan tyyliin, hän tekee, kuten miehet. Angelica Houston on ankarana emäntänä uskottava orjapiiskuri, tosin hiukan väsynyt. Väkivaltaviihdettä, jossa on totuudellisuutta raakuudessa, toimii viihteenä kotisohvalla, tarustoihin uskominen ja uskonnollisuus tuovat tiettyä fantasianomaisuutta, kuten Keanu Reeves ja Ian Mcshane uskottavuutta. Parempi osa kuin edellinen eikä aivan yhtä tyhjän oloinen. Väkivaltamylly ja -pyörre on turruttava, että tällaista jatko-osien sarjaa voi myös jatkaa loputtomasti, kunnes ei ole ketään tapettavaa.

Kuinka olla kriittinen?

| Henna Timanttimetsä

Kriittisyyteen ei kannusteta, koska se on hiukan uhkaavaa ja epämiellyttävää. Puheissa ja olemuksessa on oltava kiihkoton, tasaisen rauhallinen, äläkä vaan radikalisoidu tai olet ulkona ja hylkiö, potentiaalinen kouluampuja ja pommimiesnainen. Radikalisoitumista on monenlaista, toivottavasti se on edes joillekin selvää. Itse näen että ei ole muuta vaihtoehtoa kuin radikalisoitua eli vastustaa äänekkäästi monin tavoin paikallaan pysyvää mitäänsanomattomuutta joka pelkää muutosta. Pureva kritiikki koetaan loukkaavaksi, hyökkääväksi ja siksi se on tarpeetonta koska häiriö on häiriö (joidenkin mielestä). Tahallisesti pyrkiä pahoittamaan jonkun herkkä mieli ja aivan turhaan ja aivan kuin se olisi kritiikkiä. Kriittisyyttä ja reaktioita madännäisyyteen on monenlaista, joten taito kannattaa opetella jo pienestä pitäen. Kriittinen ajattelu, toisinajattelu ja tekeminen ovat pohja toimivalle kansalaisyhteiskunnalle. Se on venttiili ja perustarve ettei tarvitse tukeutua väkivaltaan tilanteissa kun ei tule kuulluksi, korjatakseen epäkohtia, korjatakseen jotakin mikä on rikki on pystyttävä keskusteluun, mielipiteisiin. Jos yhteiskunta ei halua kriittisiä, itsenäisiä ajattelijoita vaan massan joka tykkää mukavasta yhtenäisyydestä jossa kaikkien on oltava samaa mieltä tai oltava hiljaa koska emme uskalla olemme umpikujassa, ja siltähän tilanne nyt näyttää. Sanan- ja ilmaisunvapaus on tasa-arvoisen ja ihmisiä kunnioittavan yhteiskunnan perusta.

Taide jota tällä hetkellä varmaankin edelleen pidetään vapaana ilmaisunareenana ei sitä ole. Taide edelleen leijuu tavoittamattomana möhkäleenä jossa asiantuntijaa leikkimällä voi olla vallankahvassa muka sivistynyt (kyllä stereotypiat pitävät paikkansa). Tuo tahtoo pyöriä samanlaisena samojen kaavojen mukaan muuttumatta tarjoten mukavia posteja mukaville kavereille eikä osaa ottaa kritiikkiä vastaan, koska eihän hyvässä ole mitään kritisoitavaa. Tuota puhkaisematonta kenttää ei voi kritisoida olematta taidevastainen vaikka aihetta on runsaasti. Tapahtuu näivettyminen ja syntyy muuttumattomuuden tila joka on täysin taiteen sääntöjen vastainen, avoimen yhteiskunnan vastainen. Taiteessa vallassa ovat pääasiassa muut kuin taiteilijat, tilanne kertoo jotakin. Systeemi on melko käsittämätön kavarisuhteille ja kädenpuristuksille perustuva leikki. Syyt miksi muuttumattomuuden tilan halutaan niin kovin säilyvän ovat narsistinen vallantavoittelu, jalustalla seisomisen ihanuus, usko omaan kaikkivoipaisuuteen, omaan erinomaisuuteen joka ei enää kaipaa päivittämistä, vankkumaton usko auktoriteetiaseman saavuttaneiden erehtymättömyyteen, ja ai niin rakkaus taiteeseen, oma hivelevä herkkyys jota kaunis taide koskettelee niin viekoittelevasti, oh.

Purevien kriitikoiden hiljentäminen ja halventaminen ovat tyypillisiä tapoja pitää saavutettu asema, pitää tilanne muuttumattomana. Kateudestahan ne kitisee, vai mitä. Kun ajattelu on noin matalaotsaista ei halua edes ottaa osaa moisen systeemin ylläpitämiseen ja rakentamiseen vaan sen murtamiseen ja totaaliseen muuttamiseen. Äärimmäisen hyvä esimerkki on Guggenheim-projekti jonka toteutumista voi arvailla; kuinkakohan ne pärjää sen kanssa, ovatko ne pärjänneet ja mitä tästä voi ajatella muuta kuin Guggis on kaivanut kivan haudaan itselleen. Minäkin rakastan taidetta. Kovan rahan kusetusta ja valehtelua en. Mielenkiintoista on kuinka taiteella tahdotaan tahkota rahaa, millaista taidetta tuetaan. Taide tuo näkyvyyttä kaupungille, se on selvä. Mielenkiintoista on kuinka omia taiteen sisäisiä valta-asemia halutaan taiteen kustannuksella vahvistaa ja poliittista imagoa pönkittää pelaamalla omaan pussiin rakastamalla taidetta. Taide tuo rakastava instituutio. Näin paljon rakkautta kaikille. Jännä tuoda esiin rakkauden tunne ja herkkyyskin vielä, voih mä varmaan pyörryn kohta. Tuo rakkaus taiteeseen on niin valtavaa että on konsulteilta kysyttävä voiko Helsinkiin rakentaa museon. Ollaan nyt ihan varmoja, kun ei niistä turisteista tiedä mitä ne haluavat. Oma tuotto on turvattava, eihän sitä nyt tappiolla sentään toimita. Voi mikä luottamus minulla on tälläisiin tunteellisiin älynjättiläisiin, mutta onhan se niin, ilman pääsymaksuja ei meillä olisi varaa kustantaa tuota mahtavaa taidetta jota meille mahdollisesti maksua vastaan virtaisi ulkomailta jotta valaistuisimme ja oppisimme taas jotakin uutta, kuten ilmoille lausuttiin: oppisimme suuren maailma tavoille. Onneksi meillä on varaa ja tarve suuren maailman tavoille. Hoitolaitokset ja palvelutalot loistavat kammottavuudellaan, missä on taide? Taidetta niissä ei paljon ole vaikka kaupungit mielellään taidetta varastoihinsa keräävät. Edelleen voi kysyä mikä on taiteen tarkoitus? Kaupungeille se on lähes pelkästään sijoituskohde. Miksi joku vastustaa taidetta niin paljon että ei tajua mikä mahdollisuus Guggenheim on Helsingille ja Suomelle? Kyllähän se varmaan olisikin ollut jos salailu ja valehtelukulttuuri ei niin kovin paistaisi läpi, jos projektissa olisi jotakin aitoa ja haluttavaa.

Mutta takaisin kritiikkiin ja sen tarpeellisuuteen. Helsingin Sanomissa kerrottiin viime viikolla kuinka kulttuurirahat virtaavat kaupungin keskustan kulttuurilaitoksille vaan eivät suuremmassa mittakaavassa lähiöihin joissa taiteelle todellakin olisi tarve. Asiaan on onneksi tulossa muutos kun Helsingin kaupunki on ilmeisesti tullut järkiinsä ja tajunnut millainen mahdollisuus taide lähiöissä on ja jakaa puoli miljoonaa lähiöiden projekteihin yms. Jotain hyvää tapahtuu sielläkin päässä. Olinkin jo hetken huolissani, kyllä varmaan se konsulteille maksettu korvaus hyvästä työstä jollakin tapaa maksaa itsensä takaisin.. lol. Olinkin jo menettämässä luottamukseni kulttuurirahoituksen jakelijoihin.

Jos otamme kannan että auktoriteettiasema tuo 100% uskottavuuden ja luotettavuuden, kenties vielä enemmän, olemme todella hukassa. 100% luottamuksen tulisikin olla mutta kun asioita hoidetaan näin huonosti, on aihetta kysyä millä rahkeilla ihmiset pääsevät päättäviin asemiin? Jos kuvataide on alue joka on kritiikin yläpuolella, joka on hyväksikäytettävissä ja käyttökamaa jonka arvo on yhtä kuin hyötyarvo, mitä se on?  Kuten vaikuttaa, kuten on annettu ymmärtää, että taide on arkea ja tavallisuutta ylempänä, koska asiantuntijuus ylentää taiteen, asiantuntija joka on havaittu asiantuntijaksi muiden asiantuntijoiden avulla: näivettyminen on jo tapahtunut. Missä on itsekritiikki ja mitä taide tässä imagokilvassa on? Asiantuntijan ehdoton auktoriteetti ei ole hyvä asetelma edes tuolle asiantuntijalle saati taiteelle. Mitä tietoon, sen jakamineen, ymmärrettävyyteen, objektiivisuuteen ja totuudellisuuteen tulee, miten käy yhteiskunnallisen kehityksen kun taideasioista päättävä pieni ja salainen veljeskunta on näin korruptoitunut ja mätä? Entä taide joka myötäilee turistivirtoja, mitä se on? Onko se helposti sulavaa ja isoa? Luommeko näin kansalaisia jotka ovat pelottomia ja valmiita keskustelemaan avoimesti vai pelon yhteiskunnan jossa asiantuntijaa ei voi kyseenalaistaa, koska ei vaan voi? Taiteen sivistävä vaikutus varmaan jossakin piilee? Onko sivistys taiteeseen liittyvä asia niinkuin itsestäänselvästi ajatellaan ja mikä on taiteen yhteiskunnallinen merkitys tässä kuvassa? Hämmentävä ajatus on kuinka jotakin pidetään sivistyneenä koska niin on totuttu ajattelemaan, olettamuksien ja kummallisten itsestäänselvyyksien seinäke sanoisin (mitä takana lienee), paikkansapitämättömien hokemien linnake jota olisi jo aika päivittää rankasti. On enää kovin vaikea uskoa mitä taiteen sisällä työskentelevät sanovat on totta ja hyväksi kenellekään. Tuo pyörivä omahyväinen sisätila on itsekeskeisyydessään idioottimainen, mieletön ja turhake.

Avainasemassa kriittisten kansalaisten koulutuksessa ovat opettajat ja laitokset, jotka saavat valtion tukea, joilla on velvollisuus tuottaa kulttuuria, tietoa ja opetusta joka kannustaa ja tukee kriittiseen ajatteluun ja ilmaisuun. Heillä on myös velvollisuus ottaa vastaan ja vastata kritiikkiin asianmukaisesti. Näin ei aina tapahdu vaan kritiikki otetaan henkilökohtaisesti tai siihen ei vastata. Opettajat, kulttuurilaitokset ja lehdistö ovat avainasemassa millainen asenneilmapiiri nyt ja tulevaisuudessa on mitä kriitiikin antamiseen ja siihen vastaamiseen tulee, kuinka yhteiskunnallinen muutos tapahtuu, sen sallitaan tapahtuvan ja kuinka toisinajattelijoita kohdellaan.