Cronenberg

Lentävänniemi, 2026

Woman created by a man. Rene Gallimard was known and loved by a perfect woman.

David Cronenbergin elokuva M Butterfly on tarina ranskalaisesta virkamiehestä, joka rakastuu kiinalaisen oopperan esiintyjään Maon kulttuurivallankumouksen aikaan Kiinassa. Kiinalaisessa oopperassa perinteisesti miehet esittävät naisia, ja Gallimard uppoutuu fantasiaan täydellisestä naisesta; oopperalaulajan rooli jatkuu lavan ulkopuolelle, mikä sopii hänen vakoilijan rooliinsa. Puccinin ooppera Madame Butterfly on elokuvan punainen lanka, ja katkeruus länttä kohtaan on suurta. Kiina on kuin nainen, jonka länsimainen mies viettelee, alistaa, pettää ja jonka valkoinen mies ryövää; kenties tästä johtuu logiikka ja oikeutus kohdella valkoista miestä samoin. Hän on houkka ja helppo nakki.

Oopperalaulaja uskottelee olevansa raskaana ja saaneensa Gallimardin lapsen. Juoni, joka on vakoilukoneiston keksimää, on kuin vitsi ja Kiina leikkii valkoisella miehellä. Kiina leikkii myös kiinalaisilla kuin tinasotilailla. Oopperalaulaja joutuu kaivoksille, koska kaikista taiteilijoista tulee valtion vihollisia, joiden on opittava, kuinka Kiinan tulevaisuus löytyy kaivamalla Kiinan maaperää. Kaivoksilla kuuluu kaiuttimista, kuinka taiteilijat ja älykkäät ovat vieraantuneet kansasta ja siksi he ovat kaivoksilla. Raadannan jälkeen heidät lähetetään palvelemaan uutta yhteiskuntaa, jonka he hylkäsivät. ”Four Os: Old thought, old culture, old customs and old habits. Hard labor will cleanse you of these evils and transform you into citizens of the future. Meditate for the future as you work” kuuluu kaiuttimesta kaivoksella.

Palatessaan Ranskaan vuoden 1968 vallankumous https://www.ebsco.com/research-starters/history/french-students-and-workers-rebel-against-political-order otti askeleitaan. Elokuvassa harmitellaan, kuinka kaikilla on Maon punainen kirja ja kuinka Kiinan vallankumousta ihaillaan. Oopperalaulaja palaa Gallimardin elämään, Buttefly on siltikin vain vakooja. Gallimard joutuu oikeuteen. Häntä epäillään asiakirjojen vuotamisesta Kiinalle ja kumpikin joutuu oikeuden eteen ja Gallimard vankilaan. Butterfly karkotetaan takaisin Kiinaan. Se, ettei Gallimard tiennyt tai kyennyt tunnustamaan, että Butterfly esitti naista myös tosielämässä, on kivuliasta. Butterfly oli täydellinen nainen, Song Liling, joka saapuu oikeussaliin miehenä puku päällä.

On vaikea kuvitella, kuinka pitkälle vallankumous menee alistamisessa ja nöyryyttämisessä. Elokuva alkaakin kuin tavallinen tarina, jossa naimisissa oleva virkamies käy vieraissa ja pettäminen on melko normaalia. Mies kuitenkin rakastuu. Kuuntelulaitteita löytyy mattojen alta virastossa. Vakoilu on tiedossa oleva toimintatapa, kehenkään ei voi luottaa. Luottamuksen pettäminen on kaiken surun alku ja kääntyy hurjuudessaan vitsiksi Ranskassa, jossa on vaikea uskoa, ettei Gallimard tajunnut naisen olevan mies.

Gallimard esiintyy vangeille panopticon-tyyppisen vankilan keskellä, jossa vangit katselevat parvilta alaspäin, kun Gallimard muuntautuu meikillä Madame Butteflyksi ja lopuksi tappaa itsensä vetämällä kaulaansa syvän haavan.

Tässä hetkessä elokuva on edelleen kiinnostava, mitä pettäminen tarkoittaa ja kuinka syvää se voi olla. Valehtelun ja manipuloinnin taito ja taide viedään oman edun tavoittelussa hyvin pitkälle, eikä ihmishengellä ole muu kuin välineellinen arvo. Välineellisyys on kiinnostava arvo vallankumouksessa, politiikassa ja rakkaudessa, onko jotakin muuta kuin välineitä, kun puhutaan suhteista maiden ja ihmisten välillä? Oopperalaulaja puhuu, kuinka hän on Gallimardin orja rakkaudessa. Suhteissa alistamalla käytetään valtaa, koska se on ikivanha tapa, josta ei pääse ja siksi vallankumoukset syttyvät? Ehkä siksi Mao oli ja on myös Euroopassa ihailtu. Hän pyrki ikivanhoista tavoista ja ajatuksista puhdistamaan Kiinaa ja se koettiin hyväksi myös Euroopassa ilmeisesti.

Näin juuri graffitin, jossa luki Eläköön Mao! Elokuvan yhteys tähän päivään on kiinnostava. Kulttuurivallankumous siis tekee vaikutuksen yhä totaalisella porvariston tuhoamisen ajatuksellaan ja työväen diktatuuriin pyrkimisellä. Ajatuksen tasolla ehkä houkutteleva väkivaltainen fantasia. Reaalimaailmassa toteutettuna kärsimysnäytelmä, jonka kammottavuus ja vaikutukset kiinalaisiin, heidän historiallisiin esineisiinsä ja yhteiskuntaan ovat olleet puistattavia. Kun ajattelee Kiinaa nyt, tulevaisuus todella on kaivannaisissa, mutta kuinka voi proletaarin diktatuuri? Se hallitsee markkinoita ja vakoilua. Vakoilu, valehtelu ja pettäminen ovat hyvin humaaneja asioita, joista tragediat saavat alkunsa. Uhrien kohtalo on kammottava. Onko vallankumouksen kammottavuus hyväksytty Kiinassa, että asiat ovat menneet kuten pitikin? Vallankumous vallankumouksen jälkeen ja tehtaat vapauttavat Kiinan, mutteivät kiinalaisia. Vastaan taistelu on melko turhaa, vaikka yritystä toki on ollut Tiananmenin aukiolla. Ovatko kiinalaiset oman maansa vankeja ja orjia eli historia toistaa itseään? Orjuuden väistämättömyys ja ajatus orjuudesta johtaa orjuuttajan halveksuntaan, kuten länsimaisiakin pidettiin, orjuuttajina. Mitä kolonialisti Ranska oli Indokiinassa ja monessa muussa paikassa. Kiinan logiikan mukaan länsi ansaitsee tulla orjuutetuksi aivan kuten nainenkin.

Mies on parempi nainen, on varsin tuttu ajatus ja valehtelun taituruutta. Olen miettinyt, miten hyvä, parempi ja nainen määritellään tässä universumissa. Naiseuden esityksen äärimmilleen vieminen on miehelle parempaa naiseutta tapauksessa, jossa miestä palvotaan, ultrafeminiinisyys on yhtä kuin nainen, koska unelma ja kuvitelmat on ihana elää tosiksi. Naisen muodot, pehmeys ja hellyys, feminiininen hauras olemus ja käytös kuin langennut, mutta leidi. Suhde voi olla esitys, jossa on alistunut ja alistaja. Elokuvassa tosin tulee selväksi loppua kohti, kuka alistaa ketä. Vietelläkseen miehen nainen sanoo olevansa tämän orja ja vallassa, mutta kerää tietoja mieheltä, kuinka Yhdysvallat keräävät ja ryhmittävät joukkojaan Vietnamissa. Länsi-inholla on hyvät perustelut ja ymmärrettävää on molemminpuolinen epäluottamus.

A search for new form, akryyli, 50•35cm, 2025 Henna Timanttimetsä

Kiinnostavasti kirurgiasta on tullut taidetta ja jokainen haluaa olla performanssitaiteilija tai taideteos. ”Kirurgia on seksiä, vai mitä? Pitääkö seksi korvata?” on kysymys ja miksi niin, miten? Onko seksi tulevaisuudessa passé ja luonnollisuus sen mukana? Taas yksi voitto taiteelle, sanoo taideteos, kun leikkausoperaatioperformanssin katsoja haluaa tulla leikellyksi yleisön edessä. Taiteilija janoaa kipua, on statement, joka jää pohdituttamaan, yhdyntäseksin jälkeinen maailma löytää nautinnon kivusta. Päästä syvälle ihmisen sisään ja koskettaa. Kivun kautta tunnetaan mielihyvää, mikä on pitkälle vietyä perversiota ja psykologiset syyt kivun ja nautinnon yhteydestä ovat loputtoman kiinnostavia. Ehkä siksi elokuva alkaa, kun äiti murhaa lapsensa, jota hän kutsuu olennoksi. Lapsi on uudenlainen ihminen, kehittelyn tulos, joka voi syödä muovia. Roskapönttöä syövä lapsi on äidille liikaa. Kaikki eivät pysty mukautumaan muuttuvaan ihmiseen, olentoon. Inho syö äitiä. https://youtu.be/v_bbLcJAHEo?si=K6zXw7hTe1XZ3Zxq

Hereillä katsellaan ja nautitaan, kun veitsi uppoaa lihaan. Päivä ei paista ja pimeässä tapahtuu salaperäisiä asioita. Äidin murhaaman lapsen ruumis avataan taideteoksena yleisön edessä. Teko ja alaston kuollut lapsi herättävät valtavasti tunteita, pohdintaa moraalista, tunteista lasta kohtaan ja kysymyksen, oliko niitä. Silti ihmiset tuntevat syvästi taiteen kautta ja taidetta ovat ihmiset aistittavina aistivina kohteina. Ihmiset esittävät tunteita oudoksi muuttuneessa, mutta hiukan tutunoloisessa maailmassa. Taiteen tekemisen tapa uppoutua prosesseihin kuin taivaallisessa tilassa erossa tavallisesta ja tämä ylellisyys on parempi tapa elää, omiin ajatuksiinsa ja mieltymyksiinsä kiintyneinä. Mikä on taidetta, kuinka teknologia ja ihmisen keho muuntuvat ready-made evoluutiossa, jossa syvyyttä ja merkityksellistä on upota lihaan? Ready-made ehkä siksi, että se viittaa elämästä taiteena ja ihminen kuvittelee kehittyvänsä tekemällä evoluution aktiivisesti itse itselleen.

Sinänsä leikkausteatteri on paluuta vanhaan. Yleisö on aiemmin historiassa voinut katsella kirurgisia toimenpiteitä ja ruumiinavauksia, taiteilijat ovat leikelleet ja maalanneet kuvia ruumiista, usein teloitetuista ihmisistä. Elämän ja kuoleman mysteeri löytyy ihmisen sisältä, vastauksia etsiessä ihmisestä tulee Jumalan kaltainen tai kuolema, döden mustassa kaavussa pelaten shakkia.

Parempaa ihmistä etsiessä tulee luoneeksi hirviön. Yleisölle avoimet kirurgiset teatterit ovat osa kiinnostavaa historiaa ja on vaikea olla ajattelematta ihmisen uteliaisuuden ja kauhistelun halun määrää, kun ei voi olla katsomatta. Ihmisen sisälmykset ovat katsomisen arvoiset, ilmeisesti myös hajuttomat ja eritteettömät tulevaisuudessa. On kenties normaalia inhota limaa ja verta, veri ja lima ovat meille likaisia. Nauttia katselusta ja leikattavana olosta on likaista, ehkä luonnollisella ehkä epäluonnollisella tavalla. Perverssiydet ja epäluonnollisuus kävelevät käsi kädessä, kenties, tai olla perverssi on normaalia eli luonnollista. Muutokset ajattelussa, mikä on normaalia ja mikä kuvottavan epänormaalia, luo uutta maailmaa muuttaen moraalikäsitystämme ja ainakin näennäisesti avoimempaa suhdetta kehoon. Kun ihmisten leikkely on kolletiivista toimintaa, yhteisöllistä ihmettelyä, siitä kuinka pitkälle voi mennä ja säilyä hengissä, se on kuin peli ja voittaja on performanssitaiteilija, eliittiä ja esiintyjä. Uskaltavatko ihmiset katsoa peiliin vai riittääkö, että muut katsovat? Kirurgiaa voi elokuvassa harrastaa myös yksityisesti, joten kehon välineellistyminen, aivan kuin ihminen olisi erillinen ruumiistaan, on itsenäisyyttä ja läheisyyttä. Kehon hallinta on yksilön käsissä.

Kiinnostava on muutos, arkemme, jossa kuolema on usein varsin kaukana ja leikkausteatteri kuulostaa etovalta että epähygieeniseltä, puhumattakaan hajusta, hyvin kaukaiselta. Elokuva ei ole kiinnostunut verestä. Kenelläkään ei näytä olevan paljoa.

Cronenberg kuvaa hyvin nykytaiteen janoa muuntua halutuimmaksi asiaksi, olla trendien ja halujen aallonharjalla, ollen siinä, mitä ihmiset milloinkin sattuvat janoamaan, mitä ihmiset katsovat ja kaikki se on seksuaalista. Yhdyntäseksi ei enää kiinnosta eikä herätä kiihottunutta ääntelyä, toisin kuin ihoon leikkautuva veitsi, joka menee luuhun ja sisäelimiin asti, aivan kuin ruumiin avaisi kirjana ja haluna on leikkiä elämän ja kuoleman kanssa. Taiteessa seksi, kuuluisuus, yleisön kosiskelu ja halujen vietävänä oleminen ovat keskeisiä pontimia tehdä mitään. Tulla nähdyksi taiteena, teoksena, joka muuntuu ihmisen halusta miksi tahansa. Useita korvia kehossa, tatuoituja sisäelimiä, joita keho kasvattaa lisää. Ihminen on muuntunut omasta halustaan asiaksi, jonka sisälle voi katsoa, katsoa elävää ja muuntuvaa sisusta, ihmistä, joka ommellaan kiinni tai jätetään auki, rajaa venytetään ja avohaavaa suudellaan kuin suuta. Kuollut lapsi silti saa surulliseksi. Suru koskettaa myös plastiikkakirurgiassa, suru siitä, ettei nuorene ja elä ikuisesti.

Päähenkilö kulkee mustassa kaavussa teatraalisesti ja muistuttaa välillä Bergmanin kuolemaa Seitsemännessä sinetissä. Pimeillä kujilla ihmiset leikkaavat toisiaan aivan kuin taaksejääneessä maailmassa, jossa huumekauppiaat myivät huumeita, heroiiniaddiktitit piikittivät ja prostituoidut myivät itseään. Enää ei haittaa, vaikka toiset kävelevät ohi kiinnostuneina vilkuillen, asennot ovat kuin yhdynnässä, se on kaunista ja taidetta, koska on hengenvaarallista pornoa.

Lihanleikkaus saa ihmiset voihkimaan mielihyvästä, ei, ihmeellistä kyllä, ole niin groteski näky, kuin voisi kuvitella. Se on melkein normaalia. Aivan kuten ennen on ollut kuoleman näkeminen, kuollut ruumis oli arkipäiväinen. Kauhistuttava toki, mutta tirkisteltävissä, ryöstettävissä ja hyväksikäytettävissä, aivan kuten keho on mielelle loputon tutkimuksen ja riiston kohde. Mielikuvitus on rajana, mitä sille voi tehdä ja mihin asentoon vääntää. Nyt katsomme kuolemaa tv:stä viihteenä, true crime kukoistaa ja uutiset kaukaa jostakin vielä ovat kaukana. Elokuvan pointti lienee, että kipu on etuoikeutettujen elostelijoiden huvia.

Nyt kun Frankensteinin hirviöstä ilmestyi uusi versio (2025) Netflixiin, kirurgia ja ikuinen elämä ovat edelleen kiinnostava aihe, mihin ihminen kykenee, millä lailla luomaan elämää ja kuinka pitkälle leikkimään itsetuholla? ”In seeking life, I created death”. Mary Shelley 1797-1851 kirjoitti Frankensteinin synnytettyään kuolleen lapsen ja toivoi kykenevänsä herättämään sen henkiin, en tiedä tiedon värityksen asteesta… Hyvä pitkä elämä voi olla myytti, mutta kuka ei haluaisi kokeilla?

Frankenstein haluaa tuhota luomansa olennon, joka taas lähtee takaa-ajoon, koska ei voi kuolla. Viktor lyö luomaansa olentoa samoin kuin hänen isänsä löi häntä. Frankensteinin ja Cronenbergin yhteys on ihmisen kiinnostus ikuiseen elämään ja sitä kautta hirviöiden luontiin, koska ihminen on vain ihminen kaikesta nerokkuudestaan huolimatta, hyvin julma ja itsekeskeinen ja keskeistä on myös, kuinka vanhempamme vaikuttavat elämässänne, se mistä tulemme.