elama

Fellinin Casanova (1976) storia della mia vita, kuinka panna nunnaa? Fellinin elokuvat ovat matkoja naiseen ja aikaan.

| Henna Timanttimetsä

Kuinka tehdään kuvaus karaktääristä? You need the whole knowledge of the science of love.

Kuinka elokuvalla on karaktääri, ranka, niinkuin villiintyneellä puulla kovassa tuulessa ja Venuksen silmät uponneina mereen? Mihin Fellinin nerous perustuu ja millaisesta kaaoksen järjestelystä se tulee? 

I’m in the communion with the queen of Sheba, she wishes to speak to us, sanoo yhtäkkiä illallisvieras ja elehtii. How splendid! Casanova nauttii illallista eksentristen ylimysten kanssa Pariisissa sen jälkeen, kun hänet on karkotettu Venetsiasta, joka kohtalo saa hänet itkemään, mutta ei kauaa. Kaunis Venetsia! Täytyyhän ihmisen huvitella elääkseen. Casanova kysyy, kun kerran huvittelette yliluonnollisilla Maan ulkopuolisilla asioilla, miksi ette tunkeudu kuningatar Shivan sieluun? Eikö sekin ole reikä? The root of the opposite sex is her soul. Naisilta puuttuu ikuinen sielu, sanoo illallisvieras, mutta Casanova ei ole samaa mieltä. Trenton neuvosto https://fi.wikipedia.org/wiki/Trenton_kirkolliskokous on tuonut jyrkkyyttä ihmisten mieliin ja alentanut naiset lähes sieluttomiksi. Naisen yhdessä sielussa on kaikki, sanoo Casanova. Casanova rakastaa naisia ja mekaaninen lintu seuraa hänen mukanaan jokaiseen makuuhuoneeseen. Se vedetään käyntiin huokausten kera. Casanova löytää ylistyssanat ja runouden, edestakainen työntöliike naisen päällä on kuin lentoa. Hienosti seksiin viitataan liikkein ja ilmeillä, aktin kehityskaari täyttää koko huoneen, nainen on kuin mekaaninen lintu, jonka Casanova kääntää peniksellään lentoon. 

Mielikuvituksellisesti on Fellinin taikasana ja mantra, katsojalle jätetään herkullisesti kuviteltavaa ja naurettavaa, mietittävää, millainen ihmisen kokonaisuus on. Elokuva alkaakin naamiaisilla: sinä olet vapaus, sinä olet vapaa! Vapaus olet sinä! Siinä on myös Fellinin elokuvien sanoma. Huikean hieno jättimäinen Venuksen pää nostetaan vedestä köysin osittain ja sitten se uppoaa taas to never see her again. Silmillä on toistuva rooli. Nunnan päähine muistuttaa silmää, seinissä on reikiä tirkistelyä varten ja Venuksen silmät veden alla näkevät kaiken. Kuva siirtyy veden alle, missä patsaan silmät saavat sen näyttämään elävältä. Sitten on Casanovan silmät, mitä Casanova näkee?

Karnevalistinen elokuva, joka ei myöskään kyllästytä katsojaansa, aivan kuten tirkistelijää ei sovi kyllästyttää. Fortuna hymyilee sille, joka löytää tämän elokuvan. Onhan aina sattumaa, mitä löytää.

Seksikohtauksissa genitaaleja ei tarvitse näyttää, korkeintaan perseitä, mikä sopii tähänkin aikaan. Pyllistys seuraneidiltä tosin tarvitaan, jotta Casanova voi viihdyttää korkea-arvoista vanhempaa rouvaa samalla hekuman huipulle. Voihkintaa ja varjoja, ilmeitä ja liekkikruunu. Edestakaisin keinuntaa rouvan päällä, hyppimistä ja huutamista, kontrollin menettämistä. Mitä nunnan panemiseen tulee, nunna kutsuu Casanovan luokseen. Ehtona on tietenkin, että kalansilmäksi naamioidun tirkistysaukon kautta joku ystävä voi katsoa aktia.

Korkea-arvoisten elämä on teatteria, teatraalisuus on itsestäänselvästi etuoikeus ja arvon luontia. Casanova tekomerellä ja vaunut ilman hevosia aivan kuin kovassa vauhdissa, ovat menevän miehen hetkiä elämässä teatterin keinoin esitettyinä. Keinotekoisuus on nerokasta, kuin sanoisi, keksi oma elämäsi ja vastoinkäymiset ovat vain suolaa, soutaa myrskyssä panemaan, mikäs sen kauniimpaa. Vaatteiden reiät ovat leikkiä varten, mistä tulee pää ja mikä milloinkin, missä kukakin on, kuin kuurupiiloa. Vaatteilla ja kaavuilla on Fellinille merkitys juuri riisuttaessa, piilotettaessa ja jotakin paljastettaessa. Panohetki on tanssiteatteria, asentojen määrä on kekseliäs, aivan kuten ilmeetkin. Kaikki kokeillaan, Venuksen syntymää palvotaan. Venus tulee. Kalansilmästä lopulta onnitellaan suulla: hyvin tehty nuori mies. Truly admirable piece of work. Kalansilmämies ei jää kuuntelemaan Casanovan cv:tä, joka tulee ulos kuin itsestään. Tämä ei siis ollut työhaastattelu, Giacomo tajuaa. Casanova kumartaa kuitenkin. Casanova katsoo tyhjää kalansilmä reikää seinässä. Reiät ja silmämotiivit toistuvat. Casanova soutaa onnellisena myrskyävällä merellä, samalla hän kuulee inkvisition antaman pidätysmääräyksen mustan magian harjoituksesta. Giacomo Casanova suljetaan vankilaan. Hän huutaa: hän ei voi elää tällaisessa kolossa. Hän muistelee vapauttaan. Naisten hurmaaminen ja viettely, seksihurjastelu ovat vapautta. Hän vapauttaa naiset.

Siveydensuojelija on vanhempi nainen, tietysti ruma. Kohtauksessa nuoret naiset ringissä ompelevat suurta hametta, jonka reikä on tietenkin pukemista varten, mutta on myös kuin syntymää varten, ilmestymistä varten ja hameen alle mennään piiloon, kun madame, suojelija käskee. Siveys ja kunnia ovat tärkeimmät omaisuudet. Casanova seuraa tätä näytelmää kiinnostuneena, kuin odottaen sopivaa hetkeä. Naiset ovat muutenkin Fellinin elokuvissa häiriintyneen oloisia. En tiedä, tuleeko mykkäelokuvista vai muuten naisten tarpeesta olla omia itsejään kaiken pidättäytymisen, piiloutumisen, kieltäytymisen ja kurituksen jälkeen. Ilmeily on hyvin fellinimäistä ja ehkä kaikki tietävät, millaista on fellinimäinen, puhuttelevaa omituisuutta, sekopäistä, sitä jää miettimään, kuinka paljon naiset sanovat kasvoillaan? Pelkkä tuijotus riittää pysäytämään. Ja mitä he sanovat sanattomasti? Mieheksi pukeutuva nainen rikkoo lakia. Kenties elokuva on Orlandon esikuva. Woman is weak, woman is a trap. Nainen on silti mysteeri, jonka suuhun on katsottava, vaginaa pelättävä. Sirkuksesta löytyvät vapaimmat sielut, joita voi ihmetellä maksua vastaan. Sirkuksen naisen nimi on Muna. Muna on tullut Munasta ja ihmiset vaeltavat valaan sisään katsomaan kuvia omituisista vaginoista. Vapautta ylistettäessä, tulevat rajat vastaan, jotka ovat vapauden kokemukselle ja toteutukselle oleellisia. Vapauksien ottamisesta tosin Casanovan (1725-1798) https://fi.wikipedia.org/wiki/Giacomo_Casanova aikaan rangaistiin ankarasti. Ehkä meillä on myös kapea ymmärrys, jota Fellini on yrittänyt laajentaa, kuinka olla vapaa ja miten se konkretisoituu taiteessa, elokuvassa. Vapauden tunne taiteessa ja onko sitä? Voiko suomalaisesta elokuvasta päätellä jotakin vapauden laadusta tai kuvittelun ja toteutuksen niinikään ehkä lässähdyksestä? Voiko puhua ilottomuudesta ja yksinkertaisuudesta suomalaisen tekemisen suhteen? Jos vertaa, niin kyllä.

Lasten kasvatuksesta perseen ruoskintaan ja suuteluun, he is such a bad boy. Aivan kuin aikuiset haluaisivat käyttäytyä kuin lapset, mutta eivät salli sitä lapsilleen, koska muiden katseet ja puheet ovat niin tuomitsevia, joten lapsien on käyttäydyttävä kuin aikuiset. Casanova pakenee Venetsiasta, koska ei olekaan niin vapaa kuin on kuvitellut. Vievätkö matkasi naisten kehoihin, kysyy mies Casanovalta. Väännätkö kättä maailman vahvimman naisen kanssa? Ei kai mies naista pelkää? Naiseus on friikkiyttä. Sirkuksen nainen on jättiläinen, jolle miehet eivät mahda mitään, tappelussakaan. Kääpiöt tekevät naiselle kylvyn ottelun jälkeen, Casanova tirkistelee tapahtumaa. Casanova katoaa hevosineen sumuun kuin aikaan. Omituinen kavalkadi ihmisiä. Maineensa johdosta hänet kutsutaan hurjiin juhliin ja päivällisille, hän paheksuu hurjuutta, mutta antautuu, jottei näyttäisi pelkurilta ja munattomalta. Kuinka käy panokilpailussa, jossa rakastelun runoilija ja vulgaari nussija katsojajoukon katsellessa kilpailevat, kumpi pystyy eniten tunnin aikana. Casanova tekee rakkautta. Elokuvan herkimpiä kohtauksia ovat Casanovan äidin ja juhlien jälkeen mekaanisen naisen kohtaaminen, millaiseksi nainen muuntuu ja muutetaan, kun hän voisi olla lintu? Äiti kannetaan mustiin vaunuihin kuin linnun asussa.

Ympärillä miehet ja naiset käyttäytyvät täysin ilman tapoja, myös tulevaisuus on tässä suhteessa pettymys. Casanova vie mekaanisen naisen sänkyyn. Kuinka rakastella mekaanista robottimaista naista? Robottinainen tietää kuinka, kyselemättä ja hiljaa, samalla kaavalla. Aamulla jalat ja kädet pystyssä, nainen jää asentoon selälleen, Casanova lähtee. Mitä matkasta naiseen jää käteen? Entä aikaan? Mekaanisuus on kiinnostava vertaus ihmiseen ja selviytymiseen, mitä ajatella vapaudesta ja kenellä se on. Ehkä voi sanoa, etten tiedä ja huokaista syvään. Vapaus valita?

Elokuva löytyy YouTubesta.

The Brutalist. (2024) Mikä on kauneuden kova ydin?

| Henna Timanttimetsä

Pahimmin orjuutettuja ovat he, jotka kuvittelevat olevansa vapaita, ajatteli Goethe.

Todellisuus, kun saapuu pakolaisena Amerikkaan, saa 25 dollaria bussimatkaan. Tie vie minne lie, kodittomien yömajaan ja ruokajonoon. Tulijoita on paljon ja he luovat uuden maailman. Kiputila, mistä ihmiset nousevat, on järkyttävä. Vapaudenpatsas on laivasta katsottuna väärinpäin tai sitten ihmiset ovat. Se on pilvistä taivasta vasten taiteellinen, jylhä ja vapaakin. Onko täällä jo tuttuja ja voiko heiltä saada yösijan? Toivottavasti. Naisia yössä seinien vieret kukkii. Se on ratkaisu, kuinka saada nopeasti rahaa ja kuinka unohtaa. Nopeasti rakkautta, iloa ja unohdusta. Mitä tehdä muuta kuin nojailla seiniin, ehkä tanssia, kuunnella musiikkia.

Tiellä eteneminen toimii alkutekstien massan painolla, Bauhaus valloittaa maailmaa. The enigma of arrival into the unknown future, mikä on Bauhausin muotokieli, kuinka kuvailla se ymmärrettävästi tai tuoda se tuotteena amerikkalaiselle markkinalle, jossa eurooppalainen modernismi voi olla liikaa tavalliselle kuluttajalle. Onko tuoli asia, jolla istutaan vai jotain muuta? Mitä on sisustus muuta kuin esiteteltävä asia, mitä sisustus kertoo ihmisestä? Mitä pitäisi kertoa ja kenelle? On rikkaiden tehtävä näyttää tietä ja muut seuraavat. He tekevät valinnat muiden puolesta.

Päätetään Israelin valtion perustamisesta: YK:n tunnustamana juutalaisten oikeus omaan valtioon on peruuttamaton. Juutalaiset päättävät itse omasta kohtalostaan, kuten mikä tahansa muukin kansa omassa itsenäisessä valtiossaan. YK julistaa 1947, itsenäinen valtio julistetaan 1948. Tähtisadetta ja tupakointia. Piirretään talo ja uusia huonekaluja. Uudenlainen muotokieli haastaa silmää, uusi maailma on toiveikas, uudet rajat, eikä koskaan enää. Mennään eteenpäin. Tien kuvaaminen kertoo tästä tarpeesta.

Itse osaan arvostaa, että kurlaamalla tehdään taustamusiikkia. Muutenkin äänimaisema tukee Lászlóa ja pientä ihmistä suurissa rattaissa. Arvostan, kuinka elokuva nostaa juutalaisen älyn ja kestävyyden uuden maailman perustaksi, varmaan siksi, koska se on fakta, mitä jotkut eivät halua tunnustaa. Tosin mesenaattiakin tarvitaan. Juutalaisuus ja siihen liittyvät haavat eivät helposti umpeudu, jos koskaan. Trauma on valtava ja jatkuva, ehkä se vertautuu arkkitehtuuriin, siihen mitä László ajattelee arkkitehtuurista, se on pysyvää. Tätä traumaa on myös tehty vuosisatoja, kuin katedraalia, eikä se ole vieläkään valmis. Israel tosin on saanut tarpeekseen. Niin minäkin olisin.

Hellyyttä etsitään sieltä, mistä sitä sattuu löytymään. Hyvin vähän on mikään muuttunut. Tendenssi on ajatella, kun ulkoinen muuttuu, ihminenkin muuttuu. Jos ei ole rahaa, arkkitehtikin voi lapioida hiiltä ja rakentaa siltaa kuten kukatahansa mies. Vanhat pornoelokuvat teatterissa ovat vertaansa vailla oleva pakopaikka, joita Làszlò Tóth käy katsomassa. Raksalta rikkaiden seuraan on pitkä matka. Onnekseen hän suunnitteli rikkaalle miehelle kirjaston, mistä hänen uransa arkkitehtina voi jatkua. Se tosin vaatii median ja kriitikon arvostelun arvostetussa lehdessä ja katsomista Lászlon pinnan alle. Kuka on tämä vaatimaton mies, joka ei suostu kerjäläiseksi? Kuinka paljon on hän valmis nielemään? Tavanomaiselta vaikuttava kulkija on arkkitehtina edelläkävijä. Juutalaisuus tosin on Amerikassakin tunteita herättävä asia: heitä ei haluta, sanoo Tóth. Lahjakas juutalainen, jolla on annettavaa maailmalle, miksi ihmeessä tällainen kohtelu? Kysymys on, ottaako maailma vastaan? Mikä on se prosessi, että maailma aukenee? Kuinka vastata brutaalin julmalle maailmalle ja omahyväiselle ihmiselle, muuten kuin nöyrtymällä? Siinä on juutalaista viisautta, mikä ei avaudu amerikkalaiselle ja toisaalta, amerikkalainen röyhkeys vie eteenpäin, ei nöyristely. Mitä uudelle maailmalle antaisi, muuta kuin itsensä? Kuinka saada toinen näkemään se, minkä itse näkee ja on kokenut? Ja mikä on kauneuden ydin? Natsitkin arvostivat taidetta ja kauneutta. Ne olivat ylevöittäviä ja uskoon liittyviä asioita. Tärkeää oli millaista ihmistä ylevöitettiin, tarkka rajaus ruman ja kauniin välillä, hyvän ja pahan. Kuinka paha asia oikeutetaan, jotta maailma muutetaan halutunlaiseksi.

The Brutalist on jakanut mielipiteet. Onko elokuva samanlaista kulutustavaraa kuin arkkitehtuuri, tai mikä tahansa nyt? Pitää tai ei, onko muita ajatuksia siitä, mitä näkee ja mitä väliä sillä on? Kuinka rakennus on merkityksellinen yhteisölle? Entä elokuva? Onko raha se, mikä tekee merkityksen? Vai kenet tuntee? Mitä on edistys, kuinka päästä yli traditioista ja olla astumatta varpaille? Mikä merkitys konfliktilla on edistykselle ja sellaisilla, jotka eivät tee taiteessa kompromisseja? Se on iso. Kuka uskaltaa olla muuta kuin perässäkulkija?

Yli kolmetuntinen elokuva on vaativa katsottava ja siihen mahtuu paljon ajatuksia selviytymisestä. Yhden miehen matka Euroopasta Amerikkaan rikkaan miehen sohvalle keskustelemaan tulevaisuuden mahdollisuuksista. Adrian Brody on loistava Lászlò Tőth. Hän on kuin jatko-osa Pianistille. Pianomusiikki soikin rikkaan miehen juhlissa, kun nautitaan juomia ja poltetaan tupakkaa. Tóth on hiukan vaivaantunut. Rikkaalla miehellä on paljon ideoita ja intoa. Vastaus kysymykseen, miksi arkkitehtuuri? Tóth vastaa, hänen suunnitelmansa on suunniteltu kestämään ja sodan jälkeenkin ne ovat pystyssä, mutta arkkitehtikin on täysin toimeksiantajansa käskytettävä. Kuinka sattumanvaraista kaikki on ja hän on tässä, koska oli pakko lähteä. Unkariksi luetut kirjeet vaimolle ovat yhteys johonkin omaan ja Amerikan yhteys Eurooppaan. Monikielisyys tuo niinikään syvyyttä aiheeseen. Eri kulttuurien erojen ymmärtäminen on yhtä suuri konflikti kuin muotokielien ja materiaalien yllätyksellisyys ja uutuus. Rakentamisessakaan konflikteilta ei voi välttyä. Miksi betonia eikä marmoria kappeliin? Miksi kauniista yritetään tehdä rumaa? Mikä on mahdollista? Tóth ja hänen mesenaattinsa haluavat luoda yhteisölle paikan hartaudelle. Luovan keskuksen, joka sanoo, olen uusi ja olen osa jotakin uutta.

Tóth ei katsele hyvällä minkäänlaista nöyryyttämistä enää. Kun Rikas mies heittää häntä kolikolla, hän hitaasti ojentaa rahan takaisin. Oliko se muistutus, ettei Tȯth olisi tässä ilman rikasta miestä, vaan kiillottamassa kenkiä? Tietenkin. Se syö miestä. Elokuvan selkäranka on Lászlón tyyni kaikenkestävä vahvuus. Selviytymisvietti. Kyllä sinä kestät sanoo vaimo. Kipuihin voi ottaa huumeita. Rikas mies ihmettelee, miksi Tóth tekee itsestään niin helpon saaliin ja raiskaa tämän marmorikaivoksessa, kun László on sammumassa. Kuka luulet olevasi, kysyy rikas mies. Nöyryytys on totaalinen. ”You are just a lady of the night.” sanoo rikas mies. Laulu sanoo, that’s what you are. You are my destiny. Miehet poistuvat aamulla marmorikaivoksesta, orjuuttaja ja orja. Kaivoksen historia on orjien ja orjuuttajien historiaa. Betonikappeli nousee työläisten voimin ja muistuttaa sisältä Italiasta, ulkoa natsien betonibunkkerista. https://t.be/GdRXPAHIEW4?si=QDc8mlxpUlqg7f_L traileri

Piirros dick picistä, 2017, Henna Timanttimetsä

Kulli on tässäkin elokuvassa isossa osassa.

Farmarin vastalause Hitlerille: I can’t swear loyalty to Hitler. I can’t do what I believe is wrong. Terrence Malickin A Hidden Life. (2020)

| Henna Timanttimetsä

Valokuva Henna Timanttimetsä 2001

Kukaan ei tiedä, mitä näiden muurien sisällä tapahtuu, sanotaan vangille, kuvaa hyvin natsi-Saksaa. Miksi elämme, on elokuvan peruskysymys, mikä on yhden ihmisen mahdollisuus vaikuttaa totalitarismissa ja ihmisen paikka järjestelmässä, jossa arvot sanellaan? Ymmärtää toisten heikkoutta, voi olla humanismia, mutta onko se selitys myös natsiudelle? Äärimmäinen paha on myös ihmisyyttä eikä sitä pidä erottaa humanismista. Pahuutta pidetään epäinhimillisenä, kun se mielestäni on hyvin inhimillistä ja jokapäiväistä. Ymmärtää heikkoutta ei kuitenkaan ole sama kuin inhota heikkoutta? Mikä on heikkoutta ja pitäisikö heikkoutta yrittää ymmärtää? Heikkouden näyttäminen kuten itkeminen, piiloutuminen, jonkun bussin alle tönäisy näennäisesti fraasin avulla kuvaten pelastaen itsensä ja karkuun juoksu eivät sovi vahvoille ihmisille. Seisoa yksin tietäen häviävänsä, mutta ei voi muuta, on vahvuutta, jota ei monella ole. Onko parempi elää, sanomatta ääneen, mitä ajattelee, koska seuraukset voivat olla kohtalokkaat? Piilossa pahalta maailmalta, kun on löytänyt onnen ja elämän? Mitä pitäisi suojella, kun voi menettää mielipiteenvapauden? Suojellako omanarvontuntoa, saavutettua elämää vai arvojaan?

Itävaltalainen Franz Jägerstätter https://en.wikipedia.org/wiki/Franz_J%C3%A4gerst%C3%A4tter1907-43 kieltäytyi taistelemasta natsien riveissä ja sai kuolemantuomion. Paljon on ollut puhetta, miksi kukaan ns. hyvä ihminen ei sanonut mitään natsi-Saksassa. Kuoliaaksi vaientaminen on taktiikkana tehokas. Germaaninen tehokkuus on melkoinen voima ja energia. Järjestyksessä, kitkemisessä, puhtaudessa, puurakenteissa, käsityötaidossa, huolellisuudessa, univormussa, vangeissa, eurooppalaisessa estetiikassa, perinteissä, uskonnossa ja riisutussa ihmisessä on oma kauneutensa. Malick näkee kauneutta kaikkialla. Kamera vain seuraa ihmisen kauheutta ja kauneutta hänen ympärillään. Kaikessa on jylhyyttä, mikä on jumalallista, niin on ihmisen tuhovoimakin, kuin Jumalan kädestä. Franz oli syvästi kristillinen ja vakaumuksellinen. Hän ei nähnyt Hitleriä selkeästikään hyvänä puolustamisen arvoisena ihmisenä toisin kuin ilmeisen moni muu.

Elokuvan pääteemana katoaminen on osa kauneuden ja kauheuden olemusta. Se on jotakin, mitä ihminen pelkää, yrittää välttää, mutta joka tulee ihmisestä, ihminen pohtii katoamista ja hetkellisyyttä fyysisen ja henkisen pienuutensa voimalla. Katoaminen, hajoaminen ja kuoleminen ovat luonnollisia asioita, ihminen vauhdittaa niitä toimillaan, päättää mitä tapahtuu kenellekin. Luonnon kauneus on kiertokulussa ja ihmisestä riippumattomassa jatkumossa, jossa ihminen kyntää ja yrittää selviytyä. Järjestyksen ja perheen luominen ja rehkintä elannon aikaansaamiseksi ovat ihmisen tarkoitus ja mitä voi näin saavuttaa on arvokasta. Se, mitä jätetään jälkeen, on kädenjälki, osaaminen ja jälkipolvi. Työmiehet ja -naiset elävät ja katoavat, yleensä ja mielellään hiljaisesti nauttien omasta rauhastaan, valtapelit ja politiikka vaikuttavat silti väkisin, kun mies joutuu sotaan.

Natsiuden ytimessä oli vahva ihminen ja kuinka sellaiseksi tullaan. Vahvuuden ihannointi on helppoa. On kaikenlaista vahvuutta. On luonteenlujuutta, ihailtavaa herkkyyttä huomata asioita ja kauneus, kuten Malickin elokuvissa, päästä lähelle ja antaa herkkyyden puhua, täysin muokkaamaton luonnonlapsen kaltainen ihminen, joka oli myös natsien ihanne. Poissa on nykyajan möly ja hälinä, siksi elokuva voi tuntua aluksi tylsältä. Ns. tylsyys kuten hiljaisuus ja hartaus, mitä tehdään käsillä ja mitä saada aikaan siitä, mitä on ympärillä. Aikaansaannos on ruoka, perhe, yhteisö ja koti. Kauas ei tarvitse mennä, kun elää vuorten juurella.

Vahvuus, jota natsit ihailivat, voi toki kummuta kauneudesta ja herkkyydestä, he tosin olivat hyvin tarkasti rajanneet ruman ja kauniin ja rumuus piti hävittää. Tästä kulmasta Malickin A Hidden life avautuu tutkielmana ja kysymyksinä. Absoluuttisen kauneuden tarkoitus natseille oli rajaamisessa ja mitä jätetään ulkopuolelle, ei hyväksytä, halveksitaan. Tarina, minkä olemme nähneet elokuvissa natsi-Saksasta. Tuho on niin totaalinen, se järkyttää edelleen. Natsit kyllä hallitsivat estetiikan ja visuaalisuudella vaikuttamisen äärimmilleen. Ihmiseen on ulkonäöllä ja puitteilla helppo tehdä vaikutus. Vuori vertautuu hyvin natseihin, joiden piti kestää tuhat vuotta ja ihmisen pienuuteen. Kauneus siis, oli natseille eräänlainen ase. On kiinnostavaa, kuinka natsien teatraalisuus ja järjestelmällisyys palvelee kauneuteen pyrkimystä. Kirkonkello soi samaan aikaan, kun Franz mestataan giljotiinilla. Mestaajalla on korkea musta hattu ja teko on liukuhihnatyötä, mutta kuin rituaali. Siinä on oma hartautensa ja oksettavuutensa. Tyyneys ja pikaisuus toimituksessa.

Toisaalta, mitä heikkoudesta voidaan sanoa, kun katsoo ihmistä? Ihminen mielellään alistaa aina kun on mahdollista. Se on luultavasti kaiken ihmisen toiminnan ja aikaansaamisen alkupiste, vallan- ja voimankäyttö, kokeilla ja katsoa, missä rajat menevät ja mitata heikkous ja vahvuus, kuka voittaa. Voittaminen voi olla aika suoraviivaista toimintaa. Kuinka kuolemaantuomittu voittaa?

Malick keskittyy kolmetuntisessa menneen hitauteen ja muutokseen, jonka toinen maailmansota sai aikaan Euroopassa. Kuinka maalaiselämä ja sen kiertokulku joutuu myllerrykseen, etenkin kun kylässä on toisinajattelija, joka ei kunnioita Hitleriä ja sanoo sen ääneen. Kylän yhtenäisyys murtuu eivätkä tuttavat ole ystäviä enää. Nainen ajattelee, pahaa ei tapahdu hyville ihmisille. Better to suffer in justice. There is not much time. Aika on myös yksi elokuvan teemoista ja aika näyttää, kuka on ollut oikealla puolella ja miksi vastarintaa on tehtävä. Se on myös ihmisen tehtävä ja tarkoitus ajattelevana olentona. Mateleva orjallinen ihminen on heikko valinta olla. Millainen jälki sellaisesta jää?

Hitauden merkitys tai sen tuskallisuus, voi olla katsojan kokemus ja ihmisten henkilökohtaisen kokemuksen painoarvo tuntuu, kun se esitetään vaatimattomasti, sellaisena kuin se on. Pienten maatalon askareiden merkityksellisyys on kaikki päivissä, harmoniassa luonnon kanssa. Jokainen yksityiskohta on kaunis ja tarkoituksenmukainen. Ihmiset löytävät toisensa tansseissa ja pellolla, ohikulkiessa kylällä. Siinä ei ole mitään ylimääräistä, aivan kuin ei elokuvassakaan mässäillä äänimassoilla eikä mahtipontisilla efekteillä. On vain se, mitä tapahtuu, mitä on tapahtunut. Vanhat mustavalkokuvat ovat dokumentteja jostakin, mitä on vaikea uskoa todeksi.

Uusi maailmanjärjestys tai se, mikä ei aiemmin koskettanut, kuten Berliini ja politiikka, sanoo nyt, kukaan ei välitä, mitä sinulle tapahtuu, koska ajattelet niin kuin ajattelet. Nykyään kuka välittää muutenkaan, vastakkain on entinen ja nykyisyys, mihin olemme menossa, aivan kuten elokuvassa ihminen on ajassa pieni kappale. Kunnioitat johtajaa tai sinusta tulee roskaa, jota voi kohdella miten vain. Yhden miehen rohkeus on horjumaton. Euroopassa oli joitakin rohkeita, jotka kieltäytyivät leikkimästä kunnon kansalaista. Kuinka rohkeus mitataan nyt, on yhä samanlaista peliä.

Malick luottaa yksinkertaisuuteen, hauraan ja herkän voimaan kaikessa kuvauksessa. Svastikan, punaisten lippujen ja univormujen voima on murskaavaa ja totaalista. Natsiestetiikan vaikuttavuus farmi- ja työläisestetiikan maanläheisyyden kanssa on kontrasti, jossa heikkous ja vahvuus käyvät keskustelua. Voimme pohtia edelleen, kumpaan luotamme: koneistoon vai proletariaattiin vai onko kyseessä vain pelko näennäisesti vahvempaa ja kunnioitus auktoriteetteja kohtaan. Työläisyys ei ole kovassa huudossa eikä vahva nykyäänkään. Proletariaatista puhuvat vain nuoret kommunistit, jotka edelleen ovat jumissa kapitalismikritiikkiin ja olla duunari ei ole vahva asema. Kauneus sen sijaan on asia, jolla pelataan ja viedään huomio. Kun Franzin vaimo lähtee Berliiniin etsimään miestään, hän astuu natsibyrokratian tiloihin ja on ihmeissään, selkeästi hukassa, pelkkä hiljaisuus ja tilassa harhailu kertoo uudesta tilanteesta, josta ei saa kiinni, miten toimia ja miten puhua, kehenkään ei voi luottaa. Herkkä ja hauras on myös totaalista, koska kaikki on haurasta lopulta. Kumpi voittaa ja kuinka hallita on natseille helppoa. Häviäminen ei käy heidän mielessään. Voiko yksi ihminen muuttaa mitään näin murskaavassa systeemissä, joka on suunniteltu yksityiskohtaisesti kansalaista vastaan? Moni toistaa ääneen, mitä hän kuvittelee voivansa? Kukaan ei kuule sinua. Joku muu ottaa paikkasi. Kuka on oikeassa, kuka tietää totuuden ja kenellä on oikeus tuomita ketään ovat kysymyksiä ilmassa ja kuulostavat naiiveilta. Mitä farmari voi muuta kuin tehdä, mitä hän kokee ja tuntee oikeaksi, on hänen vastauksensa. Hän ei voi ottaa osaa johonkin, minkä kokee vääräksi. Tuomio on kuolema. On asioita, jota ei voi hyväksyä.

Traileri A Hidden Life https://youtu.be/qJXmdY4lVR0?si=QCq9O0B3B3hOhRE5

The Beast

| Henna Timanttimetsä
The beast, guassi, 76*56cm, 2025

Kiinnostavimmat elokuvat ovat vinksahtaneita, vinksahtaneisuus on realismia, jonka haluamme kieltää. Kiiltokuvat ja sapluunajuonet ovat se, mihin pyritään, kun tehdään kassamagneetteja, helppoja maaleja ja rahaa. Mitä hullumpi skenaario, se ei tietenkään aukene kerralla välttämättä, koska elokuvat eivät parhaimmillaan ole kulutustavaraa. Tosin moni blockbuster on täysin outo ja kuviteltua seikkailua, joten mikä on vinksallaan taiteellisesti, on hyvä taloudellisesti, mutta huono taiteellisesti ja vinksahtanut taide ei niinkään ole hyvä, koska se on pitkästyttävää?

Aukeneeko elämä muuten kuin halujen kautta? On ollut kammottavaa seurata elokuvan muuttumista vaaleanpunaiseksi mössöksi ja hömpäksi, joka ei tietenkään loukkaa ketään eikä myöskään halua herättää vaikeita tunteita, muuten kuin kyllästymistä, että olipa kalliin ja ylimuokatun näköinen tekele, kuinka hienosti tehty, olipa paljon erikoisefektejä ja jotenkin mainosmainen kokonaisuus, mutta hyvännäköistä kuvaa. Mitähän ostaisi, nyt kun elokuva ja tv on myös ohjelmien osalta valjastettu palvelemaan myyntiä? Kanavilla on samat elokuvat ja mainosmainen tekeminen on vaikuttamista. Kaikenlainen taiteen näköinen herättää jotakin tunteenomaista, pettymystä, innostusta tai kiinnostusta, miksi tämä on tehty, kuka tätä halusi. Taiteen ääripäätä haluaa kovin harva. Kuka haluaa tulla häirityksi omituisilla kuvilla? Kauneus on päivän isoimpia juttuja, mutta pyrkimys on yhtenäiseen ilmeeseen ja samuuteen. Yksinkertaisuus voi tosin olla monimutkaista, The Beast yrittää ja onnistuu luomaan elokuvaa itseään myös tutkivan teoksen. Erottumisen ei pitäisi olla vaikeaa, mutta haaste se taitaa olla. Riskejä pelätään, koska menetykset ovat ilmeisen suuria. Toisaalta häiritsevyys kuvassa on se, mitä haetaan, jotta saataisiin näkyvyyttä, kiinnostavia ristiriitoja, voiko olla oma itsensä tekijänä, kun omaperäisyys ei myy, mutta oma itse on hyvä olla – on slogan. Ei ole ihme nykyään tehdään vanhoja elokuvia uudestaan, kuten Running man. Onko niissä korkea onnistumisprosentti? Eipä taida olla. Joten The Beast aukenee jonakin näkymättömänä voimana, kuin supervoimana tai mutanttina, joka jahtaa ihmistä.

Elokuvat on siitä kiinnostava taiteenmuoto, että niitä katsovat lähes kaikki. Massakulutustavarana se on valtavan suuri vaikuttaja moneen asiaan, myös tulevaisuuden ennustajana ja peilinä, lähihistorian ja tulevaisuuden kuvittajana, kokeilualustana tuoden lähelle ihmisen kehityksen tai kehittymättömyyden, ne vialliset tyypit ovat edelleen elokuvien suola, elokuva toimii ajattelun monitasoisuuden ja psyyken kuvaajana, kamppailun hyvän ja pahan välillä, jota käymme somessa ja lehdissä läpi joka päivä. Elokuvilla on viihteellinen arvo, yksinäisyyden lievittäjänä, elokuvat ovat seuraa ihmisille, joille ei puhuta tai tapahdu mitään, ihmisyyden kuvana, nykyajan pyörteessä ja vauhdissa vertaansa vailla oleva toden ja epätoden alusta ja ihmisyyden tutkija, siksi on tärkeää, että elokuvaa tehdään ja se on monimuotoista, myös hidasta ja vaikeatajuista. Tuen toivoisi menevän sellaiselle elokuvalle, joka ei tuota välitöntä rahallista arvoa. Ranskassahan on vahva tuki kokeelliselle elokuvalle, heillä on taiturimainen historia ja syvä osaaminen, ilman kikkailua ja yleisön kosiskelua toiminut elokuvakulttuuri, hyvin itsellinen ja ranskalainen, he eivät imitoi muita, muut imitoivat ranskalaisia, josta Suomi voisi ottaa mallia, koska nykyinen massapaska ei tee vaikutusta ja itse en puolustaisi enkä tukisi nykyistä suomalaista elokuvaa ollenkaan, jos idiootti-slapstick on se, mitä halutaan tehdä ja tukea.

Ensikatsomalta vinksahtaneista ei ehkä saa otetta ja katson saman elokuvan useaan kertaan löytääkseni monikerroksisuudesta ja valtavasta määrästä tietoa, mitä elokuvaan mahtuu, pinnan ja sisällön, ajan ja ihmisen, teknologian ja ihmisen suhde yhtäaikaa, ihminen kuvassa ja kuvana, naisen olemusta ajansaatossa, jähmettynyttä kuin nukke, kuten The Beast (2024) tutkii ja kuvaa, vanhasta nukketehtaasta nykyajan kävelevään ja puhuvaan ihmisenkaltaiseen mustaihoiseen robottiin. Kysymys on, mikä on the beast? Vinksahtaneet ovat kenties harvinaisia ja pelottavia, pelko on aina läsnä, varsinkin sellaisella intensiteetillä kuin tämä teos tekee ja tässä ajassa, hyvin olemassaoleva jatkuva peloissaan olo ja hämmennys, kuinka oma itse sopeutuu, otetaan vastaan ja pärjää. Kuinka olla omassa paikassaan ja liikkua siinä. Elokuva alkaa kohtauksella vihreällä taustalla seisovasta näyttelijästä, jota jahtaa joku. Nukketehdas palaa ja ihmiset hukkuvat mukana. Kuvat vanhasta Pariisista tulvan aikaan kertovat täydellisenkin olevan luonnon varassa, silläkin on pelättävää. Erikoisefekteillä luodaan elokuva, jossa ihmistä tarvitaan eläväksi nukeksi kohtaamaan jotakin pelottavaa yksin, ohjaaja ohjaa näyttelijää toimimaan oikein ja jotta elokuvassa olisi oikea ihminen kaiken muun keksityn keskellä.

Elokuvassa mies on tunteva, ja kipuileva olio ja nainen lipuu ajassa yrittäen olla mahdollisimman itsellinen ja sopeutuva, koska on pakko ja rangaistukset ovat tuntuvia, jos esittää ääneen liikaa tunne-elämäänsä ja ajatuksiansa, on liian suuri. Kaikesta rangaistaan, myös siitä, ettei halua miestä, joka haluaa hänet. Poikkeavuus ja tunteiden esittäminen on etuoikeus, johon ei monellakaan ole varaa. Ymmärtäminen voi olla vaikeaa, mikä on tällaisen toiminnan tarkoitus, mutta yrittävä palkitaan, ehkä tai sitten kaikesta yrittämisestäkin saa turpaansa. On kuorittava pintaa, sitä josta pidämme niin kovin, koska on kuormittavaa, ellemme pariudu, löydä toista ja poraudu ihmisen kompleksisuuteen. Pariutumisen pitäisi olla helppoa, nykyajan stalkkaava mies tekee sen vanhaan tyyliin ottamalla naisen, koska hän kokee sen oikeudekseen, eikä osaa muuta. Aikuinen neitsyt on nykyään hävettävä asia. Mistä on oikein kysymys, on tämän elokuvan kysymys ihmisestä ja hänen evoluutiostaan tähän päivään asti, miksi olemme niin monimutkaisia, kun perusasiat ovat varsin helppoja ja kaikessa on kysymys seksistä? Naisen elossaolon ja itsen kuolettamisen tarve tekevät naisena olosta omituista, mistä elokuvan latautunut tunnelma kertoo ja tuntuu hyvin tutulta. Se on jokin outo, josta ei saa kiinni, epätoivoinen ja pakoon haluamisen tunne, mutta on parempi , ettei panikoi.

Esittelytekstissä sanotaan teosta scifiksi, mutta se voi olla jo hyvin lähellä omaa todellisuuttamme, mikä kiitää nopeammin, kuin kukaan on osannut ennustaa, aivan kuin ilmastonmuutos. Nukke, jonka kanssa voi tehdä mitä haluaa, on kuin toinen ihminen, mutta mukava ja konfliktiton, ainakin näennäisesti. Kuinka läheinen voi nuken kanssa olla ja mitä ajatella keinotekoisista ihmisen korvikkeista? Sen tarkoitus on viihdyttää ja pitää seuraa tyhjässä maailmassa, jossa tunteet ovat liikaa. Nuket ovat aina olleet tukena ja kumppaneina, pääasiassa tytöille ja naisille, tässäkin robotti keskustelee ja viettää aikaa naisen kanssa. Nukketeema on elokuvan johtolanka, käsittelee naisen ilmettä, tehtävää ja mitä naiselta odotetaan, mitä hän voi tehdä, jos nukkemaisuus on ideaali. Ilme on kaukaisuuteen tuijottava, mutta lempeä perusilme, pysähtynyt.

All women are Mary Shelley and all men are the monster. https://youtu.be/Af2vGh3t-o4?si=VgNvwNW1BcOYgNlz

Elitismi taiteissa on tärkeä arvon luoja. Huomiotalouden oleellinen väline, jota kaikki janoavat.

| Henna Timanttimetsä

Ai:n määritelmä: Elitismi tarkoittaa joko ajatusta eliittien sosiaalisesta tai poliittisesta valta-asemasta, tai näkemystä, joka kannattaa eliittien muodostumista ja pyrkii suojelemaan nykyisten eliittien asemaa ja erioikeuksia. Se voi myös viitata kalliiseen tai hienostuneeseen makuun. 

On kiinnostavaa, mitä elitismi tekee taiteille ja ihmiselle. Se on joka tapauksessa tarpeellista, mitä sitten elitismillä tarkoitetaankaan. Taiteen tärkeys kansakunnalle lienee jo selviö. Taiteilija kamppailee systeemissä ja sen ulkopuolella. Jako ihmisten välille synnytetään ja on vallankäytön väline. Niin toimivat lapsetkin. Katso mitä minulla on, saa aikaan tunteita. Mitä eliitillä tarkoitetaan ja mitä eliitti todella on? Itsestäänselvästi rikkaat ovat eliittiä, taide on rikkaiden harrastus ja työväenluokkaisesta taustasta noustaan harvoin taiteilijoiksi. On ymmärrettävää, että taiteissa asia on ongelmallinen. Massiivinen politisoituminen on ollut erikoista seurattavaa. Enkä voi välttyä ajatukselta yleisön ja median kosiskelusta. Leimaamalla väärälle puolelle häviää rahaa ja vaikuttaja-aseman. Tietenkin taiteissa ollaan heikon puolella, vaikka näön vuoksi. Riippuuko kenestä puhutaan ja millaisesta heikkoudesta? 

Taide on elitismiä ja elää siitä, joten onko kyse pornosta vai oikeasta empatiasta luksustuotteiden kautta ja avulla, ken tietää? Taiteiden politiikan teko voi olla hyvin näkyvyyttä saavaa propagandaa, jota tuetaan valtion varoin. Ajatuksia herättävää todellakin.

Elitismin ajatus on jalostaminen, nousu toiselle tasolle ja erottuminen huonommasta materialla, tutkinnoilla ja näkyvyydellä. Toinen puoli on taiteen julkinen tuki ja pienoinen ristiriita elitismin ja verovarojen käytön välillä on olemassa. Miten sellainen voi kuvitella olevansa eliittiä, joka elää almuista? Puhutaan valtion eläteistä, mikä voi olla nautinnollista kuultavaa, koska se on totta ja totuus sattuu, siksi sitä vältellään. Asioihin ei ole tullut muutosta vuosikymmeniin. Kaikki ei myy tai ole myytävissä. Kuinka performanssiesitys tai käsitetaideteos myy Suomessa tai runous? Toimeentulo on tavallisten töiden varassa monesti. Se voi tuntua pudotukselta, vaikka on kuinka vasemmalla. Kaikki työ ei ole arvokasta, olipa kuinka tärkeää ja arvostus näytetään rahalla. Työn arvostus taiteissakin on vähäistä. Taiteilijuuden arvostus on elitismissä kiinni ja rahasta riippuvaista. Kommunismihan pyrkii rahasta poispäin, joten taidemaailmaa kokonaisuutena en itse pidä vasemmistolaisena vaan neoliberalistisena. Sääntelemättömyys (myytti vai ei?)

https://www.myartbroker.com/investing/articles/art-market-regulations

https://www.itstartswithadam.com/blog/art-the-last-unregulated-market

ahneus, markkinan rahanpesusyytökset, taiteilijan työn hyväksikäyttö ilman korvausta tai pienestä rahasta, riskit kantaa taiteilija, establishment ei ota minkäänlaisia riskejä ja sen huomaa, työn tekee taiteilija ja silti hän on täysin systeemin työllistämien virkailjoiden ja toimijoiden, monenlaisten huijareiden ja tärkeilijöiden armoilla. Puhumattakaan kuinka alalla saa menestystä, voi olla ettei se kestä päivänvaloa. Salailu ja puhumattomuus ongelmista tai mistä tahansa systeemin erikoisesta menettelystä ja mielivallasta ovat osa sääntelemätöntä kenttää, jossa käytetään valtaa erikoisesti ja annetaan ymmärtää, että niin on tapana.


Kusi nousee päähän taidesysteemissä, jossa pelataan kovaa peliä muiden työllä ja rahoilla. Kenelle kunnia kuuluu ja kuka nousee? Minun on vaikea uskoa hyvään tahtoon ja ihmettelenkin halua roikkua valtion rinnassa kiinni. Koska ollaan niin tärkeitä ja hyviä? Minusta moni seikka kertoo päinvastaista. Tosi lahjakas osaa tehdä rahaa, vai eikö raha mittaakaan kaikkea? Asia, mitä Guggenheimin tapauksessa myös syvästi inhosin. Miten nää jumalauta kehtaa?

Onko elitismi siis kuvitelmaa ja kuten some sanoo, yhteiskunnan elätit tekevät sontaa muiden rahoilla? Kuuluminen tähän valittuun ryhmään, johon on vaikea päästä, tekee eliitin ja elätin. Niin, ehkä Suomessa. Elokuvissa ja tv:ssä samat kasvot tekevät roolit. Osoittaa heikkoutta olla piirissä ja suljettu, näin sanotaan, jos rajat halutaan kiinni. 

Raha on tärkeä arvon mittari myös kommunisteille, taiteissa ja yhteiskunnassa kaikkialla. Kaikki kaatuu ilman rahaa ja tekeminen joko loppuu tai muuttuu. Itse veikkaan, että muutos on tarpeen. Lihavia on muutenkin kovin paljon.

Hyvältä tuoksuvien joukkoon kaikki pyrkivät statuksen johdosta ja kusi nousee päähän välittömästi. Taiteissa elitismiin luotetaan laadun takeena ja taide on elitismiä, jotakin tiettyyn tilaan hyväksyttyä. kipuilu tosin on synnyttänyt taidesuuntaukset. Vai valittavatko elitismistä ne, joita ei kelpuuteta? Vai ne, jotka katsovat taidepeliä ja se vaikuttaa luotaantyöntävältä? Tai ne, joita rahan syytäminen esimerkiksi huonoon elokuvatuotantoon, joka myy, vaikuttaa turhalta tuhlaukselta huonossa taloudellisessa tilanteessa? Taidetukien toivoisi menevän vähemmän palkintotyyppisesti.

Kaikki taidesuuntaukset ovat lähteneet haastamaan jotakin vallitsevaa, juuri koska jokin vallitseva on väsähtänyttä, rajoittunutta, porvarillista ja kuplautunutta. Poliittisuus nyt on taiteissa vahvaa ja ääni on yksimielinen. Taiteen vapaus antaa vapaat kädet periaatteessa. Taide ei. Se itse suitsii väärät mielipiteet. Itsesensuuri on tehokasta ja pelotteet toimivat. Melko puuduttavaa poliittisuutta, aivan kuten taiderituaalit, maneerit ja palopuheet, jotka eivät konkretisoidu käytäntöön, kuten feminismi ja vasemmistolaisuus.

Elitismi on merkki tärkeydestä ja hyväksytyksi tulemisesta. Statusta janotaan kipeästi ja ulkopuolelle jääminen on häviö. Jaa-a, en ole siitä aivan varma.