Toden löytäminen ja todellisuuden olemuksen pohtiminen että ymmärtäminen on vaikea ja oleellinen tehtävä, infoa ja dataa riittää ja Ehkä juuri siksi, Harhauttaminen eli gaslighting on uusi normaali. Mistä totuuden jälkeinen maailma alkoi?

1 huhtikuun, 20241 huhtikuun, 2024 | Henna Timanttimetsä

Maailmankartta, 2012

Mitä voi tietää, on filosofian peruskysymyksiä, kuten, mitä on olemassa, mihin voi luottaa ja mitkä ovat yksilön mahdollisuudet ymmärtää että selvitä maailmasta, mitä ihmisyksilö lopulta tietää maailmasta ja itsestään (saati toisesta, mikä on usein luulojen ja pelkojen varassa) ja mitkä asiat rajoittavat ymmärtämistä ja tietämistä, puhumattakaan vaikutusmahdollisuuksista maailmaan.

Mihin ja keneen voi luottaa, kun ei voi luottaa kehenkään ja mitä tarkoittaa, tietää jotakin? Kuka vaikuttaa minuun ja mitä vaikuttamisella halutaan, mitä influencing todella tekee ja sillä halutaan saada aikaan? Tunteet ja näkökyky ovat ne, mihin jokaisen täytyy voida luottaa ja lopulta omaan apuun. Avun tarjoajia kyllä riittää ja jokainen on asiantuntija, mutta mitä he myyvät? Heleää ihoa, kunnes joku kumoaa annetun tiedon. Millaisessa kuvittelun, esittämisen ja luulojen maailmassa elämme ja mikä yksilö on tässä massassa? Moni rämpii, kun ei muuta voi. Niin itsekin teen ja laitan kofeiinia kasvoilleni ja ihmiset tuijottavat ikää.

Ihmisen biologisten ja ymmärryksen rajojen koettelu ja testaus on käynnissä. Etenkin, mitä luulemme tietävämme ja mikä on se kohta, kun tieto voittaa luulon (siinä kestää), kun ihminen uskoo tietävänsä totuuden, sitä ymmärtämättä tai tietämättä, sellainen on vaarallinen ihminen, mahdollisesti fanaattinen, itsekeskeinen ja pahansuopa. Kuinka pitkälle ymmärrys ja empatia riittävät, testaavat jokaisen tunneskaalaa ja jaksamista (ehkä parempi on kuolettaa tunteensa ja olla uskomatta) ja järkeä kuten, mikä on sopivaa ja hyvää. Kun järkeä on päätöksenteossakin vähän, miten kansalainen voi vaikuttaa muuten kuin jupisemalla, laittamalla aloitteen eduskuntaan, syyttämällä, tekemällä itse, ottamalla vallan omiin käsiinsä ja toivoa? Mitä oma apu on tässä ajassa ja järjettömässä kuvassa, kun olemme näin tunteiden ja hetken vietävänä ja totutettuja hyvinvointivaltion toimivuuteen? Mielivalta valtaa alaa? Joka toinen on avuton ja toistaitoinen, joka viides on ylipainoinen. Ihmisillä on hienot keittiöt, mutteivät he osaa laittaa ruokaa ja liian vähän rahaa on aina. Näkyvyyttäkin on liian vähän ja fomo iskee. TV:n kokkiohjelmat ovat silti suosittuja. Mistä ihmeen luovuudesta nämä puhuvat? Formaatteja ja sapluunoita riittää. Omaperäisyys on aina riski. Nimenomaan puhuvat, tekoja on niukalti ja onnellisuus on selkeästi materiaalista. Reality on puhetta. Tosi on puhetta, miltä tuntuu kun sitä ja tätä. Kun rahaa ei ole, ihminen on kykenemätön itse keksimään mitään ja odottaa valmiita ratkaisuja. Puhumalla saadaan draamankaari, mutta selviääkö joku muu kuin voittaja? Valmisateria-maailma on tehnyt tehtävänsä. Valmiina on etenkin viihde. Mitä tapahtuu, kun sammuttaa tv:n ja somen? Se on erilainen todellisuus, etenkin jos lisäksi sähkö loppuu. Kenen kanssa ihminen kilpailee ja puhuu, kun valmiskilpailu ja loputon pölötys eivät näy vastaanottimesta? Ihminen puhuu kameralle ja kaikki on ladattava toimiakseen. Moni joutunut itse lataamoon.

Toinen ymmärrystä haittaava tekijä, ihmisen ja resurssien rajallisuuden lisäksi, on tiedon laatu, määrä ja toinen ihminen. Olisi uskottava, mitä toinen ihminen tuntee, on totta ja se on todellisuutta rajusti muuttava asia. Näin toki on, jos saa raivokohtauksen, se nyrjäyttää jotakin paikaltaan ja on uhkaavaa, etenkin kun massapsykoosissa lähdetään mukaan. On siis oltava peloissaan. On myös osattava säädellä tunteitaan stoalaisuuteen asti. Mitä enemmän tunteisiin luottava maailma heittää tunteet valloilleen, luotettavin on se, joka ei niin tee? Ehkä ainakin tehokkain. Ehkä olisi hyvä opetella tuntemaan tunteensa ja hallitsemaan niitä, tosin myyvintä on uhriutuminen ja tunteistaan puhuminen.

Jokaisen ’oma’ päänsisäinen ’todellisuus’ olisi kuitenkin oltava totta kaikille muille, on paljon vaadittu. Miksi joku näin kuvittelee tai haluaa ohjailla eli manipuloida ympäristöään, ihmeellisempää on, että näin annetaan tapahtua ihmisoikeuksien ja tunteiden loukkaamattomuuden nimissä. Näin pitkälle mentyyn pakottamiseen ja aivopesuun mentäessä on kysyttävä, miksi henkilökohtaiset tunteet ja ajatukset ovat tärkeitä, niin paljon, että ne ohjaavat päätöksentekoa ja niiden pohjalta tuomitaan kovin jyrkästi? Onko kyse luovuudesta, joka ymmärretään sotkumaalauksena, sekopäisenä käytöksenä ja kuvana pensselistä kädessä, joka on kuin taikasauva, jolla saa mitä haluaa? Olet puolellamme tai olet vastaan ja ihmisyys on nyt vaakakupissa. Tai voimme kysyä, kuinka omia ajatuksemme ja tunteemme ovat ja millainen kuva luovuudesta on mielessämme, kun värikartta on fanatismin käytössä? Hyvin kliseinen ja taiteisiin vahvasti liittyvän kaltainen poliittisuus, jossa ei ole muuta kuin vasen puoli, joka sekin on esitys, feminismistä puhumattakaan. Tarkoitus on ainoastaan narsistisesti sanella ja kontrolloida, koska muuten ei koe vallantunnetta ja luo uskottavaa vasemmistolaisuutta? Pensseli on yllättävän voimakas kuvassa ilmaan nostettuna nyrkissä. Kuulostaa miehiseltä toimintatavalta.

Miksi tunteet olisivat loukkaamattomia, suojeltuja kuin pyhiä? Tunteet vuotavat verta. Onko näin ollut aina vai olisiko se riippuvainen kenestä puhutaan? Uskomme tyyneyteen, kiihkottomuuteen, byrokratiaan ja järjestykseen sivistyneinä tapoina hoitaa asioita. Ehkä olemme menneet siisteydessä ja tunteiden torjunnassa liian pitkälle ja nyt ymmärrämme sukupuolet tunteina? Miten uskottavia ovat tunteet maailmanjärjestäjinä ja tuomitsijoina, virallisia valvojia ja tuomitsijoita ohjaavina voimina, nyt kun vihapuhe on tuomittua vääriltä ihmisiltä ja sallittua oikeilta ihmisiltä? Vihapuhetta on sanoa biologia on totta. Henkilökohtainen on poliittista on tainnut mennä äärilaitaan, eikä mitään kestetä, vaan mennään rikki, aivan kuin Jumalaa olisi loukattu ja äärioikeisto ei taida olla tullut islamin kautta tutuksi? Tunteet jumalana on alku epäjärjestykselle ja kaaokselle. Länsi vaikuttaa järkevältä Lähi-itään verrattuna, silti, ainakin vielä. Empatiaamme vielä luotetaan ja lännen palvelut kelpaavat.

https://www.sinicalchina.com/p/why-china-drops-tibet-for-xizang Todellisuuden muokkaus on vauhdikasta ja vallankumouksellista ja nimimuutokset ovat melkoisessa käytössä olemassaolevan muuttamisessa tai sulauttamisessa. Nykytaiteen kritiikki paljolti kohdistuu kuvan ja teoksen todellisuutta vastaamattattomuuteen eli epärealistisuuteen, abstraktiuteen ja järjettömyyteen, yleensä rumana koettuun, koska odotamme taiteelta kauneutta, kun ihminen jostain syystä luo kauneutta nykyään varsin kehnosti ja vähän muutenkin. Elämme abstraktin ja ruman keskellä eikä tarvitse kuin siristää silmiä tai katsoa läheltä jotakin, niin abstrakti konkretisoituu. Abstrakti on normaali ja tavallinen, me vain näemme muotoja emmekä aina ymmärrä. Kun nähty ei vastaa todellisuutta ja todellisuus ei vastaa nähtyyn, emme ymmärrä tai todellisuus ei vaan vastaa.

Pelkkä kahvi aamulla laittaa suolen toimimaan. Aamulla kannattaa syödä proteiinipitoista, aminohappoja ja kananmunia.

Tosi ja todellisuus, totuudenvastaisuus koettelee arkijärkeä, kuten valehtelu, se, että rehellisyys on kortilla, toista osaa odottaa, eikä ole suurikaan yllätys, huijaamalla tehdään rahaa ja ainoastaan raha luo arvoa, kuten genitaalit ja plastiikkakirurgia, katso tulokset kuvasta. Aivan kuin terve järki ja lopulta empatia olisivat hyvin tiukasti kiellettyjä, koska mikä koetaan todeksi, pitäisi olla toisen mielipiteestä, tunteesta, mielenjohteesta milloin mistäkin kiinni, mutta toisaalta totuus on kuvassa. On siis ymmärrettävää olla hiljaa totuudellisista asioista ja mielummin kehua kuin kertoa, mitä ajattelee. Mutta silti, jotenkin joissakin asioissa, sydän menee rikki pakonomaisesta todellisuuden toiseksi vääntämisestä ja selkeästä hyväntahtoisuuden hyväksikäytöstä.

Todellisen kieltäminen ja toisaalta valehtelu, pakonomaista menestymisen halua vai uuden todellisen löytämistä? Valehtelun kieltäminen muuttaisi maailmaa radikaalisti. Näkisimme vain mitä on.

Mitä on uusi, jos se on vain kuori? Uusi ihminen? Ehkä, en tiedä, olenko aivan varma, mutta melkoinen löytö, jos löytää vain tyhjää puhetta, kuten vaikka luovuuspuheen. Ilman tekoja, kyseinen hype toki tuo rahaa konsultille. Tietenkin tiedämme, mikä on todellista, on ongelmallinen lause deepfake-aikakautena. On tiedettävä, osattava epäillä, että meitä halutaan huijata uskomaan joku asia todeksi ja jakamaan väitettyä asiaa eteenpäin. Hyväksymällä olemme kaverillisia, ystävällisiä ja empaattisia ’uutta’ ajattelua ja tekemistä kohtaan, haluamme ymmärtää ja auttaa muita selviytymään myös hyväksymällä kuvitelmat todeksi ja luomalla haluttu näkyväksi ryhmähalin ja teknologian avulla. Uutta tosin syntyy varsin vähän, kiinnostavaa on, mikä on tuo uusi ihminen ja kuinka uuden määrittelemme. Ulkonäöstä, jatkuvasta muodonmuutoksesta? Haluaisin olla aina samaa mieltä, koska uusi on kiva asia, mutten voi, koska järkeni sanoo muuta. Hiljaa pysyminen on selviytymiskeino, kun kaikki ääneen sanottu on potentiaalinen uhka ja puhuvista päistä ei ole pulaa, jotka vain myötäilevät, koska pelkäävät.

Millä tavalla konkreettinen materiaalinen todellisuus muuttuu ihmisen halusta? Yleensä tekemällä. Virtuaalinen koetaan todelliseksi, mutta kuinka todellista virtuaalinen on, sehän on ajatusten virta ja jokainen voi periaatteessa ’elää’ keksimäänsä identiteettiä online ja keksiä hahmoja leikkimään todellisia ihmisiä, siinä on jotain samaa kuin rakentaa ulkoisen kuorensa melko kokonaan uusiksi ja kuvitella olevansa toisenlainen uusi ihminen tai ei enää ihminen ollenkaan.

Sanomiset otetaan todesta. Sanan muutosvoima on mullistava. Kehon todellisuus on tainnut kadota jonkunlaiseen barbie-leikkiin, jossa vilkutetaan kavereille ja sanotaan heihei. Kaikki on hauskempaa feikkinä ja vielä hauskempaa, kun massa tekee samaa tai ei huomaa eroa toden ja ei-toden kanssa. Huijaaminen on tullut helposti jokaisen ulottuville. Mihin päädymme ja millainen leikki on kyseessä? Ihmiskoetta tehdään harmittoman oloisesti ja rajattomuuden tunne, että uteliaisuus kokeilla on koukuttava. Aikuiset voivat olla lapsia ja tehdä asioita ilman seuraamuksia eikä kritiikkiä sallita. Suurin alistajaryhmä, ihmiskokeen kriitikot, ovat monen mukaan valkoiset naiset, myös duunarit, ne, jotka tekevät ruumiillista työtä ja jonka voi sanoa vielä tekevän tarpeellista fyysistä työtä, jota ilman mikään ei pyöri. Luokkakysymys on oleellinen todellisuuden luonnissa, kenellä on pääsy luomisprosessiin ja kuka jää katsojan asemaan haluamaan jotakin ja on se halveksittu luokka.

Kuinka kehoa käytetään, kuinka kauan keho säilyy toimintakykyisenä, millainen työ on arvokasta tai mistä mitäkin maksetaan. Arvo-kysymys nousee pintaan todellisen kanssa, kun moni asia, mikä on myynnissä, toimii pinnan kautta ja sisältöä on vaikea löytää tuotteesta itsestään. Uudistaminen liittyy todellisuuden luontiin, on pohdittava, mitä uudistamme ja onko kyseessä uudistus, huononnus, parannus, muutos, mihin suuntaan. Äkkiä ylös ja äkkiä alas-tyyppinen teknologiahype, jossa uutuus jää alkuinnostukseen ja artikkelivuoreen, näin esimerkiksi NFT-kaupan jyrkkä nousu ja lasku on selitettävissä. Luulimme jotakin tulevan luoduksi. Kuinka todellista crypto on ja onko crypton olemassaolo ainoastaan sähköstä ja sen riittävyydestä kiinni? Millaista somea krypto luo, millaista kuvaa todellisesta ja mikä on mahdollista ja kuinka paljon krypton kaivamisesta olisi hyvä tietää tai millainen huijaus se on?

Työläisyys on eräänlainen todiste, että kehomme merkitsevät jotakin. Työn merkityksen huomaa, kun perustyö jää tekemättä. Olemme näkyviä merkkejä, joista meidät tunnistaa ilman, että vaihdamme sanaakaan, mikä on myös ennakkoluulojen loppumaton kehä: mitä ihmisellä on päällä. Ennakkoluulot eivät muutu, vastaansanojista ei pidetä, köyhyys, ruumiillinen työ on halveksittua ja kehomme rapistuvat yllättävän nopeasti, jos emme pidä huolta, biologiaamme koskevat tietyt totuudet, joita paraikaa testataan elävillä ihmisillä. Liikaa hyvinvointia luomassa pahoinvointia on outo kuvio.

Voimme myös miettiä, mikä on todellisuuden rakentamisessa todella uutta, onko kyse vain vallasta, propagandasta, kuvitelmista pitkään elämisestä, mukavuudenhalusta ja uutuudenviehätyksestä ja koska voimme eli mahdollisuuksien rajattomuudesta, teknologian vauhdinhurmasta ja mietin, kuinka jotakin todella uutta syntyy? Ideat ovat olleet kauan olemassa, teknologia toteuttaa ne vasta nyt, some saa ideat ja asiat leviämään hetkessä, uutuus on uutta ehkä päivän.

Miksi uskoa valhe todeksi ja ennen kaikkea, miksi valhe on helpompi hyväksyä? Se voi olla mitä tahansa, totuus luultavasti löytyy joskus, mutta minkälainen? Ihmisen mieli ja halu hallita muita on voimakas. Kun vastaanväittäjistä ei edelleenkään pidetä, kun on tarpeeksi voimakas halu olla oikeassa, vaikka olisi väärässä, kriitikon arvo voi nousta, kun ihmiskokeen lopullinen tulos näkyy muillekin. Kuten millaisia alistussuhteet todella ovat ja millainen orjuuttaja löytyy nurkan takaa ja mikä on arvokasta, on kuinka paljon hyötyä mistäkin irtoaa.

Tarkoitus on saada todellisuus muuttumaan epätodellisen kaltaiseksi, jossa jopa historiallinen fakta muuttuu epäilyn alaiseksi ja toiseksi, sellaiseksi, joka on se haluttu todellisuuden muoto, asioiden laita, et voi enää uskoa edes itseäsi tai mitä asiantuntija sanoo. Usko tätä vihan mylvintää, kuten on holokaustin kieltäjien tapa esittää asiansa. Se on niin vahva harhaisuuden ja kieltämisen muoto, että sitä itsessään on vaikea uskoa todeksi. Ajatus on, ettei oma ryhmä ei voi tehdä mitään holokaustin kaltaista, mutta silti viha juutalaisia kohtaan on konkreettista ja hyvin väkivaltaista. Oma paremmuus halutaan näin uskoa, siinä määrin, että se voi muuttaa historiankirjoituksen ja Holocaustin väittää valheeksi, maailman parhaiten dokumentoidun kansanmurhan, jonka natsit itse dokumentoivat.

Vastaansanomisesta rangaistaan ja pyritään esittämään todisteita, että historia on sepitettä, väittämällä valehtelijoiksi niin juutalaiset, biologit kuin historioitsijat. Aggressio on voimakas todellisuuden muuntaja, suorastaan lyömätön. Pakottamalla todellisuus muuttumaan halutun kaltaiseksi, uhkaamalla monin tavoin, todellisuus saattaa muuttua. Joillekin lähihistoria on jo niin kaukana, että sitä on vaikea uskoa todeksi, kuten eräs kommentoija sanoi, että toisen maailmansodan aikaan ei oltu vielä keksitty niin massiivista tapaa tuhota lyhyessä ajassa niin paljon ihmisiä, paitsi Neuvostoliitossa.

Muuta väittävät ovat kiimassa ja huoria, todellisuutta ei ole sellaisena enää eli voi kysyä, millaisessa todellisen muokkauksessa elämme ja mihin on uskottava, ollakseen hyvä ihminen? Mihin voi enää uskoa? Entä minkälainen todellisen kieltäminen on käynnissä? Lause, voit olla mitä tahansa, on melkein totta, on osattava pelata peliä, on inhottava heitä ja heitä, jotka eivät jaa samaa todellisuutta, mielipiteitä tai samoja harhoja. Tunteet ovat hauraita, tunteet määräävät, kun olemme näin vakavasti tunteita suojelevia eli niiden vallassa, en tiedä, voiko sellaisesta seurata mitään hyvää.

Woke sanana liittyy heräämiseen. Mistä woke-soturi on herännyt vai herätteleekö soturi muita todellisuuden pahasta unesta, väärästä kehosta, vääristä ajatuksista, väärästä tiedosta?Jostakin vanhasta todellisuudesta uuteen oletettuun parempaan? Emmekö olekaan menossa dystopiaan? Kaikki merkit viittaavat siihen suuntaan.

Kysymys lienee, kenen luomasta todellisuudesta ja paremmasta puhumme ja miten todellisuutta luodaan? Miten ja miksi joku toinen luo todellisuuden? Miten tällainen valta-asema saavutetaan? Kenen todellisuuden koemme, milloin todellisuus on omaamme, milloin jaettua ja miten vaikutamme toisten kuvaan todellisuudesta oman kokemuksen kautta, puhumattakaan, kuinka vaikutamme muiden ihmisiksi olettamiemme todellisuuteen/ todellisuuksiin ja mitä tiedämme, mikä on oikeaa tietoa, mitä on mahdollista tietää, miten tieto vaikuttaa ymmärrykseemme todellisesta? Tai että kiellämme sen, mikä tiedon pohjalta koetaan todelliseksi? Väkivalta ja massa vaikuttaisivat olevan vaikuttavia keinoja. Todellisuus taitaa sittenkin olla tunteilla aistittavissa, kipu ehkä voimakkaimpana.

On oletettava, koska emme tiedä toisten todellisuuksista, mikä sinänsä on oikea suhtautumistapa, koska emme tiedä, joten oletamme, luulemme, olemme ennakkoluuloisia ja pidämme luulojamme tosina, kunnes ne todistetaan vääriksi, on olemassa totuuksia ja faktoja, joita ihminen ei pysty muuttamaan. Sitäkään eivät kaikki usko, vaan ihminen vaillinaisuudessaan on omnipotentti, kaikkivoipa. Hyvin ristiriitaista. Arvausleikin kaltainen kuka teki sen ja sen terrori-iskun ja miksi, on meneillään.

How do you apply your idea of the real? And why is it yours? Where do your ideas come from and do you think we are in a collective mass psychosis? How vulnerable do you feel and how does it impact your life?

Eli kuinka sovellat käsitystäsi todellisesta maailmassa, todellisen ideaa, miksi se on sinun käsityksesi? Mistä ideat tulevat ja muuntuvat ’todelliseksi’ ja miksi se, mitä koemme todelliseksi on todellista? Miten käytetty kieli vaikuttaa todelliseen ja koettuun? Vai onko päinvastoin, että koettu ja todellisuus vaikuttavat kieleen? Onko Suomessa ja Suomea helpompi lähestyä englanniksi?

Todellisuuden hyväksyminen vaatii rehellisyyttä. Todellisuuden näkeminen sellaisena kuin se on, sitä pidetään kylmäverisyytenä ja tunteettomana, ääneen sanomisesta loukkaannutaan. Empatia voi olla tarpeetonta todellisuuden arvioinnissa, mitä totuudellisuuden löytämiseen tulee ja päätöksentekoon eli todellisuus on julma ja kylmä, siksi pakenemme sitä ja pukeudumme maskeihin. Kieltäminen on helpompi tapa, hellempi ja pudotusta ei näe. Ehkä putoamisenkin voi kieltää, koska mitä väliä sillä sitten enää on.

Tosinaiseudesta, jossa tosi on keksitty tunteen ja kuvan naisesta perusteella ja nainen rakennettu muistuttamaan biologista naista. Olemme vielä kaikki biologisia ja sukupuolen tarkoitus on lisääntyminen., joten biologiaa emme pääse pakoon ja valehtele olemattomiin.

Luulen, että tätä on tulossa lisää, koska todellinen/tosi/oikea nainen ei ole enää olemassa. The real woman doesn’t exist, sanoo transnainen. On vain kehoja, jotka esittävät jotakin, mutta ovat real, tosinaisia. Tosi on koetuksella, kun laittaa meikkiä ja mekkoa päälle. Femme n’existe pas, Which is a real alarm clock. Mikä on todellinen herätyskello, koska uutisissa sanottiin työttömyysturvan leikkausten koskevan eniten naisia osa-aikaisissa töissä, joilla on lapsia, niitä jotka tekevät fyysistä työtä, josta maksetaan vähiten. Voiko nainen todella olla näin abstrakti asia? Nainen asiana, jota katsotaan ja arvioidaan ulkonäön kautta, kuinka hyvin hän pysyy kasassa, säilyttää arvokkuutensa, on asia, joka tulee esiin yhtenään. Naisen arvo on vielä eri kuin ihmisarvo, jos naista ei ole, mutta on ihminen ja sukupuolet arvotetaan eri tavoin? Nainen abstraktiona, jonka kuitenkin visuaalisesti tunnistaa ja jota voi imitoida, jotta kuuluu joukkoon, sulautuu oikeisiin naisiin, on mieheltä kummallinen veto. Naisen viehätysvoima on hänen valuuttansa, naiseus on kostyymi, joka rakennetaan yhä keinotekoisemmin, mikä koettelee totuutta, kuten termi tosinainen vertautuu tosimieheen, joka on perinteinen stereotypia ja silti puoleensavetävä.

Hän on todellinen, mutta vaikuttaa satiirilta tyyppinen camp, lienee vaatii varallisuutta ollakseen toteutettavissa? Sellainen minä vihaan ja rakastan häntä yhtä aikaa, hänellä on jotain, mitä moni haluaa ja siksi vihaa ja rakastaa, ei voi lakata katsomasta. (Puhetta keskustelusta tv:ssä Gwyneth Paltrowsta)

Löytyykö luovuus robottien, tekoälyn ja nelipäiväisen työviikon luoman vapaa-ajan kautta? Rahan loppuminen tai koronasulku eivät saaneet aikaan kekseliäisyyttä. Ehkä olemme kadottaneet todellisen kekseliään itsetekevän ihmisen luottamalla valmiiksi annettuun ja odotamme, että meille annetaan, tarjoillaan ruokaa ajatuksille.

Mikä on sinun unelmasi? Juoda niin paljon colaa, että muutut joulupukiksi? Mitä Coca-cola tekee hampaille? Sihisevät juomat ja terveys.

9 helmikuun, 202123 syyskuun, 2021 | Henna Timanttimetsä

Unelmien toteuttaminen on jokaisen velvollisuus itseään kohtaan ja se on myös oikeus, kysymys on, mitä nuo unelmat ovat, kuinka sinne päästään ja onko ajateltava hyötyä ensisijaisesti. Koska ympärillämme on paljon vähättelijöitä, niitä jotka haluavat, ettet pääse sinne minne haluat, on itsenäinen haaveilu, ajattelu ja tekeminen jännittävä tie. Coca-Cola Company on lähtenyt filosofiselle ajatusretkelle nykyihmisen ns. elämättömään elämään, kuin inspiroiden niitä, jotka kokevat elämästään puuttuvan elämän vai onko se elämästä puuttuva minä, henkilö, joka on muuttunut yhä näkymättömämmäksi, koska elämättömyyden ja elämisen ohjeet tuntuvat tulevan ulkopäin kovalla paineella ja kysymys on, mitä sinä olet, todella luot ja teet elämässäsi, jotta voit tehdä vaikutuksen? Vaikuttaminen on asia, johon moni pyrkii. Se tapahtuu usein neuvomalla: tee näin, tulet siksi ja tuoksi. Vaikuttamalla olet vaikuttaja ja moni on tyytymätön moneen asiaan itsessään. Manipuloiminen mainostamalla on vallankäyttöä ja pyrkimys kaiken ja kaikkien samankaltaistamiseen on myös tämän hetkinen trendi eli kaikki mainostavat itseään ja ehkä tuotteita, joita ovat saaneet ilmaiseksi. Kuka ei haluaisi tätä täydellisyyttä mitä jollakin on, mutta olet hyvä sellaisena kuin olet, on erikoisesti ajateltu, jota kukaan ei ajattele, mutta sanoo niin. Voit siis tulla paremmaksi tuotteiden ja brändien avulla, ne tekevät sinusta näkyvän ja katsottavan. Kun istut maisemaan, oletko sittenkin näkymätön?

Täydellinen keskinkertaisuus pyrkimyksenä ja esiteltävänä hyvänä, on ongelmallista. Verrattuna toiseen, jolla on jotakin ihailtavaa kuten hoikka keskivartalo ja iso perse, on esiintymiskulttuurin irvokkainta antia. Aivan kuten mustaihoinen kokee liiallista erilaisuutta ja pelkoa erottautumisesta Suomessa, jossa on hänen mielestään liikaa valkoihoisia ja meidän tulisi olla tästä pahoillamme. Minä en ole, koska en usko samankaltaistamisen tuovan onnea ja olevan täydellisyyttä. Täydellisyyttä ei tavallaan ole. On vain hyvin erilaisia ihmisiä, jotka kipuilevat samankaltaistamisen kulttuurissa ja pyrkivät nukkemaisuuteen ja vaativat erimielisiltä erilaisilta mukautumista käskyttämällä ja jankkaamalla sloganeita huomaamatta miten väsynyttä se on ja jo kääntynyt itseään vastaan.

Kun tarttuu pulloon, on se ajatus ja teko, joka muistuttaa jostakin ja juominen että syöminen ovat tapahtumia, jotka ovat yhtä kuin eläminen ja elämän tapahtumat, jotka vaikuttavat kehossasi ja aivoissasi. Mitä Coca-cola tekee kehossasi? https://www.mtvuutiset.fi/makuja/artikkeli/hurja-vaite-yhden-coca-cola-tolkillisen-vaikutuksista-kehoon-leviaa-netissa-mita-sanovat-asiantuntijat/5245716#gs.sh86dz Kuinka meidän tulee syödä ja juoda jotta elämme ja miten elämme syömällä ja juomalla, kuinka juomisemme ja syömisemme määrittävät elämisen laadun ja millaisissa tapahtumissa että mitä ne kertovat meistä. Cokiksella on edelleen varsin hyvä brändi ja kulutus on kova. Coca-cola Companyn tuotteet päätyvät tyhjinä joko kierrätykseen tai luontoon. Meillä on hyvin erilainen käsitys, mikä on hyvää elämää, mikä vertautuu elämäksi ja mikä kuolemaksi. Helppouteen pyrkiminen pyrkii lieventämään kokemaamme elämän taakkaa, vaikka vain esimerkiksi voimme heittää pois ja unohtaa ja jatkaa eteenpäin murehtimatta. Niitä elämäksi kokemiani asioita on hyvin rajattu määrä ja tämän hetkinen kokemukseni nykyelämästä on, että pystyynkuolemisen määrä ja hinta minkä se maksaa, ei ole sen arvoista eikä sillä ole paljoakaan tarjottavaa. Voin filosofoida, miksi pystyynkuollutta kulttuuria joku pitää elävänä ja mitä nämä säännöt ovat, joilla meitä määritellään eläviksi tai kuolleiksi tai kiinnostaviksi ja ei-kiinnostaviksi ja tulevatko ne populaarikulttuurista, nuorten elämästä, ostamisesta ja myymisestä, mahdollisuuksista joita joko on tai ei ole, kuluttamisen mahdollisuudesta, jonka kautta kaikkien elämää verrataan, helppouden kokemuksesta ja tähän komboon liittyvät syöminen, juominen, matkustaminen, treenaaminen, ihmissuhteet, seksi, työ, harrastukset, kotieläimet, lapset, välineet, laitteet, omistaminen ja koti ja tämän kaiken dokumentointi ja esittely. Joten pähkinänkuoressa nykyihmisen elämän eloon saavat asiat, jotka ovat massiivisesti värikkäämpiä, paremmin dokumentoituja, nähtyjä, jaettuja, isompia kuin sata vuotta sitten ja siihen lisäksi, että nykyihminen kokee jäävänsä osattomaksi helposti ja elävänsä elämätöntä elämää vaikka kaikki perustuu helppouteen, on minulle todellinen itsekkyyden ja itsekeskeisyyden ilmentymä. Ensin kerätään paljon kamaa ja sitten orjallisesti ahdistutaan kun on kerätty paljon kamaa.

Mainoksen katsoja/näkijä/kokija tarttuu kuvan oljenkorteen, jos on onneton eikä elä nyt, koska cola on varsin edullinen ja kaikkien ulottuvilla oleva juoma ja brändi, jolla on lupaus ja kuten useasti on tullut vastaan, taiteilijat juovat viiniä ja se tekee heistä taiteilijoita, viileät tyypit juovat sihiseviä juomia, koska ne ovat kylmiä. Näin yksinkertaista se on. Unelmointi on helppoa, joten jokainen voi siis tarttua toimeen ja toteuttaa ideoitaan. Erottautuminen onkin nykyihmiselle todelllinen tehtävä ja kuka sellaiseen lähtee, voit jäädä ulkopuolelle.

Kuinka pitkälle yhtiön manipulaatio on ajateltu onkin kiinnostava pohdittava ja mitä käsinkirjoitettu osa mainoksessa tarkoittaa, kun emme enää kirjoita käsin eli kynällä ja silti mielenyhtymät autenttisuuteen ja itsenäiseen tekemiseen tulevat kynästä ja autenttisuuteen pyrkiminen on nykyihmisen elämän johtolanka. Coca-Cola on nuorten juoma pääasiallisesti, joten mikäpä tärkeämpää nuorelle, kuin tehdä nyt eikä huomenna ja kutsua sitä elämäksi? Kysymys on hyvin subjektiivisesta kokemuksesta ja kuinka vahvasti asiat koetaan, kuten elämä ja mikä on elämä, millaiseksi sen teet. Tulla jäädyksi ulkopuolelle on paha asia, kokea FOMO ja siitä seuraava tunne, ettet ole mitään, koska et koe samaa, mitä toiset, jotka ovat nyt keskellä jossakin juomassa viiniä. Mikä tuo elämää ihmisen elämään tänä päivänä ja milloin nykyihminen on jumissa, kuten moni tuntee olevansa? Inspiroivat ohjausvideot, jotka kertovat tästä tilasta, jossa moni on, yrittävät ohjata yksilöitä tämän hädän yli, koska ahdistustila on välitön, yleinen ja voimakas. Olemme niin riippuvaisia toisten hyväksynnästä ja siitä, että voimme jakaa villit hetket elettynä elämänä, vaikka ne olisivat hauskanpitotrendi syötettynä lusikalla: näin teet jotta olet suosittu ja et ole kuollut pystyyn ja kun se puuttuu, olet pulassa? On hyvin nykyaikaista ajatella olevansa jumissa työelämässä, lasten kanssa, lainojensa kanssa jne. ja jokaisella tulisi olla mahdollisuus aina uuteen mahdollisuuteen ja avaukseen elämässä. Tämä on kilpailu jossa voitetaan ja hävitään, joten ei ole mikään ihme, että moni kokee häviävänsä ja niin tulee tapahtumaan suuressa mittakaavassa. Onneksi on Coca-Cola. Juomisen viehätys ja hauskuus, että viesti siinä on nimenomaan kuvallisesti ja kulttuurillisesti olennaista ihmiselle, juomme maljoja, juomme onnen tuottamiseksi, terveydeksi, piristykseksi, janoon, tylsyyteen ja pahaan oloon jotta tulisi toisenlainen fiilis.

Pitää elämää tarkoitti lapsena riehumista ja meluamista yli aikuisten sietorajojen. Se tuli mieleen elämisestä nyt, tässä hetkessä, ettei tuo hetki mene hukkaan, dokumentoin sen ja silti se voi olla lähes turha, koska dokumentoinnin määrä on tähtitieteellinen ja olen vain yksi ihminen eli tunnen myös voimattomuutta ja että hukun massaan ja toisaalta en. Mitä teemme kaiken dokumentoinnilla, todistamme jotakin tärkeää, kuten että osaamme valokuvata ja saamme puhelimella aikaan ammattimaisia otoksia eli katso miten hyvä minä olen?

Moraalisaarna, sarja lähiöpenkkejä, joille puskista keräsin roskia ja laitoin esille/Moral Sermon, series of benches and collected garbage tidily put on display, 2015

Miten nykyään paljas perse on vähemmän ihmetystä herättävä kuin paljaat rinnat? Rinnat ovat henkilökohtaisemmat?

24 tammikuun, 2020 | Henna Timanttimetsä

Perse

Persettä pohdiskellessani, mietin nykyistä suhdettamme kehoihin ja etenkin naisen kehoon. Taiteessa alaston keho on perusyksikkö, mutta harvoin sielläkään hyvin erilaisia kehoja tulee vastaan, ehkä nykyään enemmän kuitenkin, kun puhutaan kehopositiivisuudesta, kehojen kauneudesta ja kehon tutkiminen on edelleen kiinnostavaa, voimme muokata itseämme loputtomasti, mutta voimmeko muokata mitä pidämme kauniina ja taiteena, tutkimmeko todella itseämme ja kehitymme vai vain imitoimme ja esiinnymme? Itsensä hyväksyminen on silti, kaikesta positiivisuudesta huolimatta, tänä päivänä todella haasteellista, juuri ehkä itsensäpaljastajien ja menestymisenpakon johdosta, nimenomaan netissä tapahtuvana jonakin jatkuvana itsensä ja toisten tarkkailuna.

Itsensäpaljastaminen on halun osoitus, bisnes ja keho on joku ihminen, kenties taideteos, joka on muokattu ruokavaliolla, treenillä ja leikkauksilla tai ihan sellainen kuin sattuu olemaan, sen kuvaamista ja dokumentointia. Se, miksi haluamme olla kuvassa paljaina, miksi kuvaamme itseämme ja paljastamme mahdollisimman paljon, on minulle vielä hiukan arvoituksellinen asia, mutta exhibitionismi ja huomiohakuisuus lienevät päällimmäisinä ja halu näyttää stereotyyppisen kauniilta on pakkomielteistä. On vaikea tulla huomatuksi lahjakkuudellaan, etenkin kun on nainen ja jokaisen on pakko pärjätä, kuuluisuus ja tunnettuus on ilmeisesti korkein halu, tulla nähdyksi. Pidätkö minusta vai pitäisikö minun olla toisenlainen, on outo ajatus juuri kehon kautta. Paljaat rinnat huomataan, sen ovat feministitkin todenneet. Median huomion saa välittömästi. Onko se sitten naisten vika tai vika ylipäänsä? Olemme kehomme, osiemme summa ja meidät arvioidaan ulkonäkömme kautta, aina ja aina on joku vialla. Rintojen suurennusleikkausten määrästä päätellen voisi kuvitella, että emme olisi kovin kummissamme rinnoista ja nänneistä. Olen ihmeissäni, miksi pullistumat, väljä kaula-aukko ja rintojen välin esittely ei väräytä kenenkään hälytyskelloja, mutta nänni tekee sen? Onko nänni traumatisoiva? Se on se kohta, joka laitetaan lapsen suuhun ja jota voi muutenkin nuoleskella. Nänni on kuin sormenpää, joka osoittaa puseronkin läpi. Katse kiinnittyy siihen melko välittömästi, että ne voi teipillä peittää ja jopa täytyy.

Alastomuus herättää närää ja kummallista kaksoisstandardia, jossa silkka pehmoporno on ihan ok, jos se tapahtuu salilla. Taiteena alastomuus on edelleen outoa selkeästi. Maalauksena menettelee, valokuvana hmm, performanssina menee jo yli. Katsomme alastomia kehoja TV:ssä, se ei häiritse ketään, eivät seksikohtaukset, se on viihdettä, kun meillä ei ole henkilökohtaista kontaktia esiintyvään ihmiseen, se on vaan joku. Riippuuko taas kuka tekee ja kuka katsoja on? En tiedä. Naisen alastomuus on huoraamista, häpeällistä, mies voi lähettää kuvan kullistaan ja se on viihdettä, sille miehelle. Milloin keho ja mitä kehollaan tekee, traumatisoi? Mitä et halua nähdä?

Kun asettuu katsottavaksi alastomana, ottaa ison riskin. Taiteilijana voin sen ottaa, koska reaktio on kiinnostava, siis joko pelottava tai että pornoesityskö tämä. Teenkö taidetta vai olenko aktivisti, imitoinko jotakin? Itseäni kiinnostaa omituisuus, hyökkäävyys, banaalius, vanhanaikaiset tavat katsoa alastonta ja nykyaikainen kehokuvien tulva, pakkomielteisyys kehoa kohtaan, mihin huomio kiinnittyy: nänneihin, läskeihin, muotoihin, ikään ja mitä vielä, onko alaston keho aina seksuaalinen ja miten pakkomielteinen suhde meillä on seksiin? Kun keho on työkalu, on ajatus seksistä myös työkalun asteella, ei henkilökohtainen eikä häpeällinen. Keho on selkeästi kriisissä, sen näkee TV-ohjelmien laadusta, joka on myös kriisissä. Parantavatko paljaat tissit maailman?

Persekulttuuri

30 toukokuun, 201830 toukokuun, 2018 | Henna Timanttimetsä

Kun takamus nousee ilmiöksi, tätä ihmisen osaa korostetaan, muokataan, katsotaan, halutaan, vertaillaan, kuvataan, esitellään, arvioidaan armottomasti ja suoraan. Kamera kummallisesti katsoo etenkin naisten ruumiinosia. Kertonee siitä että kameramiehet ovat miehiä ja että mediastrategia on pinnallinen, huomiohakuinen ja seksistinen. Naistenlehdet tekevät samaa, tekijöinä naisia? Naisia ja miehiä kiinnostaa miltä nainen näyttää. Ihminen voidaan tuntea sinä henkilönä jolla on isot pakarat, jolla on isot rinnat, joka on seksikäs, jota haluaisi panna tai jolta halutaan näyttää. Kenenköhän kanssa se on? Mikä on hänen seksuaalinen suuntautuminensa? Kuinka muuten perseestä puhutaan, kuin että ihminen alkaa tai jatkuu tästä kehon kohdasta? Että onkohan sillä hyvä istua? Armottomuus on monasti henkilökohtainen tragedia, se että ihminen nähdään vain kehona, jota halutaan, hyljeksitään ja tuijotetaan, josta puhutaan vain tänä kehona. Haluttavana kehona, jota kenties ’rakastetaan’ ruumiina, kuvana, mielikuvana, jonka voi ostaa, haaveilla ja pidellä. Julmaa huvia, normaalia ja jokapäiväistä, siis humaania ja rakkaudetonta pikaisuutta. Kehon ’puutteellisuudet’ otetaan raskaasti, etenkin jos siitä seuraa stigma, erilaisuuden ja huonommuuden kokemus ja ulkopuolelle jättäminen, että ihminen on kiinnostava ulkonäkönsä kautta ja takia. Kummastakin voi seurata stigma: olet joka liian hyvännäköinen tai vain ruma. Jos olet niin pantavannäköinen, että sinut ajatellaan huorana, sinusta siis tehdään ruma, koska seksi ja seksikkyys on rumaa, vaarallista, olet poisheitettävä, olet ulkopuolinen ja likainen. Jokin mikä on visuaalisesti liiallista, on ihmisille vaikea pala, halveksunta ja vallankäytön tilaisuus on siinä. Lihallisuus on yhtäaikaisesti helppo ja vaikea, siinä sen kutkuttavuus ja inho. Emme voi olla kuin eläimet, mutta se on kivaa ja helppoa. Katseenalaisena oleminen tekee naisesta heikon ja haavoittuvaisen. Jotta olisimme vahvoja, vahvistamme lihaksiamme ja kasvatamme kestävyyttämme kehon kautta. Kehona nainen on yksin.

Olla haluttava rinnastetaan johonkin parhaaseen mahdolliseen, mutta silti huoraan ja paheeseen, villiyteen, johon yhtyä hetkeksi. Olla haluttava oikealla tavalla, on edelleen kyse kontrollista ja vapauden puutteesta, jolla voi alistaa, rahastaa ja saada näkyvyyttä eli voi brändätä itsensä ja jonkun toisen kehon kautta. Ristiriitaisesti ulkonäön muokkaaminen nähdään persoonan jatkeena, jonka on oltava tiettyjen normien mukainen. Tuo siis hyvänolontunteen kun joku sanoo, että sulla on hyvä perse. Hyvä perse? Se miten kehonosat jatkavat persoonaa, kertovat persoonasta, onkin kiinnostavaa ja tätä kuvaa voi manipuloida, lopulta ihmisestä ei varsinaisesti tiedä, mutta luulee tietävänsä. Kuvittelu on siis a ja o.

Joillekin tämä on tärkeää, että on hyvä perse ja ryntäät. Rintoja ei kuitenkaan ääneen arvioida. Se on arempi aihe. Yhdysvalloissa rinta-persekulttuuri on valtavan suosittu. Kokonaiset rinnat näkyvillä on liikaa, kuten myös alastomuus on skandaali, mutta rintaväli ja eteentyönnetty rintojen pullistuma on ok ja että ne eivät ole oikeat. Olemme hyvin turhamaisia, voisiko tästä päätellä? Kuten myös siitä kuinka pikaisesti katseella teemme valintoja ja päätelmiä, kertoo ajattelun laiskuudesta ja turhamaisuudesta. Olemme arkoja arvostelulle, tekopyhiä että ahdasmielisiä. Ajattelemme seksin kautta, olemme ihmisiä seksin kautta, kenties hengettömiä mutta elossa oudosti. Nännit jotka näkyvät iltapuvun läpi aiheuttavat lööpit, äiti joka syöttää lastansa rinnoillaan julkisesti, on liikaa katsottavaa, silti haluamme suojella syntymätöntä lasta. Kehokulttuuri koskee miehiä ja naisia. Milloin voi olla tyytyväinen omaan kehoonsa ja ulkonäköönsä? Onko sellaista tilaa? Mistä tyytyväisyys tulee ja kuka sen antaa? Asettaako rajat itse vai asettaako ne ympäristö? Veikkaan viimeistä vaihtoehtoa. Paine on järkyttävä ja siitä puhutaan, saamatta tilanteeseen suurta muutosta. Lehdistö ei auta asiaa, päinvastoin pitää luutunutta katseenkulttuuria yllä skandalisoimalla etenkin naisen kehon. Olemme kuvallisuuden ja haluamisen orjia, meitä katsotaan ja arvioidaan. Se miten naisista puhutaan mediassa on ajatuksissamme. Se on ilmeisen luonnollista, julmuus ja katsominen. Miten paljon voimme hallita omaa haluamme miellyttää ja olla esillä ja miten arvioimme, mitä sanomme ja kenen kehoilla leikimme? Kehokiinnostus on lapsellisella tasolla, johon liittyy huvittuneisuus, naureskelu, huumori ja ikuinen seksismi, luonnollisuuden vaikeus ja järkyttävyys.

Huonoa itsetuntoa pönkitetään olemalla esillä kehoina, vartalon piiskaamisella ja kehittämisellä, joka on jonkunlaista itseinhoa ja ajattelua ulkoisesta paremmasta joka on saatava. Lihakset tuovat lisäarvoa, itsetuntoa, seksiä, vahvuutta, paremmuuden tuntoa ja ilmeisesti iloa. Haemme silti hyvää ihmisyyttä. Itselle ja toisille ollaan hyvin armottomia ja monet ovat valmiita tekemään epätoivoisilta vaikuttavia tekoja, jotta katseet jotka saamme ovat hyväksyviä ja hauskalla tavalla flirttailevia, eivät syyttäviä, mutta katsokaa minua, kehukaa minua. Parhaan perseen omistajat ovat julkkiksia, erityisesti naisia, jotka ovat kultivoineet kehonsa katsottaviksi ja rahaksi. Plastiikkakirurgian mahdollisuus kielletään vaikka kirurgian käyttö voi olla ilmeinen. Halutaan olla luonnollisia ja ikuisia olematta luonnollisia, muutos on meikkiä ja treeniä, työtä, ei helppoutta. Luonnollisuuden aikaansaaminen keinotekoisesti on kiinnostava tapa ajatella. Se on luonnollisuuden inhoamista. Hän on syntynyt kauniiksi, mutta joutuu tekemään paljon töitä pysyäkseen kauniina tai ollakseen kaunis siis katseenkestävä, sellainen jossa katse viipyilee, ihailee, jumaloi ja ihmettelee kuinka. On oltava tuore, uusi tuote jatkuvasti ja enemmän.

Huomiohuoraaminen tapahtuu herättämällä huomio, olemalla esillä joka paikassa, oikeassa paikassa. Mikä herättää ihmisen huomion? Se mitä hän haluaa ja/tai pelkää, mitä kavahdetaan ja hämmästellään: onpas iso perse, onpas kova ääni. (Yläosattomat feministit saavat huomattavasti enemmän huomiota kuin vaatteet päällä.) Yleensä takamusta katsotaan vaivihkaa, niin ettei pyllyn omistaja huomaa eikä hänelle ehkä sanota mitään, voidaan kommentoida kavereiden kesken, katsoitko, näitkö. Nykyään takapuoli kuvataan hiukan kierteisessä asennossa puhelin toisessa kädessä peilistä. Kiinnostavasti alastomuus on silti edelleen tabu. Hyvä perse, jonka eteen on nähty vaivaa on selluliititon, muhkeasti ulkoneva, naisellinen, kiinteä osa ja korostaa kapeaa vyötäröä ja kiinteitä reisiä, joissa ei myöskään ihanteen mukaisesti saa olla näkyvää ihraa. Tämä muotoilu on työn tulos joka asetetaan katsottavaksi. Tätä aikaa edeltävä yhtä voimakkaasti naisen kehon esiintuova muoti oli turnyyri 1870-1890. Turnyyri oli naisen alushameen osa, krinoliinia käytännöllisempi laite, joka tuki naisen mekon kangasta ja sai aikaan korsetin kanssa ampiaisvartaloilluusion. Ajatuksena ei lienee kuitenkaan ollut että naisella oikeasti on valtava perse. Käytän alatyylistä ahterin kutsumanimeä tehdäkseni selväksi kuinka alatyylinen naisen vartaloon kohdistuva katse, hallinta, pakottaminen ja paine on. Palastelemme kehomme, poistamme ylimääräisen ja yritämme päästä tavoitteisiin joissa rima on kuva, josta on vaikea saada silmiään irti.

Naisen ideaali on tällä hetkellä hyvin kapea vyötärö, täysin vailla ylimääräistä makkaraa, lihaksikas työn tulos ja mielellään liitettynä mahdollisen suureen takamukseen, joka on kiinteä ja pullea, siis ei aivan pullataikina, mutta muotoiltu ja esillä. Samoin kuin aiemmin, ne joilla on varaa ja aikaa vaalia ulkonäköään tekevät niin, että on kuvauksellinen, ihanteellinen ja katsottavissa. Olemme kauniita kun meille niin sanotaan ja ulkonäkö on hauska muotoiltava, kun teemme sen omasta tahdosta. Ulkonäkö on kuin harrastus, jonka ylläpito maksaa, samalla kerromme omasta arvo- ja ajatusmaailmasta, hallinnan asteesta ja tarpeesta, tarpeistamme, tavoitteistamme ja haaveistamme. Mistä takamustansa esittelevä haaveilee ja tarvitsee? Onko se helppo tulonlähde ja tarpeellinen syy huomioon? Mitä takamuksella luomme ja saamme aikaiseksi? Seksi ja porno kiinnostavat niin suuressa mittakaavassa ja loputtomasti, että kun omistaa seksikkään kehon, sillä kerää katseita aivan kuten eläisimme pornossa. Turnyyrissä ei varsinaisesti ollut kyse pakaroista, vaan kankaan asettelusta ja kokonaisuudesta, ryhdikkyydestä, hallinnasta ja tekemisen mahdottomaksi tekemisestä, poseerauksesta, naisen kuvasta. Kaikenlainen tekeminen on ollut erittäin hankalaa ja vaarallista kyseisessä vaatteessa. Vaarallisuus oli fyysistä ja henkistä, kuten normista poikkeaminen. Tarve näyttää kunnioitettavalta, herraskaiselta ja arvokkaalta oli ihanne, painotus oli luokkatietoista ja pakottavaa. Naisen kehon väkivaltainen hallinta, paikan tietäminen ja hänen itsehillintänsä ovat olleet tärkeitä hyveitä, kiistämättömiä. Protestoiminen on ollut hulluutta, rumuutta ja hankaluutta. Hyvän naisen ajatus on ollut ettei hän kykene muuhun kuin miellyttämiseen. http://historianet.fi/kulttuuri/hamemuoti-tappoi-tuhansia-naisia

Hallintaa ja miellyttämistä tarvitaan edelleen kun kyseessä on vartalo. Tähän annetaan ohjeita. Mikään ei saa roikkua tai tursuta hallitsemattomasti, ainoastaan sopivasti in-your-face-tyyliin. Tuhannet haluavat kertoa netissä ja ohjeistaa kuinka päästä samoihin tuloksiin mihin he ovat itse yltäneet. Keho on saavutus, mikä on palkinto? On kyse terveysihanteista, kuinka pysyä terveenä ja kauniina, sinänsä hyvä tavoite. Vartalo on viesti omasta asenteesta, joka voi olla voittajan asenne olympiakisoissa. Miten puhdasta tai likaista peliä urheilu on, tiedämme vastauksen, mutta silti katsomme kisoja. Voittaja on haluttu katsottava ja jäljitelty, hän uhkuu voimaa ja tekemisen iloa. Paljastaminen on nykyään aivan eri luokkaa kuin yli sata vuotta sitten, mikä on hämmentävän suoran seksuaalinen ja himokkuuteen viittaava, pornahtava, seksistinen ja seksiä ihannoiva muoti, terveellisyyden ja dekadenssin sekoitus jossa vapautta on ajatella, että tekee tätä itselleen, ollakseen tyytyväinen siihen miltä näyttää ja mitä on saavuttanut. Saavutus on että on päässyt ideaalivartalomuottiin, että mahtuu siihen. Vapautta ja terveyttä on siis tulla hyväksytyksi ja pidetyksi sellaisena minä muut mielellään vartalon haluavat, miten haluavat. Paljastaminen on rohkeaa ja kiinnostus seksiin on ilmeinen, vaikka seksistä ääneen puhuminen ja esimerkiksi rintojen kokonaan paljastaminen on edelleen hätkähdyttävää ja liikaa. Persereiän näyttäminen on vulgääriä, kiinnostuksemme on lihaksissa ja rasvassa, kuinka ne ovat, minkä muotoiset, kuinka paljon ja mitä on täytynyt tehdä saadakseen sellaiset. Kun joku paljastaa enemmän kuin toiset, sitä katsotaan kuvasta joka kenties rikkoo internetin. Jotakin siis edelleen häpeilemme ja on ihmisen osia jotka eivät kestä katsetta ja ovat joko irvokkaita tai niin yksityisiä, ettei niitä tohdi näyttää. Mitä takapuoli nyt merkitsee muuta kuin kuuluisuutta, ultrafeminiinisyyttä, miten pitkälle voi mennä ja houkutusta, missä menevät rajat ja mitä on vapaus? Ihmisen/naisen takapuoli joka on korostetusti esillä, katsottavana, arvosteltava, ihailtavana, vertailtavissa ja tavoiteltavissa, että on olemassa ihanne takapuoli jonka näkee peilistä.