Vihaaminen on kuin ihmisen kokonaisuus ja hänen anatomiansa, mutta ehkä kyseessä on isompi asia kuin ihminen itse.

July 7, 2025July 7, 2025 | Henna Timanttimetsä

Vihaamisen anatomia on kiteytettynä, pistää tunne pöydälle ja leikellä se palasiksi, katsoa, löydänkö jotakin oleellista ja löydänkö itseni vai jonkun muun. Leikkely on tunteiden kanssa kiinnostava termi, kun tunteistaan ei saa kiinni, mutta lihasta saa. Miten kehomme ja tunteemme käyvät yhteen tai eivät ja kuinka manipuloimme molempia? Tunteitaan voi lääkitä järjestykseen, mutta katoavatko ne? Sanotaan, että pitäisi hymyillä enemmän, niin varmaan, mutta kun ei hymyilytä. Osata pukea tunteet sanoiksi, on psykoterapian tärkeitä oppeja. Voi vihata kehoaan, itseään ja mitä nyt milloinkin, ympäröivää maailmaa ja tosi-tv:tä, mikä mielestäni tarkoituksellisesti luo draamaa, joka heijastuu median kautta muuhun maailmaan, kun lehdissä reality ylittää uutiskynnyksen ja keinotekoinen konflikti puhuttaa päiviä. Itse käytän viha-sanaa varsin harvoin, se on niin latautunut ja täynnä raivoa, vaikka viha on normaali tunne. Se kanavoituu kiroiluun ja inhon tunteeseen. Vältän tosin draamaa ja konfliktit ovat vaikeita kohdattavia, mutta niin monia asioita hoidamme konfliktien kautta, kun muu ei auta ja väärin tekeminen on sääntö, ei poikkeus. Myös taiteessa on saatava aikaan skandaali, saadakseen tilaa asialle.

Inhon tunne on hyvin fyysinen. Sekin on rumaa. Kaikenlainen negatiivisen ilmaisu on rumaa. Rumuuden ja mikä on kaunista-välinen kamppailu on myös aikaamme leimaava piirre. Netistä löytämäni määritelmiä on, että viha on normaali tunne. Niinhän se on. Kun tunteet menevät ylös ja alas, kaikki on epänormaalia. Terapiapuheen normalisointi luo ajatuksen, että myös vihaansa saa ilmaista vapaasti, ehkä. En tiedä edes, osaammeko vieläkään tunteitamme, vaikka tunteista puhuminen on olevinaan vapautunutta. Puhutaan ahdistuksesta ja oireista, tunteista puhuminen olisi ehkä lapsellista. Sanotaan, minua vituttaa ja siinä on hiukan vitsiä. Kimmo-komediasarjassa Steffe haluaa räjäyttää eduskuntatalon paskaksi, se ei silti ole todellinen uhka, koska Steffe on rassukka. Täytyy ottaa vakavuuden astetta matalammaksi. Puhutaan sivistyneesti ja ollaan sivistyneitä, löydetään tasoja olla korrekteja, peittää todelliset minät ja tunteet, koska ne ovat liikaa ja näin on edelleen. Monesti on, että joudumme tukahduttamaan negatiiviset tunteemme, mutta ne löytävät jonkun purkautumistien, mikä voi olla pahempi kuin sanoa ääneen, kohdata ja käsitellä, miksi näin tuntee ja voisiko asialle tehdä jotakin. Pelkäämme vastareaktiota, kostotoimia, rangaistuksia, joita todella satelee. Kohtaamisen vaikeus on ainainen ongelma, että koen, sellaista ei edes haluta tapahtuvan. Joutuisi tunnustamaan jotakin, mikä on totta ja vaikeaa. Helpompaa on osoittaa sormella ja piiloutua milloin minkin ja kenenkin taakse. Hermonsa menettämisestä menettää kasvonsa eli ei vihastuminen ole muodissa. Ehkä ringissä koemielessä raivoaminen on ainoa lohtu.

Hätkähdyttävimpiä termejä, mitä olen kuullut, on vihakatselu, jossa katsotaan sisältöä, joka on jonkun vihatun ihmisen tuottamaa ja arvostellaan se, ainoastaan virheitä etsien, samalla arvostellen koko ihminen. Tämä on täysin sallittua huvia tietenkin, huvina pidettynä monen harrastamaa, mutta että on keksitty termi vihakatselu, asialle, vie sen jotenkin uudelle tasolle ja saa miettimään viha-sanan käyttöä ja tunteen kollektiivista merkitystä. Vihaaminen huvina, vihaa huvikseen? Vihatuksi pääseminen on niin helppoa, että jo siitä syystä aihe on kiinnostava. Vihaa tuntevalle itselleenkin viha voi olla hyvin tuhoava, sisältä syövä tila ja ehkä kuvaa henkistä kehityksen tilaa, ettei pääse tunteesta pois tai haluaa velloa siinä, koska kokee sen oikeutenaan. Ongelma lienee, kuinka jatkuva tunnetila viha on, mihin se liittyy ja missä vaiheessa se on väkivaltaa. Vihaansa on vaikea kontrolloida, se vie paljon energiaa ja voi ottaa hallintaansa mielen täysin, jolloin vihasta tulee pakkomielle, vihankohteelle myös epämiellyttävä ja vaarallinen tilanne, monin tavoin vaikea ymmärtää vihaa ja toisaalta ei. Toinen asia on, kuinka paljon vihaa tällä hetkellä on. Ihmistä ryhdytään vihaamaan hänestä kuullun asian johdosta, kaveri ei pidä jostakusta ja kertoo sen, sukupuolen johdosta: hän on väärässä paikassa, hän vie jotakin pois joltakulta toiselta jne. melko pienen oloisia asioita, joista syntyy vihaa, vihapuhetta. Sen tuntee ympärillä puristavana ja pakottavana asiana, jolle on vaikea tehdä mitään ja tulee vastaan aivan kaikkialla. On kohdattava ihminen joka levittää juttuja. Tunne-elämä on vihassa negatiivinen pyörre, joka ottaa hallintaansa, eikä voi ajatella toisin tai muuta. Kiinnostavaa on, mitkä ovat vihattavia asioita ja miksi, ketkä ovat vihattavia ihmisiä. On historiallisia ajanjaksoja Iso-viha ja Pikku-viha, nyt emme elä Pikku-vihan aikakautta, olen aika varma.

Millaiset kasvonilmeet ja liikkeet liittyvät vihakatseluun? Ajattelen ilkeitä kasvoja. Ilkeiden kasvojen kuvasto on yksi meemi-maailman ilmentymä, ilakoidaan tuhoamisesta ja ilkeily on kivaa. Se ei ole vain äärioikeiston agenda. Tuhota ja jauhottaa-verbit ovat kovassa käytössä monessa YouTube-videossa, joissa feministin argumentit torjutaan ja kerrotaan toinen totuus tai mielipide. Kuinka politisoituneet ääripäät käyttävät konkreettisia vihaamiseen liittyviä kuvallisia ja verbaalisia että muita ilmaisuja, mitä ne lienevätkin ja kuinka nopeasti uusia ilmaantuu? Keinot kovenevat. Tunnistaminen netissä on helppo kiertää, stalkkaaminen on naurettavan helppoa, kuten ihmisen tuhoaminen. Aggressio on niin vaarallinen asia, että sellaista julkisesti esittävä, saa nopean lyttäyksen, viha koetaan aggressiivisena tekona, vaikka se olisi vain tunne. Onko ihminen vihainen usein vai tunteeko vihaa jotakin kohtaan sairaanloisesti ja ovatko ne samoja asioita? Pieniä vai isoja asioita? Eläimiltä aggression kokee suoremmin ja se tulee päälle, mutta onko se vihaa?

Ihmisen virheet tulevat nykyajassa korostetusti esille ja itseä katsotaan paljon, virheettömyyttä painotetaan erityisesti ja olemme paljon esillä somevirroissa, toisessa todellisuudessa. Virheet: kirjoitusvirheet, ajatusvirheet, muiden ajatusten toistaminen, vaikka ne olisivat virheellisiä, ulkonäölliset erilaisuudet koetaan helposti virheinä, kun ne poikkeavat symmetrisestä ja sovituista kauneusnormeista, väärä vaatetus, mikä tahansa huonous, jota pitää hävetä. Ne ovat kaikkialla, asiat, joista on päästävä eroon, poikkeavuudet ja huonommuuden häpeä. Voittamisen pakko saattaa olla isoimpia tarpeita, tarve olla ja pysyä oikeassa. Miksi tuntea huonommuutta ylipäätään tai siirtää osansa elämässä tunteeksi? Keskittyminen on ulkoisessa olemuksessa ja väärin ajattelussa, kaikki pistetään merkille, kuminauha treenitrikoiden persepuolella, huomauttelu, kun olet vaan vääränlainen, myös sanattomasti. Toisten väärinajattelua ja -tekemistä kyttäävä, on siis itse se, jollainen toisten tulisi olla. Katsominen on keskiössä ja on katsottava, on katsottavana, kuinka asioita tehdään oikein ja kaikki näyttävät samalta. Millaista kulttuuria näin luodaan, jää vähemmälle pohdiskelulle sisältöjä luodessa, koska kaikki arvostelu periaatteessa on oikeutettua, mikä on hyväksyttyä ja hyvää, silti kaventuu, kun sana ei ole vapaa ja toisinajattelu on vihaa. Vapaus on ja ei ole. Toki vilpittömästi yritetään myös olla avuksi, jotta asioita osattaisiin tehdä paremmin.

Naisvihasta puhutaan paljon, ihmisvihasta ehkä vähemmän, tai kansanmurhia tapahtuu. Myös liioittelua on paljon, omien tunteiden ja kärsimyksen. Kuinka tietää, mikä on totta, kun feikki on totta ja sitä on paljon, feikkiä, leikkiä, keksittyä ja puppua? Mistä viha syntyy ja minkälaista yhteiskuntaa se tuottaa? https://fi.wikipedia.org/wiki/Viha Alistaminen on hyvin sisäänrakennettua, pyrimme valtaan ja se toinen pitää tuhota. Rinnakkainelo ei ole mahdollista. Toisen saavutus on itseltä pois-ajattelu on kuulemma sukupuolten välillä lisännyt vihaa. Sukupuolen takia lyttääminen ei ole kilpailua taidoissa ja onko tarkoitus, ettei naisena saisi edes yrittääkään ja ei todellakaan mahdu joukkoon vai oliko joku muu virhe? En tiedä, outoja asioita. Kuulostaa uhkaavalta, uhkia on monenlaisia, henkilökohtaisella tasolla ja kansainvälisesti. Saattaa olla, että toinen ihminen on uhka toiselle ja se on normaalia.

https://youtu.be/St9x4kK18k8?si=3pHC9m79-dl8J8jZ Kiinnostava esimerkki on tämänhetkinen ja ajassa elävä aktivismimyllerrys, jonka vastapuoli ja kriitikot ovat saaneet kovaa kohtelua ainoastaan pyrkiessään seisomaan totuuden ja oikeuden puolella kuten brittiläinen Graham Lineham, jota vastaan transaktivistit hyökkäsivät ankarasti. Menetykset ovat isoja ja vastaantuleminen voi olla mahdotonta eli kuka oli väärässä ja toimi väärin-loppuselvitystä tuskin on aktivisteilta odotettavissa, koska he ovat ainoastaan oikeassa ja oikeutettuja kohtelemaan huonosti pelkästään mielipiteen esittämisen johdosta. Medialla on tässä sodassa iso rooli. Se on ottanut aktivistin osan kannettavakseen, sen sijaan että välittäisi uutisia. Eikö tämä ole kovin infantiilia ja kuvaa katsellessa ja tehdessä vallan väärinkäytön mahdollisuus on varsin suuri? Vallankäytöstä nimenomaan on kyse, siinä negatiiviset tunteet auttavat, pelon avulla saada valtaa. Voi kysyä, millä oikeudella ja mitä omankädenoikeus tekee tässä ajassa, jossa rakennetaan aitoja, vaikka joissakin paikoissa niitä ei saisi olla, kuten raja-aitoja? Polarisaatio nimenomaan tekee maailmasta muuta kuin vapaamman. Missä vaiheessa aktivismi menee yli oman asiansa kanssa, mikä usein on suvaitsevaisuus ja rakkaus, kuten love is love-slogan saattaa luvata, että kaikki on sallittua rakkauden tähden? Rakkaus mihin? Omaan itseen ja oikeassa olemiseen?

On tavanomaista, että ryhmässä käydään yhden kimppuun. Joukossa on voimaa ja tässä ajassa se on vihan voimaa kovin usein. On erikoista, kuinka paljon vihaa erimielisyydestä saa osakseen, siis että ajattelee toisin, aivan kuin se olisi kiellettyä. Viha synnyttää pelkoa ja lisää inhoa, mikä on joidenkin tarkoituskin. Myös postmodernissa maailmassa erimielisyys on normaalia toimintaa ja sitä ei pitäisi pelätä, ääneensanomista kuten ei toisin tekemistäkään.

Yritän toisaalta ymmärtää tällaista mieltä, joka ei osaa ajatella toisin ja miksi fanaattisuus olisi hyvä asia. Yhdenmukaistamisen paine on orjuuttavaa ja nöyryyttävää.

Viha on normaali tunne. Vihan käsittely on silti monin tavoin vaikeaa, tarvitseeko pelätä ja kuinka paljon, käy mielessä. Onko panikointi hyvä reagointi? Toisaalta meillä on hyvin reguloitu kulttuuri, jossa aggressioiden ja negatiivisten tunteiden näyttäminen on kiellettyä ja sitä pidetään uhkaavana. Somen anonymiteetti antaa tähän kivan ratkaisun. Sukupuolten osalta on kiinnostava miettiä, kuinka sukupuolten sallitaan näyttää tunteitaan ja kuinka molemmat taiteilevat sallitun ja kielletyn välimaastossa.

Viha saattaa olla isoin asia, mitä ihmiskunta käy läpi ja mikä muuttuu, on usein väkivalloin.

Inho

July 17, 2020July 17, 2020 | Henna Timanttimetsä

Inho

Romantiikka myy: kommunistit juoksevat rahan perässä. He pitävät rahoistasi, eivät sinusta.

February 1, 2020January 31, 2020 | Henna Timanttimetsä

Mitä romantiikka tarkoittaa ylipäänsä taiteessa? Taiteessa romantiikka on hiukan eri asia kuin ‘oikeassa’ elämässä, mutta ne saattavat taiteilijalle yhdistyä omituisella tavalla, kun taiteen ‘oikea’, elämä ja tekeminen kohtaavat. Taide on kulissi, kulissi on se millä tätä asiaa myydään ja se on hyvä olla pystyssä, mutta onko se taidetta? Itse lähdin opiskelemaan kuvanveistoa 1998, vaihdoin muotoilupuolelta, koska siellä ei ollut tarpeeksi opettajia, joka laman jälkeen ihmetytti minua, ettei opettajia löytynyt, kuten meille sanottiin. Koulu oli juuri vaihtunut AMK-muotoon, mikä vanhempien opiskelijoiden mukaan selkeästi heikensi opetuksen laatua ja tottahan se oli: ei yhtään vierailevaa opettajaa esimerkiksi. Muotoilua on haasteellista opiskella itsenäisesti, taiteessa se on helpompaa. Kyynisyys ja aliarvioiminen taiteessa ilmeisesti kuuluvat asiaan, koska ne ovat pääasialliset tavat kohdata mitään, etenkin joku tuntematon taiteilija (mitä tilannetta voi joutua käyttämään hyväkseen). Astuin kuvanveiston saliin ja ilmeinen reviirinsuojeluvaisto iski, kun kuuluva kommentti oli, kuka vitun ääliö tuo on. Noh, minä esittelin itseni ja ryhdyin työhön. Kuinka persettäni kommentoitiin opettajan toimesta oli myös kiinnostava ‘taiteellinen’ interventio ja yritys saada minut tuntemaan itseni alastomaksi, mutta jos työni esimerkiksi loukkaa maahanmuuttajia, siitä täytyy olla erityisen varovainen, näin hän minulle kertoi. Hämmästyttävää, mutta totta. Niinhän se menee, esineillä ei ole tunteita, joten minulta on turha kysyä, miltä tuntuu, eikö totta. Aina vain pelkästään helvetin hyvältä. Ajatella, että minä olen tässä se haitallinen ja ilmeisen pelottava, koska ajatukseni saattavat oikeasti muuttaa jotakin. Muutoksen ja kritiikin pelko on taiteen kohdalla todella outo ilmiö. Kaipa tarkoitus on jämähtää ja sitten vain sekoitetaan.

Ymmärrän, että kilpailu on kovaa, mutta itse yritän pärjätä osaamisella, en kenenkään alasampumisella enkä hiljentämisellä. Osaaminen alalla tuntuu olevan todella hakusessa edelleen, nämä huippuosaajat kaveeraavat kyllä keskenään hyvin lahjakkaasti. Ehkä se on alalla vaadittava suurin taito. Taidehan on kaikkia varten, paitsi taiteilijan ammatti.. Ihmistä on helppo haukkua ja hänen kehumisensa on äärimmäisen vaikeaa, kun hän ei ole kaveri ja varsinkin kun ei kestä, että hän puhuu vastaan tai protestoi jotakin niin täydellistä kuin taiteen ammattilainen vastaan. Vastaansanomisen ja kritiikin sietokyky on taiteen egoilussa ja kuka puhuu-hierarkkiassa varsin heikko. Se siitä feminismistä ja kommunismista taiteessa. Ne ovat kauniita ajatuksia, joiden kautta kommentoida ulkomaailmaa ja saada itselleen hyvän ihmisen aura, ideoita vain ei sisäistetä ja ymmärretä konkretian tasolla, jolloin olisi pakko saada aikaan esimerkiksi nollatoleranssi syrjinnälle ja seksismille. Kyllä te puhua osaatte, tekojen laita on sitten ihan eri juttu, kun voi olla kaverista kyse ja omasta urasta. Mielestäni pelottomuus ja tietynlainen uhrautuminen taiteen eteen on pakollista, jotta saavutetaan jotakin merkityksellistä. Se on vallankumouksen perusjuttuja, itsensä unohtaminen.

Ihmisenä ja tekijänä kasvaminen taiteen kautta on ollut oleellinen asia itselleni. Mitä taiteen haluun muuttaa mitään tulee, olen hyvin skeptinen, mahdollisuus on toki aina olemassa ja se on otettava. Pelko, että skene ei hyväksy ja ajattelee, että olet haitaksi liiketoiminnalle, on 100%. Se vaan kertoo vastalauseen tarpeellisuudesta. Todellinen muutosvoima tulee marginaalista, kuten ennenkin on tullut ja taiteen historiasta voimme lukea, miten vallankumouksellisuus ja väärintekeminen on ollut muutosvoimaista, vaikutusvaltaista ja oleellisen tärkeää taiteen ja ajattelun kehitykselle, ja lähes aina vastustus on ollut väkivaltainen. Reviirin suojelu ja muurin murtaminen että rakentaminen toistuvat syklisesti. Taidetta hallitsee maine ja raha, kuten kaikkea muutakin ja se ei ole hyväksi taiteelle, koska näiden kahden attribuutin kautta määritellään mikä on hyvää. Maineikkaan taiteilijan nimi on mainosta ja hänen sanaansa kuunnellaan. Positiosta kauniin puhuminen jotenkin kuuluu asiaan ja vallankumouksellisia voi kaukaa ihailla. He eivät pääsisi nykyään lähellekään taidekenttää, luultavasti jo pelkän hajun johdosta. Taiteella on edelleen oikea paikka.

Romantiikka siis myy, romantiikan aikakausi on meille se, jolloin kauneus oli lähellä ja Suomi nousi itsenäiseksi. Syntyi uusia ideoita ja aatteita. Kauneus on ympärillämme ja tämä liittyy taiteeseen, rakentamisen ja taiteen yhteyteen, mistä kauneutta etsimme ja mitä pidämme kauniina. Kauneuden olemus on, että se ottaa aikansa; rahaa meillä ei ole hitaasti tekemiseen enää ollenkaan, eikä varmaan taitoa saati halua. Meillä ei jostakin syystä enää ole resursseja, kapasiteettia, voimia, jonka voi päätellä jatkuvasta ulinasta ja tehokkuuden vaatimuksesta.

Romanttinen ajatus taiteilijasta, taiteilijaelämästä ja taiteen tekemisestä pysyy edelleen elossa, koska se on niin uljas ja kaunis ja ihana viininmaisteinen kuva, huoleton ja peloton hyppäys unelmaan saavuttamattomasta. Pelottomuus todellakin on puoleensavetävää, koska se on niin harvinaista, se on myös välttämätöntä ja se kohta kun ei ole muuta vaihtoehtoa. Jotakin kaunista on ehdottomuudessa, vimmaisuudessa ja mahdottoman tavoittelussa, ja kun tuon mahdottoman joku saavuttaa, on se inspiroivaa, ihailtavaa ja iloa tuottavaa muillekin. Satu köyhästä murjotusta taiteilijasta on totta ja viekoitteleva, mikä on edelleen mielestäni kummallista. Se myös huvittaa köyhää taiteilijaa, koska rahalla mitataan oletko taiteilija. Taiteilija on kuin sankari ja antisankari yhdessä, mitä taiteellinen vapaus ajatuksena kenties edustaa, että voit olla sääntöjä rikkova, melkeinpä millainen tahansa, mutta ole oikeanlainen, koska sinut tsekataan päästä varpaisiin. Kun taiteesi istuu kehykseen jossa on oltava, sinutkin hyväksytään?

Koskee edelleen miehiä, kuinka kauan härskiä käytöstä ollaan valmiit peittelemään ja sille naureskelemaan. Nainen on potentiaalinen tyrkky ja toinen taiteilija on ehkä hyödyllinen kontakti tai hyödyllinen hölmö, joten työ on yksinäistä ja yksinäisyydestään täytyy pitää. Sukupuolen takia vähättely taiteessa on niin tavallista, että se melkein kuuluu asiaan. Huonoja puolia romanttisessa taidekäsityksessä on, ettei se päde enää nykypäivänä taiteilijan työssä, silti kiiltokuvaan takerrutaan kuin lapselliseen ajatukseen inspiraatiosta. Asia on ymmärrettävissä myös sairauden kautta, jona taiteilijaa usein pidetään. Taiteilijassa on myös aina jotakin vikaa ja joku probleemi, josta syystä taiteilija on henkilökohtaisesti tunnettava, jotta hänen työnsä voi laittaa esille ja hänet esitellä muille. Mielenterveysongelmat yhdistetään taiteilijoihin yhtä hanakasti kuin alkoholismi ja muu häiriökäyttäytyminen, joten taiteen parantavat vaikutukset jäävät pohdituttamaan. Siksi hiukan kavahdan esimerkiksi taideterapiaa tai kun masentunut haaveilee taiteilijan ammatista: ala ei varsinaisesti toimi terapiana eikä taiteilijaksi lukeudu iltaisin viinilasin ääressä höpöttöjä, tosin ravintolassa verkostoituminen lienee yhä vahvassa käytössä. Alkoholi toimii huonosti mielenterveyden pelastajana, sanoisin samaa taiteesta ammattina, muista taiteen parantavista vaikutuksista en osaa sanoa. Nautintoaineet ja taide jotenkin elimellisesti ovat yhtä ja näin parannetaan maailmaa. Tämä ilmeisesti tapahtuu, kun sinut on hyväksytty sisäpiiriin ja käytät oikeita aineita? Silloin sinut on parannettu ja olet puhdas? Hajuttomuus ja mauttomuus lienevät nykytaiteessa trendinä, koska pelko on vahvasti läsnä, mitä samanmielisyys ja sulautuminen muuttavat?

Illuusiot, todellisuus, itse tekeminen, osaaminen ja saavuttaminen voivat olla hyvin kaukana toisistaan. Aivan yhtä vaikeaa tuntuu olevan ymmärtää, että taiteessa on kyse ideoista, ennen kaikkea omista ideoista eli kun sanotaan, minäkin voisin tehdä tuon, tarkoittaa teknisesti voit varmasti toteuttaa montakin nykyteosta, mutta alkuperäinen idea on jonkun toisen ja se idea on elimellisen tärkeä teoksen kannalta, ei välttämättä tekninen osaaminen. Hämmentävästi tämä taso jää monelta ymmärtämättä ja taiteilijaa on helppo halveksua että vähätellä, mikä on myös taideskenessä eli -maailmassa varsin normaali käytäntö ennen kuin taiteilija hyväksytään asiantuntijoiden toimesta. Eli kärsimys kyllä kuuluu taiteen tekemiseen, joka syntyy jatkuvasti itsensä todistelun tarpeesta, koska ei edes koulutus takaa mitään. Taiteilija roikkuu aina hiukan ilmassa, mikä voi olla merkki epävarmuudesta, joka ei niin kovasti nauttivalle, on todellakin kärsimystä aiheuttavaa. Joidenkin taiteilijoiden mielessä romanttinen taiteilijakuva on yhä sellainen jättiläinen, joka täytyy pitää elossa, ja jotkut ovat sekoittaneet perseenpuristelun ja seksismin romantiikkaan tai luulevat, että nuoret ovat tämän perinteen jatkajia ja ehkä ovatkin ja ajattelevat, että näin on hyvä edetä taiteessa edelleen? Seksikkäillä perseillähän tehdään uraa ja rahaa, ehkä kohta taiteessakin, niin iso asia naisen vartalo on ja siihen työntymisen mahdollisuus.

P.S: Ihanko totta kommunisti?
Mitä kommunisteihin taiteessa tulee ja joita on ilmeisen paljon, olen ymmärtänyt, että taiteilijan tuleekin elää yhteiskunnan tuilla eikä tehdä muuta työtä, etenkään pienipalkkaista paskatyötä, jota kommunistitaiteilija halveksii. Tämä tuli päin naamaa ja oli että wow, nyt on todellista kommunistisettiä. Kummallista kommunismia siellä keskiluokassa. Miten keskiluokkainen, hyvätuloinen on edes kommunisti tai halveksii köyhää taiteilijaa, koska voi? Nyt menee puurot ja vellit sekaisin taiteen tohtorilta. (Minkälainen ihminen tappaa kissan ja tekee siitä videon? Että sellainen opettaja..kannattaa siellä Aalto-yliopistossa olla tarkempi millaisia opettajiksi valitsette.) On myöskin kummallista kuinka vähän taiteen instituutioihin kohdistetaan kritiikkiä tai se hiljennetään valittamisena. Kun on poliittinen taiteilija, on varsin outoa jättää näin suuri yhteiskunnallinen vaikuttaja kuin taidemaailma, kritiikin ulkopuolelle, mikä käy yhteen uraa ajatellen, eikö totta. Taiteilijan ura rakentuu esiintymisestä taiteen paikoissa, joten älä ole hankala ja esitä kritiikkiä täydellisyydelle.

Tahdon viihdyttää, sua kiihdyttää.

Täällä Tampereella joutuu helposti uhkailun kohteeksi. Liikenteessä liikkuvat pyöräilijät ja kävelijät varovaisuutta.

June 15, 2013February 28, 2018 | Henna Timanttimetsä

nimim. suojatiellä kävellyt

Liekö jotain perisuomalaista auton turvasta geegoilua, jota ei voi muuta kuin sääliä. Tappio se on vaikea niellä, mutta ei oikeuta väkivaltaan, sadismi ei tee häviöstä yhtään helpompaa. Vittu mitä taidetta! Muistakaa pukeutua apinat.

Sanoa olen feministi. Kuinka sanon sen? Miksi en sanoisi? Milloin sanon niin? Kuka haluaa tietää? Sanoa edustavansa jotakin ideologiaa. Mitä feminismi oikein tarkoittaa?

March 8, 2013February 23, 2018 | Henna Timanttimetsä

Oikeudet olla kokonaisvaltainen kokonainen ihminen, määräysvaltainen omaan kehoonsa ja mieleensä sekä kuinka maailmassa on ja itseänsä toteuttaa. Se on paljon, vaikka kuulostaa itsestäänselvyydeltä. Olla ihminen. Mutta sehän on riittävä, silti vaikea ja miltei mahdoton. Kiinnostus feminismiin ja feministiksi itsensä määrittely juontuu siitä että on tullut väärin kohdelluksi naisena ja tyttönä. Omakohtainen kokemus konkretisoituu haluksi muuttaa asemansa. Mitä väkivaltaisempi alkutilanne sitä voimakkaampi vastustus ja keinot. Nykyfeministit ajavat tasa-arvoa ja ihmisoikeuksia kaikille sukupuoleen katsomatta. Mahdollisimman tasa-arvoista maailmaa, mikä on ihanan utooppinen ajatelma. Mutta moni feministien saavuttamista asioista ovat paino-arvoltaan mittavia, kuten naisten äänioikeus, oikeus omaisuuteen, työssä käymiseen, oikeus päättää omasta kehostaa ja kenen kanssa menee naimisiin jne. lista on huima. Feminismin vaikutus kaikkien ihmisten elämään saavutusten valossa on järkälemäinen. Koska naisten oikeudet ja hyvinvointi heijastuu suoraan perheeseen ja yhteiskunnan hyvinvointiin.

Olen tiedostanut olevani feministi kauan aikaa, ja tietoinen naisen asemasta maailmassa. Hämmästelen sanan aiheuttamaa kohinaa. Millaisia tunteita feminismi herättää. Se on jotakin kiellettyä. En käsitä. Samojen oikeuksien vaatiminen naisille kuin miehille on jotakin väärin. Mikä hirveä tappelu täytyy käydä läpi, jotta saavutettaisiin tasa-arvo, edelleen. Feminismi on voimakkaasti poliittinen termi, oikeudellinen, naisellinen, arvottava, puolustuksellinen ja hyökkäävä. On hyökättävä vastaan saadakseen jotakin aikaan. Oltava tiukka ja vaadittava, mentävä rajojen yli, rikottava omat kynnykset ja kärsittävä asiansa puolesta. Se kenties feminismissä pelottaa ja työntää luotaan. Naisten on täytynyt mennä ääreen ponnistuksissaan parempien oikeuksien puolesta. Uhmata ja uhrata terveytensä ja vapautensa, maineensa, kaikki mahdollinen. Sellainen on pelottavaa, lopullista. Nainen joka tietää mitä haluaa on pelottava. Tietoinen, älykäs ja itsenäinen on uhka. Toki jokainen voi valita mihin uskoo ja mitä asioita vie eteenpäin, mutta silti ihmettelen miksei jokainen ole feministi. Feministillä ei ole mitään pelättävää.