Puhutaan että elämme vähiten väkivaltaista aikaa ihmiskunnan historiassa. Tälle väitteelle on varmaan useita perusteita, jotka ymmärrän fyysisen väkivallan, aggressiivisen mielettömyyden, väkivaltaisen kuoleman uhkan ja välittömän kokemisen poistumisena ja vähenemisenä ihmisten elämissä. Väkivallaton elämä on etuoikeus ja tuo etuoikeus toteutuu helpommin mitä taloudellisesti varakkaampi ihminen on kyseessä. Elämäni naisena olisi väkivallan suhteen ollut hyvin erilainen sata vuotta sitten. Minun olisi ollut vaikea saada ajatukseni kuuluville, minun olisi vaikea olla itsenäinen ja tulla arvostetuksi sellaisena, vaikea liikkua yksin, kehoni ei olisi kuulunut minulle vaan perheelleni ja miehelleni jne. Ajatus väkivallan kammottavuudesta, vääryydestä, epäinhimillisyydestä on normi, jota pidämme itsestäänselvyytenä ja yhteiskuntarauhan kannalta tarpeellisena. Satuttaminen saa meidät kauhistumaan; kauhistumme sosiaalisesti ja yhdessä luodaksemme itsestämme väkivaltaa vastustavan persoonan joka on oikeuden puolella. Tappaminen on yksiselitteisesti moraalisesti väärin. Tappamista oikeutetaan monin eri tavoin, jotka syyt ja järkeilyt eivät tee siitä oikeutettua. Ihmisellä on oikeus elää ilman väkivaltaa, sen näkemistä, kokemista ja käsittelemistä, jokaisella ihmisellä, mikä tietysti on utopia ja mahdotonta, koska elämä on väkivaltainen halusimme tai emme. Väkivaltaviihteen kulutuksesta päätellen kaipaamme väkivallan tuomaa jännitystä ja sen näkemistä mitä tapahtuu väkivaltaisessa tilanteessa. Väkivallasta pidättäytymisestä kaikella tavoin on tullut sivistyksen mitta. Väkivalta on muuttunut vaikeammin huomattavammaksi ja todistettavaksi. Väkivaltaista kokemusta vähätellään edelleen. Henkisellä väkivallalla on hyväksyntä silti vaikka tahdomme hyvää kaikille ja elää rauhassa. Ei saa kiusata, ahdistella, aiheuttaa ahdistavia kokemuksia työpaikalla eikä koulussa. Väkivaltainen ihminen on eläimellisyytensä vallassa silti ihminen. Hallitussa aggressiosta pidättäytymiseen suuntautuneessa oikeusvaltiossa voi väkivallan käyttö, ajatus ja kokemus siitä, mikä on väkivaltaa omituisesti hämärtyä eli mitä toisella saa tehdä ja mitä ei. Kuinka se nyt voi hämärtyä? Mitä sivistyneemmiksi koemme itsemme sitä korkeammalle arvioimme itsemme. Olemme kuin yläpuolella sen, joka on vähemmän sivistynyt, mutta kammoamme väkivaltaa, koskettamista ja kontaktia. Syntyy eksluusivinen ja omasta erinomaisuudestaan ihastunut kulttuuri, joka kaikin tavoin haluaa puolustaa omaa erinomaisuuttaan ja myös levittää kulttuuriaan parempana.

Mikä on väkivaltaa kun elämme niin sanotusti lievässä väkivaltakulttuurissa, siis maailmassa jossa on vähemmän väkivaltaa kuin ennen. Täytyykö väkivalta määritellä uudelleen kun ihmisyys on muuttunut ja yhteiskunta muuttuu? Eikö tuo väkivallan määrän vähäneminen tarkoita että meidän tulisi olla tyytyväisiä saavutukseemme. Olemme lähempänä väkivallatonta maailmaa. Haluammeko vain kieltää totuuden, koska on vaikea uskoa että ihminen olisi muuttunut näin nopeasti. Jotakin hyvää säännöistä ja oikeuden toteutumisesta, vaatimuksista oikeuden toteutumiseksi. Väkivallan vähenemisestä voimme olla tyytyväisiä ja huokaista helpotuksesta että olemme sittenkin moraaliltamme kehittyvä laji.

Väkivallan kokemuksesta ei helposti puhuta monesta eri syystä: se nolostuttaa kun joutuu alakynteen, on henkilökohtainen, vaikea, traumatisoiva josta ei saisi traumatisoitua, koska on kestettävä kolhut. Suomessa on vallalla kulttuuri että on selvittävä ja pistettävä vastaan, mikä tietysti on totta. On osattava puolustaa itseään. Kuinka puolustat itseäsi, jos se, joka on väkivaltainen on työkaveri, pomo tai opettaja? Kuinka todistat kokevasi vääryyttä? Muista pitää päiväkirjaa tapahtumista.