koulu

Kaupan pihaan ajoi joku kulunut Toyota, ratissa viikonlopun näköinen lysy nainen oveen nojallaan. Valuneet kasvot jäivät mieleen. Rekisterikilvestä saisi jke:n, jos lisäisi o:n. Aivan kuin kallellaan ja liian vähän ilmaa vasemmanpuolen renkaissa, sanoi Värjätty blondi ja käveli ohi. Vähän kuin takki out of fashion ja auki. Ihmiset haistavat kaiken, jalka pöydällä. Arvostellaan nyt, kun annoksetkin ja ne ovat ihmisenjatke, valokuvassa lautasella menossa suuhun, mitä pöydällä on, ei mitään ylimääräistä, vaan kaikki takintaskusta.

Mitä nää arpoo? Epätoivoa? Ollako vaiko eikö? Ah vapaus ja Jeesus Maria Kristuksen äiti, miksi syödä hienosti? Miksi ei? Mitä se edes on? En minä kultalautasilta syö, ehkä posliinilta, joskus ei ole lautasta ollenkaan vaan joku kertakäyttöinen ja käytetty aika.
Onko kallis parempaa vai tuleeko halpa kalliiksi ja ihminen paremmaksi syömällä? Pyrimme parhaaseen. Minulle sanotaan, on elettävä ja näin se tehdään, mutta ole peloissasi, jos menet rajojen yli. Yritän löytää järkeä, se on työn takana, löytäminen.

On alku, Aloittaminen ja alkuvalmistelut, on aloitettava itsestä, sisältä ja mitä siellä kokee olevaksi ja nyhtää, kuopii kuin multaa ja mitä löytää muuta, pieniä kiviä, mikä se, siellä sinussa on, se jokin. Sanoja, jotka eivät tule ulos, piilotaskuja, nappeja, purkaantuneita saumoja kuin verisuonia, kirurgilta langanpätkiä, tahroja, kankaanväri hämärässä valossa, eikä saa selvää saati pysty yhdistelemään muuten kuin luettelemalla. Liikuttaa suuta, muodostaa äänen, kuulee sen.

Minulla on kysymyksiä ja haluan vastauksia. Miksi syöt? Mitä syöminen on? Miksi syöt liikaa? Miksi ahmit? Etkö osaa lopettaa vai etkö halua? Etkö tiedä, mikä on liikaa vai täytätkö tyhjää kohtaa? Se on hetken täynnä ja tiedät ehkä, mitä syöminen on. Entä se hetki, kun ajatteli lakata syömästä, kun kokemus näkymättömyydestä on niin voimakas ja yrität olla yhtä voimakas? Näläntunne on voimakas. Voimakkaampi kuin minä. Miksi lopettaa, kun jos toistaa samaa, tapahtuu aina sama asia, se on turvallista eikä sen jälkeen ole silti mitään ja syöminen on helpoin tapa huijata itseään?
Miksi syöt mitä milloinkin? Miten valitset, mitä käsilläsi on? Maailmanpainon. Syöt, olet mitä syöt, syöt mitä haluat, koska voit ja ehkä päätät, ettet voi. Mikään ei estä. Mikä tämä aukko päässä on? Mitä syöminen aiheuttaa kehossa ja mielessä, entä jos ei syö, mitä tapahtuu? Kuin mainoksesta: haluan Tuoreita puhtaita raaka-aineita, joista haluan mielihyvää ja kuinka mieli päättää, mikä aiheuttaa mielihyvää? Ehkä se on kuvassa ja lisätyissä kemikaaleissa.

Kysymys on, mitä itselle tapahtuu? Qua qua? Qu’est que c’est? La peur vaihtaa lennossa englantiin ja on hiljaa. En ymmärrä, hengitän syvään. Ahtaminen kertoo jostakin ja se ei ole nälkä. Pelko itsensä menettämisestä, olemattomuudesta, hengissäpysymisestä tai rakkaudenpuutteesta, kun käsi ei mene suuhun, tulee mieleen ruuanlaiton virallinen kieli. Ellei menusta ymmärrä mitään, on arvattava, on kokemus hypystä tuntemattomaan istualtaan, kuka nyt seisten syö.

Syö syö Syöpä, syö syö syömättömyys, syö syö syöpäläinen, syö jotakin, terveys ja sairaus, syö ihminen, mutta älä syö niitä ja näitä, syö tuota ja tätä, tulet siksi, miksi sinun on tultava. Myrkyttääkö jokin? Tämä muutosleikki on hassu ja pakonomainen, ruoka on sinua muistuttava, muuttava asia, ajatukset ovat sinua muuttavia, ajattele siis muuta kuin itseäsi, kuuntele ruokaa, se muuttaa yhteiskuntaa. Syö syö syömisen ongelmallisuudet, syö sormet, syö kun ei ole rahaa, laita suuhun kaikkea puhdasta, kun kaikkea on riittävästi ja pureskele, koe tilanne, kun ei ole muuta kuin porkkanoita ja kaurahiutaleita ja mieti, kauan tätä jaksaa, lusikoi hartaasti, kuin hengittäisit, maistele, mitä tässä lusikassa on, haistele, kokeile nenällä tai ehkä syö sormin, etusormella antaumuksella, mutta kun ei osaa yhdistellä osasia valmiiksi annokseksi on kuin ajatuskatkos, joku sorkkii haarukalla ja veitsellä, ainetta, jota voi kutsua annokseksi, koska sillä on tiukka puristettu muoto ja pyörittää lautasta, jonka olet ehkä lämmittänyt erikseen. Huolellisuutta on vaalittava. Se on hidasta. Hitaudessa on jotakin ruuan olemuksesta.

On keksittävä annokselle nimi. Laiha vai lihava vai lihava-laiha tai ehkä läskimpi soosi. Olisiko sapluuna ja jotakin valmista, mitä kutsua omaksi? Syömme nauttiaksemme ja saamme aikaan shown, mutta mikä se on maailmanpolitiikassa? Nautimme näkyvyydestä, tosin pimeässä syöminenkin on kokemus. Katsomme vatsoja, muovaamme vatsojamme ajatuksillamme ja katseillamme ja löydämme virheitä, virheitä! Kehomme eivät mahdu, eivät istu ja kokkaus on kilpailu, jossa joko menestyy tai häviää. Siinä on helppo hävitä, mutta miten sen kestää, ettei yllä? Kaikki on tuoksussa, voissa, uskalluksessa kokeilla ja myös tosiaan epäonnistumisessa, ruuan hukkaamisessa, roiskimisessa, veressä, kun leikkaat sormeesi, kun yritit olla nopea ja poltat itsesi.

Kuinka teemme päätöksiä ruuan suhteen ja mitkä asiat vaikuttavat, mistä pidämme?

Koulutuksen kopeloiminen on jatkuva kuumaperuna. Itse paljon opiskelleena olen ollut onnellinen runsaasta tarjonnasta ja mahdollisuuksista joita minulle on avautunut ja toisaalta taas surullinen opetuksen tason paikoittaisesta surkeudesta. Surullinen myös siksi että kritiikkiä on ilmeisen mahdotonta antaa joutumatta valittajan ja vaikean ihmisen rooliin. Olen ollut tiedonnälkäinen pienestä lähtien ja koulu oli minulle tärkeä paikka jonne menin juosten. Eniten koulutuksen muutospuheissa ja teoissa minua vihastuttavat säästötoimet. Koulutus on yhteiskunnan tärkeimpiä toimia jonka täytyy toimia eli antaa opiskelijoille se mitä he tarvitsevat ja enemmän. Se tarkoittaa että opiskelijalta on vaadittava myös enemmän kuin on tarpeen, enemmän kuin mitä riman ylitys vaatii. Pään silittely tai pään seinään hakkaaminen eivät johda hyvään oppimistulokseen. Asia josta minulla on jonkin verran kokemusta eli on osattava vaatia hyvää opetusta. Opiskelu on työtä ja opettajien pitäisi myös osata tehdä työnsä. Olen kriittinen ja vaadin myös itseltäni paljon, koska opiskeluni on jatkuvaa. Koulutuksen alasajo on ollut surullista katsottavaa. On puhetta koulutuksen tärkeydestä (tuo tärkeys on itsestäänselvyys) mutta toisaalta säästää pitäisi. Opetuksen taso on kärsinyt monesta syystä. Kuulostaa kenties yliampuvalta puhua alasajosta, mutta siltä se on vaikuttanut ja minulla on korkea vaatimustaso mitä opetukseen tulee. Kun on lähtenyt lukiosta jossa todella vaadittiin ja vaalittiin oppimista ja opiskelua, laatuvaatimukset ovat korkealla. Opetuksessa on pyrittävä tarjoamaan korkeinta mahdollista tasoa, perusteellista tiedonjakoa. Tällä hetkellä opetuksen taso on mainospuhetta joka ei konkretisoidu luokassa.

Millaista sitten on hyvä koulutus, koska minusta vaikuttaa että ajaudumme siitä kauemmaksi mitä enemmän tuudittaudumme ajatukseen koulutuksemme hyvyydestä ja paremmuudesta toisiin maihin verrattuna. Laadukas koulutus takaa ammattitaitoisia työntekijöitä, kykeneviä luomaan jotakin uutta, itsevarmoja uskomaan omiin kykyihinsä. Entä jos oppilaitos ei usko opiskelijoidensa kykyihin vaikka kuinka heitä testaisi? Tilanne vaikuttaa kummalliselta että opiskelijoilla riittää potentiaalia toteuttaa itseään ja opiskella mutta koulutus ei tarjoa tarpeeksi vastusta joka on välttämätöntä kehitykselle ja uuden oppimiselle. Olen kokenut että etenkin ammatillisessa koulutuksessa opiskelijoita vähätellään eikä tarjolla ole eri vaikeusasteita koulun sisällä vaan kaikki sullotaan samaan muottiin. Kuten Aalto-yliopiston tehtaaksi kutsutusta koulutusohjelmasta valmistutaan maisteriksi, mitä uutta jää käteen, muuta kuin muisto suuresta byrokraattisesta laitoksesta jossa opiskelijat ovat aivottomia nappuloita? Niin miksi sitä kutsutaan tehtaaksi? Ei ole kovin mieltä ylentävää valmistua tehtaasta tehtaaseen. Tavallaan se on hyvin rehellisesti sanottu ja sitä enemmän ottaa päähän, että koulun henkilökunta alentuu yhteiskunnan tehdasvaatimuksen tasolle. Ainakin rehellisyyttä löytyy jossakin kohtaa eli siinä kun pullautetaan tuote pihalle. Vai liekö kyynisyyttä?

Aalto-yliopistossa tuli vastaani kummallinen ajattelu, että kaikki ovat samalla tasolla ja menossa sieltä missä rima on matalalla. Mistä tällainen ajattelu juontaa juurensa, en tiedä, mutta itse tavoitteellisena opiskelijana koin ajattelun loukkaavana, kuten myös sen, että kun ihminen opiskelee maisteriksi häneltä puuttuu jotakin ammattiinsa kuuluvaa tietoa eli ammattitaitoa eli lähtötaso on aloittelija, vaikka kuinka esittelisi oman työnsä vuodesta 2000 lähtien on silti vasta-alkaja. Jossakin päässä ei nyt ole ymmärrystä tarpeeksi ja näkemystä siitä millaista maisterikoulutus pitäisi olla, koska siinä pisteessä ei aloiteta alkeista kun on jo konsepti jonkun aikaa ollut olemassa. Jos se olisi ollut vain yksi pakollinen alkeiskurssi vaan kun ei.

“Meillä on täällä monen tasoisia oppilaita, siksi”-puhe ei perustele matalaa rimaa kuten ei myöskään se että nämä asiat ovat vaikeita. Jos peruskoulussa ajateltaisiin kaikkien olevan tukiopetuksen tarpeessa ja älylliseltä tasoltaan heikkoja kautta linjan millaista opetusta lapsille annettaisiin? Toiston merkitys opiskelussa on oleellista, mutta mielelläni teen sen itsenäisesti. Opettajan tarkoitus on stimuloida opiskelija ajattelemaan, innostumaan lisää ja huomaamaan jotakin uutta ja tukea ajattelua, ei litistää ja vähätellä eikä toistaa samaa vanhaa. Hyvään lopputulokseen päästään kun opiskelijalta kysytään mitä hän osaa jo valmiiksi (oleellisen tärkeätä koulussa jossa on monen tasoisia ja taustaisia opiskelijoita), mitä hän haluaa oppia eli mikä häntä kiinnostaa ja lähteä suuntaan jonka opiskelija kenties jo osittain tietää ja haluaa. Motivoituneita opiskelijoitahan te sinne valitsette, eikö niin? Luulisi yliopistossa olevan tietoa kuinka yksilöllisiä tarpeita aikuisopiskelijoilla on ja mikä merkitys jo omatuilla taidoilla ja tiedoilla on. Tehdaspuhe ei ole kovin kehittynyttä ajattelua opetuksen luonteesta, merkityksestä, mikä opetuksen tason ja lopputuloksen tulisi olla. Kovasti tuli mieleeni että olen opiskelemassa itselleni vain maisterin titteliä jolla on tietynlainen arvostus, eräänlainen kaiku johon on kummallinen monotoninen vastaus. Tutkinnon sisältö olikin verrattain ohut. Täytyy varmaan vielä muistuttaa, että minulla on korkea vaatimustaso (aivan kuin pitäisi anteeksi pyydellä) ja niin tulisi olla monella muullakin kun puhutaan yliopistosta, tai tuosta toisesta lempilapsesta ammattikorkeakoulusta, jossa myös opetuksen huono taso ja opettajien ammattitaito olivat ja ovat opiskelijoiden jatkuva murhe (senkin koulutuksen polun olen kulkenut) ja kritiikin kohde, vaan mikään ei muuttunut parempaan (en tiedä onko vieläkään). Tästä voi jotakin päätellä siitä mikä on opiskelijan vaikutusmahdollisuus siihen, millaista opetus on ja mitä on mahdollista koulussa oppia.

Ennen kuin menin Aaltoon luin opiskelijoiden ulosmarsista, joka oli merkki siitä että opiskelijoita ei kuunnella. Se on täysin selvää edelleen, vaikka on kritiikkilomakkeita ja puhetta, asiat muuttuvat parempaan kovin hitaasti. Aivan kuin opettajilla olisi tieto paremmasta, mutta tuota parempaa ei jostakin syystä anneta. Siihen ei ole varaa? Päivänselvää oli myös ettei opettajakunta kestä muutoksen vauhdissa mukana. Opetuksen päivittäminen ei tunnu olevan prioriteetti vaan mennään niin kuten on aiemminkin tehty mutta vähemmillä resursseilla.