Eurooppa

Taiteen poliittisuudesta: Kapitalismi voitti, myös Banksyn. Onko taidetta ilman rahaa ja syökö taiteilija rahaa? We can’t eat money, without money we don’t eat.

| Henna Timanttimetsä

Aiheet ja taiteilijoiden aatteet tekevät taiteesta vasemmistolaista, mutta taidesysteemi ja -markkina eivät ole sitä. Kuinka taiteilijat siis toimivat mielestäni neoliberalistisessa systeemissä, jossa sääntely on olematonta, kuten taiteessa on, alustataloudessa systeemin armoilla, ja pyrkivätkö he vaikuttamaan systeemin toimintatapoihin muutenkin kuin ajamalla juutalaisen asekauppiaan pois Kiasman kanssa työskentelevän säätiön hallituksesta, mitä oikeistossa pidetään antisemitistisenä hyökkäyksenä? (8.)

Mikä on taiteitten tapa kohdella toisinajattelijoita nyt ja millainen kriittinen massa taideyhteisö on? Mitä tapahtui toisinajattelijataiteilijalle ja keitä he ovat, miten he tekevät taidetta ja mistä ja miten he ajattelevat toisin? Kuinka samanmielinen on hyvä olla tai rakentavaa olla? Mitä samanmielisyys edes tekee taiteissa?

Mitä tarkoitetaan politiikalla, kun kaikki on politiikkaa ja on oltava varpaillaan? Taidesysteemin, instituutioiden ja median politiikkaa on rahan tekeminen, kuinka se vaikuttaa taiteissa ja kuinka on tarkoitus vaikuttaa maailmassa näin? Mikä on taiteen tarkoitus kriittisen yleisön mukaan ja mikä on tämä kriittinen yleisö?

Elämme hyvin visuaalisessa maailmassa ja ottaen huomioon poliittisen taiteen ansiokkaan historian, olen kiinnostunut, kuinka nykypoliittinen taide vertautuu 1900-luvun poliittiseen taiteeseen ja ottaako se vanhasta vaikutteita vai osaako ja saako poliittinen taide uudistua, kuten ehkä katutaide ja performanssi (fluxus, dada, futurismi, happening-kulttuuri edelleen vaikuttavat) saattavat tehdä vapaammin esityspaikkojen ollen mitä tahansa. Futuristeissa toimi useita fasisteja ja surrealisteissa, kuten Salvador Dali, mikä on kiinnostavaa tässä ajassa, kun elämme futuristien kuvittelemia asioita tosiksi ja surrealismi on hyvin todellista (5.) Katutaiteen nostaa esille hyvin usein sosiaalinen media, ei taidesysteemi. Aiheet saattavat olla osin samat kuin aina ennenkin, kapitalismikritiikki, joka ei ole muuttunut vuosikymmeniin, vallan keskittyminen ja väärinkäyttö, mikä on taiteissakin todellisuutta. Ongelmat ovat taiteissa vallankäyttäjien mielestä pääasiassa toisaalla. Taidemarkkinaa ja -systeemiä hyvin vähän kritisoidaan sisältäpäin, ulkoa kylläkin ja kritiikkiä kutsutaan öyhötykseksi, kun halutaan aliarvioida ja mitätöidä kritisoijat, aivan kuten taiteitten sisälläkin tehdään ja jos kritisoidaankin taiteilijoiden toimesta, ei sillä ole yleiskuvaan vaikutusta, koska kritisoijia pidetään häviäjinä ja taiteen monoliittinen jyrkkä auktoriteetti ja muoto on muuttumaton entiteetti. Instituutioilla on vahva auktoriteettiasema, joten politiikka taiteissa on kiinnostava historiansa ja ristiriitaisuutensa puolesta juuri tällä hetkellä, kun niin sanotusti edelleen maailma palaa. Kysymys on myös, milloin se ei olisi palanut? Ongelmat ovat yhä samat kuin useana vuosikymmenenä taaksepäin ja kapitalismi on se, mikä on nostanut eniten ihmisiä köyhyydestä. Riisto taas ei ole tuntematon asia taiteissa ja nyt vielä enemmän tekoälyn kautta.

Mikä on taiteen ja taiteilijoiden vastuu maailmantilasta, entä taidesysteemin/taidealustan tilasta? Kuinka taiteilija, yhteisö ja instituutiot käsittelevät politisoituneen taiteen tuotteeksi ja ottavat vastaan viestin puolin ja toisin, että onko instituutioilla muu agenda, kuin pääsylipputuloissa mitattava tulos? Onko politisoitunut taide onnistunut tehtävässään ja osaako se mitata tuloksia? Miten pitkälle taide voi ja pitää mennä politisoinnissa? Onko liian pitkälle menemistä taidetta vastaan hyökkäys, kuten Extinction Rebellion tekee? Kuinka hyödyllistä on tehdä poliittista taidetta etuoikeutetuille ihmisille, joita ovat taiteen tekijät, systeemin pyörittäjät ja hyvin usein myös yleisö?

Mitkä ovat taiteen politisoitumisen positiiviset ja negatiiviset vaikutukset?  Missä vaiheessa on kyse propagandasta ja voiko taidesysteemiä tarkastella propagandakoneistona, joka hyppää jokaiseen trendiin mukaan huomiotaloudessa massan mukana ja valitsee sopivimmat asiat, joita ajaa vai onko kyse vain taiteilijoiden henkilökohtaisista intohimoista? Kysyn, koska vastakkainasettelu on hyvin kärjistynyt ja tulokset laihoja. Epäily ja syytös taiteiden ja yliopistojen vahvasta politisoitumisesta on hyvin näkyvää ja oikeistolaista. Oikeisto molemmissa on olemassa, taiteissa vähemmän äänessä. Miten yksilö vaikuttaa taiteessa verrattuna instituutioihin ja entä jos yksi taiteilija käy vastavirtaan taiteessa eikä omaksu vallitsevaa poliittista mantraa ja agendaa, miten hänelle käy? Hyvin tai huonosti, se on vastaansanojien osa. Miten fanaattinen ja yksipuolinen taide on politiikan, millä puolella seisot, suhteen? Viimeisimmät kohut ovat aika karuja yksin käydä läpi, kuten esimerkiksi Lux Helsingin yhteydessä käyty Katariina Sourin teosten saamelaisia oletetusti loukkaava sisältö. Mitä loukkaamisella tarkoitetaan ja kuinka vakavista loukkauksista puhutaan? Kuinka varovaiseksi taide ryhtyy ja millä hinnalla? Keskustelutilaisuus Tanssintalolla 15.9.2023 (2.) kysyi, miten määritellä poliittinen taide tässä ajassa? Argumenttina nousi esiin tekijöiden identiteetti, joka kertoo poliittisuuden ja toisaalta, on myös poliittinen valinta olla ottamatta kantaa taiteella, vaikka maailma palaa, määrittelee Sonya Lindfors. Keskustelua jatkaa Jenni-Elina von Bagh: miten suhtautua siihen, että jotain täytyy tehdä, mutta taide on välineenä tehoton? Kenties taiteilijat ovat tehottomia tai ongelmat jo niin isoja, että vaikuttaminen paikallisesti tai edes somen välityksellä kansainvälisesti on vain näkyvyyskampanja ja puolien välienselvittelyä.

Suomikin on hyvin polarisoitunut, kuten huoli on. Taide on kansainvälisesti poliittinen, jatkuvasti muutoksessa ja taide oletetusti nojaa vasemmistolaiseen eetokseen ja perinteeseen. Moni taiteilija kamppailee teoksillaan kapitalismia vastaan, vaikka taide mitä suurimmassa määrin elää kapitalismista ja sen luomasta vauraudesta. Miten ristiriitoja ideologioiden kesken ratkaistaan taiteissa, tai ratkaistaanko niitä mitenkään, kuten itse ajattelen yhä uudelleen käy? Kapitalismikritiikki mielestäni on jäänyt paikalleen ja on vuosikymmenet toistanut itseään. Onko kyseessä tiedon puute vai on helppo toistaa yhtä ja samaa? Yanis Varoufakiksen mukaan olemme jo teknofeodalismissa, alustataloudessa, jolla periaatteella taidekin toimii: se käyttää usein taiteilijoiden työtä maksamatta korvausta. (3.) Onko uskottavuuskysymys, kuinka taiteilija voi toimia kentällä, joka ei vastaa hänen omiin poliittisiin kantoihinsa ja riistää taiteilijoiden työtä ja millaisia kompromisseja taiteilija tekee uransa eteen tässä kompleksisessa suhteessa ja kuinka ajan tasalla taiteilijat ja instituutiot ovat? Pysyykö instituutioiden massa ketterästi mukana, mitä tulee muutokseen yhä vapaammassa markkinataloudessa, politiikassa, aktivismissa ja taiteessa? Niin, mitä on taiteilijan vapaus? Ja olenko väärässä, kun sanon, että elämme vapaammassa maailmassa kuin aiemmin?

Poliittisuus, kapitalismi, neoliberalismi ja markkinatalous ovat monimutkaisia asioita ja vaikuttavat toisiinsa. Taideturismi on taidetta pinnalla pitävä asia ja raha ja sen puute hallitsee. Minua kiinnostavat juuri taidesysteemin, taidekolossien ja taiteen poliittisen ajattelun ristiriitaisuudet, jotka välillä tuntuvat hyppivän silmille uskalluksen puutteesta johtuen tai muista syistä. Teknologian kehitys muuttaa systeemejä, tapoja tehdä ja ajatella ehkä eniten ja kenelle valta keskittyy, on rahakysymys. Kuinka ajattelu muuttuu tässä vauhdissa? Osattomuuden lisääntyessä, taide myös eriytyy enemmän vauraiden harrastukseksi ja työksi. En tiedä, onko taide muuttunut muuten kuin ottanut teknologian eräänlaisena merkkinä muutoksesta ja ajanhermolla mukana olemisesta mukaan tekemiseensä. Taide on nykyajassakin koettu porvariston huviksi ja työksi. Britanniassa 8% taiteilijoista on työväenluokasta lähtöisin. (4.)

Aktivismissa taiteella on vahva osa, taidesysteemin ulkopuolella voidaan olla rohkeampia ja systeemin sisällä kannanotot ovat kenties enemminkin poseerausta ja vaikutukset kenties yhdentekeviä, ellei taide aiheuta suurta kohua ja skandaalia, mitä sitten tapahtuu? Liikehdinnän aggressiivisuuden voimistuessa joka puolella ja yliopistojen ottaessa voimakkaasti kantaa asioihin, minua kiinnostaa kuohunnan vaikutus siihen, miten systeemit reagoivat, miten taide reagoi ja millaisia ongelmia taiteessa on poliittisuuden suhteen tullut esiin ja onko taidesysteemi kykenevä katsomaan itseään muuttuvana kenttänä vai onko sen idea vain kommentoida ulkopuolista maailmaa ja esittää muutoksen airutta, koska taide alustana on omnipotentti ja toimii omavaltaisena asiantuntijavetoisena kuplana.

Museot ovat vastanneet yleisöjen spektaaklien nälkään ja menneet mukaan immersiivisiin näyttelyihin, jotka kiertävät maailmaa, näyttelyt, jotka näyttävät hyviltä Instagramissa. Taiteiden sisäisiin ongelmiin puuttuminen, vaikka #metoon kautta, on ollut ison työn takana, suurin pelko on aina työmahdollisuuksien ja maineen menetys, josta syystä ongelmat jatkuvat, kuten monet seksuaalinenhäirintäkohut antavat ymmärtää, työpaikkakiusaaminen on myös ilmeisesti yleistä? Taidesysteemi on hyvin kaavoihinsa kangistunut eli miten jähmeä systeemi kykenee muuttumaan vai toistellaanko mantroja 60-luvulta ja miksi muutos luovalla alalla on kovin haastavaa? Myös tehdäänkö taidetta yleisön kosiskelutoiveissa, on iso kysymysmerkki ja miten se vaikuttaa taiteissa? Miten orjallinen taiteissa on oltava, jos todella vapautta ja luovuutta pyritään toteuttamaan?

On kiinnostava yrittää avata kuvataiteen motiiveja juuri poliittisuuden kautta ja suhteen, koska se on niin vahva tekemiseen ja ajatteluun, että suhteiden muodostumiseen vaikuttava tekijä ja toisaalta ymmärtää, kuinka politiikka vaikuttaa taiteessa lopulta, onko taide vain taidetta milloinkaan ja puheet vain puheita, kuten feminismi esimerkiksi usein vaikuttaa olevan. Poliittisuus on sosiaalisen median nousussa lähtenyt hurjalle kierteelle ja tuonut saman taistelun reaalimaailmaan. Jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan, on kiinnostava sodankäynti tavallisten ihmisten kesken fanaattisuuteen asti. Ihmisten jako hyviin ja pahoihin on aika rajua ja cancelkulttuuri rajoittaa sananvapautta.

Poliittisia aiheita taiteissa ovat maahanmuutto ja siihen liittyvä rasismi, kolonialismi, ilmastonmuutos, värillisten-, naisten-, vammaisten-, saamelaistenoikeudet ja seksuaalivähemmistöjenoikeudet, luontokato, eläintenoikeudet sekä Palestiina, jotka ovat hyvin pinnalla ja aiheuttavat suurta tuohtumusta puolin ja toisin. Miksi juuri nämä valikoituvat yhä uudestaan etenkin kohujen aiheiksi? Mikä erityisesti aiheuttaa vastaanottajissa närää ja miksi? Jari Ehrnrooth on aiheesta taiteen politisoituminen kirjoittanut 2020 artikkelin (6.) ja erityisen kiinnostavaa on juuri mediassa esiintyvä taidekeskustelu, kuinka se pääsee esille ja kuinka siihen reagoidaan. Ovatko nämä oikeistolaiset äänet taiteelle merkittäviä? Ehrnrooth ihmettelee, millaista taidetta taidemuseoissa esitetään tällä hetkellä ja miksi se suurimmaksi osaksi on poliittista ja nimenomaan vasemmistolaiseksi miellettyä. Mikä on tämä jako, jakolinja vasemmistolainen ja oikeistolainen ja miten taide liittyy politiikkaan näiden kautta ja juuri kyse on ääripäiden nokittelusta? Juuri ilmestyneen väitöksen mukaan, taidemaku kertoo poliittisuudesta (7.) Melko ilmeistä. Väitöksen tarkoitus on ollut todistaa jotakin, mikä on ollut tiedossa? Uusi tieto lienee, että persut eivät ole taidevastaisia, vaan käyttävät taidepalveluita, mutta nukkuvien puolue ei ole kiinnostunut käymään maksullisissa taidetapahtumissa. Sinänsä merkittävää keskustelunkäynnin kannalta.

Taiteilijoita on koulutettu paljon ja Yhdysvalloissa MFA-tutkinto ei vastaa siitä maksettua hintaa eli tutkinnolla ei tule toimeen. Kuinka poliittisuus näyttäytyy tässä kuvassa, jossa taiteilija on kovasti alakynnessä taloudellisesti ja ehkä vielä poliittisesti erimielinen? Esimerkiksi Briteissä vuoden 2025 lopulla 150 työntekijää (members of the Public and services Union) meni lakkoon huonon palkkauksen johdosta. Tämä koski Tate Modernia hyvin näkyvästi. (9.) Kuraattorinkin palkalla on Lontoossa vaikea tulla toimeen. Huonosta palkkauksesta taidelaitoksissa on aika ajoin otsikoita, kuten Guggenheimin siivoojat Bilbaossa, joille maksettiin 5e per tunti 2021 (10.) ja Documentan näyttelyvahdit, joille maksetaan 5e per tunti, 2017 (11.).

Myös kiinnostava esiin nostettava on Taidepoliittinen huippukokous 2014 Helsingissä, jonka yhteydessä julkaistiin Jussi Koitelan toimittama taidepoliittinen käsikirja, joka pohjaa kapitalismi- ja nationalismikritiikkiin ja julistaa, että kaikki taide on poliittista ja taiteen on voitava ja annettava vaikuttaa maailmassa poliittisesti. Kuka sellaista on estänyt? (12.) Poliittinen taide vaikuttaa olemassa olevana varaventtiilinä ja turhautumisen purkamiskeinona. Missä taide esitetään, on toinen poliittinen valinta ja vaikuttava asia. Onko Banksy niitä harvoja, joka on onnistunut esittämään instituutiokritiikkiä ja menestynyt taiteilijana? Myös harvinaisesti menestynyt taidesysteemin ulkopuolelta tulevana tekijänä, mikä ihme kyllä, on joskus mahdollista.

kuvat 2008, Henna Timanttimetsä

1. Rebellion, Extinction, You Can’t Eat Money – Protest at BlackRock’s UK HQ, City of London https://extinctionrebellion.uk/2019/10/14/you-cant-eat-money-protest-at-blackrocks-uk-hq-city-of-london/, 14.10.2019, Extinction Rebellion.

2. Kanerva, Arla, Kulttuurinen maku kertoo poliittisista kannoista, https://www.hs.fi/taide/art-2000011659142.html, 13.12.2025, Helsingin Sanomat

3. Tanssin Talo, Poliittinen taide 2023 https://www.tanssintalo.fi/luekatsokuuntele/esittavan-taiteen-poliittisuus, 4.9.2023

4. Velie, Elaine, Only 8% of UK Artists Come From Working-Class Background https://hyperallergic.com/only-8-percent-of-uk-artists-come-from-working-class-background/ 14.12.2022, Hyperallergic

5.Sears, Olivia, E, Centre for the art of translation, The Italian poet behind Steve Bannon’s worldview https://www.catranslation.org/feature/a-post-dada-superfascist-shadow/

6.Varoufakis, Yanis, Technofeudalism, What Killed Capitalism, Penguin Random House, 2023.

7. Ehrnrooth, Jari, 2020, Taide muuttui politiikaksi ja alkoi rumuuden aika, https://yle.fi/a/3-11673686?utm_source=social-media-share&utm_medium=social&utm_campaign=ylefiapp, 21.12.2020, yle.fi

8. Puukka, Päivi, Suomalaistaiteilijoiden Kiasma-boikotin taustalla kansainvälinen liike, joka vastustaa Israelin toimia palestiinalaisalueilla, https://yle.fi/a/74-20007361?utm_source=social-media-share&utm_medium=social&utm_campaign=ylefiapp, 5.12.2022, yle.fi

9. Proppe, Olof Andra, UK gallery workers win support during strike for higher pay https://themilitant.com/2025/12/12/uk-gallery-workers-win-support-during-strike-for-higher-pay/ 22.12.2025, The Militant.

10. Di Liscia, Valentina, Guggenheim Bilbao’s cleaning staff stages protest-performance over dismal wages, https://hyperallergic.com/guggenheim-bilbao-cleaning-staff-stages-protest-performance-over-dismal-wages/, Hyperallergic, 13.12, 2021

11. KIRAC, Keeping it real art critics, 2017, episode 7, Indigenous flags and modernism https://youtu.be/HkL4MpGkXSg?si=gw3Ng96xiTlAM65E, 30.4.2017.

12. Koitela, Jussi, 2014, Suomen taidepoliittinen käsikirja, https://www.checkpointhelsinki.org/projektit/suomen-taidepoliittinen-kasikirja. Baltic Circle / Checkpoint Helsinki.

13. Vartanian, Hrag, 2026. Epstein Files Expose the Depths of the Art World’s Rot. https://hyperallergic.com/epstein-files-expose-the-depths-of-the-art-worlds-rot/?ref=weekly-newsletter. Hyperallergic.

The Brutalist. (2024) Mikä on kauneuden kova ydin?

| Henna Timanttimetsä

Pahimmin orjuutettuja ovat he, jotka kuvittelevat olevansa vapaita, ajatteli Goethe.

Todellisuus, kun saapuu pakolaisena Amerikkaan, saa 25 dollaria bussimatkaan. Tie vie minne lie, kodittomien yömajaan ja ruokajonoon. Tulijoita on paljon ja he luovat uuden maailman. Kiputila, mistä ihmiset nousevat, on järkyttävä. Vapaudenpatsas on laivasta katsottuna väärinpäin tai sitten ihmiset ovat. Se on pilvistä taivasta vasten taiteellinen, jylhä ja vapaakin. Onko täällä jo tuttuja ja voiko heiltä saada yösijan? Toivottavasti. Naisia yössä seinien vieret kukkii. Se on ratkaisu, kuinka saada nopeasti rahaa ja kuinka unohtaa. Nopeasti rakkautta, iloa ja unohdusta. Mitä tehdä muuta kuin nojailla seiniin, ehkä tanssia, kuunnella musiikkia.

Tiellä eteneminen toimii alkutekstien massan painolla, Bauhaus valloittaa maailmaa. The enigma of arrival into the unknown future, mikä on Bauhausin muotokieli, kuinka kuvailla se ymmärrettävästi tai tuoda se tuotteena amerikkalaiselle markkinalle, jossa eurooppalainen modernismi voi olla liikaa tavalliselle kuluttajalle. Onko tuoli asia, jolla istutaan vai jotain muuta? Mitä on sisustus muuta kuin esiteteltävä asia, mitä sisustus kertoo ihmisestä? Mitä pitäisi kertoa ja kenelle? On rikkaiden tehtävä näyttää tietä ja muut seuraavat. He tekevät valinnat muiden puolesta.

Päätetään Israelin valtion perustamisesta: YK:n tunnustamana juutalaisten oikeus omaan valtioon on peruuttamaton. Juutalaiset päättävät itse omasta kohtalostaan, kuten mikä tahansa muukin kansa omassa itsenäisessä valtiossaan. YK julistaa 1947, itsenäinen valtio julistetaan 1948. Tähtisadetta ja tupakointia. Piirretään talo ja uusia huonekaluja. Uudenlainen muotokieli haastaa silmää, uusi maailma on toiveikas, uudet rajat, eikä koskaan enää. Mennään eteenpäin. Tien kuvaaminen kertoo tästä tarpeesta.

Itse osaan arvostaa, että kurlaamalla tehdään taustamusiikkia. Muutenkin äänimaisema tukee Lászlóa ja pientä ihmistä suurissa rattaissa. Arvostan, kuinka elokuva nostaa juutalaisen älyn ja kestävyyden uuden maailman perustaksi, varmaan siksi, koska se on fakta, mitä jotkut eivät halua tunnustaa. Tosin mesenaattiakin tarvitaan. Juutalaisuus ja siihen liittyvät haavat eivät helposti umpeudu, jos koskaan. Trauma on valtava ja jatkuva, ehkä se vertautuu arkkitehtuuriin, siihen mitä László ajattelee arkkitehtuurista, se on pysyvää. Tätä traumaa on myös tehty vuosisatoja, kuin katedraalia, eikä se ole vieläkään valmis. Israel tosin on saanut tarpeekseen. Niin minäkin olisin.

Hellyyttä etsitään sieltä, mistä sitä sattuu löytymään. Hyvin vähän on mikään muuttunut. Tendenssi on ajatella, kun ulkoinen muuttuu, ihminenkin muuttuu. Jos ei ole rahaa, arkkitehtikin voi lapioida hiiltä ja rakentaa siltaa kuten kukatahansa mies. Vanhat pornoelokuvat teatterissa ovat vertaansa vailla oleva pakopaikka, joita Làszlò Tóth käy katsomassa. Raksalta rikkaiden seuraan on pitkä matka. Onnekseen hän suunnitteli rikkaalle miehelle kirjaston, mistä hänen uransa arkkitehtina voi jatkua. Se tosin vaatii median ja kriitikon arvostelun arvostetussa lehdessä ja katsomista Lászlon pinnan alle. Kuka on tämä vaatimaton mies, joka ei suostu kerjäläiseksi? Kuinka paljon on hän valmis nielemään? Tavanomaiselta vaikuttava kulkija on arkkitehtina edelläkävijä. Juutalaisuus tosin on Amerikassakin tunteita herättävä asia: heitä ei haluta, sanoo Tóth. Lahjakas juutalainen, jolla on annettavaa maailmalle, miksi ihmeessä tällainen kohtelu? Kysymys on, ottaako maailma vastaan? Mikä on se prosessi, että maailma aukenee? Kuinka vastata brutaalin julmalle maailmalle ja omahyväiselle ihmiselle, muuten kuin nöyrtymällä? Siinä on juutalaista viisautta, mikä ei avaudu amerikkalaiselle ja toisaalta, amerikkalainen röyhkeys vie eteenpäin, ei nöyristely. Mitä uudelle maailmalle antaisi, muuta kuin itsensä? Kuinka saada toinen näkemään se, minkä itse näkee ja on kokenut? Ja mikä on kauneuden ydin? Natsitkin arvostivat taidetta ja kauneutta. Ne olivat ylevöittäviä ja uskoon liittyviä asioita. Tärkeää oli millaista ihmistä ylevöitettiin, tarkka rajaus ruman ja kauniin välillä, hyvän ja pahan. Kuinka paha asia oikeutetaan, jotta maailma muutetaan halutunlaiseksi.

The Brutalist on jakanut mielipiteet. Onko elokuva samanlaista kulutustavaraa kuin arkkitehtuuri, tai mikä tahansa nyt? Pitää tai ei, onko muita ajatuksia siitä, mitä näkee ja mitä väliä sillä on? Kuinka rakennus on merkityksellinen yhteisölle? Entä elokuva? Onko raha se, mikä tekee merkityksen? Vai kenet tuntee? Mitä on edistys, kuinka päästä yli traditioista ja olla astumatta varpaille? Mikä merkitys konfliktilla on edistykselle ja sellaisilla, jotka eivät tee taiteessa kompromisseja? Se on iso. Kuka uskaltaa olla muuta kuin perässäkulkija?

Yli kolmetuntinen elokuva on vaativa katsottava ja siihen mahtuu paljon ajatuksia selviytymisestä. Yhden miehen matka Euroopasta Amerikkaan rikkaan miehen sohvalle keskustelemaan tulevaisuuden mahdollisuuksista. Adrian Brody on loistava Lászlò Tőth. Hän on kuin jatko-osa Pianistille. Pianomusiikki soikin rikkaan miehen juhlissa, kun nautitaan juomia ja poltetaan tupakkaa. Tóth on hiukan vaivaantunut. Rikkaalla miehellä on paljon ideoita ja intoa. Vastaus kysymykseen, miksi arkkitehtuuri? Tóth vastaa, hänen suunnitelmansa on suunniteltu kestämään ja sodan jälkeenkin ne ovat pystyssä, mutta arkkitehtikin on täysin toimeksiantajansa käskytettävä. Kuinka sattumanvaraista kaikki on ja hän on tässä, koska oli pakko lähteä. Unkariksi luetut kirjeet vaimolle ovat yhteys johonkin omaan ja Amerikan yhteys Eurooppaan. Monikielisyys tuo niinikään syvyyttä aiheeseen. Eri kulttuurien erojen ymmärtäminen on yhtä suuri konflikti kuin muotokielien ja materiaalien yllätyksellisyys ja uutuus. Rakentamisessakaan konflikteilta ei voi välttyä. Miksi betonia eikä marmoria kappeliin? Miksi kauniista yritetään tehdä rumaa? Mikä on mahdollista? Tóth ja hänen mesenaattinsa haluavat luoda yhteisölle paikan hartaudelle. Luovan keskuksen, joka sanoo, olen uusi ja olen osa jotakin uutta.

Tóth ei katsele hyvällä minkäänlaista nöyryyttämistä enää. Kun Rikas mies heittää häntä kolikolla, hän hitaasti ojentaa rahan takaisin. Oliko se muistutus, ettei Tȯth olisi tässä ilman rikasta miestä, vaan kiillottamassa kenkiä? Tietenkin. Se syö miestä. Elokuvan selkäranka on Lászlón tyyni kaikenkestävä vahvuus. Selviytymisvietti. Kyllä sinä kestät sanoo vaimo. Kipuihin voi ottaa huumeita. Rikas mies ihmettelee, miksi Tóth tekee itsestään niin helpon saaliin ja raiskaa tämän marmorikaivoksessa, kun László on sammumassa. Kuka luulet olevasi, kysyy rikas mies. Nöyryytys on totaalinen. ”You are just a lady of the night.” sanoo rikas mies. Laulu sanoo, that’s what you are. You are my destiny. Miehet poistuvat aamulla marmorikaivoksesta, orjuuttaja ja orja. Kaivoksen historia on orjien ja orjuuttajien historiaa. Betonikappeli nousee työläisten voimin ja muistuttaa sisältä Italiasta, ulkoa natsien betonibunkkerista. https://t.be/GdRXPAHIEW4?si=QDc8mlxpUlqg7f_L traileri

Piirros dick picistä, 2017, Henna Timanttimetsä

Kulli on tässäkin elokuvassa isossa osassa.

Farmarin vastalause Hitlerille: I can’t swear loyalty to Hitler. I can’t do what I believe is wrong. Terrence Malickin A Hidden Life. (2020)

| Henna Timanttimetsä

Valokuva Henna Timanttimetsä 2001

Kukaan ei tiedä, mitä näiden muurien sisällä tapahtuu, sanotaan vangille, kuvaa hyvin natsi-Saksaa. Miksi elämme, on elokuvan peruskysymys, mikä on yhden ihmisen mahdollisuus vaikuttaa totalitarismissa ja ihmisen paikka järjestelmässä, jossa arvot sanellaan? Ymmärtää toisten heikkoutta, voi olla humanismia, mutta onko se selitys myös natsiudelle? Äärimmäinen paha on myös ihmisyyttä eikä sitä pidä erottaa humanismista. Pahuutta pidetään epäinhimillisenä, kun se mielestäni on hyvin inhimillistä ja jokapäiväistä. Ymmärtää heikkoutta ei kuitenkaan ole sama kuin inhota heikkoutta? Mikä on heikkoutta ja pitäisikö heikkoutta yrittää ymmärtää? Heikkouden näyttäminen kuten itkeminen, piiloutuminen, jonkun bussin alle tönäisy näennäisesti fraasin avulla kuvaten pelastaen itsensä ja karkuun juoksu eivät sovi vahvoille ihmisille. Seisoa yksin tietäen häviävänsä, mutta ei voi muuta, on vahvuutta, jota ei monella ole. Onko parempi elää, sanomatta ääneen, mitä ajattelee, koska seuraukset voivat olla kohtalokkaat? Piilossa pahalta maailmalta, kun on löytänyt onnen ja elämän? Mitä pitäisi suojella, kun voi menettää mielipiteenvapauden? Suojellako omanarvontuntoa, saavutettua elämää vai arvojaan?

Itävaltalainen Franz Jägerstätter https://en.wikipedia.org/wiki/Franz_J%C3%A4gerst%C3%A4tter1907-43 kieltäytyi taistelemasta natsien riveissä ja sai kuolemantuomion. Paljon on ollut puhetta, miksi kukaan ns. hyvä ihminen ei sanonut mitään natsi-Saksassa. Kuoliaaksi vaientaminen on taktiikkana tehokas. Germaaninen tehokkuus on melkoinen voima ja energia. Järjestyksessä, kitkemisessä, puhtaudessa, puurakenteissa, käsityötaidossa, huolellisuudessa, univormussa, vangeissa, eurooppalaisessa estetiikassa, perinteissä, uskonnossa ja riisutussa ihmisessä on oma kauneutensa. Malick näkee kauneutta kaikkialla. Kamera vain seuraa ihmisen kauheutta ja kauneutta hänen ympärillään. Kaikessa on jylhyyttä, mikä on jumalallista, niin on ihmisen tuhovoimakin, kuin Jumalan kädestä. Franz oli syvästi kristillinen ja vakaumuksellinen. Hän ei nähnyt Hitleriä selkeästikään hyvänä puolustamisen arvoisena ihmisenä toisin kuin ilmeisen moni muu.

Elokuvan pääteemana katoaminen on osa kauneuden ja kauheuden olemusta. Se on jotakin, mitä ihminen pelkää, yrittää välttää, mutta joka tulee ihmisestä, ihminen pohtii katoamista ja hetkellisyyttä fyysisen ja henkisen pienuutensa voimalla. Katoaminen, hajoaminen ja kuoleminen ovat luonnollisia asioita, ihminen vauhdittaa niitä toimillaan, päättää mitä tapahtuu kenellekin. Luonnon kauneus on kiertokulussa ja ihmisestä riippumattomassa jatkumossa, jossa ihminen kyntää ja yrittää selviytyä. Järjestyksen ja perheen luominen ja rehkintä elannon aikaansaamiseksi ovat ihmisen tarkoitus ja mitä voi näin saavuttaa on arvokasta. Se, mitä jätetään jälkeen, on kädenjälki, osaaminen ja jälkipolvi. Työmiehet ja -naiset elävät ja katoavat, yleensä ja mielellään hiljaisesti nauttien omasta rauhastaan, valtapelit ja politiikka vaikuttavat silti väkisin, kun mies joutuu sotaan.

Natsiuden ytimessä oli vahva ihminen ja kuinka sellaiseksi tullaan. Vahvuuden ihannointi on helppoa. On kaikenlaista vahvuutta. On luonteenlujuutta, ihailtavaa herkkyyttä huomata asioita ja kauneus, kuten Malickin elokuvissa, päästä lähelle ja antaa herkkyyden puhua, täysin muokkaamaton luonnonlapsen kaltainen ihminen, joka oli myös natsien ihanne. Poissa on nykyajan möly ja hälinä, siksi elokuva voi tuntua aluksi tylsältä. Ns. tylsyys kuten hiljaisuus ja hartaus, mitä tehdään käsillä ja mitä saada aikaan siitä, mitä on ympärillä. Aikaansaannos on ruoka, perhe, yhteisö ja koti. Kauas ei tarvitse mennä, kun elää vuorten juurella.

Vahvuus, jota natsit ihailivat, voi toki kummuta kauneudesta ja herkkyydestä, he tosin olivat hyvin tarkasti rajanneet ruman ja kauniin ja rumuus piti hävittää. Tästä kulmasta Malickin A Hidden life avautuu tutkielmana ja kysymyksinä. Absoluuttisen kauneuden tarkoitus natseille oli rajaamisessa ja mitä jätetään ulkopuolelle, ei hyväksytä, halveksitaan. Tarina, minkä olemme nähneet elokuvissa natsi-Saksasta. Tuho on niin totaalinen, se järkyttää edelleen. Natsit kyllä hallitsivat estetiikan ja visuaalisuudella vaikuttamisen äärimmilleen. Ihmiseen on ulkonäöllä ja puitteilla helppo tehdä vaikutus. Vuori vertautuu hyvin natseihin, joiden piti kestää tuhat vuotta ja ihmisen pienuuteen. Kauneus siis, oli natseille eräänlainen ase. On kiinnostavaa, kuinka natsien teatraalisuus ja järjestelmällisyys palvelee kauneuteen pyrkimystä. Kirkonkello soi samaan aikaan, kun Franz mestataan giljotiinilla. Mestaajalla on korkea musta hattu ja teko on liukuhihnatyötä, mutta kuin rituaali. Siinä on oma hartautensa ja oksettavuutensa. Tyyneys ja pikaisuus toimituksessa.

Toisaalta, mitä heikkoudesta voidaan sanoa, kun katsoo ihmistä? Ihminen mielellään alistaa aina kun on mahdollista. Se on luultavasti kaiken ihmisen toiminnan ja aikaansaamisen alkupiste, vallan- ja voimankäyttö, kokeilla ja katsoa, missä rajat menevät ja mitata heikkous ja vahvuus, kuka voittaa. Voittaminen voi olla aika suoraviivaista toimintaa. Kuinka kuolemaantuomittu voittaa?

Malick keskittyy kolmetuntisessa menneen hitauteen ja muutokseen, jonka toinen maailmansota sai aikaan Euroopassa. Kuinka maalaiselämä ja sen kiertokulku joutuu myllerrykseen, etenkin kun kylässä on toisinajattelija, joka ei kunnioita Hitleriä ja sanoo sen ääneen. Kylän yhtenäisyys murtuu eivätkä tuttavat ole ystäviä enää. Nainen ajattelee, pahaa ei tapahdu hyville ihmisille. Better to suffer in justice. There is not much time. Aika on myös yksi elokuvan teemoista ja aika näyttää, kuka on ollut oikealla puolella ja miksi vastarintaa on tehtävä. Se on myös ihmisen tehtävä ja tarkoitus ajattelevana olentona. Mateleva orjallinen ihminen on heikko valinta olla. Millainen jälki sellaisesta jää?

Hitauden merkitys tai sen tuskallisuus, voi olla katsojan kokemus ja ihmisten henkilökohtaisen kokemuksen painoarvo tuntuu, kun se esitetään vaatimattomasti, sellaisena kuin se on. Pienten maatalon askareiden merkityksellisyys on kaikki päivissä, harmoniassa luonnon kanssa. Jokainen yksityiskohta on kaunis ja tarkoituksenmukainen. Ihmiset löytävät toisensa tansseissa ja pellolla, ohikulkiessa kylällä. Siinä ei ole mitään ylimääräistä, aivan kuin ei elokuvassakaan mässäillä äänimassoilla eikä mahtipontisilla efekteillä. On vain se, mitä tapahtuu, mitä on tapahtunut. Vanhat mustavalkokuvat ovat dokumentteja jostakin, mitä on vaikea uskoa todeksi.

Uusi maailmanjärjestys tai se, mikä ei aiemmin koskettanut, kuten Berliini ja politiikka, sanoo nyt, kukaan ei välitä, mitä sinulle tapahtuu, koska ajattelet niin kuin ajattelet. Nykyään kuka välittää muutenkaan, vastakkain on entinen ja nykyisyys, mihin olemme menossa, aivan kuten elokuvassa ihminen on ajassa pieni kappale. Kunnioitat johtajaa tai sinusta tulee roskaa, jota voi kohdella miten vain. Yhden miehen rohkeus on horjumaton. Euroopassa oli joitakin rohkeita, jotka kieltäytyivät leikkimästä kunnon kansalaista. Kuinka rohkeus mitataan nyt, on yhä samanlaista peliä.

Malick luottaa yksinkertaisuuteen, hauraan ja herkän voimaan kaikessa kuvauksessa. Svastikan, punaisten lippujen ja univormujen voima on murskaavaa ja totaalista. Natsiestetiikan vaikuttavuus farmi- ja työläisestetiikan maanläheisyyden kanssa on kontrasti, jossa heikkous ja vahvuus käyvät keskustelua. Voimme pohtia edelleen, kumpaan luotamme: koneistoon vai proletariaattiin vai onko kyseessä vain pelko näennäisesti vahvempaa ja kunnioitus auktoriteetteja kohtaan. Työläisyys ei ole kovassa huudossa eikä vahva nykyäänkään. Proletariaatista puhuvat vain nuoret kommunistit, jotka edelleen ovat jumissa kapitalismikritiikkiin ja olla duunari ei ole vahva asema. Kauneus sen sijaan on asia, jolla pelataan ja viedään huomio. Kun Franzin vaimo lähtee Berliiniin etsimään miestään, hän astuu natsibyrokratian tiloihin ja on ihmeissään, selkeästi hukassa, pelkkä hiljaisuus ja tilassa harhailu kertoo uudesta tilanteesta, josta ei saa kiinni, miten toimia ja miten puhua, kehenkään ei voi luottaa. Herkkä ja hauras on myös totaalista, koska kaikki on haurasta lopulta. Kumpi voittaa ja kuinka hallita on natseille helppoa. Häviäminen ei käy heidän mielessään. Voiko yksi ihminen muuttaa mitään näin murskaavassa systeemissä, joka on suunniteltu yksityiskohtaisesti kansalaista vastaan? Moni toistaa ääneen, mitä hän kuvittelee voivansa? Kukaan ei kuule sinua. Joku muu ottaa paikkasi. Kuka on oikeassa, kuka tietää totuuden ja kenellä on oikeus tuomita ketään ovat kysymyksiä ilmassa ja kuulostavat naiiveilta. Mitä farmari voi muuta kuin tehdä, mitä hän kokee ja tuntee oikeaksi, on hänen vastauksensa. Hän ei voi ottaa osaa johonkin, minkä kokee vääräksi. Tuomio on kuolema. On asioita, jota ei voi hyväksyä.

Traileri A Hidden Life https://youtu.be/qJXmdY4lVR0?si=QCq9O0B3B3hOhRE5