elokuvat

Hitler ja houkuttelija (2024)

| Henna Timanttimetsä

Kronstadt, 2001, kuva Henna Timanttimetsä


Miksi Hitler hyökkäsi bolševikejä ja kommunisteja vastaan, jos kansallissosialismi oli sosialismia? Vähän aika sitten nousi Binga Tupamäen esille nostamana ajatus natsien aatteen sosialistisesta luonteesta ja natsien pahuuden vasemmistolaisesta alkuperästä. Tosiaan, sehän on siinä nimessä, https://youtu.be/91lSOpNSFOA?si=plESNF8l8O-0mPAz mutta silti, en yhdistä, kuin ehkä todella suurella kaarella, ei sateenkaarella. Kansallisten toimien illuusion rikkominen oli Göbbelsin tavoite. Göbbels sanookin, propaganda on taidetta ja mestariteos ei ole kaikken realistisin. Propaganda oli käytössä omien kansalaisten harhaanjohtamiseksi ja harhaanjohdettu kansa joutuu sotaan. Kansa valmistellaan sotaan, kuten Hitler asian ilmaisee. Kuulostaa Venäjältä tänäpäivänä.

Oikeisto hyökkää kaikkea punaista vastaan, joten kun kansallissosialismi halutaan nykyään joidenkin puheissa kääntää sosialismiksi eli etteivät natsit olleet äärioikeistoa, vaan äärivasemmistoa, niin jäin miettimään eroja, punaisen sävyjä, vallan hyväksikäyttöä eli väärinkäyttöä, mikä vasemmistoajatusten viljelyyn politiikassa liittyy joissakin maissa, vallankäytön muotoja erilaisten ismien alla ja kun ääret tahoillaan saavat aikaan halutunlaisen autoritaarisen lopputuleman, mutta silti hylkivät toisiaan, vaikka ovat hyvin samankaltaisia. Joku on sanonut, että kansallissosialismi olisi pitänyt nimetä kansalliskapitalismiksi, mikä olisi ollut totuudenmukaisempaa, mutta kuten Göbbels sanoi, totuus on se, mitä minä sanon, on totta. Me voimme tässä ajassa edelleen tutustua valehtelun mestareihin elokuvien kautta, missä mediassa natsit pääsevät oikeuksiinsa, niin visuaalisen ilmeen luonnin mestareita kuin eurooppalainen herrakansa voi olla.

Natsien pelko oli, että Euroopasta tulee bolševistinen. Natsien oma vallankumous oli siis nimellisesti sosialistinen, sanoma oli kansan parhaaksi tarkoitettu, tietenkin ja vastaisku Venäjän radikaalille muutokselle ja Euroopassa tapahtuvalle liikehdinnälle?
Antisemitismi oli ympäri Eurooppaa ollut voimakasta kauan ja Venäjällä myös, Pogrom sattui, kun jotakin sattui https://youtube.com/shorts/wf-0SBfNcEA?si=rAR1Q70s-Eb3tKLO. Vasemmistokumoukset tekivät älyköistä kansanvihollisia. Itsenäinen ajattelu oli vaarallista. Kansojen näkeminen ohjattavina massoina liittyi Euroopassa ja Venäjällä tapahtuviin vallankumouksiin ja sotiin silti. Kaikki piti olla ohjattavissa ja kontrollin alla mantereen uudelleen järjestämiseen ja hallinnointiin.

Joachim A. Langin ohjaama Hitler ja houkuttelija (2024) on natsien ajattelun Tonava ja kertoo totuudenmukaisesti dokumenttien pohjalta, kuinka führer-kultti rakennettiin propagandaministerin aivoituksin. Göbbels halusi olla tunnettu luomastaan myytinkaltaisesta teoksesta, joka oli führer. Elokuva alkaa kertomalla, että meidän on edelleen katsottava läheltä historian pahimpia roistoja, jotta voimme riisua aseista tämän päivän demagogit. Natsit olivat uutisoinnissa totuudenmukaisia sopivissa määrin. Propagandan ja mielikuvien luominen olivat kansallissosialismin nousun ytimessä ja Hitlerin henkilökuvan luonnissa oleellisia. Kuinka saada massa yhden ihmisen taakse? Millaisia kansanviholliset ovat, mitä pelkoja saksalaisilla oli ja kuinka Hitler nostaa Saksan voittajaksi? Sodassa voittaminen on tehokas keino nousta sankariksi.

Tehokas elokuva käyttää propagandan keinoja näyttääkseen propagandan voiman. Kiinnostavaa on, kuinka tärkeitä lapset ja nuoret olivat propagandakuvastossa: uusiutuva kansa on terve ja runsas katras lapsia on kansakunnalle elintärkeää. Lapsia arvostetaan ja kuunnellaan, heistä tehdään myös sotasankareita. Näinhän oli myös Neuvostoliitossa. Lasten mobilisointi ja käyttäminen kuvastossa tuo esiin johtajien herkkyyden, hellyyden, arvot ja  vanhemmuuden. Se on kaunista ja totta, lapset ovat kansakunnan voima. Propagandana todella toimiva konsepti. Siinä voi olla myös tietty syy, miksi nämä perinteiset arvot ovat välillä kokeneet inflaation. Elokuvan alussa on myös alkuperäistä kuvamateriaalia, kun Hitler tapaa nuorisoa, Hitler-Jugendia ja sodan loputtua näemme kuolleet Göbbelsin lapset, kuin enkelit.

Göbbels katsoo filmiä, jossa Hitler tervehtii Hitler-Jugendia. Hitlerin käsi vapisee. Tätä ei voi näyttää, sanoo Göbbels. ”Se on kamalaa, mutta totta, Hitler on varjo entisestään.” Göbbels sanoo, minä päätän, mikä on totta! Totuus on se, mikä on Saksan kansan parhaaksi.” Göbbels ja hänen vaimonsa Magda keskustelevat: on jäljellä vain lapsia ja vanhuksia, tämä on katastrofi. Heitä odottaa vain kuolema. Mutta se on sankarikuolema, sanoo Göbbels.

Natsi-Saksa ja kansallissosialistit kiinnostavat elokuviksi asti. He ovat tutkimusalusta ihmiskokeesta ja kansakunnan tuhosta, jonka piti säilyä tuhat vuotta. Kuvitelma, johon natsit uskoivat aivan loppuun asti, kunnes ei voinut enää kuvitella ja piti katsoa totuutta silmiin. Mahtavuuden ja paskapuheen hetkessä mureneminen. Hitlerin käsi vatkasi hänen selän takana, vatkasi samalla koko Eurooppaa. Hitleristä piti tulla vuosisadan mies eikä tappio ollut vaihtoehto. Sodankäynti ja aluevalloitukset palvelivat tätä tarkoitusta: Hitler-suurta. Epäily häviämisestä ei saanut tulla mieleenkään. Mutta miksi elokuvat kommunisteista eivät pääse ihmisen mielen synnyttämän liejun kuvauksissa samanlaisiin lopputuloksiin, vaikka murhe ja kärsimys ovat äärimmäisiä ja suunnitelmallisuuskin? Liittyneekö tähän eurooppalaisen filosofian perinne ja meidän tarpeemme kysyä, mistä paha saa alkunsa, mikä paha meissä saa tällaista aikaan ja missä Jumala oli?

Natseista ja 1900-luvun alun sodista kertovat elokuvat ovat suosittuja ja niitä on nyt taas tullut useita. Natsipropagandan visuaalisuus ja heidän tekojensa kammottavuus yhdistyvät tutkimukseksi ja aikamatkaksi, jota jotkut eivät edelleenkään usko todeksi, joten se on näytettävä ytimiään myöten uudestaan. Elokuvana tämä todellisuus muuntuu yhä kiinnostavammaksi, kun tarkastellaan, kuinka natsit pelasivat tietoisesti. Mitä he inhosivat, halusivat ja kuinka suoraa puhetta he keskenään kabineteissa puhuivat. Voisi kuvitella, että aihe tulisi tässä ajassa, 80 vuodessa, kalutuksi loppuun, mutta ei. Asia on aina ajankohtainen ja traaginen, aivan loputtomasti. Saksalaiset näyttelevät osansa loistavasti ja kuten Zone of Interest tutki, herruus ja valta ovat kulissi, jonka takana voi tehdä mitä vain, pääasia on, mitä näkyy ja mitä ei ja se on ihmisen luontia, joka ei katoa eikä poikkea, vaan toistuu. Konstruktio, jolla luodaan jotakin jostakin, tuhoudutaan ja aletaan alusta.
Sosialismia oli ilmeisesti juutalaisten omaisuuden haltuunotto, kuin poliittinen vitsi, mitä Göbbels sanookin ja painottaa tekojen vitsikkyyttä. On hauskaa saada käyttää valtaa ilman pidäkkeitä ja toteuttaa fantasioita. Führer-setä ei ole yhtä kevyt kuin Göbbels, joka kuin liitää hymyillen ja hän nauraa paljon, noitamestari. Göbbelsin vaimo Magda sanookin, slaavit ovat ali-ihmisiä, mutta tsekkiläinen huora kelpaa. Göbbels oli naistenmies. Ali-ja yli-ihmisyys ovat päätettävissä olevia asioita ja moraali voi joustaa, kun asioita itse tekee. Likaisuus, eläimellisyys ja kaikki piirteet, joita halveksia, liimataan niihin, joilta halutaan ryöstää ihmisyys, joka sekin on ansaittava. Göbbels herättää närää päällystössä: ennen rankaisimme juutalaisia alaisten ahdistelusta.

Operaatio Valkyrien lopputulos näytetään, epäonnistunut isku Hitleriä ja hänen lähimpiä pomoja vastaan, todella valitettava epäonnistuminen, mutta huikean rohkea yritys ja Stauffenbergin kuulustelua pieni pätkä, er war kein richtiger Nazi, vaikka olikin kansallissosialisti. https://youtube.com/shorts/afkppvxsIW4?si=xrRSPiSrmb8zveL5 Kummallisen sitkeä on uskomus ja väite, ettei holokaustia tapahtunut, vaikka natsien oma dokumentointi on erittäin laaja ja saksalaisen tehokas. Luin taannoin kommentin, ettei siihen aikaan osattu niin tehokkaasti tappaa ihmisiä. No, mutta atomipommi kuitenkin samaan aikaan kehitettiin ja kommunistit siis osasivat massamurhan, jotain rajaa harhaisuuteenkin ja hyvän ihmisen mallin luonti ja käyttökelpoisuus poliittisesti on niin oikeiston kuin vasemmiston pelipöydällä. Oliko niin, että Hollywood on juutalaisten hallussa? 🤣👍 Saksalaisilla ja sittemmin natseilla oli laaja elokuva-osaaminen, joten ei ihme, että se siirtyi sodan seurauksena Yhdysvaltoihin.

M Butterfly

| Henna Timanttimetsä

Lentävänniemi, 2026

Woman created by a man. Rene Gallimard was known and loved by a perfect woman.

David Cronenbergin elokuva M Butterfly on tarina ranskalaisesta virkamiehestä, joka rakastuu kiinalaisen oopperan esiintyjään Maon kulttuurivallankumouksen aikaan Kiinassa. Kiinalaisessa oopperassa perinteisesti miehet esittävät naisia, ja Gallimard uppoutuu fantasiaan täydellisestä naisesta; oopperalaulajan rooli jatkuu lavan ulkopuolelle, mikä sopii hänen vakoilijan rooliinsa. Puccinin ooppera Madame Butterfly on elokuvan punainen lanka, ja katkeruus länttä kohtaan on suurta. Kiina on kuin nainen, jonka länsimainen mies viettelee, alistaa, pettää ja jonka valkoinen mies ryövää; kenties tästä johtuu logiikka ja oikeutus kohdella valkoista miestä samoin. Hän on houkka ja helppo nakki.

Oopperalaulaja uskottelee olevansa raskaana ja saaneensa Gallimardin lapsen. Juoni, joka on vakoilukoneiston keksimää, on kuin vitsi ja Kiina leikkii valkoisella miehellä. Kiina leikkii myös kiinalaisilla kuin tinasotilailla. Oopperalaulaja joutuu kaivoksille, koska kaikista taiteilijoista tulee valtion vihollisia, joiden on opittava, kuinka Kiinan tulevaisuus löytyy kaivamalla Kiinan maaperää. Kaivoksilla kuuluu kaiuttimista, kuinka taiteilijat ja älykkäät ovat vieraantuneet kansasta ja siksi he ovat kaivoksilla. Raadannan jälkeen heidät lähetetään palvelemaan uutta yhteiskuntaa, jonka he hylkäsivät. ”Four Os: Old thought, old culture, old customs and old habits. Hard labor will cleanse you of these evils and transform you into citizens of the future. Meditate for the future as you work” kuuluu kaiuttimesta kaivoksella.

Palatessaan Ranskaan vuoden 1968 vallankumous https://www.ebsco.com/research-starters/history/french-students-and-workers-rebel-against-political-order otti askeleitaan. Elokuvassa harmitellaan, kuinka kaikilla on Maon punainen kirja ja kuinka Kiinan vallankumousta ihaillaan. Oopperalaulaja palaa Gallimardin elämään, Buttefly on siltikin vain vakooja. Gallimard joutuu oikeuteen. Häntä epäillään asiakirjojen vuotamisesta Kiinalle ja kumpikin joutuu oikeuden eteen ja Gallimard vankilaan. Butterfly karkotetaan takaisin Kiinaan. Se, ettei Gallimard tiennyt tai kyennyt tunnustamaan, että Butterfly esitti naista myös tosielämässä, on kivuliasta. Butterfly oli täydellinen nainen, Song Liling, joka saapuu oikeussaliin miehenä puku päällä. 

On vaikea kuvitella, kuinka pitkälle vallankumous menee alistamisessa ja nöyryyttämisessä. Elokuva alkaakin kuin tavallinen tarina, jossa naimisissa oleva virkamies käy vieraissa ja pettäminen on melko normaalia. Mies kuitenkin rakastuu. Kuuntelulaitteita löytyy mattojen alta virastossa. Vakoilu on tiedossa oleva toimintatapa, kehenkään ei voi luottaa. Luottamuksen pettäminen on kaiken surun alku ja kääntyy hurjuudessaan vitsiksi Ranskassa, jossa on vaikea uskoa, ettei Gallimard tajunnut naisen olevan mies.

Gallimard esiintyy vangeille panopticon-tyyppisen vankilan keskellä, jossa vangit katselevat parvilta alaspäin, kun Gallimard muuntautuu meikillä Madame Butteflyksi ja lopuksi tappaa itsensä vetämällä kaulaansa syvän haavan.

Tässä hetkessä elokuva on edelleen kiinnostava, mitä pettäminen tarkoittaa ja kuinka syvää se voi olla. Valehtelun ja manipuloinnin taito ja taide viedään oman edun tavoittelussa hyvin pitkälle, eikä ihmishengellä ole muu kuin välineellinen arvo. Välineellisyys on kiinnostava arvo vallankumouksessa, politiikassa ja rakkaudessa, onko jotakin muuta kuin välineitä, kun puhutaan suhteista maiden ja ihmisten välillä? Oopperalaulaja puhuu, kuinka hän on Gallimardin orja rakkaudessa. Suhteissa alistamalla käytetään valtaa, koska se on ikivanha tapa, josta ei pääse ja siksi vallankumoukset syttyvät? Ehkä siksi Mao oli ja on myös Euroopassa ihailtu. Hän pyrki ikivanhoista tavoista ja ajatuksista puhdistamaan Kiinaa ja se koettiin hyväksi myös Euroopassa ilmeisesti. 

Näin juuri graffitin, jossa luki Eläköön Mao! Elokuvan yhteys tähän päivään on kiinnostava. Kulttuurivallankumous siis tekee vaikutuksen yhä totaalisella porvariston tuhoamisen ajatuksellaan ja työväen diktatuuriin pyrkimisellä. Ajatuksen tasolla ehkä houkutteleva väkivaltainen fantasia. Reaalimaailmassa toteutettuna kärsimysnäytelmä, jonka kammottavuus ja vaikutukset kiinalaisiin, heidän historiallisiin esineisiinsä ja yhteiskuntaan ovat olleet puistattavia. Kun ajattelee Kiinaa nyt, tulevaisuus todella on kaivannaisissa, mutta kuinka voi proletaarin diktatuuri? Se hallitsee markkinoita ja vakoilua. Vakoilu, valehtelu ja pettäminen ovat hyvin humaaneja asioita, joista tragediat saavat alkunsa. Uhrien kohtalo on kammottava. Onko vallankumouksen kammottavuus hyväksytty Kiinassa, että asiat ovat menneet kuten pitikin? Vallankumous vallankumouksen jälkeen ja tehtaat vapauttavat Kiinan, mutteivät kiinalaisia. Vastaan taistelu on melko turhaa, vaikka yritystä toki on ollut Tiananmenin aukiolla. Ovatko kiinalaiset oman maansa vankeja ja orjia eli historia toistaa itseään? Orjuuden väistämättömyys ja ajatus orjuudesta johtaa orjuuttajan halveksuntaan, kuten länsimaisiakin pidettiin, orjuuttajina. Mitä kolonialisti Ranska oli Indokiinassa ja monessa muussa paikassa. Kiinan logiikan mukaan länsi ansaitsee tulla orjuutetuksi aivan kuten nainenkin. 

Mies on parempi nainen, on varsin tuttu ajatus ja valehtelun taituruutta. Olen miettinyt, miten hyvä, parempi ja nainen määritellään tässä universumissa. Naiseuden esityksen äärimmilleen vieminen on miehelle parempaa naiseutta tapauksessa, jossa miestä palvotaan, ultrafeminiinisyys on yhtä kuin nainen, koska unelma ja kuvitelmat on ihana elää tosiksi. Naisen muodot, pehmeys ja hellyys, feminiininen hauras olemus ja käytös kuin langennut, mutta leidi. Suhde voi olla esitys, jossa on alistunut ja alistaja. Elokuvassa tosin tulee selväksi loppua kohti, kuka alistaa ketä. Vietelläkseen miehen nainen sanoo olevansa tämän orja ja vallassa, mutta kerää tietoja mieheltä, kuinka Yhdysvallat keräävät ja ryhmittävät joukkojaan Vietnamissa. Länsi-inholla on hyvät perustelut ja ymmärrettävää on molemminpuolinen epäluottamus.

Traileri https://youtu.be/fgANS15AN4I?si=4huxWumzR91-ncsF

kohtaus elokuvasta https://youtu.be/_FxL2PtDy0w?si=HDGQP9Bqt7CYnkf-

Krzysztof Kieslowskin Punainen (1994) Valentine, koira ja vanha mies.

| Henna Timanttimetsä

Kuva 2001 Kronstadt

Joko kaikki ovat nähneet sen, trilogian viimeisen osan? Kieslowski on hiukan kuin Vivaldi, järjettömän hieno, mutta sellaisena, suitsutettuna kulunut joillekin ehkä liian tunteikas, eikä tarvetta käydä enää läpi? Minusta paluu vanhaan hyvään on aina mukavaa ja kiinnostavaa. Muutos elokuvassa ja ajassa on niin radikaali ja sitä myös Kieslowski tutki, että tartun kirjoittamaan väritrilogian osasta Punainen. Kielenä ja paikkana on Ranska. Trilogia ja Ranska ovat poliittinen, historiallinen, tunteellinen ja traaginen, mystinen ja kaunis. Vapaus, veljeys ja tasa-arvo, kuinka ne toteutuvat ihmisten sotkuisissa elämissä? Kauneus on kenties ylin arvo ja rakkaus. Rakkaus, sen menettäminen, vaikeus rakastaa, rakastaako hän toista, petetyksi tuleminen, luopuminen ja anteeksianto toistuvat Kieslowskin elokuvissa.

Eurooppa ja sen myrskyisä 1900-luku nähtynä yksilöiden kohtaloiden kautta on Kieslowskia ja ajatella, mikä muuttuu, mitä ovat nämä sattumanvaraiset kokemukset, mitä ne kertovat Euroopasta, mikä on tapahtuva muutos ja minne Eurooppa on menossa. Väritrilogian poliittisuus on silti kuin sivujuonne, peruskivi kuitenkin, jonka päälle asiat tapahtuvat ja ihmiset sinkoutuvat, elokuvien ihmiset sattuvat paikalle, kun jotakin tapahtuu. Eurooppa on poliittisten mullistusten kenttänä vertaansa vailla ja loputtoman kiinnostava, henkilökohtainen turistikohde. Mullistukset ovat kuvauksellisia, sankarillisia ja jatkumon lailla historiaamme, mutta myös kammottavia, kuolettavia ja epätodellisen hulluja. Kansannousut, vallankumoukset ja sodat, joissa ihmiset joutuvat jalkoihin, ovat arkipäivää ympäri maailmaa, Eurooppa taas on vaikutusvaltainen mullistaja ja eurooppalaisena Kieslowski katsoo Eurooppaa, sen kauheutta ja kauneutta kuin sivustaseuraaja ja ihailija. Ihmisiä hän ei tuomitse. Kun diktatuurit kaatuvat, mitä sitten tapahtuu, se on Kieslowskin historiaa. https://fi.wikipedia.org/wiki/Krzysztof_Kie%C5%9Blowski

Itse katson Kieslowskia osittain nostalgiasyistä, osin elokuvien monitasoisesta taidokkuudesta johtuen, tapa, jolla tarinoita kerrotaan ja elokuvallisesta kauneuden kaipuusta, mikä 90-luvulla tuli lakipisteeseen, kauneus elokuvassa. Kieslowski on melodramaattinen ja kauneus on kokemuksen ytimessä.

Veronican kaksoiselämä oli 90-luvulla menestys ja mieleenjäävä, aivan kuten väritrilogia eikä ysärikauneus ole kulunut, se pitää kiinnostavuutensa, viehätyksensä ja syvyytensä. Elokuvat, jotka eivät ole taustamusiikilla pilattuja, vaan ymmärtävät hiljaisuuden ja äänien eli äänimaiseman hienovaraisuuden ja eurooppalaisen klassisen musiikin. Mölyn maailmassa se on arvokasta. Mietinkin, mikä kuvassa ja tarinassa on niin onnistunutta, että teoskokonaisuus on puhutteleva, yksityiskohdat ja koettelemukset, jotka koskettavat eurooppalaista. Rapistuneisuus, jossa kauneus asuu, syntymä ja kuolema, joka täytyy hyväksyä. Mitä minussa teos puhuttelee muuta kuin muistoja, elettyä aikaa ja kaupunkikuvan muutosta, jossa ennen mainoksia oli niin niukasti, että kaipaa sellaiseen. Yksinkertaista ja monimutkaista yhtäaikaa, että on vaikea kuvailla ilman latteuksia. Vanhan ja tulevan, menneisyyden ja tulevaisuuden omituisuus ja yllätyksellisyys, yht’äkkisyys ja katoaminen. Äsken jotakin oli, seuraavassa hetkessä se jokin on poissa. Mikä uusi tulee tilalle, kun jää kaipaamaan vanhaa niin kovin?

Nuori Valentine poseeraa mainosta varten. Mikä nuoren naisen kuvassa on se, mihin Kieslowski katsoo, sivuprofiili on sama, johon elokuva päättyy, kun Valentine selviytyy onnettomuudesta Englannin kanaalissa, jossa oli matkalla Brittein saarelle. Valokuvaaja sanoo, näytä surulliselta mainoksen kuvauksissa, mallina olo on myös näyttelemistä. Punainen valtava mainos on verenpunainen tai mullistuksenpunainen. Vanhan ja nuoren elämä kiinnostaa Kieslowskia, niiden vertailu. Kieslowski aivan kuin ennustaa hurjia aikoja myrskyllä, tietää ja tuntee Euroopan ja ihmisen, tietää, että mullistuksia on tulossa ja vain muutama selviytyy. Henkilökohtaiset tragediat ja katastrofit ovat Kieslowskille niitä, jotka liikuttavat katsojaa ja tarinaa. Ne ovat todella koettavissa olevia. Kieslowski pääsee lähelle.

Punainen viittaa tarinassaan muutokseen, joka on tulossa, puhelinten kautta. Muutos on aina tulossa. Vanheneva tuomari, joka asuu yksin vanhassa talossa ja kuuntelee salaa naapureittensa puheluita, on elokuvan hiljaa sykkivä sydän ja on kuin nähnyt ihmisyyden syövereihin, haluaa katsoa yhä uudestaan johonkin, minkä tuntee hyvin. Tuomarointi on tehnyt hänestä kyynisen, mutta hän tuntee oikean ja väärän ja on kiinnostunut ihmisten valinnoista ja miksi he valitsevat niinkuin tekevät ja mitä heille tapahtuu.

Mies pettää vaimoaa ja salaa kuuntelemalla naapurista paljastuu rikas huumekauppias, jolla on varaa ostaa matkapuhelin, jota ei voi kuunnella. Vanha tuomari miettii, mitä tekisi, jos olisi he, joita vakoilee. Hänkin heittäisi kiviä salakuuntelijan ikkunasta, kuten käy, kun hän paljastaa vakoilevansa kaiket päivät. Irene Jacobsin esittämä nuori nainen Valentine törmää autollaan tuomarin koiraan, josta tämä ei tunnu välittävän. Myötätuntoinen nainen tupsahtaa tuomarin elämään tuodessaan koiran ja kysyy, mitä sille tehdä. Tee mitä haluat, on vastaus. Kuinka rakastaa ja onko rakastanut? Koira on vain koira. Kuinka saada vastatakkautta? Kuinka asiat ja ihmiset vaikuttavat elämien kulkuun muuten kuin radikaalisti? Miten ja mitä tuntea sekamelskasta, jonka ihmiset aiheuttavat, jota kuvaa kirjojen heittäminen ilmaan ja niiden keräily maasta. Kuinka ihmiset pettävät ja kohtelevat toisiaan, mitä sattuma saa aikaan, kaiken, on tutkimuksen aihe elokuvassa. Välittääkö koirasta yhtä paljon kuin ihmisestä? Onko välittäminen itsekästä lähtökohtaisesti, omista tarpeista lähtöisin vai pyyteetöntä? Ilmeisesti hyvin harvoin. Tekeekö ihminen asioita liennyttääkseen omaa syyllisyyttään? Rakastaako hän edes itseään?

Elokuva seuraa nuorta rakastunutta miestä, jolle selviää, että nainen pettää häntä. Mies on myös lakimies, joka hylkää koiransa tienvarteen mennessään tolaltaan petetyksi tultuaan, mutta käy hakemassa sen takaisin. Välillä miettii, onko kyseessä yksi ja sama henkilö, jossa yritetään ymmärtää tuomaria nuorena ja hänen suhdettaan ihmisiin, kuinka ihminen muuttuu kokemustensa johdosta. Kuinka ihminen ajautuu yksinäiseksi muiden elämää seuraavaksi erakoksi?

Samat kysymykset ovat universaaleja ja toistuvia, ihmisen halut ja tarpeet ovat lopulta muuttumattomia ja pysyviä, aivan kuten tapahtumat elokuvassa, näin on käynyt ennenkin ja tulee käymään aina. Tuomari seuraa ihmisiä kuin teatterissa, jossa hän aiemmin kävi ja näyttää paikkansa naiselle. Sekin on kuin piilossa. Pettynyt rakkaudessa ei voi enää kiintyä yhteenkään naiseen. Kaikki toistuu yhä uudestaan ja ihminen voi seurata tätä peliä kuin vanha mies tekee tuomarin viisaudella. Mitä ihmiset tekevät ja mitä he voisivat tehdä toisin, kuinka he valitsevat tehdä, mitä tekevät? Kaikesta syntyy tarina, traagisuus seuraa joka riippuu yllä.

Mistä punainen tulee? Itsestään selvä viittaus tunteiden voimakkuuteen vai teatterin tuolien ja hienon Jeepin väri? Kieslowski taituroi helpon ja monimutkaisen välillä. Kaikki ei ole miltä näyttää ja miltä mikäkin näyttää riippuu katsojasta. Kuinka tunteet vaikuttavat päätöksentekoon ja valintoihin. Kuinka välinpitämätön muiden tunteille on oltava ja kuinka tukahduttaa omansa? Kieslowski käy tätä läpi yhä uudestaan, aivan kuten kaikki. Kuinka ymmärtää tunteita? Mikä on hyvä ihminen, kuinka ihminen rakastuu, rakastaa ja sitten rakastuu toiseen, mitä rakkaudelle ja suhteelle toiseen tapahtuu? Mitä petetylle käy ja kuinka hän tuntee, käsittelee tunteitaan ja pääsee yli kaipuusta toiseen? Tai siitä, ettei aivan kuin tuntenutkaan toista? Kuinka joku voi tehdä näin? Kuinka paljon laittaa itseänsä peliin ja millaisia jälkiä pettämisen kokeminen jättää?

Tuomari nauttii väärintekemisestään, kuten hän tietää ihmisten yleensä nauttivan. Tavatessaan hyvän ihmisen, hän päättää kertoa tekemisistään poliisille. Hän vaikuttaa aluksi epäuskoiselta, onko sellaisia.
Ehkä Eurooppa vertautuu vanhaan mieheen, joka salakuuntelee naapureitaan ja jonka koira jää auton alle. Pelastautuminen voi olla Jeesuksessa tai sattumanvaraisuudessa.

David Cronenbergin Crimes of the Future (2022)

| Henna Timanttimetsä
A search for new form, akryyli, 50•35cm, 2025 Henna Timanttimetsä

Kiinnostavasti kirurgiasta on tullut taidetta ja jokainen haluaa olla performanssitaiteilija tai taideteos. ”Kirurgia on seksiä, vai mitä? Pitääkö seksi korvata?” on kysymys ja miksi niin, miten? Onko seksi tulevaisuudessa passé ja luonnollisuus sen mukana? Taas yksi voitto taiteelle, sanoo taideteos, kun leikkausoperaatioperformanssin katsoja haluaa tulla leikellyksi yleisön edessä. Taiteilija janoaa kipua, on statement, joka jää pohdituttamaan, yhdyntäseksin jälkeinen maailma löytää nautinnon kivusta. Päästä syvälle ihmisen sisään ja koskettaa. Kivun kautta tunnetaan mielihyvää, mikä on pitkälle vietyä perversiota ja psykologiset syyt kivun ja nautinnon yhteydestä ovat loputtoman kiinnostavia. Ehkä siksi elokuva alkaa, kun äiti murhaa lapsensa, jota hän kutsuu olennoksi. Lapsi on uudenlainen ihminen, kehittelyn tulos, joka voi syödä muovia. Roskapönttöä syövä lapsi on äidille liikaa. Kaikki eivät pysty mukautumaan muuttuvaan ihmiseen, olentoon. Inho syö äitiä. https://youtu.be/v_bbLcJAHEo?si=K6zXw7hTe1XZ3Zxq

Hereillä katsellaan ja nautitaan, kun veitsi uppoaa lihaan. Päivä ei paista ja pimeässä tapahtuu salaperäisiä asioita. Äidin murhaaman lapsen ruumis avataan taideteoksena yleisön edessä. Teko ja alaston kuollut lapsi herättävät valtavasti tunteita, pohdintaa moraalista, tunteista lasta kohtaan ja kysymyksen, oliko niitä. Silti ihmiset tuntevat syvästi taiteen kautta ja taidetta ovat ihmiset aistittavina aistivina kohteina. Ihmiset esittävät tunteita oudoksi muuttuneessa, mutta hiukan tutunoloisessa maailmassa. Taiteen tekemisen tapa uppoutua prosesseihin kuin taivaallisessa tilassa erossa tavallisesta ja tämä ylellisyys on parempi tapa elää, omiin ajatuksiinsa ja mieltymyksiinsä kiintyneinä. Mikä on taidetta, kuinka teknologia ja ihmisen keho muuntuvat ready-made evoluutiossa, jossa syvyyttä ja merkityksellistä on upota lihaan? Ready-made ehkä siksi, että se viittaa elämästä taiteena ja ihminen kuvittelee kehittyvänsä tekemällä evoluution aktiivisesti itse itselleen.

Sinänsä leikkausteatteri on paluuta vanhaan. Yleisö on aiemmin historiassa voinut katsella kirurgisia toimenpiteitä ja ruumiinavauksia, taiteilijat ovat leikelleet ja maalanneet kuvia ruumiista, usein teloitetuista ihmisistä. Elämän ja kuoleman mysteeri löytyy ihmisen sisältä, vastauksia etsiessä ihmisestä tulee Jumalan kaltainen tai kuolema, döden mustassa kaavussa pelaten shakkia.

Parempaa ihmistä etsiessä tulee luoneeksi hirviön. Yleisölle avoimet kirurgiset teatterit ovat osa kiinnostavaa historiaa ja on vaikea olla ajattelematta ihmisen uteliaisuuden ja kauhistelun halun määrää, kun ei voi olla katsomatta. Ihmisen sisälmykset ovat katsomisen arvoiset, ilmeisesti myös hajuttomat ja eritteettömät tulevaisuudessa. On kenties normaalia inhota limaa ja verta, veri ja lima ovat meille likaisia. Nauttia katselusta ja leikattavana olosta on likaista, ehkä luonnollisella ehkä epäluonnollisella tavalla. Perverssiydet ja epäluonnollisuus kävelevät käsi kädessä, kenties, tai olla perverssi on normaalia eli luonnollista. Muutokset ajattelussa, mikä on normaalia ja mikä kuvottavan epänormaalia, luo uutta maailmaa muuttaen moraalikäsitystämme ja ainakin näennäisesti avoimempaa suhdetta kehoon. Kun ihmisten leikkely on kolletiivista toimintaa, yhteisöllistä ihmettelyä, siitä kuinka pitkälle voi mennä ja säilyä hengissä, se on kuin peli ja voittaja on performanssitaiteilija, eliittiä ja esiintyjä. Uskaltavatko ihmiset katsoa peiliin vai riittääkö, että muut katsovat? Kirurgiaa voi elokuvassa harrastaa myös yksityisesti, joten kehon välineellistyminen, aivan kuin ihminen olisi erillinen ruumiistaan, on itsenäisyyttä ja läheisyyttä. Kehon hallinta on yksilön käsissä.

Kiinnostava on muutos, arkemme, jossa kuolema on usein varsin kaukana ja leikkausteatteri kuulostaa etovalta että epähygieeniseltä, puhumattakaan hajusta, hyvin kaukaiselta. Elokuva ei ole kiinnostunut verestä. Kenelläkään ei näytä olevan paljoa.

Cronenberg kuvaa hyvin nykytaiteen janoa muuntua halutuimmaksi asiaksi, olla trendien ja halujen aallonharjalla, ollen siinä, mitä ihmiset milloinkin sattuvat janoamaan, mitä ihmiset katsovat ja kaikki se on seksuaalista. Yhdyntäseksi ei enää kiinnosta eikä herätä kiihottunutta ääntelyä, toisin kuin ihoon leikkautuva veitsi, joka menee luuhun ja sisäelimiin asti, aivan kuin ruumiin avaisi kirjana ja haluna on leikkiä elämän ja kuoleman kanssa. Taiteessa seksi, kuuluisuus, yleisön kosiskelu ja halujen vietävänä oleminen ovat keskeisiä pontimia tehdä mitään. Tulla nähdyksi taiteena, teoksena, joka muuntuu ihmisen halusta miksi tahansa. Useita korvia kehossa, tatuoituja sisäelimiä, joita keho kasvattaa lisää. Ihminen on muuntunut omasta halustaan asiaksi, jonka sisälle voi katsoa, katsoa elävää ja muuntuvaa sisusta, ihmistä, joka ommellaan kiinni tai jätetään auki, rajaa venytetään ja avohaavaa suudellaan kuin suuta. Kuollut lapsi silti saa surulliseksi. Suru koskettaa myös plastiikkakirurgiassa, suru siitä, ettei nuorene ja elä ikuisesti.

Päähenkilö kulkee mustassa kaavussa teatraalisesti ja muistuttaa välillä Bergmanin kuolemaa Seitsemännessä sinetissä. Pimeillä kujilla ihmiset leikkaavat toisiaan aivan kuin taaksejääneessä maailmassa, jossa huumekauppiaat myivät huumeita, heroiiniaddiktitit piikittivät ja prostituoidut myivät itseään. Enää ei haittaa, vaikka toiset kävelevät ohi kiinnostuneina vilkuillen, asennot ovat kuin yhdynnässä, se on kaunista ja taidetta, koska on hengenvaarallista pornoa.

Lihanleikkaus saa ihmiset voihkimaan mielihyvästä, ei, ihmeellistä kyllä, ole niin groteski näky, kuin voisi kuvitella. Se on melkein normaalia. Aivan kuten ennen on ollut kuoleman näkeminen, kuollut ruumis oli arkipäiväinen. Kauhistuttava toki, mutta tirkisteltävissä, ryöstettävissä ja hyväksikäytettävissä, aivan kuten keho on mielelle loputon tutkimuksen ja riiston kohde. Mielikuvitus on rajana, mitä sille voi tehdä ja mihin asentoon vääntää. Nyt katsomme kuolemaa tv:stä viihteenä, true crime kukoistaa ja uutiset kaukaa jostakin vielä ovat kaukana. Elokuvan pointti lienee, että kipu on etuoikeutettujen elostelijoiden huvia.

Nyt kun Frankensteinin hirviöstä ilmestyi uusi versio (2025) Netflixiin, kirurgia ja ikuinen elämä ovat edelleen kiinnostava aihe, mihin ihminen kykenee, millä lailla luomaan elämää ja kuinka pitkälle leikkimään itsetuholla? ”In seeking life, I created death”. Mary Shelley 1797-1851 kirjoitti Frankensteinin synnytettyään kuolleen lapsen ja toivoi kykenevänsä herättämään sen henkiin, en tiedä tiedon värityksen asteesta… Hyvä pitkä elämä voi olla myytti, mutta kuka ei haluaisi kokeilla?

Frankenstein haluaa tuhota luomansa olennon, joka taas lähtee takaa-ajoon, koska ei voi kuolla. Viktor lyö luomaansa olentoa samoin kuin hänen isänsä löi häntä. Frankensteinin ja Cronenbergin yhteys on ihmisen kiinnostus ikuiseen elämään ja sitä kautta hirviöiden luontiin, koska ihminen on vain ihminen kaikesta nerokkuudestaan huolimatta, hyvin julma ja itsekeskeinen ja keskeistä on myös, kuinka vanhempamme vaikuttavat elämässänne, se mistä tulemme.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Mary_Shelley

Diamonds of the night – Démanty noci on tsekkiläinen mestariteos vuodelta 1964 ohjannut Jan Nemec.

| Henna Timanttimetsä
Henna Timanttimetsä, 2001

Elokuva perustuu löyhästi Arnošt Lustigin omaelämäkerralliseen kirjaan Darkness casts no shadow Pimeydellä ei ole varjoa ja oli Nemecin ensimmäinen pitkä elokuva. https://fi.wikipedia.org/wiki/Arno%C5%A1t_Lustig

Diamonds of the night on kahden pojan pakomatka natsien keskitysleiriltä. Juoksu kohti metsää aloittaa epätoivoisen matkan. Kummallakin on päällään pitkä takki, jonka selässä on kirjaimet KL konzetrationlager keskitysleiri. Takaa-ajajat ampuvat osumatta. Äänimaisema on raskasta hengästyneisyyttä, rämmintää ja ammuntaa. Musiikin puuttuminen pitkässä kohtauksessa lisää äänten tehoa, mitä toivoisi käytetttävän useammin, tapahtuman säestämättönyyttä. Antaa kuvan puhua puolestaan vaatii luottamusta. Mitä näytetään ja mitä ei, kuinka paljon hiljaiseksi koettua elokuvassa annetaan olla. Mustavalkoisuus lisää dokumentaarisuuden tuntua, mitä tehokeinoa Spielberg käytti Schindlerin listassa. Mustavalkofilmin erikoisuus on vahvat varjot ja kuinka vesi on mustaa. Musta puhuttelee ja siinä on sävyjä. Myös kaikki, mikä on rumaa, on kaunista, on mustavalkoisuudessa spesiaalia. Siinä on jotain historiallista ja syvää.

Mustavalkoista kuvaa katsoo kuin harvinaista taideteosta, paon konkreettisuus ja todellisuus tulee lähelle. Metsänpohjalla väsyneenä makaava poika leikkautuu kuvaan, jossa hän juoksee raitiovaunuun KL-takki päällä, kevyenä ja vapaana. Maalilla maalatun pitkän takin selkämys on kuin moderni punkahtava vaate ja poika kuin taideopiskelija. Kauneuden, ajan kulumisen ja todellisuuden epäsuhta, kammottavuus tulee tyhjyydestä, todellisista tapahtumista ja ristiriitaisuuksista, kun mustavalkoinen filmi on täydellistä ja todellisuus on kammottava, aivan kuin Euroopan kaupungit, jotka ovat nähneet paljon. Unelmana yksin vaellella kapeita katuja kuulostaa kivalta, mutta ihmisten puuttumiseen on syy, jonka jo tiedämme. Euroopassa voi tuntea historian painon kauneuden ja kauheuden. Matka tiheän soisen kuusimetsän läpi ja poikki on itse koettelemus. Pakolaisuus on myös hyvin eurooppalainen tapahtuma. Pakolaisuus on jatkuvaa, pakeneminen on loppumatonta. Vihollisia on kaikkialla, kehenkään ei voi luottaa. Euroopan historian voi esittää näinkin yksnkertaisin keinoin, vaeltava juutalainen, wandering Jew https://en.wikipedia.org/wiki/Wandering_Jew, on ollut myös Wagnerille aihe, kuten synkeät tai jylhät Keski-Euroopan metsät, joihin piiloutua ja joissa metsästää. Musiikin puuttuminen on enteellistä, tähdentävää ja painottaa olemassaoloa, vaivoin hengissä pysymistä, kehon jaksamista äärimmäisissä oloissa. Jatkuva kysymykseni on, miksi ihminen toimii kuten toimii? Mikä on näin laajan tuhon merkitys ja tarkoitus? Holokaustin järjettömyyttä on vaikea uskoa, että se toistuisi. Jotkut eivät usko, että se tapahtui, vähätellen historian ihmisen kyvykkyyttä massatuhoon. Atomipommi rakennettiin samaan aikaan. Kykyä kyllä löytyi. Mihin nykyihminen kykenee, saa karvat pystyyn.

Samantyyppinen tyhjässä kaupungissa vaeltelukohtaus on Roman Polanskin Pianistissa (2002), jossa pianisti itkien kulkee Gheton läpi. Jäljellä ovat vain matkalaukut, ihmisiä ei ole enää missään. https://youtu.be/rLgGA6XA7pY?si=mVh4hoY_u051Q-yJ.

Katujen ja raitiovaunun tyhjyys on unenomaista, epätodellista. Poika on yksin hengissä ja päätynyt harhailemaan. Legenda harhailevasta kuljeskelevasta juutalaisesta yhdistetään ikuiseen metsästäjään, joka on etsinyt samaa uroshirveä 500 vuotta. On olemassa käsitteet eternal Jew, wandering Jew ja eternal hunter, mitkä yhdistyvät Euroopan historiassa myös antisemitismiin. Nykyihmisen korvaan mielleyhtymät kuulostavat mielipuolisilta, mutta ihmisten metsästys ja elokuvan juoni on saaliin ja metsästäjien välinen juoksu. Ihmisten metsästys kuin huvina saa miettimään ihmistä kammottavana jumaluuteen pyrkivänä megalomaanina, joka päättää, kuka elää ja kuka kuolee. Antisemitismin nostaessa päätään, huomaa, että pinnan alla on asioita, jotka eivät ole kadonneet minnekään. Sattumaa on, kuka pelastuu, kenet metsästäjä löytää ja tappaa. Kuolemaa voi vain yrittää paeta, se roikkuu pään päällä. Jos putoaa kyydistä, jää metsästäjien armoille. https://www.erudit.org/en/journals/is/2013-v33-n2-is02038/1032693ar.pdf

Välähdykset muutamista ihmisistä kaupungissa, jotka ovat kuin tietämättömiä, mitä tapahtuu, he elävät, pelkoa tai epätoivoa ei näy heidän arjessaan. Toiveunta on tylsä arki, pehmeät vuodevaatteet tuulettumassa, kirkonkellojen sointi. Metsässä lintujen laulu ja kävely vanhojen puiden lomassa ovat harmoninen osa, jonkunlainen turva. Nuoren pojan jalat eivät meinaa kestää, aurinko paistaa kirkkaasti oksien läpi. Hyvin vähän sanotaan, eikä sanoilla voikaan mitään lisätä. Matka on pitkä eikä mitään takeita onnistumisesta ole. Avuttomuus ja tuntemattoman kohtalo on upota eurooppalaiseen suohon. Lupa ja halu tappaa ihminen eikä mikään estä, on ajan henki. Kyse on voittamisesta ja herruudesta, jonka edessä tuhotaan kaikki ja lopulta itse. Millainen Eurooppa olisi, jos toista maailmansotaa ei olisi tapahtunut, joskus mietin.

Euroopan itsetuho vaikuttaa jatkuvalta. Toisen maailmansodan jälkeisestä tuhosta selviytyminen on ihme, johon tarvittiin Yhdysvaltojen apua. Omahyväisyys kostautuu, kuten luottamus, että Venäjään voi luottaa, kun kehenkään ei oikein edelleenkään voi.

https://youtu.be/rnKYr6-Zk_A?si=I0WtalYLH_cLZnoC

Keskustelua elokuvasta https://youtu.be/GoSbZp4OiTY?si=89CnuyYupalq6Isn

Johanna: Cheer me up, sweet morphine.

| Henna Timanttimetsä

Bodies online, pencil on paper, 2015- Henna Timanttimetsä

Johannan vuodelta 2005 on ohjannut unkarilainen Kornél Mundruchó ja se on ostettavisssa tai vuokrattavana apple.tv:ssä. Elokuva alkaa, kun Johanna joutuu pahaan auto-onnettomuuteen ja vaipuu koomaan. Henkihieveri on totta, huumeaddiktina Johanna on tekemisissä kuoleman kanssa. Itsetuhoisena nuorena naisena hän on reunalla, Aiheena elokuvassa on elämän hiipuminen, pelastus, valo, elämässä roikkuminen, sairaalasängyssä makaaminen. Kehon tutkimukset ja kehon tilat ovat arkista ja Johannalle opettavaista, joku huolehtii, kun elämässä muuten kukaan ei välitä. Hoitohenkilökunnan on pakko. Sairaalassa hänet halutaan pitää hengissä. Se on kuin rakkautta. Herätessä Johannalla on uusi kyky. Hän parantaa sairaita seksillä.

Musiikkiteos, oopperamainen musikaali, jonka kokeellisuus ja uudenlainen näkökulma ensiksikin oopperaan elokuvassa ja taidemuotona kahden yhdistäminen tekee yllättävän keveän raskaasta aiheesta. Oopperana elokuva on tässäkin ajassa tuore. Kun päähenkilönä on huumeaddikti, on teos edelleen uusi, kun vertaa, mitä nykyään tehdään elokuvana. Kirkas valo ja pimeä käytävä koko elokuvan jatkuvana on tehokas keino näyttää ihmisen pienuus ja toivo. Edelleen yritämme ymmärtää, miksi kukaan sekaantuu huumeisiin ja kuinka pahaksi epidemia voi äityä ja jankutamme ihmisarvosta, jonka ihminen menettää aivan kuin yht’äkkiä joutuessaan pohjalle. Onnettomuus on pelastus monella tapaa.

Yhteiskunnan pohjalla ooppera saa jumalallisen näkymäisen auran ja leiman kauniista laulusta. Elokuva on requiem, sielunmessu, kokonaan laulettu kuin runonlaulantaa. Potilaat ja henkilökunta ovat yhtä laulavaa kuoroa ja seuraavat Johannaa. Valkoiset sairaala-asut ovat arkisia, auttamisenhalu tekee niihin pukeutuneista enkeleitä. Valkoinen loistaa puhtaana ja Johanna haluaa olla enkeli. Johanna opiskelee sairaanhoitajaksi, ehkä hän voi pelastaa muita, kuten hänetkin pelastettiin.

Sairaala tapahtumapaikkana muistuttaa Lars von Trierin Valtakuntaa (1994) seinien myrkynvihreällä värityksellä, karskilla valolla ja varjolla on selkeä viesti, kuoleman läsnäolo puhuttelee yksinkertaisuudellaan. Valoa on pimeydessäkin. Sairaan voimattomuus on kuin hukkumista pimeyteen. Valkoinen sairaalan työasu on lupaus pelastuksesta, joku on huomannut ahdinkosi. Kuolema on joko valinta tai sattumaa, kuka sellasesta päättää, miten paraneminen on mahdollista, kuinka toivo syntyy, lapsenako?

Johanna on halunnut paeta huumeisiin kipua, rakkaudettomuutta ja yksinäisyyttä: sairaala on huumeriippuvaiselle paratiisi. Kuoleman läsnäolo ja pako unenomaiseen tilaan yhdistää huumemaailmaan. Johanna jää sairaalaan töihin. Potilas anelee Johannaa pelastamaan hänet ilman kirugiaa, joten Johanna ryhtyy parantamaan ihmisiä seksillä. Yhtyminen enkeliin tulee yllätyksenä myös katsojalle. Johanna on valo pimeydessä, hänellä on parantamisen lahja. Miespotilaille Johanna on pyhimys. Hän vie heidät taivaaseen.

Seksi ja vanhanaikaiset sukupuolten roolit ovat tavat nähdä hoitajat ja kuinka nainen hoitaa ja parantaa tai mikä on narkkari muuta kuin varas ja huora, ehkä muutos on mahdollinen, ehkä ei. Täytyy itse haluta muuttua ja nähdä, kuinka itse saa aikaan asioita muiden hyväksi, paneminen on tosi antautumista. Johanna pistää ja antaa kehonsa muiden hyväksi vapaaehtoisesti. Sairaanhoitaja seksuaalisena olentona, pelastajana ja puhtaanvalkoisena on stereotyyppinen ja ehkä vielä herkullinen nähtynä uskonnollisen linssin läpi. Rakkaus parantaa, seksi tuo elinvoimaisen hyvän olon.

Narkkarin tehtävä on viedä sairaanhoitajan fantasiarooli ajatuksesta tekoon, fantasiasta lihaksi. Vaarallista ja kuin toiveiden täyttymys sairaille miehille. Prostituoituna toimiminen oli tapa hankkia huumeannokseen rahaa, nyt hän ottaa vain alushousut pois ja mekko antaa tilaa istua potilaan elimen päälle. Johanna kokee tekevänsä hyvää ja se korvaa huumeet. Nyt hän on enkeli, jolla on työ ja tehtävä, entinen hylkiö, melkein. Kyllä häntä mielellään huoraksi nimitellään. Hän lipuu sairaalan käytävillä hellänä lasten sielujen kanssa ja tarkastaa kuka tarvitsee apua. Suuri miehen keho makaa sängyllä kaiken keskellä.

Sängyissä makaavat miehet ovat kuin eläviäkuolleita, kykenemättömiä mihinkään muuhun kuin hengittämiseen. Panemalla sytytetään elämänhalu ja terveys. Miehet laulavat ylistystä Johannalle. Mies-ja lapsipotilaiden hoito on niin erilaista.

Johanna on mielestään kuin taivaallinen soturi, Jeanne D’arc, kiltteys on hänen aseensa. Hänenkin kärsimyksensä on loputonta, vaikka keho ja mieli on turta. Johannasta tuleekin suosittu hoitaja ja suorittaa ihmetekoja. Huora- pelastaja ja yksi vittu saa sairaalan sekaisin. Mihin kaikkeen vittu kykeneekään.

Shell on enää hell: 28 vuotta myöhemmin.

| Henna Timanttimetsä

Portraits of deliquients and other, pencil on paper, 2015- Henna Timanttimetsä

Ajantaju on kadonnut. Nainen kysyy, onko tämä tuhat vuotta myöhemmin. Milloin olemme, mikä aika tämä on? Anthony Gormleyn Angel of the North on vielä pystyssä ja luonto on päässyt rehottamaan. Luonto tulee lähelle ja ihminen muuntuu osaksi luontoa varsin nopeasti, kuten käy sivistyksellekin. Elokuvat katastrofaalisista epidemioista ovatkin taiteellisesti haastavia, en tiedä, ovatko ne taidetta vai vain viihdettä, koska kuka viihtyy tätä katsomalla ja taiteeksi nähtynä, pitäisi olla omaperäinen ja luoda muutakin kuin pintaa. Karastrofielokuvat ovat keksityn dokumentin ja kauhun sekoitusta, pelkokuvia asioista, joita totutusti ja alitajuisesti pelätään: kuolemaa, yksin selviytymistä, näköalattomuutta, tyhjään putoamista, sivilisaation romahtamista, toinen ihminen on susi toiselle, mikä tarkoittaa järjestetyn yhteiskunnan menetystä: kukaan ei hoida eikä tee puolesta, sinänsä ehkä helponkuuloinen kategoria, katastrofi, totaalinen romahdus ja niin tosi elämässäkin kävisi. Kysytään selviytyjiä ja taitoja. Elokuva muistuttaa, mitä on edessä. Elokuvat ovat ennenkin ennustaneet tulevaisuutta ja nyt hiukan irvailevat nykyihmisen tilanteelle, mikä on monella tapaa absurdi ja luisumassa alhoon.

Zombeilu on yksioikoista, kaava Michael Jacksonin Thrilleristä ja Dawn of the Deadistä, mikä on genren todellinen haaste. Samanlaista elokuvaa ei montaa jaksa katsoa, ellei ole todellinen fani. Itse en ole. Halusin kuitenkin kirjoittaa aiheesta, koska en ymmärrä sen viehätystä. Elokuvan pääpointti on, kuinka selviytyä, elää ja päästä pakoon, pääseekö päähenkilö pakoon, kuka pelastaa, mitä meistä jää jäljelle, muuta kuin luut? Luista yksi mies rakentaa monumenttia. Se yksi ehkä selviytyy, joten heikolta näyttää, mutta hän on huomannut voidella itsensä jodilla, örkit ei tykkää haukata. Muureja ja aitoja tarvitaan edelleen, aivan kuin keskiajalla. Poteroita ja tähystystorneja, epäilyä ja kykyä pysyä hereillä.

Zombien tyyppiset tappajat ovat ryhmässä ilmaa harovia juoksijoita ja stalkkereita. Tässä elokuvassa he ovat alasti ja todella nopeita, hyvin alkukantaisia murisijoita, jotka repivät pään irti selkärankaa myöten ja purevat tartuttaen tautiaan. Örisevät keskenään eläinten lailla ja huutavat ihmisten perään kävellen kuin vajaaälyiset tönkösti. Puuduttavaa.

Toinen outo muunnos ihmisestä on lihava maassa ryömijä, jolle maistuvat madot muun muassa. Kumpiakin täytyy pelätä ja kumpikin on ällöttävä, mutta ylipainoinen zombie on hyvä keksintö. Se vain yrittää päästä eteenpäin ja syödä samalla. Se on jo osittain sulautunut luontoon. Iholla kasvaa jäkälän tapaista, että näyttää taruolennolta.

Ihmiset elävät keskiaikaisesti muurin ympäröiminä erossa mantereesta ja käyttävät aseina jousia. Hiukan Shaun of the Dead, Kuolleiden kunkku tulee läpi, eräänlainen peribrittiläinen huumori, jossa pubi on täynnä ja lauletaan Delilaa yhdessä kaiken sotkun jälkeen. Kuva on ihmisen tasolla, ihminen korkeassa ruohossa miettimässä, minne on joutunut ja umpeenkasvaneessa metsässä, missä kauhu lymyilee perinteisesti, on pelottavaa. Perusarki on sotkuista ja se on ok, koska mikään ei pysy järjestyksessä muutenkaan. Maailma on romahtanut ja uhat ovat todellisia, mitä tehdä?

Brittiläisen huumorin ja elokuvan ero amerikkalaiseen yleensä on, kuinka tavallinen ihminen pääsee esiin, miten arkisuus, pienet oivallukset ja hitaus näytetään ja pyrkimys on johonkin muuhun kuin mitä kuvassa on, pyritään näkemään kuvan yli näyttämättä ja luoda syvyysulottuvuus. Kansallisuuksissa on isoja eroja, siitä kumpuaa elokuvasarjan vahvuus. Briteillä on realistisempi ote eikä ns. rumaa häivytetä ja tavallinen pystyy uskomattomiin tekoihin. Näyttelijät eivät ole tavallisesta poikkeavan kauniita. Britti yrittämättä naurattaa, on hauska, koska on oma itsensä, jäykkä ja paskanhaileen muoto ihmisestä, jonka kulttuuri ja viisaus on vanhaa. Kaikki on normaalistikin outoa, ettei ehkä heti huomaa, kun asiat todella ovat vinksallaan, etenkään kännissä.

Genre on hyvin amerikkalainen, joten brittiversiossa on uutuuden viehätys edelleen, kun kulttuuri on eri. Yritys on muistuttaa kansallisesta erityisyydestä ja ongelmien globaalista luonteesta. Kuolevaisuuden pohdintaa yritetään vakavasti, kun parannuskeinoa ei ole muuta kuin tappaminen eli vääjäämätön kuolema, se on otettava vanhaan tapaan haltuun kasaamalla luut koristeellisiksi kasoiksi.

Japanilaisilla on myös mittava Godzilla ja muu kauhukabinetti. Mistä kauhu lopulta tulee ja miksi tietyt kulttuurit tekevät paljon kauhuelokuvia, onkin hyvä pohdinnan aihe ja onko kauhulla mitään uutta annettavaa tai edes kiinnostavia tarinoita? Pelkäämmekö nyt kuvitteellisia asioita vai oikeita? Millaista pelkoa tunnemme? Lamaannuttaako pelko ja onko hyvä pelätä? Kauhu ja pelottelu on myös eurooppalaista perinnettä tarinoiden ja satujen kautta, hyvin vanhaa sekin. Pelot saavat ihmiset tekemään asioita. Yksin mietin, miksi Suomessa apinoidaan amerikkalaista kauhua, kun harvoin täällä koetetaan elokuvassa pelotella? Draculakin on omaperäisempi.

Kauhun maneerit nykyelokuvassa ovat väsyttävän toistettuja, että olen ihmetellyt, eivätkö tekijät huomaa vai onko toisto kauhun pointti ja tekemisen suola? Hahmojen ohi viuhahdus hirvittää tai sätkäyttää, mutta sitäkin osaa odottaa. Kun luodaan pelottava kohtaus, on olemassa odotuksen tuntu, oven avaus tai onkalo josta tulee pelottava asia. Onko helppous ja yksinkertaisuus osa tekemistä ja kauhun elementti, jota ilman elokuva menettää jotakin oleellista? Maanläheisyys, mullan nuolenta ja erikoisefektien puute toimivat brittien hyväksi. Amatöörimaisuus toimi Shoun of the Deadissä hyvin. Liika säännönmukaisuus ja tuottaminen, paljon rahan upottaminen myyntitarkoituksessa ovat jo näkyvä haitta elokuvissa.

Mistä zombie-elokuvissa on kysymys, jää monesti miettimään, mutta huumekatastrofia seuratessa, se valkenee: olemme melkoisen edessä. Shaun of the Dead on realistinen, ehkä tämäkin elokuva nojaa realistisiin skenaarioihin. Huumeaddiktit todella liikkuvat kuin elävätkuolleet ja huumeet uhkaavat normirauhallista asuinaluetta. Viimeisimmät kehitykset huumeiden maailmassa saavat ihmiset näyttämään elokuvien zombeilta, viruksen tartuttamilta eikä parannusta juuri ole näkyvissä, kun aineet kovenevat. Tuho on vääjäämätön.

Rules and consequences, Eve Macarro kohtaa John Wickin kohtalon olla palkkatappaja ja palkkatappajien takaa-ajama. Fight like a girl, ballerina.

| Henna Timanttimetsä

Bodies online, pencil on paper, 2015- Henna Timanttimetsä

Wickin maailmassa on rituaaleja, kunnioitetaan auktoriteetteja ja sääntöjä, Jumalaa ja vanhoja taruja, joista saa voimaa ja joita pitää pelätä, koska ne ovat totta. Kikimora ja Baba jaga saavat ihmisen muodon. Pelko pitää nuhteessa ja elossa, mutta kuolleena voit olla myös arvokas. Kuolet, jos et pelkää, rikot sääntöjä tai olet hyödytön. Eve Macarro on tehokas ja peloton, uhka järjestelmälle ja sen säännöille. Ilman sääntöjä, elämme eläinten maailmassa, on sääntöjen syy.

John Wickin maailma on notkea ja monotoninen. Se on räiskintäpeliä, jossa aseet puhuvat ja liikkeet ovat nopeita. Hyvää elämää on klubbailu, turvamiehet, juominen ja rikkaudet. Aseet, autot ja moottoripyörät ovat kauniita ja arvostettuja kuten tosielämässä. Myös kuva puhuu kauneuden puolesta ja visuaalisesti tummanpuhuva on kaunis ja sävykäs. Ihmiset puhuvat säännöistä ja kunniasta, ne ovat selkäranka, jota ilman kaikki romahtaa, mutta romahtaminen tapahtuu silti. Ainoa paikka, jossa ei ketään tapeta, on hotelli. Sääntöä rikkovasta tulee ulkopuolinen, jonka kuka tahansa voi tappaa. Ana de Armas on Eve Macarro, joka muuntuu ballerinasta tappajaksi. Kiinnostava koulutusohjelma, jonka Eve käy läpi ja valmistautuu löytämään isänsä murhaajan lapsesta asti.

Lux in tenebris on tatuoitu ballerinan selkään ja kuten Venäjällä, tatuoinnit kertovat, kuka olet.

”Lux in tenebris” juontuu latinankielisestä ilmauksesta, joka suomeksi tarkoittaa ”valo pimeydessä”. Fraasia käytetään usein kuvaamaan toivoa, tietoa tai lohtua, joka löytyy vaikeiden tai synkkien aikojen keskellä. Se on yleensä osa pidempää fraasia, kuten ”Post tenebras lux”, joka tarkoittaa ”pimeyden jälkeen valo”.  Määritellyt Tekoäly. Fraasi löytyy raamatusta, Johanneksen evankeliumi puhuu Jeesuksesta valona pimeydessä. https://www.sley.fi/valo-loistaa-pimeydessa/

Valo ja sen puute onkin John Wick-sarjassa isossa osassa. John Wickin maailmassa sataa vettä, taloja räjähtää ja on pimeä. Valaistus on katuvaloja, teollista keinovaloa, kynttilöitä, hämyä ja klubien välkkyvä sini-pinkki, musiikki on luotu mukailemaan synkkyyttä, industrialjumputus on tarttuvaa ja vie taistelukohtauksia. Wick-sarjan tunnusmusiikki on hyvin onnistunut. Tanssilattia on Wick-sarjassa näyttämön osassa, ballerina Wickin lailla suorittaa tehtävää, pelastaa ja tappaa itseään säästämättä, vertavuotava tatuoitu tanssija. Kuvasto tatuoinneissa on raamatullista, rukoilevat kädet ja Jeesus ristillä, pelastus ja tuho ovat valintakysymyksiä, kuten jättää tappamatta. MIksi baletti on suosittua juuri Venäjällä ja Joutsenlampi pitää pintansa? Kuinka baletti vetoaa karskin machouden rinnalla Venäjällä, jossa henki on halpa ja elämää määrittelevät väkivalta, kauneudenkaipuu, alkoholi, rikollisuus ja politiikka, naiset ovat kauniita ja tietävät paikkansa. Se on jokin äärimmäinen kauneus ja täydellisyyden tavoittelu, suuruuden saavuttaminen ja sen hallinnan tarve, kuinka mahtavaksi voi tulla.

Kultakolikot, joita siirrellään käsistä käsiin, ovat luottamuksen ja vaihdannan väline, pieni omaisuus. Tappaja voidaan hylätä ja poistaa hyväksyttyjen listalta, jos hän rikkoo sääntöjä. Kaikki on hallittua, koodattua ja jokaisella on paikkansa. Yövalaistus muistuttaa ajasta ennen sähköä, yöstä ja pimeästä maailmasta, jossa on vain roistoja, menneisyys on läsnä ja elää meissä kuin uskonto ja kosto on ikuinen. Roistoja ja pahoja ihmisiä riittää tänäkin päivänä.

Jokaisella on puolensa, mutta mieluiten se turvallinen puoli, vihollisia on kaikkialla, etenkin jos vähänkään sanot vastaan. Kiinnostavaa on, kuinka venäläisyys ja mafian maneerit ovat läsnä. Sinänsä melko yksioikoinen ja tehokas maailma ammennettavaksi useaksi elokuvaksi. Venäjä ja venäläisyys kiinnostavat. On sääli, että Venäjä on valinnut roiston tien. Elokuvassa jokainen nainen on tatuoitu, miesten tatuoinnit ovat enemmän vaatetuksen alla. Taistelukohtaukset ovat nopealiikkeisiä kamppailu- ja tulituskohtauksia, tanssia kenties, koreografioituja. On osattava tapella, tappaa ja olla piilossa. Tappele kuin tyttö, on neuvo ballerinalle, koska voimalla ei välttämättä voita miesten maailmassa, vaikka siltä saattaa näyttää. Itsestäänselvyys on, että jokainen haluaa hyvän elämän, moni ei siihen yllä. Hyvää elämää on onnellinen lapsuus ja rakastavat läheiset, muuten rakkautta on vähänlaisesti. Raaka väkivalta koskettaa lapsia siinä missä aikuisia. Toisto on konservatiivisuuden ja oppimisen ytimessä, muutoksen on oltava yllätys ja se on ainoa pelastus, kuka uskaltaa muu kuin Baba Jaga ja Kikimora?

Teknomaailma luottaa menneisyyden voimaan ja ammentaa entisestä ja möröistä, aivan kuin se menisi hajalle minä hetkenä hyvänsä ja seisoisi tyhjän päällä ilman. Ilman menneisyyttä, meitä ei ole eikä meissä ole syvyyttä tai henkisyyttä. On kostettava isän kuolema, koska ainoastaan hän rakasti. Jokainen sarjan osa perustuu kostoon, aina moni kuolee, rakkaus ja elämä menetetään. Eläminen ja elossa pysyminen on vaikeaa, veristä ja kovan työn takana. Millaista elämää on olla takaa-ajettu suurista summista ja silti selvitä? Siinä missä mies räjähtää, jää aukko mennä toiseen huoneeseen, josta löytyy lisää aseita. Motherfuckers, huutaa asekauppias, taistelu jatkuu.

Uskonto ja uskollisuus ovat läsnä, silti elokuvasta puuttuu henki, moni taistelee hengestään aivan kuin se olisi täysin arkipäiväistä ja jopa tyhjänpäiväistä. Ruumiita lentelee. Fyysisyys on baletin olennainen osa, aivan kuin missä tahansa taistelulajissa. Ballerina ottaa samuraimiekan seinältä ja osaa käyttää sitä. Suuri tyhjyys hönkäilee bileyössä ja uumenissa. Nuoren naisen kostoretki on kuitenkin aina toiveikas ja toisaalta itsemurharetki, hän on selviytyjä ja lasikuvun ulkopuolella tekee ratkaisuja itsenäisesti, toisin kuin ballerina lavalla, joka toistaa samaa pyörähdystä loputtomasti näennäisesti turvassa varpaat vuotaen verta. Ballerina voi olla hyödytön ellei hän olisi myös tappaja. Loputtoman oloinen piruetti on klassisen baletin vaikeimpia liikkeitä.

Tappajaksikin on valmistauduttava ja ballerinan kestävyydellä on hyvät puolensa. Millaisen asennon hän ottaa hämätäkseen? Takaisin lyöminen vaatii voimaa ja osaamista, voima ei riitä kun vastassa on vahvempi ja monta. Naisen on osattava jotakin muuta ja oltava itse yllätys. On toistettava niin monta kertaa, että onnistuu, aivan kuten piruetti varpailla. Selviytymisen ehto vanhoissa ja uusissa kulisseissa on sama. Maailma on vanha, vaikka olemme uudessa, ehkä sitä elokuva haluaa kertoa ja ihminen on tuhoaja, joka voi valita olla jotakin muuta.

Nainen tappajan roolissa toimii tässäkin elokuvassa kuten Atomic Blondessa, La Femme Nikitassa ja Kill Billissä samaan tyyliin, hän tekee, kuten miehet. Angelica Houston on ankarana emäntänä uskottava orjapiiskuri, tosin hiukan väsynyt. Väkivaltaviihdettä, jossa on totuudellisuutta raakuudessa, toimii viihteenä kotisohvalla, tarustoihin uskominen ja uskonnollisuus tuovat tiettyä fantasianomaisuutta, kuten Keanu Reeves ja Ian Mcshane uskottavuutta. Parempi osa kuin edellinen eikä aivan yhtä tyhjän oloinen. Väkivaltamylly ja -pyörre on turruttava, että tällaista jatko-osien sarjaa voi myös jatkaa loputtomasti, kunnes ei ole ketään tapettavaa.