hyvinvointi

Taiteen vaarallisuudesta: mikä on vaarallista?

| Henna Timanttimetsä

Aivan kuten mielenvikaisuus, on haitallista sairastuneelle itselleen useimmiten, joskus taidetta ryhtyy tekemään, kun on ympärillä mielenvikaisuutta, tyhjyyttä, melankoliaan taipuvaisuutta tai ihan terveestä uteliaisuudesta asioihin ja miten ne ovat maailmassa, kuinka esittää asiat toisin, osaanko ja kuinka hyväksi voin oppia. Taidetta pidetään sivistyksen mittarina tai taiteenrahoitusta. Arvo mitataan saatuna rahana. Terapiaa taide ei mielestäni korvaa, siitä kertoo moni sadistinen tapaus, joka ei ole parantamassa ketään, päinvastoin, mutta on se jonkunlainen venttiili, perustarve ja kysymys, mitä muuta minussa on, kuin mitä peilistä näkyy ja muut antavat ymmärtää, kuten se paikallinen ylipainoinen, joka arvioi sun vaatteet. Mitä taiteen avulla oppii ymmärtämään maailmasta ja itsestään lopulta, lienee kiinni, kuinka paljon uskaltaa riskeerata ja kokeilla. Taidetta tehdään monenlaisista lähtökohdista, jotka eivät välttämättä ole hyviä. Taide ja vaatteet liittyvät vahvasti yhteen. Pelkkä kaupallisuus ei ehkä toimi hyvän taiteen lähtökohtana. Markkinaa varten tehty taide voi menettää sille annetun arvonsa ja trendiaiheista, joista taidekenttä tykkää, en tiedä, mitä varten ne on tehty. Maailman parantaminen taiteen avulla on menetetty. Yhden asian huutolaumana toimiminen on puuduttavan tylsää katsottavaa ja hyvä kysymys on, mitä me katsomme. Uskottavuuden puute vaivaa mahdottomasti feministis-vasemmistolaista teollisuudenalaa. Kuvataiteen habitusmääritys tai asetus ja muu sellainen hyvän puolella pahaa vastaan on nähty ja pelkkää ulkokuorta. En usko. Uskoni on loppunut.

Mitä varten taidetta tehdään, voi liittyä aiheeseen sen vaarallisuudesta, mikä voi olla vapaus ilmaista ja hokema, olla sellainen kuin on, on olla vaarallinen. Eihän kukaan ole normaalisti sellainen kuin on. Me käsittelemme, hallitsemme, kontrolloimme, puunaamme, sensuroimme, pidättäydymme, hallitsemme itsekurin ja käytöstavat. Homssuisuus ei sovi. Vaarallisuus näyttää pelottavalta, kun ympäristö on ylihygieeninen ja on itse altavastaaja eli yksin muita vastaan ja vaarallista voi olla harkitsematon sana, väärä pukeutuminen. Mihin raja vedetään, kun Jeesuksesta on tehty vaarallinen? Jeesus roikkuu vaarallisesti. Jeesuksen tooga ei käy. Mikä sairastuttaa ja traumatisoi, niin, ettei voi katsoa ja kuunnella? Lahkot ja kultit ovat traumatisoivia. Jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan-ajattelu on hyvin voimissaan. Niin sanottu parantava voima on mennä kipua kohti. Selvittää asia eli sanoa ääneen, mikä on vaarallista. Kaikkea ihmisen tekemää on voitava käsitellä kollektiivisesti. Taiteilija kantaa riskin asioiden pöydälle nostamisesta ja sen, mitä ei voi näyttää, näyttämisestä. Taiteilija voi hävitä ja tulla lytätyksi, hän ei välittänyt hyvästä mausta ja tunteista. Mikä sitten on tässä ajassa niin haitallista taiteen aiheeksi, että se koetaan vaaralliseksi? Sensuuri iskee hyvin helposti ja olisivatko erimielisyys politiikasta, Israelin kannalla olo, transasia, haittamaahanmuutto sellaisia? Menee sen verran yksioikoiseksi ja typeräksi, että ehkä on hyvä puhua herkkänahkaisuudesta, kritiikistä ja kuinka taidetta että sanomisia arvioidaan, kuinka poliittisuus voi vaikuttaa taiteessa ja miksi sen ylipäänsä pitää. Millaista valtaa taide käyttää ja toisaalta joku taiteen yli, kuten aina ennenkin, ajatus, kuinka vaaralllinen taiteilija on ja kuka saa olla vaarallinen riippuu, kuka henkilö on ja millaista valtaa hän käyttää. Millä tavalla vaarallinen? Itselleen, yhteiskunnalle, jollekulle vai taiteelle, mielenrauhalle ja hygienialle? Mitä taiteilija voi ajatella ja mitä ajatella taiteilijasta? Itsenäinen ajattelu on vaarallista nykyään. Tunteet pelottavat.

Miksi juuri taide koetaan vaaralliseksi, haitalliseksi vai onko se ihan mikä tahansa asia, missä koetellaan normeja, sopivaisuuden rajoja, edes näennäisesti testataan vapautta, sanotaan tai lauletaan asioista, joita ei haluta kuulla? Mitä taiteelta sitten halutaan, on jotain spesifiä, harmittomuutta ja pyrkimystä parempaan ihmisyyteen? Harmittomuus on kiva, jos ei ole tarvetta ajatella. Jos taiteella on tehtävä, kuten tykätään ajatella, tehtävänä mikä milloinkin aikakaudesta ja trendeistä riippuen, kuka sen päättää ja kun sanotaan taiteen tärkeydestä, mitä se parantaa, tärkeää kenelle ja miten? Taiteen vaarallisuus voisi vahvimmin tulla esiin taiteen valjastamisessa propagandalle, mitä poliittisuus näyttää olevan.

Nykytaide on hyvin politisoitunut, joten on kiinnostavaa, millaisia asioita on lupa käsitellä taiteen keinoin ja esittää. Taiteilijan on ilmeisen hyvä olla varovainen, mitä aiheita käsittelee, valitseeko puolen vai pysytteleekö neutraalina. Taide on vaarallista taiteilijalle, pitää olla peloissaan mitä tekee, joten mikä vaara piilee katsojalle vai onko vaara taiteen paikoille? Ketä suojellaan ja miltä? Rahavanojen kevyttä solinaa ja miltä asiat näyttävät.

Miten kirjoittaa nykyrakentamisesta ja mistä aloittaa?

| Henna Timanttimetsä

Rakentaminenkin aloitetaan paikan valitsemisella. Olin ajoissa. Sol ei ollut vielä auennut, joten istuin Prisman tuulikaappiin. Penkit ovat pinkit, valkoisilla seinillä on kehystettyjä mainoksia bonuspisteistä, joissa mies pitelee puhelinta ja säästää, kuin tauluja harkitusti ja säästeliäästi esillä, minimalistisesti jopa tai ehkä se on vaikutelma valkoisista seinistä ja riisutun oloisesta sisustuksesta. Selkeä viesti menee perille tyyppisesti. Kaikki kulkevat ohi. Tuulikaappi on tila, johon hiekka jää. Ehkä siellä vähän tuulee. Odotustila, melko rauhallinen ennen kymmentä aamulla. Liukuovessa lukee defibrillaattori eli sydäniskuri löytyy infopisteestä. Hiekka matoilla on todellista.

Kassapiippaukset kuuluvat epäsymmetrisesti liukuovien lattiaa vasten kahisevan äänen kanssa, pientä kitinää, mutta tasainen liike. Joku puhui takanani puhelimeen jotenkin tyyliin, emmä tiijjä. Yritys kuvailla jotakin, mitä ei yleensä tee eli istu Prisman tuulikaapissa, vaan kävelee liukuovista sisään ja ulos kuten muutkin. Katselin kävelijöiden kenkiä, pölyisiä, hiekkaisia, linttuja ja lenkkareita, työkenkiä ja neonhaalareita, mukana pieniä koiria, vanhuksia, kyyryjä, hitaita, trikoita ja lastenrattaita, kaupan istuttava leluauto ja lapsen hölmistynyt ilme, kun on niin pieni isojen keskellä, ostoskärryjä, jotka ovat kasvaneet kokoa. Aika todella kuluu hitaasti vain istuen. Aika Prismassa istuessa on ihmettelyä, ehkä muuten kaikki on selvää ja selkeää, ei ihmettelylle ole tarvetta, jatkuvasta liikkeestä uutuudenviehätys, muuta ihmettelyä ei lienee kuin kuka valitsee musiikit tänne ja melko kallista, sitten ajattelin sitä todella mustaa miestä, joka ajoi lattianpesukonetta juomien kohdalla. Ajoneuvo oli niin leveä, että kaikki väistivät. Jotenkin ilmeetöntä, mutta näytelmällistä, ajaa kaupan käytävillä ja kiinnitin huomion sukupuoleen ja ihonväriin heti. En kehdannut pidempään katsoa, mutta siinä oli jotakin ehkä maagista eikä saa sanoa ääneen, mitä ajattelee. Kiellettyjä asioita-lista on myös pitkä. Kuski katsoo kuin jotakin olisi tiellä. Monotoninen työ johtaa ilmeettömyyteen ja samanaikaisesti puhelimeen puhuminen on laitonta.

Mietin, mitä suomalaisesta nykyrakentamisesta voisi kirjoittaa vai olemmeko jo niin globaaleja, globaalien vaikutusten vietävänä, ettei suomalaista rakentamista enää ole vai olemmeko turtuneita ja kyllästyneitä, vaikutuksille alttiita ja orjallisia, että ajattelu on mielellään ulkoistettu, kuin olisimme hyväksyneet, ettei rakentamiseen Suomessa tavallinen kuluttaja voi vaikuttaa ja puuttuminen tekee hankalaksi ja saat huudella yksin? On totuuksia kuin rahastus, kusetus, suhmurointi, luksuksen jahtaaminen, lesoilu, nopea tahti ja jotakin ilmestyy kohtaan, jossa oli joutomaata, hymyjä on vain mainoksissa pusikoidenkin lomassa. Välillä ponnahtaa uutisia rakentamisen ongelmista (joku on löytänyt skuupin), sisäilmassa, tilausten hiipumista, paniikkia, liikaa yksiöitä, kun ihmiset haluavat tilaa, ikkunattomia makuuhuoneita, kun ihmiset haluavat valoa ja näkymän, kalleutta, huonoa laatua ja jatkuvia hintojen nousua. Ei siis ihme, että turtuu, kun pitäisi haluta samaa.

Mitä ideaa rakentamisessa toteutetaan? Jos niin on, että olemme kadottaneet kansallisen rakentamiskulttuurimme, mitä kansallista on jäljellä? Miten kansallisen persoonan menettää, mikä rakentamisessa on ollut omintakeisesti suomalaista ja voiko sellaista edes määritellä? Suomalainen tyyli on ollut viime vuosikymmeninä massan hallintaa, yhtenäinen, nopea ja käytännöllisen oloinen samankaltaisuus toistuen paikasta toiseen. Rakentamisesta kirjoittaessa ei voi välttää jatkuvan kriisin ajatusta ja kuulla valitusta mielessään, miksi tehdään valintoja aivan kuin käyttäjä unohtaen, aivan kuin kertakäyttöistä tehden, aivan kuin ajatellen vain kuluttamista ja hetkeä, jossa elämme, ei ajan kulumista ja voisiko rakennus kestää monta sataa vuotta (Prisma 300 vuotta). Muutos on ollut nopea, kuten myös laadun heikkeneminen, yritän saada kiinni, mistä on kysymys, koska on myös kansallista ja kansainvälistä, että totuutta ei kerrota, se on itse löydettävä, ja voisiko kehitystä muuttaa. Muutosta pidetään kehityksenä, mutta olemmeko menneet suuntaan vauhdissa, jota ei voi pysäyttää? Lehdet myös maalaavat kauhukuvia autioituvasta Suomesta: meillä ei ole varaa, meillä ei ole varaa. Sanna Marin sanoi, että olemme rikas maa, mistä siis kiikastaa? Joku valehtelee ja keksii omiaan? Onko se kansallisen persoonan luomista?

Kauppakeskukset ovat ehkä keskeisin rakentamiskulttuuria muokkaava ilmiö (oletan), lähtien koosta ja kuntapolitiikasta ja kuinka raha ilmeisesti ratkaisee. Keskukset ovat kuluttajan elämää helpottavia, kaikki yhdessä paikassa ja autolla ulos-tyyppisiä ratkaisuja ja toimivat siinä tarkoituksessa hyvin yleensä. Ulkonäöstä keskustelu on kovin hiljaista, paitsi jokaisen omasta naamasta. Sen ohi ajetaan, joten mitä sitten. Koivu ja mainostorni kertovat, että lähestyt ostoskeskittymää. Laatikkonäkymä toimii jonkunlaisena ajankuvana. Muutama vuosikymmen vanhemmat laatikot 80- ja 90-luvuilta ovat tunnistettavia, joissakin on aaltopeltiä, betonielementti on brutaalisti näkyvissä ja ensiaskeleet kertakäyttörakentamiseen haisevat Hervannassa burgerirasvalle. On pylväitä, kömpelöitä geometrisiä lasikattoja, joilla ei ole mitään tekemistä historian kanssa tyylillisesti, ne on vain joku piirtänyt ja hyviksi havainnut. Legot on yhdistetty.

On oltava näkyvä ja voimakas. Pienten yritysten on parempi tulla saman katon alle. Kauppakeskukset ovat amerikkalainen ilmiö ja ihmiset tykkäävät viettää niissä aikaa, kuljeskella, sinne, siellä ja takaisin. Voit mennä Citymarkettiin istumaan ja odottamaan Alkon avautumista kello yhdeksän, mikä sekin on eräänlainen elämys ja tasokokemus. Aivan kuin he, jotka menevät ostostensa kanssa ohi, eläisivät enemmän ja minä istumassa olen antropologi. Onko ihmisryhmiä, jotka istuvat kauppakeskuksissa enemmän? Siinä on pysähtyneisyyttä, mikä tässä ajassa on kuin olisi taakse jätetty tai jättäytynyt paikalleen, täytyy selitellä, että joku on vikana. On toki hengailijoita, sitten on odottajia, katselijoita, lepäilijöitä ja muita uupuneita, joilla on aikaa. Ehkä kiinnostavinta on ohikävely ja toisaalta se, että jokainen on epäilyttävä, luuseri ja varas. On osattava vastata kysymykseen, miksi. On kyettävä ymmärtämään ja selittämään yksinkertaisesti, mitä tekee ja miksi tekee, mihin tällä kaikella pyrkii henkilökohtaisessa elämässä, mitä valitsee tai ei ja miksi.

Ostoskeskus on paikka, jonne mennä, kun ulkona on pimeää ja kylmä, penkit on viety tai muuten istuminen ja paikallaan olo on mahdotonta. Keskuksessa on turvallista ja muita ihmisiä, kamerat katsovat aina ja vartijan työ on kävelyä kerroksesta toiseen tarkastaen mahdolliset pimeät kohdat, jos sellaisia suunnittelija on jättänyt. Kun ostan valmiin pussillisen appelsiineja ja itsepalvelu kassalla huomaan, että yksi appelsiini on homeessa, kassa kysyy, haluatteko uuden pussin ja tietenkin haluan. Yleensä iskee turhautuminen ja jaksamattomuus kävellä appelsiineja hakemaan, tunteet pelissä ja pinnalla. Ainakin siinä on päämäärä ja tavoite, hetki kun tavoittelee ja löytää sopivan. Kuitin avulla voi poistua tai nostaa kädet ylös.

Olla tavoitteellinen on olla tehokas. Kauppa tekee voittoa, mitä kuluttaja saa, muuta kuin tunteen, tavaransa ja yllätyksen? Minkälainen valta-asema muutamalla tekijällä Suomessa on, on sekin politiikan ja hiljaisen hyväksynnän tulos tai muilla on vain enemmän rahaa ja kavereita. Varastamisesta puheenollen, onko laillista varkautta ja miten se toteutetaan? Hintoja nostamalla ja kädenpuristuksilla? Jotakin, minkä kaikki tietävät.

Menee vaikeammaksi ja kuluttaja voi ihmetellä, muttei pysty vaikuttamaan sen ihmeemmin (kasvissyönti toki on muuttanut tarjontaa) vai boikotoiko joku Keskoa, paljastavia kirjoituksia lehdissä on, ruuantuottajat ovat jo raivoissaan tuottojen jakautumisen omituisesta epätasaisuudesta. Raivo on tunne. Miten raivo ilmenee Suomessa? Euroopassa maanviljelijät tukkivat ajoväylät ja tuovat tonneittain kakkaa kaupunkeihin. Kysymys jonkin aikaa on ollut, kellä on varaa. Asuminen ja syöminen ovat ne perusasiat, joiden kautta pelataan peliä. Kuinka moni kuluttaa vähemmän, vaikka sosiaalinen paine ostaa aina uutta ja enemmän on iso? Paine voi olla, mutta kun ei ole varaa, mutta me olemme rikkaita. Kansallinen sokeus on osa persoonaamme, kuten olla maailman parhaita-jankutus. Mitä rikkaus sitten tarkoittaa SDP:n maailmassa, kun lehtiä lukee, kansallinen tarina on tarina on mainos ja suuria henkilöitä, arkkitehtuuria, sinistä vettä ja metsää. On se toki rikkautta. Osattomuutta ei rikkaissa maissa siis pitäisi olla, mutta kasvavasti on. Toki eduskunnassa puolue tietää ja huutaa ääneen apua, että Suomessa on osattomuutta ja päätökset vaikuttavat suoraan niihin, jotka eivät ole rikkaita. Mutta olemme rikkaita, meillä on puhdas luonto, päästöjemme on oltava pienimmät maailmassa. Olemme toki pieni kansa monella tapaa, miten olemme rikkaita? Henkisesti, materiaalissa mitattuna, kuinka voimme pitää huolta heikoimmista? Kelan tilastot kertovat rikkaudesta ja huolenpidon tarpeesta, että Kela on se rikas tissi, josta riittää kaikille? Arkkitehtuuria arkkitehtuuria keskuksiin.

Kumoa ihanin suklaakakku. Kumoa suuhun. Vaellus erämaassa on niin totta. Lähdin kävelemään. Mistä löydät jotakin, kun ei ole mitään? Mitä kumous tekee? Sotkun pöydälle ja luulin, ettei minulla ole mitään, mutta paidallani on.

| Henna Timanttimetsä

Kaupan pihaan ajoi joku kulunut Toyota, ratissa viikonlopun näköinen lysy nainen oveen nojallaan. Valuneet kasvot jäivät mieleen. Rekisterikilvestä saisi jke:n, jos lisäisi o:n. Aivan kuin kallellaan ja liian vähän ilmaa vasemmanpuolen renkaissa, sanoi Värjätty blondi ja käveli ohi. Vähän kuin takki out of fashion ja auki. Ihmiset haistavat kaiken, jalka pöydällä. Arvostellaan nyt, kun annoksetkin ja ne ovat ihmisenjatke, valokuvassa lautasella menossa suuhun, mitä pöydällä on, ei mitään ylimääräistä, vaan kaikki takintaskusta.

Mitä nää arpoo? Epätoivoa? Ollako vaiko eikö? Ah vapaus ja Jeesus Maria Kristuksen äiti, miksi syödä hienosti? Miksi ei? Mitä se edes on? En minä kultalautasilta syö, ehkä posliinilta, joskus ei ole lautasta ollenkaan vaan joku kertakäyttöinen ja käytetty aika.
Onko kallis parempaa vai tuleeko halpa kalliiksi ja ihminen paremmaksi syömällä? Pyrimme parhaaseen. Minulle sanotaan, on elettävä ja näin se tehdään, mutta ole peloissasi, jos menet rajojen yli. Yritän löytää järkeä, se on työn takana, löytäminen.

On alku, Aloittaminen ja alkuvalmistelut, on aloitettava itsestä, sisältä ja mitä siellä kokee olevaksi ja nyhtää, kuopii kuin multaa ja mitä löytää muuta, pieniä kiviä, mikä se, siellä sinussa on, se jokin. Sanoja, jotka eivät tule ulos, piilotaskuja, nappeja, purkaantuneita saumoja kuin verisuonia, kirurgilta langanpätkiä, tahroja, kankaanväri hämärässä valossa, eikä saa selvää saati pysty yhdistelemään muuten kuin luettelemalla. Liikuttaa suuta, muodostaa äänen, kuulee sen.

Minulla on kysymyksiä ja haluan vastauksia. Miksi syöt? Mitä syöminen on? Miksi syöt liikaa? Miksi ahmit? Etkö osaa lopettaa vai etkö halua? Etkö tiedä, mikä on liikaa vai täytätkö tyhjää kohtaa? Se on hetken täynnä ja tiedät ehkä, mitä syöminen on. Entä se hetki, kun ajatteli lakata syömästä, kun kokemus näkymättömyydestä on niin voimakas ja yrität olla yhtä voimakas? Näläntunne on voimakas. Voimakkaampi kuin minä. Miksi lopettaa, kun jos toistaa samaa, tapahtuu aina sama asia, se on turvallista eikä sen jälkeen ole silti mitään ja syöminen on helpoin tapa huijata itseään?
Miksi syöt mitä milloinkin? Miten valitset, mitä käsilläsi on? Maailmanpainon. Syöt, olet mitä syöt, syöt mitä haluat, koska voit ja ehkä päätät, ettet voi. Mikään ei estä. Mikä tämä aukko päässä on? Mitä syöminen aiheuttaa kehossa ja mielessä, entä jos ei syö, mitä tapahtuu? Kuin mainoksesta: haluan Tuoreita puhtaita raaka-aineita, joista haluan mielihyvää ja kuinka mieli päättää, mikä aiheuttaa mielihyvää? Ehkä se on kuvassa ja lisätyissä kemikaaleissa.

Kysymys on, mitä itselle tapahtuu? Qua qua? Qu’est que c’est? La peur vaihtaa lennossa englantiin ja on hiljaa. En ymmärrä, hengitän syvään. Ahtaminen kertoo jostakin ja se ei ole nälkä. Pelko itsensä menettämisestä, olemattomuudesta, hengissäpysymisestä tai rakkaudenpuutteesta, kun käsi ei mene suuhun, tulee mieleen ruuanlaiton virallinen kieli. Ellei menusta ymmärrä mitään, on arvattava, on kokemus hypystä tuntemattomaan istualtaan, kuka nyt seisten syö.

Syö syö Syöpä, syö syö syömättömyys, syö syö syöpäläinen, syö jotakin, terveys ja sairaus, syö ihminen, mutta älä syö niitä ja näitä, syö tuota ja tätä, tulet siksi, miksi sinun on tultava. Myrkyttääkö jokin? Tämä muutosleikki on hassu ja pakonomainen, ruoka on sinua muistuttava, muuttava asia, ajatukset ovat sinua muuttavia, ajattele siis muuta kuin itseäsi, kuuntele ruokaa, se muuttaa yhteiskuntaa. Syö syö syömisen ongelmallisuudet, syö sormet, syö kun ei ole rahaa, laita suuhun kaikkea puhdasta, kun kaikkea on riittävästi ja pureskele, koe tilanne, kun ei ole muuta kuin porkkanoita ja kaurahiutaleita ja mieti, kauan tätä jaksaa, lusikoi hartaasti, kuin hengittäisit, maistele, mitä tässä lusikassa on, haistele, kokeile nenällä tai ehkä syö sormin, etusormella antaumuksella, mutta kun ei osaa yhdistellä osasia valmiiksi annokseksi on kuin ajatuskatkos, joku sorkkii haarukalla ja veitsellä, ainetta, jota voi kutsua annokseksi, koska sillä on tiukka puristettu muoto ja pyörittää lautasta, jonka olet ehkä lämmittänyt erikseen. Huolellisuutta on vaalittava. Se on hidasta. Hitaudessa on jotakin ruuan olemuksesta.

On keksittävä annokselle nimi. Laiha vai lihava vai lihava-laiha tai ehkä läskimpi soosi. Olisiko sapluuna ja jotakin valmista, mitä kutsua omaksi? Syömme nauttiaksemme ja saamme aikaan shown, mutta mikä se on maailmanpolitiikassa? Nautimme näkyvyydestä, tosin pimeässä syöminenkin on kokemus. Katsomme vatsoja, muovaamme vatsojamme ajatuksillamme ja katseillamme ja löydämme virheitä, virheitä! Kehomme eivät mahdu, eivät istu ja kokkaus on kilpailu, jossa joko menestyy tai häviää. Siinä on helppo hävitä, mutta miten sen kestää, ettei yllä? Kaikki on tuoksussa, voissa, uskalluksessa kokeilla ja myös tosiaan epäonnistumisessa, ruuan hukkaamisessa, roiskimisessa, veressä, kun leikkaat sormeesi, kun yritit olla nopea ja poltat itsesi.

Kuinka teemme päätöksiä ruuan suhteen ja mitkä asiat vaikuttavat, mistä pidämme?