The Brutalist. (2024) Mikä on kauneuden kova ydin?

Pahimmin orjuutettuja ovat he, jotka kuvittelevat olevansa vapaita, ajatteli Goethe.

Todellisuus, kun saapuu pakolaisena Amerikkaan, saa 25 dollaria bussimatkaan. Tie vie minne lie, kodittomien yömajaan ja ruokajonoon. Tulijoita on paljon ja he luovat uuden maailman. Kiputila, mistä ihmiset nousevat, on järkyttävä. Vapaudenpatsas on laivasta katsottuna väärinpäin tai sitten ihmiset ovat. Se on pilvistä taivasta vasten taiteellinen, jylhä ja vapaakin. Onko täällä jo tuttuja ja voiko heiltä saada yösijan? Toivottavasti. Naisia yössä seinien vieret kukkii. Se on ratkaisu, kuinka saada nopeasti rahaa ja kuinka unohtaa. Nopeasti rakkautta, iloa ja unohdusta. Mitä tehdä muuta kuin nojailla seiniin, ehkä tanssia, kuunnella musiikkia.

Tiellä eteneminen toimii alkutekstien massan painolla, Bauhaus valloittaa maailmaa. The enigma of arrival into the unknown future, mikä on Bauhausin muotokieli, kuinka kuvailla se ymmärrettävästi tai tuoda se tuotteena amerikkalaiselle markkinalle, jossa eurooppalainen modernismi voi olla liikaa tavalliselle kuluttajalle. Onko tuoli asia, jolla istutaan vai jotain muuta? Mitä on sisustus muuta kuin esiteteltävä asia, mitä sisustus kertoo ihmisestä? Mitä pitäisi kertoa ja kenelle? On rikkaiden tehtävä näyttää tietä ja muut seuraavat. He tekevät valinnat muiden puolesta.

Päätetään Israelin valtion perustamisesta: YK:n tunnustamana juutalaisten oikeus omaan valtioon on peruuttamaton. Juutalaiset päättävät itse omasta kohtalostaan, kuten mikä tahansa muukin kansa omassa itsenäisessä valtiossaan. YK julistaa 1947, itsenäinen valtio julistetaan 1948. Tähtisadetta ja tupakointia. Piirretään talo ja uusia huonekaluja. Uudenlainen muotokieli haastaa silmää, uusi maailma on toiveikas, uudet rajat, eikä koskaan enää. Mennään eteenpäin. Tien kuvaaminen kertoo tästä tarpeesta.

Itse osaan arvostaa, että kurlaamalla tehdään taustamusiikkia. Muutenkin äänimaisema tukee Lászlóa ja pientä ihmistä suurissa rattaissa. Arvostan, kuinka elokuva nostaa juutalaisen älyn ja kestävyyden uuden maailman perustaksi, varmaan siksi, koska se on fakta, mitä jotkut eivät halua tunnustaa. Tosin mesenaattiakin tarvitaan. Juutalaisuus ja siihen liittyvät haavat eivät helposti umpeudu, jos koskaan. Trauma on valtava ja jatkuva, ehkä se vertautuu arkkitehtuuriin, siihen mitä László ajattelee arkkitehtuurista, se on pysyvää. Tätä traumaa on myös tehty vuosisatoja, kuin katedraalia, eikä se ole vieläkään valmis. Israel tosin on saanut tarpeekseen. Niin minäkin olisin.

Hellyyttä etsitään sieltä, mistä sitä sattuu löytymään. Hyvin vähän on mikään muuttunut. Tendenssi on ajatella, kun ulkoinen muuttuu, ihminenkin muuttuu. Jos ei ole rahaa, arkkitehtikin voi lapioida hiiltä ja rakentaa siltaa kuten kukatahansa mies. Vanhat pornoelokuvat teatterissa ovat vertaansa vailla oleva pakopaikka, joita Làszlò Tóth käy katsomassa. Raksalta rikkaiden seuraan on pitkä matka. Onnekseen hän suunnitteli rikkaalle miehelle kirjaston, mistä hänen uransa arkkitehtina voi jatkua. Se tosin vaatii median ja kriitikon arvostelun arvostetussa lehdessä ja katsomista Lászlon pinnan alle. Kuka on tämä vaatimaton mies, joka ei suostu kerjäläiseksi? Kuinka paljon on hän valmis nielemään? Tavanomaiselta vaikuttava kulkija on arkkitehtina edelläkävijä. Juutalaisuus tosin on Amerikassakin tunteita herättävä asia: heitä ei haluta, sanoo Tóth. Lahjakas juutalainen, jolla on annettavaa maailmalle, miksi ihmeessä tällainen kohtelu? Kysymys on, ottaako maailma vastaan? Mikä on se prosessi, että maailma aukenee? Kuinka vastata brutaalin julmalle maailmalle ja omahyväiselle ihmiselle, muuten kuin nöyrtymällä? Siinä on juutalaista viisautta, mikä ei avaudu amerikkalaiselle ja toisaalta, amerikkalainen röyhkeys vie eteenpäin, ei nöyristely. Mitä uudelle maailmalle antaisi, muuta kuin itsensä? Kuinka saada toinen näkemään se, minkä itse näkee ja on kokenut? Ja mikä on kauneuden ydin? Natsitkin arvostivat taidetta ja kauneutta. Ne olivat ylevöittäviä ja uskoon liittyviä asioita. Tärkeää oli millaista ihmistä ylevöitettiin, tarkka rajaus ruman ja kauniin välillä, hyvän ja pahan. Kuinka paha asia oikeutetaan, jotta maailma muutetaan halutunlaiseksi.

The Brutalist on jakanut mielipiteet. Onko elokuva samanlaista kulutustavaraa kuin arkkitehtuuri, tai mikä tahansa nyt? Pitää tai ei, onko muita ajatuksia siitä, mitä näkee ja mitä väliä sillä on? Kuinka rakennus on merkityksellinen yhteisölle? Entä elokuva? Onko raha se, mikä tekee merkityksen? Vai kenet tuntee? Mitä on edistys, kuinka päästä yli traditioista ja olla astumatta varpaille? Mikä merkitys konfliktilla on edistykselle ja sellaisilla, jotka eivät tee taiteessa kompromisseja? Se on iso. Kuka uskaltaa olla muuta kuin perässäkulkija?

Yli kolmetuntinen elokuva on vaativa katsottava ja siihen mahtuu paljon ajatuksia selviytymisestä. Yhden miehen matka Euroopasta Amerikkaan rikkaan miehen sohvalle keskustelemaan tulevaisuuden mahdollisuuksista. Adrian Brody on loistava Lászlò Tőth. Hän on kuin jatko-osa Pianistille. Pianomusiikki soikin rikkaan miehen juhlissa, kun nautitaan juomia ja poltetaan tupakkaa. Tóth on hiukan vaivaantunut. Rikkaalla miehellä on paljon ideoita ja intoa. Vastaus kysymykseen, miksi arkkitehtuuri? Tóth vastaa, hänen suunnitelmansa on suunniteltu kestämään ja sodan jälkeenkin ne ovat pystyssä, mutta arkkitehtikin on täysin toimeksiantajansa käskytettävä. Kuinka sattumanvaraista kaikki on ja hän on tässä, koska oli pakko lähteä. Unkariksi luetut kirjeet vaimolle ovat yhteys johonkin omaan ja Amerikan yhteys Eurooppaan. Monikielisyys tuo niinikään syvyyttä aiheeseen. Eri kulttuurien erojen ymmärtäminen on yhtä suuri konflikti kuin muotokielien ja materiaalien yllätyksellisyys ja uutuus. Rakentamisessakaan konflikteilta ei voi välttyä. Miksi betonia eikä marmoria kappeliin? Miksi kauniista yritetään tehdä rumaa? Mikä on mahdollista? Tóth ja hänen mesenaattinsa haluavat luoda yhteisölle paikan hartaudelle. Luovan keskuksen, joka sanoo, olen uusi ja olen osa jotakin uutta.

Tóth ei katsele hyvällä minkäänlaista nöyryyttämistä enää. Kun Rikas mies heittää häntä kolikolla, hän hitaasti ojentaa rahan takaisin. Oliko se muistutus, ettei Tȯth olisi tässä ilman rikasta miestä, vaan kiillottamassa kenkiä? Tietenkin. Se syö miestä. Elokuvan selkäranka on Lászlón tyyni kaikenkestävä vahvuus. Selviytymisvietti. Kyllä sinä kestät sanoo vaimo. Kipuihin voi ottaa huumeita. Rikas mies ihmettelee, miksi Tóth tekee itsestään niin helpon saaliin ja raiskaa tämän marmorikaivoksessa, kun László on sammumassa. Kuka luulet olevasi, kysyy rikas mies. Nöyryytys on totaalinen. “You are just a lady of the night.” sanoo rikas mies. Laulu sanoo, that’s what you are. You are my destiny. Miehet poistuvat aamulla marmorikaivoksesta, orjuuttaja ja orja. Kaivoksen historia on orjien ja orjuuttajien historiaa. Betonikappeli nousee työläisten voimin ja muistuttaa sisältä Italiasta, ulkoa natsien betonibunkkerista. https://t.be/GdRXPAHIEW4?si=QDc8mlxpUlqg7f_L traileri

Piirros dick picistä, 2017, Henna Timanttimetsä

Kulli on tässäkin elokuvassa isossa osassa.

David Cronenbergin Crimes of the Future (2022)

A search for new form, akryyli, 50•35cm, 2025 Henna Timanttimetsä

Kiinnostavasti kirurgiasta on tullut taidetta ja jokainen haluaa olla performanssitaiteilija tai taideteos. “Kirurgia on seksiä, vai mitä? Pitääkö seksi korvata?” on kysymys ja miksi niin, miten? Onko seksi tulevaisuudessa passé ja luonnollisuus sen mukana? Taas yksi voitto taiteelle, sanoo taideteos, kun leikkausoperaatioperformanssin katsoja haluaa tulla leikellyksi yleisön edessä. Taiteilija janoaa kipua, on statement, joka jää pohdituttamaan, yhdyntäseksin jälkeinen maailma löytää nautinnon kivusta. Päästä syvälle ihmisen sisään ja koskettaa. Kivun kautta tunnetaan mielihyvää, mikä on pitkälle vietyä perversiota ja psykologiset syyt kivun ja nautinnon yhteydestä ovat loputtoman kiinnostavia. Ehkä siksi elokuva alkaa, kun äiti murhaa lapsensa, jota hän kutsuu olennoksi. Lapsi on uudenlainen ihminen, kehittelyn tulos, joka voi syödä muovia. Roskapönttöä syövä lapsi on äidille liikaa. Kaikki eivät pysty mukautumaan muuttuvaan ihmiseen, olentoon. Inho syö äitiä. https://youtu.be/v_bbLcJAHEo?si=K6zXw7hTe1XZ3Zxq

Hereillä katsellaan ja nautitaan, kun veitsi uppoaa lihaan. Päivä ei paista ja pimeässä tapahtuu salaperäisiä asioita. Äidin murhaaman lapsen ruumis avataan taideteoksena yleisön edessä. Teko ja alaston kuollut lapsi herättävät valtavasti tunteita, pohdintaa moraalista, tunteista lasta kohtaan ja kysymyksen, oliko niitä. Silti ihmiset tuntevat syvästi taiteen kautta ja taidetta ovat ihmiset aistittavina aistivina kohteina. Ihmiset esittävät tunteita oudoksi muuttuneessa, mutta hiukan tutunoloisessa maailmassa. Taiteen tekemisen tapa uppoutua prosesseihin kuin taivaallisessa tilassa erossa tavallisesta ja tämä ylellisyys on parempi tapa elää, omiin ajatuksiinsa ja mieltymyksiinsä kiintyneinä. Mikä on taidetta, kuinka teknologia ja ihmisen keho muuntuvat ready-made evoluutiossa, jossa syvyyttä ja merkityksellistä on upota lihaan? Ready-made ehkä siksi, että se viittaa elämästä taiteena ja ihminen kuvittelee kehittyvänsä tekemällä evoluution aktiivisesti itse itselleen.

Sinänsä leikkausteatteri on paluuta vanhaan. Yleisö on aiemmin historiassa voinut katsella kirurgisia toimenpiteitä ja ruumiinavauksia, taiteilijat ovat leikelleet ja maalanneet kuvia ruumiista, usein teloitetuista ihmisistä. Elämän ja kuoleman mysteeri löytyy ihmisen sisältä, vastauksia etsiessä ihmisestä tulee Jumalan kaltainen tai kuolema, döden mustassa kaavussa pelaten shakkia.

Parempaa ihmistä etsiessä tulee luoneeksi hirviön. Yleisölle avoimet kirurgiset teatterit ovat osa kiinnostavaa historiaa ja on vaikea olla ajattelematta ihmisen uteliaisuuden ja kauhistelun halun määrää, kun ei voi olla katsomatta. Ihmisen sisälmykset ovat katsomisen arvoiset, ilmeisesti myös hajuttomat ja eritteettömät tulevaisuudessa. On kenties normaalia inhota limaa ja verta, veri ja lima ovat meille likaisia. Nauttia katselusta ja leikattavana olosta on likaista, ehkä luonnollisella ehkä epäluonnollisella tavalla. Perverssiydet ja epäluonnollisuus kävelevät käsi kädessä, kenties, tai olla perverssi on normaalia eli luonnollista. Muutokset ajattelussa, mikä on normaalia ja mikä kuvottavan epänormaalia, luo uutta maailmaa muuttaen moraalikäsitystämme ja ainakin näennäisesti avoimempaa suhdetta kehoon. Kun ihmisten leikkely on kolletiivista toimintaa, yhteisöllistä ihmettelyä, siitä kuinka pitkälle voi mennä ja säilyä hengissä, se on kuin peli ja voittaja on performanssitaiteilija, eliittiä ja esiintyjä. Uskaltavatko ihmiset katsoa peiliin vai riittääkö, että muut katsovat? Kirurgiaa voi elokuvassa harrastaa myös yksityisesti, joten kehon välineellistyminen, aivan kuin ihminen olisi erillinen ruumiistaan, on itsenäisyyttä ja läheisyyttä. Kehon hallinta on yksilön käsissä.

Kiinnostava on muutos, arkemme, jossa kuolema on usein varsin kaukana ja leikkausteatteri kuulostaa etovalta että epähygieeniseltä, puhumattakaan hajusta, hyvin kaukaiselta. Elokuva ei ole kiinnostunut verestä. Kenelläkään ei näytä olevan paljoa.

Cronenberg kuvaa hyvin nykytaiteen janoa muuntua halutuimmaksi asiaksi, olla trendien ja halujen aallonharjalla, ollen siinä, mitä ihmiset milloinkin sattuvat janoamaan, mitä ihmiset katsovat ja kaikki se on seksuaalista. Yhdyntäseksi ei enää kiinnosta eikä herätä kiihottunutta ääntelyä, toisin kuin ihoon leikkautuva veitsi, joka menee luuhun ja sisäelimiin asti, aivan kuin ruumiin avaisi kirjana ja haluna on leikkiä elämän ja kuoleman kanssa. Taiteessa seksi, kuuluisuus, yleisön kosiskelu ja halujen vietävänä oleminen ovat keskeisiä pontimia tehdä mitään. Tulla nähdyksi taiteena, teoksena, joka muuntuu ihmisen halusta miksi tahansa. Useita korvia kehossa, tatuoituja sisäelimiä, joita keho kasvattaa lisää. Ihminen on muuntunut omasta halustaan asiaksi, jonka sisälle voi katsoa, katsoa elävää ja muuntuvaa sisusta, ihmistä, joka ommellaan kiinni tai jätetään auki, rajaa venytetään ja avohaavaa suudellaan kuin suuta. Kuollut lapsi silti saa surulliseksi. Suru koskettaa myös plastiikkakirurgiassa, suru siitä, ettei nuorene ja elä ikuisesti.

Päähenkilö kulkee mustassa kaavussa teatraalisesti ja muistuttaa välillä Bergmanin kuolemaa Seitsemännessä sinetissä. Pimeillä kujilla ihmiset leikkaavat toisiaan aivan kuin taaksejääneessä maailmassa, jossa huumekauppiaat myivät huumeita, heroiiniaddiktitit piikittivät ja prostituoidut myivät itseään. Enää ei haittaa, vaikka toiset kävelevät ohi kiinnostuneina vilkuillen, asennot ovat kuin yhdynnässä, se on kaunista ja taidetta, koska on hengenvaarallista pornoa.

Lihanleikkaus saa ihmiset voihkimaan mielihyvästä, ei, ihmeellistä kyllä, ole niin groteski näky, kuin voisi kuvitella. Se on melkein normaalia. Aivan kuten ennen on ollut kuoleman näkeminen, kuollut ruumis oli arkipäiväinen. Kauhistuttava toki, mutta tirkisteltävissä, ryöstettävissä ja hyväksikäytettävissä, aivan kuten keho on mielelle loputon tutkimuksen ja riiston kohde. Mielikuvitus on rajana, mitä sille voi tehdä ja mihin asentoon vääntää. Nyt katsomme kuolemaa tv:stä viihteenä, true crime kukoistaa ja uutiset kaukaa jostakin vielä ovat kaukana. Elokuvan pointti lienee, että kipu on etuoikeutettujen elostelijoiden huvia.

Nyt kun Frankensteinin hirviöstä ilmestyi uusi versio (2025) Netflixiin, kirurgia ja ikuinen elämä ovat edelleen kiinnostava aihe, mihin ihminen kykenee, millä lailla luomaan elämää ja kuinka pitkälle leikkimään itsetuholla? “In seeking life, I created death”. Mary Shelley 1797-1851 kirjoitti Frankensteinin synnytettyään kuolleen lapsen ja toivoi kykenevänsä herättämään sen henkiin, en tiedä tiedon värityksen asteesta… Hyvä pitkä elämä voi olla myytti, mutta kuka ei haluaisi kokeilla?

Frankenstein haluaa tuhota luomansa olennon, joka taas lähtee takaa-ajoon, koska ei voi kuolla. Viktor lyö luomaansa olentoa samoin kuin hänen isänsä löi häntä. Frankensteinin ja Cronenbergin yhteys on ihmisen kiinnostus ikuiseen elämään ja sitä kautta hirviöiden luontiin, koska ihminen on vain ihminen kaikesta nerokkuudestaan huolimatta, hyvin julma ja itsekeskeinen ja keskeistä on myös, kuinka vanhempamme vaikuttavat elämässänne, se mistä tulemme.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Mary_Shelley

Diamonds of the night – Démanty noci on tsekkiläinen mestariteos vuodelta 1964 ohjannut Jan Nemec.

Elokuva perustuu löyhästi Arnošt Lustigin omaelämäkerralliseen kirjaan Darkness casts no shadow Pimeydellä ei ole varjoa ja oli Nemecin ensimmäinen pitkä elokuva. https://fi.wikipedia.org/wiki/Arno%C5%A1t_Lustig

Diamonds of the night on kahden pojan pakomatka natsien keskitysleiriltä. Juoksu kohti metsää aloittaa epätoivoisen matkan. Kummallakin on päällään pitkä takki, jonka selässä on kirjaimet KL konzetrationlager keskitysleiri. Takaa-ajajat ampuvat osumatta. Äänimaisema on raskasta hengästyneisyyttä, rämmintää ja ammuntaa. Musiikin puuttuminen pitkässä kohtauksessa lisää äänten tehoa, mitä toivoisi käytetttävän useammin, tapahtuman säestämättönyyttä. Antaa kuvan puhua puolestaan vaatii luottamusta. Mitä näytetään ja mitä ei, kuinka paljon hiljaiseksi koettua elokuvassa annetaan olla. Mustavalkoisuus lisää dokumentaarisuuden tuntua, mitä tehokeinoa Spielberg käytti Schindlerin listassa. Mustavalkofilmin erikoisuus on vahvat varjot ja kuinka vesi on mustaa. Musta puhuttelee ja siinä on sävyjä. Myös kaikki, mikä on rumaa, on kaunista, on mustavalkoisuudessa spesiaalia. Siinä on jotain historiallista ja syvää.

Mustavalkoista kuvaa katsoo kuin harvinaista taideteosta, paon konkreettisuus ja todellisuus tulee lähelle. Metsänpohjalla väsyneenä makaava poika leikkautuu kuvaan, jossa hän juoksee raitiovaunuun KL-takki päällä, kevyenä ja vapaana. Maalilla maalatun pitkän takin selkämys on kuin moderni punkahtava vaate ja poika kuin taideopiskelija. Kauneuden, ajan kulumisen ja todellisuuden epäsuhta, kammottavuus tulee tyhjyydestä, todellisista tapahtumista ja ristiriitaisuuksista, kun mustavalkoinen filmi on täydellistä ja todellisuus on kammottava, aivan kuin Euroopan kaupungit, jotka ovat nähneet paljon. Unelmana yksin vaellella kapeita katuja kuulostaa kivalta, mutta ihmisten puuttumiseen on syy, jonka jo tiedämme. Euroopassa voi tuntea historian painon kauneuden ja kauheuden. Matka tiheän soisen kuusimetsän läpi ja poikki on itse koettelemus. Pakolaisuus on myös hyvin eurooppalainen tapahtuma. Pakolaisuus on jatkuvaa, pakeneminen on loppumatonta. Vihollisia on kaikkialla, kehenkään ei voi luottaa. Euroopan historian voi esittää näinkin yksnkertaisin keinoin, vaeltava juutalainen, wandering Jew https://en.wikipedia.org/wiki/Wandering_Jew, on ollut myös Wagnerille aihe, kuten synkeät tai jylhät Keski-Euroopan metsät, joihin piiloutua ja joissa metsästää. Musiikin puuttuminen on enteellistä, tähdentävää ja painottaa olemassaoloa, vaivoin hengissä pysymistä, kehon jaksamista äärimmäisissä oloissa. Jatkuva kysymykseni on, miksi ihminen toimii kuten toimii? Mikä on näin laajan tuhon merkitys ja tarkoitus? Holokaustin järjettömyyttä on vaikea uskoa, että se toistuisi. Jotkut eivät usko, että se tapahtui, vähätellen historian ihmisen kyvykkyyttä massatuhoon. Atomipommi rakennettiin samaan aikaan. Kykyä kyllä löytyi. Mihin nykyihminen kykenee, saa karvat pystyyn.

Samantyyppinen tyhjässä kaupungissa vaeltelukohtaus on Roman Polanskin Pianistissa (2002), jossa pianisti itkien kulkee Gheton läpi. Jäljellä ovat vain matkalaukut, ihmisiä ei ole enää missään. https://youtu.be/rLgGA6XA7pY?si=mVh4hoY_u051Q-yJ.

Katujen ja raitiovaunun tyhjyys on unenomaista, epätodellista. Poika on yksin hengissä ja päätynyt harhailemaan. Legenda harhailevasta kuljeskelevasta juutalaisesta yhdistetään ikuiseen metsästäjään, joka on etsinyt samaa uroshirveä 500 vuotta. On olemassa käsitteet eternal Jew, wandering Jew ja eternal hunter, mitkä yhdistyvät Euroopan historiassa myös antisemitismiin. Nykyihmisen korvaan mielleyhtymät kuulostavat mielipuolisilta, mutta ihmisten metsästys ja elokuvan juoni on saaliin ja metsästäjien välinen juoksu. Ihmisten metsästys kuin huvina saa miettimään ihmistä kammottavana jumaluuteen pyrkivänä megalomaanina, joka päättää, kuka elää ja kuka kuolee. Antisemitismin nostaessa päätään, huomaa, että pinnan alla on asioita, jotka eivät ole kadonneet minnekään. Sattumaa on, kuka pelastuu, kenet metsästäjä löytää ja tappaa. Kuolemaa voi vain yrittää paeta, se roikkuu pään päällä. Jos putoaa kyydistä, jää metsästäjien armoille. https://www.erudit.org/en/journals/is/2013-v33-n2-is02038/1032693ar.pdf

Välähdykset muutamista ihmisistä kaupungissa, jotka ovat kuin tietämättömiä, mitä tapahtuu, he elävät, pelkoa tai epätoivoa ei näy heidän arjessaan. Toiveunta on tylsä arki, pehmeät vuodevaatteet tuulettumassa, kirkonkellojen sointi. Metsässä lintujen laulu ja kävely vanhojen puiden lomassa ovat harmoninen osa, jonkunlainen turva. Nuoren pojan jalat eivät meinaa kestää, aurinko paistaa kirkkaasti oksien läpi. Hyvin vähän sanotaan, eikä sanoilla voikaan mitään lisätä. Matka on pitkä eikä mitään takeita onnistumisesta ole. Avuttomuus ja tuntemattoman kohtalo on upota eurooppalaiseen suohon. Lupa ja halu tappaa ihminen eikä mikään estä, on ajan henki. Kyse on voittamisesta ja herruudesta, jonka edessä tuhotaan kaikki ja lopulta itse. Millainen Eurooppa olisi, jos toista maailmansotaa ei olisi tapahtunut, joskus mietin.

Euroopan itsetuho vaikuttaa jatkuvalta. Toisen maailmansodan jälkeisestä tuhosta selviytyminen on ihme, johon tarvittiin Yhdysvaltojen apua. Omahyväisyys kostautuu, kuten luottamus, että Venäjään voi luottaa, kun kehenkään ei oikein edelleenkään voi.

https://youtu.be/rnKYr6-Zk_A?si=I0WtalYLH_cLZnoC

Keskustelua elokuvasta https://youtu.be/GoSbZp4OiTY?si=89CnuyYupalq6Isn

Shell on enää hell: 28 vuotta myöhemmin.

Portraits of deliquients and other, pencil on paper, 2015- Henna Timanttimetsä

Ajantaju on kadonnut. Nainen kysyy, onko tämä tuhat vuotta myöhemmin. Milloin olemme, mikä aika tämä on? Anthony Gormleyn Angel of the North on vielä pystyssä ja luonto on päässyt rehottamaan. Luonto tulee lähelle ja ihminen muuntuu osaksi luontoa varsin nopeasti, kuten käy sivistyksellekin. Elokuvat katastrofaalisista epidemioista ovatkin taiteellisesti haastavia, en tiedä, ovatko ne taidetta vai vain viihdettä, koska kuka viihtyy tätä katsomalla ja taiteeksi nähtynä, pitäisi olla omaperäinen ja luoda muutakin kuin pintaa. Karastrofielokuvat ovat keksityn dokumentin ja kauhun sekoitusta, pelkokuvia asioista, joita totutusti ja alitajuisesti pelätään: kuolemaa, yksin selviytymistä, näköalattomuutta, tyhjään putoamista, sivilisaation romahtamista, toinen ihminen on susi toiselle, mikä tarkoittaa järjestetyn yhteiskunnan menetystä: kukaan ei hoida eikä tee puolesta, sinänsä ehkä helponkuuloinen kategoria, katastrofi, totaalinen romahdus ja niin tosi elämässäkin kävisi. Kysytään selviytyjiä ja taitoja. Elokuva muistuttaa, mitä on edessä. Elokuvat ovat ennenkin ennustaneet tulevaisuutta ja nyt hiukan irvailevat nykyihmisen tilanteelle, mikä on monella tapaa absurdi ja luisumassa alhoon.

Zombeilu on yksioikoista, kaava Michael Jacksonin Thrilleristä ja Dawn of the Deadistä, mikä on genren todellinen haaste. Samanlaista elokuvaa ei montaa jaksa katsoa, ellei ole todellinen fani. Itse en ole. Halusin kuitenkin kirjoittaa aiheesta, koska en ymmärrä sen viehätystä. Elokuvan pääpointti on, kuinka selviytyä, elää ja päästä pakoon, pääseekö päähenkilö pakoon, kuka pelastaa, mitä meistä jää jäljelle, muuta kuin luut? Luista yksi mies rakentaa monumenttia. Se yksi ehkä selviytyy, joten heikolta näyttää, mutta hän on huomannut voidella itsensä jodilla, örkit ei tykkää haukata. Muureja ja aitoja tarvitaan edelleen, aivan kuin keskiajalla. Poteroita ja tähystystorneja, epäilyä ja kykyä pysyä hereillä.

Zombien tyyppiset tappajat ovat ryhmässä ilmaa harovia juoksijoita ja stalkkereita. Tässä elokuvassa he ovat alasti ja todella nopeita, hyvin alkukantaisia murisijoita, jotka repivät pään irti selkärankaa myöten ja purevat tartuttaen tautiaan. Örisevät keskenään eläinten lailla ja huutavat ihmisten perään kävellen kuin vajaaälyiset tönkösti. Puuduttavaa.

Toinen outo muunnos ihmisestä on lihava maassa ryömijä, jolle maistuvat madot muun muassa. Kumpiakin täytyy pelätä ja kumpikin on ällöttävä, mutta ylipainoinen zombie on hyvä keksintö. Se vain yrittää päästä eteenpäin ja syödä samalla. Se on jo osittain sulautunut luontoon. Iholla kasvaa jäkälän tapaista, että näyttää taruolennolta.

Ihmiset elävät keskiaikaisesti muurin ympäröiminä erossa mantereesta ja käyttävät aseina jousia. Hiukan Shaun of the Dead, Kuolleiden kunkku tulee läpi, eräänlainen peribrittiläinen huumori, jossa pubi on täynnä ja lauletaan Delilaa yhdessä kaiken sotkun jälkeen. Kuva on ihmisen tasolla, ihminen korkeassa ruohossa miettimässä, minne on joutunut ja umpeenkasvaneessa metsässä, missä kauhu lymyilee perinteisesti, on pelottavaa. Perusarki on sotkuista ja se on ok, koska mikään ei pysy järjestyksessä muutenkaan. Maailma on romahtanut ja uhat ovat todellisia, mitä tehdä?

Brittiläisen huumorin ja elokuvan ero amerikkalaiseen yleensä on, kuinka tavallinen ihminen pääsee esiin, miten arkisuus, pienet oivallukset ja hitaus näytetään ja pyrkimys on johonkin muuhun kuin mitä kuvassa on, pyritään näkemään kuvan yli näyttämättä ja luoda syvyysulottuvuus. Kansallisuuksissa on isoja eroja, siitä kumpuaa elokuvasarjan vahvuus. Briteillä on realistisempi ote eikä ns. rumaa häivytetä ja tavallinen pystyy uskomattomiin tekoihin. Näyttelijät eivät ole tavallisesta poikkeavan kauniita. Britti yrittämättä naurattaa, on hauska, koska on oma itsensä, jäykkä ja paskanhaileen muoto ihmisestä, jonka kulttuuri ja viisaus on vanhaa. Kaikki on normaalistikin outoa, ettei ehkä heti huomaa, kun asiat todella ovat vinksallaan, etenkään kännissä.

Genre on hyvin amerikkalainen, joten brittiversiossa on uutuuden viehätys edelleen, kun kulttuuri on eri. Yritys on muistuttaa kansallisesta erityisyydestä ja ongelmien globaalista luonteesta. Kuolevaisuuden pohdintaa yritetään vakavasti, kun parannuskeinoa ei ole muuta kuin tappaminen eli vääjäämätön kuolema, se on otettava vanhaan tapaan haltuun kasaamalla luut koristeellisiksi kasoiksi.

Japanilaisilla on myös mittava Godzilla ja muu kauhukabinetti. Mistä kauhu lopulta tulee ja miksi tietyt kulttuurit tekevät paljon kauhuelokuvia, onkin hyvä pohdinnan aihe ja onko kauhulla mitään uutta annettavaa tai edes kiinnostavia tarinoita? Pelkäämmekö nyt kuvitteellisia asioita vai oikeita? Millaista pelkoa tunnemme? Lamaannuttaako pelko ja onko hyvä pelätä? Kauhu ja pelottelu on myös eurooppalaista perinnettä tarinoiden ja satujen kautta, hyvin vanhaa sekin. Pelot saavat ihmiset tekemään asioita. Yksin mietin, miksi Suomessa apinoidaan amerikkalaista kauhua, kun harvoin täällä koetetaan elokuvassa pelotella? Draculakin on omaperäisempi.

Kauhun maneerit nykyelokuvassa ovat väsyttävän toistettuja, että olen ihmetellyt, eivätkö tekijät huomaa vai onko toisto kauhun pointti ja tekemisen suola? Hahmojen ohi viuhahdus hirvittää tai sätkäyttää, mutta sitäkin osaa odottaa. Kun luodaan pelottava kohtaus, on olemassa odotuksen tuntu, oven avaus tai onkalo josta tulee pelottava asia. Onko helppous ja yksinkertaisuus osa tekemistä ja kauhun elementti, jota ilman elokuva menettää jotakin oleellista? Maanläheisyys, mullan nuolenta ja erikoisefektien puute toimivat brittien hyväksi. Amatöörimaisuus toimi Shoun of the Deadissä hyvin. Liika säännönmukaisuus ja tuottaminen, paljon rahan upottaminen myyntitarkoituksessa ovat jo näkyvä haitta elokuvissa.

Mistä zombie-elokuvissa on kysymys, jää monesti miettimään, mutta huumekatastrofia seuratessa, se valkenee: olemme melkoisen edessä. Shaun of the Dead on realistinen, ehkä tämäkin elokuva nojaa realistisiin skenaarioihin. Huumeaddiktit todella liikkuvat kuin elävätkuolleet ja huumeet uhkaavat normirauhallista asuinaluetta. Viimeisimmät kehitykset huumeiden maailmassa saavat ihmiset näyttämään elokuvien zombeilta, viruksen tartuttamilta eikä parannusta juuri ole näkyvissä, kun aineet kovenevat. Tuho on vääjäämätön.

Rules and consequences, Eve Macarro kohtaa John Wickin kohtalon olla palkkatappaja ja palkkatappajien takaa-ajama. Fight like a girl, ballerina.

Bodies online, pencil on paper, 2015- Henna Timanttimetsä

Wickin maailmassa on rituaaleja, kunnioitetaan auktoriteetteja ja sääntöjä, Jumalaa ja vanhoja taruja, joista saa voimaa ja joita pitää pelätä, koska ne ovat totta. Kikimora ja Baba jaga saavat ihmisen muodon. Pelko pitää nuhteessa ja elossa, mutta kuolleena voit olla myös arvokas. Kuolet, jos et pelkää, rikot sääntöjä tai olet hyödytön. Eve Macarro on tehokas ja peloton, uhka järjestelmälle ja sen säännöille. Ilman sääntöjä, elämme eläinten maailmassa, on sääntöjen syy.

John Wickin maailma on notkea ja monotoninen. Se on räiskintäpeliä, jossa aseet puhuvat ja liikkeet ovat nopeita. Hyvää elämää on klubbailu, turvamiehet, juominen ja rikkaudet. Aseet, autot ja moottoripyörät ovat kauniita ja arvostettuja kuten tosielämässä. Myös kuva puhuu kauneuden puolesta ja visuaalisesti tummanpuhuva on kaunis ja sävykäs. Ihmiset puhuvat säännöistä ja kunniasta, ne ovat selkäranka, jota ilman kaikki romahtaa, mutta romahtaminen tapahtuu silti. Ainoa paikka, jossa ei ketään tapeta, on hotelli. Sääntöä rikkovasta tulee ulkopuolinen, jonka kuka tahansa voi tappaa. Ana de Armas on Eve Macarro, joka muuntuu ballerinasta tappajaksi. Kiinnostava koulutusohjelma, jonka Eve käy läpi ja valmistautuu löytämään isänsä murhaajan lapsesta asti.

Lux in tenebris on tatuoitu ballerinan selkään ja kuten Venäjällä, tatuoinnit kertovat, kuka olet.

“Lux in tenebris” juontuu latinankielisestä ilmauksesta, joka suomeksi tarkoittaa “valo pimeydessä”. Fraasia käytetään usein kuvaamaan toivoa, tietoa tai lohtua, joka löytyy vaikeiden tai synkkien aikojen keskellä. Se on yleensä osa pidempää fraasia, kuten “Post tenebras lux”, joka tarkoittaa “pimeyden jälkeen valo”.  Määritellyt Tekoäly. Fraasi löytyy raamatusta, Johanneksen evankeliumi puhuu Jeesuksesta valona pimeydessä. https://www.sley.fi/valo-loistaa-pimeydessa/

Valo ja sen puute onkin John Wick-sarjassa isossa osassa. John Wickin maailmassa sataa vettä, taloja räjähtää ja on pimeä. Valaistus on katuvaloja, teollista keinovaloa, kynttilöitä, hämyä ja klubien välkkyvä sini-pinkki, musiikki on luotu mukailemaan synkkyyttä, industrialjumputus on tarttuvaa ja vie taistelukohtauksia. Wick-sarjan tunnusmusiikki on hyvin onnistunut. Tanssilattia on Wick-sarjassa näyttämön osassa, ballerina Wickin lailla suorittaa tehtävää, pelastaa ja tappaa itseään säästämättä, vertavuotava tatuoitu tanssija. Kuvasto tatuoinneissa on raamatullista, rukoilevat kädet ja Jeesus ristillä, pelastus ja tuho ovat valintakysymyksiä, kuten jättää tappamatta. MIksi baletti on suosittua juuri Venäjällä ja Joutsenlampi pitää pintansa? Kuinka baletti vetoaa karskin machouden rinnalla Venäjällä, jossa henki on halpa ja elämää määrittelevät väkivalta, kauneudenkaipuu, alkoholi, rikollisuus ja politiikka, naiset ovat kauniita ja tietävät paikkansa. Se on jokin äärimmäinen kauneus ja täydellisyyden tavoittelu, suuruuden saavuttaminen ja sen hallinnan tarve, kuinka mahtavaksi voi tulla.

Kultakolikot, joita siirrellään käsistä käsiin, ovat luottamuksen ja vaihdannan väline, pieni omaisuus. Tappaja voidaan hylätä ja poistaa hyväksyttyjen listalta, jos hän rikkoo sääntöjä. Kaikki on hallittua, koodattua ja jokaisella on paikkansa. Yövalaistus muistuttaa ajasta ennen sähköä, yöstä ja pimeästä maailmasta, jossa on vain roistoja, menneisyys on läsnä ja elää meissä kuin uskonto ja kosto on ikuinen. Roistoja ja pahoja ihmisiä riittää tänäkin päivänä.

Jokaisella on puolensa, mutta mieluiten se turvallinen puoli, vihollisia on kaikkialla, etenkin jos vähänkään sanot vastaan. Kiinnostavaa on, kuinka venäläisyys ja mafian maneerit ovat läsnä. Sinänsä melko yksioikoinen ja tehokas maailma ammennettavaksi useaksi elokuvaksi. Venäjä ja venäläisyys kiinnostavat. On sääli, että Venäjä on valinnut roiston tien. Elokuvassa jokainen nainen on tatuoitu, miesten tatuoinnit ovat enemmän vaatetuksen alla. Taistelukohtaukset ovat nopealiikkeisiä kamppailu- ja tulituskohtauksia, tanssia kenties, koreografioituja. On osattava tapella, tappaa ja olla piilossa. Tappele kuin tyttö, on neuvo ballerinalle, koska voimalla ei välttämättä voita miesten maailmassa, vaikka siltä saattaa näyttää. Itsestäänselvyys on, että jokainen haluaa hyvän elämän, moni ei siihen yllä. Hyvää elämää on onnellinen lapsuus ja rakastavat läheiset, muuten rakkautta on vähänlaisesti. Raaka väkivalta koskettaa lapsia siinä missä aikuisia. Toisto on konservatiivisuuden ja oppimisen ytimessä, muutoksen on oltava yllätys ja se on ainoa pelastus, kuka uskaltaa muu kuin Baba Jaga ja Kikimora?

Teknomaailma luottaa menneisyyden voimaan ja ammentaa entisestä ja möröistä, aivan kuin se menisi hajalle minä hetkenä hyvänsä ja seisoisi tyhjän päällä ilman. Ilman menneisyyttä, meitä ei ole eikä meissä ole syvyyttä tai henkisyyttä. On kostettava isän kuolema, koska ainoastaan hän rakasti. Jokainen sarjan osa perustuu kostoon, aina moni kuolee, rakkaus ja elämä menetetään. Eläminen ja elossa pysyminen on vaikeaa, veristä ja kovan työn takana. Millaista elämää on olla takaa-ajettu suurista summista ja silti selvitä? Siinä missä mies räjähtää, jää aukko mennä toiseen huoneeseen, josta löytyy lisää aseita. Motherfuckers, huutaa asekauppias, taistelu jatkuu.

Uskonto ja uskollisuus ovat läsnä, silti elokuvasta puuttuu henki, moni taistelee hengestään aivan kuin se olisi täysin arkipäiväistä ja jopa tyhjänpäiväistä. Ruumiita lentelee. Fyysisyys on baletin olennainen osa, aivan kuin missä tahansa taistelulajissa. Ballerina ottaa samuraimiekan seinältä ja osaa käyttää sitä. Suuri tyhjyys hönkäilee bileyössä ja uumenissa. Nuoren naisen kostoretki on kuitenkin aina toiveikas ja toisaalta itsemurharetki, hän on selviytyjä ja lasikuvun ulkopuolella tekee ratkaisuja itsenäisesti, toisin kuin ballerina lavalla, joka toistaa samaa pyörähdystä loputtomasti näennäisesti turvassa varpaat vuotaen verta. Ballerina voi olla hyödytön ellei hän olisi myös tappaja. Loputtoman oloinen piruetti on klassisen baletin vaikeimpia liikkeitä.

Tappajaksikin on valmistauduttava ja ballerinan kestävyydellä on hyvät puolensa. Millaisen asennon hän ottaa hämätäkseen? Takaisin lyöminen vaatii voimaa ja osaamista, voima ei riitä kun vastassa on vahvempi ja monta. Naisen on osattava jotakin muuta ja oltava itse yllätys. On toistettava niin monta kertaa, että onnistuu, aivan kuten piruetti varpailla. Selviytymisen ehto vanhoissa ja uusissa kulisseissa on sama. Maailma on vanha, vaikka olemme uudessa, ehkä sitä elokuva haluaa kertoa ja ihminen on tuhoaja, joka voi valita olla jotakin muuta.

Nainen tappajan roolissa toimii tässäkin elokuvassa kuten Atomic Blondessa, La Femme Nikitassa ja Kill Billissä samaan tyyliin, hän tekee, kuten miehet. Angelica Houston on ankarana emäntänä uskottava orjapiiskuri, tosin hiukan väsynyt. Väkivaltaviihdettä, jossa on totuudellisuutta raakuudessa, toimii viihteenä kotisohvalla, tarustoihin uskominen ja uskonnollisuus tuovat tiettyä fantasianomaisuutta, kuten Keanu Reeves ja Ian Mcshane uskottavuutta. Parempi osa kuin edellinen eikä aivan yhtä tyhjän oloinen. Väkivaltamylly ja -pyörre on turruttava, että tällaista jatko-osien sarjaa voi myös jatkaa loputtomasti, kunnes ei ole ketään tapettavaa.

Reality on tosi diippii.

Seuraajamäärä somessa kasvaa somevaikuttajalla ja toimittajalla. Hän on aktivisti ja vaikuttaa tärkeisiin yhteiskunnallisiin asioihin puolustamalla heikkoja, vastustamalla väärinajattelijoita/fasisteja/konservatiiveja/biologiaanuskovia/rasisteja/naisvihaajia/islamofoobikoita, and what not, puolustaen vähemmistöjä kovaäänisesti tai vain uhriaseman omaavia. Joillakin uhriasema on loputtomasti jatkuva tila. Samalla hän kirjoittaa kirjaa kokemuksistaan somevaikuttajana ja sukupuolenvaihdoksen läpikäyneenä muuttuneena ihmisenä. Näin toimittajan todellisuus on osa toimittajan työtä eli toimittajan henkilö, puoluekanta ja muut henkilökohtaiset näkemykset ohjaavat ja ovat toimittajan työtä (hän on hyvä ihminen) ja luovat kiinnostusta toimittajaan henkilönä eli hän on persoona, ei pelkästään asioista tiedottava mediatyöläinen. Mitä on tapahtunut toimittajan työlle ja objektiivisuudelle, kun media ottaa selkeästi laajassa skaalassa poliittisen kannan ja ajaa henkilökohtaisia agendoja ja lisää tähän somevaikuttamisen? Jotkut hiljennetään (miltäs nyt tuntuu?), joillekin ei vaan löydy ymmärrystä. Todellisuus on sellainen kuin sen kokee, tekee, kuvittelee vai näkee? Mikä todellisuus ja kenen ja mitä kukakin näkee tahi ymmärtää lopulta? Koska on lähdetty vahvan rajaamisen linjalle, vääjäämättä joku todellisuuden osa jää näkemättä ja joku muu totuus. Kenen faktat ja mikä on hinta median puolueellisuudelle ja naistenlehtimäisyydelle että lähdetään tyrkkylinjalle? Virtuaalitodellisuus joka vaikuttaa eli has influence on the world and the people on ajateltu olevan erillinen entiteetti, jotakin irrallaan arjesta. Siis virtuaalitodellisuus, jossa jokainen voi luoda niin monta persoonaa ja tiliä kuin haluaa ja esittää olevansa jotakin muuta kuin on voidakseen sanoa, mitä ajattelee, koska muuten ei voi.

Näkyvyyttä haetaan edelleen kohuilla ja tarinallisuudella (narratives), kohut nykyään ovat globaaleja ja totaallisen nitistäviä ja murhaavia. Kohun toki saa aikaa sanomalla loukkaavia asioita netissä, kuten sukupuolta ei voi vaihtaa ja mies ei voi kilpailla naisten urheilussa, koska hän saa suurta etua kehonsa johdosta tai panemalla reality-ohjelmassa, joka saa aikaa paskamyrskyn eli tulet saamaa vihapostia, vaikka realityssä tahallisesti mennään panemisen puolelle eli pannaan sitä joka haluaa tulla julkisesti pannuksi, vaikka hän on jo suhteessa ja tämän tietävät kaikki, koska julkipervoilulla ja sekoilulla saadaan näkyvyyttä eli päästään haluttuun julkkisasemaan uran toivossa ja tämä on realityn konsepti per se, ja jos kritisoit Selviytyjissä keskenään supattavia naisia jotka klikkiytyvät sinua vastaan, vaikka se on se formaatti, olet naisvihaaja. Kertokaa, missä järki tässä on? Kovasti on kaikenlaisia kouluttajia ja valmiiksiselittäjiä, joten olkaa hyvä, voitte aloittaa, kuten terapeutti sanoo.

Mietin sitä diippiä kohtaa ja todellisuutta, koska mikä on totta ja mikä kuvitelmaa, on yhä suuremman manipulaation ja tahallisuuden alla, miltä asiat näyttävät, kuka uskaltaa paljastaa ja kuinka ihmiset näyttävät parhaita puoliaan, johon somessa pyritään: ikuiseen nuoruuteen, kokemusten hakuun ja niiden esittelyyn. Meidän on siis nykyään esimerkiksi pakko uskoa, että kirurgialla ja hormoneilla saadaan aikaan totaalinen biologinen muutos sukupuolen suhteen ja enhancement on täysin legitiimi tapa pidentää nuorekkuutta ja muuttaa ulkonäköä, mikä on myös realityissä oleellista ja niiden yksi vaikutus. Plastiikkakirurgia ja kauneushoidot ovat hyvin suosittuja ja itsessään niillä saa realityä tv:en, muutos saa aikaan ihailua ja seksikkyys ja seksi ovat tämän ilmiön pääpointti. Massaloukkaantuminen on suuri uhka yksilölle, mutta oikealla puolella olevalle pienen puolustajalle, se on rahasampo. Reality-somekulttuurin kritisointi melko varmasti johtaa jonkun loukkaantumiseen, koska itsensä parantelu ja esiintyminen on jo lähes ihmisoikeus, kuten tarve pyrkiä julkkikseksi ja haluta sellaista uraa. Mikä saa ihmiset tuntemaan itsensä halutuiksi, onkin jokseenkin kinkkistä eli onko siinä itsessään mitään väärää, että haluaa olla haluttu ja tekee samalla rahaa? Massaloukkaantuminen on hallaa loukkaajan toimeentulolle, yleensä se on joku yksi ihminen ja koko hänen elämänlaadulleen totaalisen kokonaisvaltaisesti, joten sitä täytyy pelätä, mitä sanoo. On olemassa vahva oikea ja väärä. Väärin on kritisoida ihmisten haluja ja selkeää tarvetta manipuloida nähtyä, itseä pinnallisesti ja pohdittavaksi jää, mikä todella muuttuu ja millaiseksi.

Kun lisätään todellisuuspakoon tv:n ohjelmaformaatti reality (jota ei käännetä suomeksi todellisuus), joka on erittäin suosittua viihdettä, että siihen jää koukkuun ja joka kanava on lähtenyt tekemään realityä, koska katsojia todella riittää ja joka kanavalla on monta erilaista, etenkin itsensä paremmaksi haluavan muuttavaa, mutta jotenkin samanlaista ja on kaikkien tiedossa, että ohjelmien todellisuus ja tarkoitus on tuotteistettu, manipuloitu, hyvin tunnepitoinen, osaanottajia käytetään hyväksi ja reality on kohuista elävä ja niitä synnyttävä kulttuuri, joka elää symbioosissa somekanavien ja lehtien kanssa ja tuottaa myytävää ja julkkiksia ja tätä kaikkea sanotaan sisällöksi. Visuaalisesti varsin ruma tapaus. On toki siis tärkeää, että ääneen ihmettelyä ja tämän möhkäleen purkua tapahtuu, koska se on todella haasteellista. Itku sen johdosta vaikuttaa kovin infantiililta ja realityn kaltaiselta tappelulta, jossa pyritään voittamaan keinoja kaihtamatta ja henkinen väkivalta on täysin sallittua, kaiken tunteiden suojelemisen keskellä. Ristiriitoja riittää, mutta ne jäävät jostakin syystä huomaamatta. Miten merkityksellistä tämä kaikki on esimerkiksi ihmisyyden, omanarvontunteen, yhteiskunnan kehityksen kannalta ja rahavirta joka tähän kaikkeen liittyy, on todella massiivinen, lienee kaikkein tärkein kysymys: miksi haluaisit olla tämän ulkopuolella ja teet selkeästi jotakin väärin, kun et ole menestynyt tässä kilpailussa? Kertooko seuraajamäärä somessa merkityksellisyydestä, arvosta ja toimii merkkinä siitä, mikä todella on tärkeää ja kiinnostavaa ja mikä on kiinnostavaa siinä mikä näkyy ja mikä ei? Vai pelkästään tirkistelynhalusta ja nimenomaan haluista joita tulee ja menee? Eli kaikkea mahdollisimman paljon ja mahdollisimman nopeasti, kun ei ole aikaa laihduttaa ilman rasvaimua? Mikä on merkityksellistä nykyihmiselle (täyttää kaikki halut), mihin kiinnitämme huomion (kehonosat) ja kuinka haluamme huomiota (kohut), koska on kyse huomiotaloudesta ja seuraajien määrä on isoin mittari, kun mitataan tärkeyttä, kiinnostavuutta, painoarvoa ja selkeästi määrä on kilpailu-alue, jota vertaillaan, johon pyritään ja joka tekee vaikutuksen välittömästi, myös talouteen, aivan kuten kohut tekevät oikein ja väärin ajatteleviin taloudellisesti, ammatillisesti ja maineellisesti vaikutuksen. On kyse influensserikulttuurista, instantkulttuurista, jossa myös unohdetaan kohu parissa viikossa, mutta vaikutus jää, etenkin arkeen. Attention span eli huomiojänne on lyhyt. Se joka puhuu vaikutuksesta (influence), millaista vaikutusta hän tarkoittaa, myyntiä, kulttuurillista, taiteellista, poliittista? Menestys tai menetys kun on kyseessä, saa vihollisia ja ystäviä. Onko kyse empatian hakemisesta, kun liikutaan näinkin vahvasti tunteiden kanssa vai silkasta osaamisesta? Todellisuus on kilpailu ja hauskasti myös reality on kilpailu, paras imitoija voittaa? Vai oliko hänellä hyvä ääni ja hän käyttäytyy edukseen?

Kohukuningattaret ja -kuninkaat tittelöivät itsensä somevaikuttajiksi. He ovat myös yllättävän usein toimittajia ja ammattiposeerajia. Somevaikuttaja kuvaa itseään paljon ja postaa. Itsekorostus on keskeisessä osassa ja (journey) matka, jota vaikuttaja tekee julkisesti tullakseen paremmaksi ihmiseksi. (Self-help) oma-apu ja kasvu kaikkien edessä on suurinta kauneutta ja selkeästi jotakin, mitä tarvitaan. Tunnustuksellisuus on aitoutta. Parhain ihmisen malli on personal trainer, joka kouluttaa muita. Kouluttaminen onkin kiinnostava ilmiö, joka luo tärkeyden tunnetta ja asiantuntijuutta aiheissa kuten ruoka, laihduttaminen, kuntoon pääsy, sukupuoli, ihmissuhteet, meikkaus ja tyyli. Tämä on se matka, jossa tullaan parhaaksi sinäksi, jos vielä osaat laulaa, niin mahtavaa. Oliko sinulla omia lauluja vai onko tämä yhtä karaokea, jossa imitoidaan suuria tähtiä kuten dragissä? Influensserikultti on imitointia (drag on vaikuttanut esimerkiksi meikkaamiseen ja sitä kautta kasvojen uudelleen luontiin), koska halutaan esille ja näkyviin samalla tavalla kuin suuret tähdet ja tavat, joilla esiin päästään ovat hyvältä näyttäminen ja kohut, josta voi kirjoittaa kirjan, kuten myös niistä henkilökohtaisista kipukohdista, joita kaikilla on, mutta jotka voi kaikki peittää meikillä. Oletuksena on, että kaikilla on ne samat halut, paineet ja kivut. Oletuksesta, tätähän sinäkin haluat ja miksi et haluaisi, tämä näyttää hyvältä, etkö sinäkin haluaisi näyttää tältä, on kultin ytimessä, kuten on loukkaantuminen ja tunteiden suojelu, ja teatraalisuus. Tunteita suojellaan jostain syystä niin vihamielisesti, että loukkaaja halutaan tuhota. Tämä on elokuvasta Transformers, jossa isot möhkäleen omaiset koneet taistelevat keskenään. Rakkautta on, että voit muuntaa itsesi sellaiseksi ja rakastaa konetta. Muuttaa itsesi sellaiseksi kuin itse haluat, siis sinä haluat, ja jos et voi, on se suurin epäonni kuten myös ihmiset, jotka epäilevät ja kertovat niin sanottuja faktoja. Koska itsensä manipulointi on tulla omaksi todelliseksi itseksi? Sellaiseksi, kuin todella tuntee olevansa? Liikumme vahvasti tunnepohjalla ja miksi kenenkään täytyisi erottaa tunteet todesta? Terapeutti voisi kertoa sen sinulle. Miten kukaan kuvittelee tunteiden kertovan todellisuudesta ja mikä ihmisen tunnemaailma on kun elämme sen niin täysillä, että palamme loppuun? Mikä tämä kuvitelma on ja kuinka pitkälle se, mitä näemme vaikuttaa tunne-elämäämme ja mitä haluamme tai voimme olla?