Mietin mitä taiteilijamyytti tarkoittaa. Onko se vapauttava vai kahlitseva? Ainakin sitä voi kommentoida, koska on kyse yhteiskunnan arvoista, esittämisen tavoista, määrittelyistä, kulttuurista kokonaisvaltaisesti, sivistyksestä ja estetiikastamme. Minulle se on länsimainen sankaritaiteilijakäsitys jossa pelataan näyttävyydellä, maineella, historiankirjoituksella, tärkeydellä, painotuksilla, piilotuksella, teatterilla ja tarinoilla ja toisaalta hyvin avoimella itsepaljastuksella, itsetarkoituksellisella jossa tähdätään korostamiseen. Mystiikalla ja myytillä on kiehtovuuden elementti, joka helposti jää insinöörikeskeisessä hyötyajattelussamme vähemmälle arvostukselle höpöhöpönä. Insinööreillä on omat myyttinsä ja tarpeensa. Taide tulee taiteen myytissä jostakin tuntemattomasta, kuvitellusta missä ei ole sanoja, josta ei ole sanoja, jokin selittämätön on tehty näkyväksi, ihasteltavaksi ja haluttavaksi, etenkin kuvataiteessa, joten taiteilija on välikappale jolla on lahja. Taiteilijan ei tarvitse selittää tekemisiään tai hänelle on siunaantunut lupa tehdä ja kokeilla joka elämänalueella. ”Kun te taiteilijat olette sellaisia.” On joku tieto millaisia taiteilijat ovat, koska on kerrottu. Kärsivä taiteilija-käsitys on jotakin säälittävää ja dekadenssi vaarallista, taiteilijuus tunteellista, estotonta ja epätodellista, sadunomaista ja kammottavaa, mutta kiehtovan kaunista. Tosin taiteilijan on osattava hommansa, on oltava hyvä. Mistä kärsimys johtuu ja miksi taiteilija kärsii. Taidekäsitys johon kuuluvat vahvat kliseet taiteilijuudesta on pidetty. Mieltymykset joita pidetään tietoisesti yllä ovat nostalgisia, ne palvelevat ikuistamisprosessia ja liiketoimintaa, tarinoiden nälkää. Mitä taide on ja kuinka tärkeä kysymys se on ratkaista? On varmaan vielä ajatus ja valinta, että katsoja ei ymmärrä, koska hän sanoo niin, hän ajattelee ettei joku taiteena tehty ole taidetta, koska nähty ja koettu ei selity opituilla katsomisen ja ajattelun tavoilla joita taiteesta on tai taide on taidetta koska niin sanotaan, mutta ei katsojalle, koska hän voi päättää. Mitä se tarkoittaa taiteilijan kannalta? Onko se kritiikki vai moite, huomionarvoinen asia? Mitä voi ymmärtää tuntemattomasta ensi silmäyksellä ja miten paljon täytyy ymmärtää? Kaikki välittömästi? Taiteilijamyytissä on ikuisuuspainotus ja idolisointiajatus, että taide on muuttumatonta ja taiteilijat ovat tämän myytin armoilla. Muuttumattomuus on keskinkertaisuuden ehto eli taiteen oletetaan pysyvän samanlaisena ja se tarjoillaan samanlaisena, samoista lähtökohdista, tarkoituksista, motiiveista, välineillä ja esittämisen tavoilla syntyneenä, jotakin hyvää taiteena, jonka voi hyväksyä, koska sen ymmärtää. Ymmärtää mitä? Onko taide esine joka laitetaan johonkin tuttuun paikkaan tutulla tavalla symmetrisesti vai voiko taide olla orgaaninen osa rakennusta ja rakennuksessa olemista? Onko taide monumentti rakennuksen edessä vai onko sillä joku muu funktio? Myytti on nimenomaan paikallaan pysyvä ja varjeltava esine, joka kertoo ja kuvaa mitä taiteessa kuvataan, joka on myös oletus.
Mitä taiteilija käy läpi elämässään on oletus, että se vaikuttaa taiteeseen jota hän tekee, että henkilökohtainen muotoutuu taiteeksi, on osa tarinallisuutta, jota voi miettiä, miten se istuu nykypäivään. Millaisista perspektiiveistä taiteilijuus kasvaa, kun oletus, joka on ollut sama, muuttuu tai esikuvat ovat niin iskostuneet mieliin, että taiteilijuus kasvaa niistä väistämättä jotenkin. Ei ehkä samanlaisena, mutta vaikuttuneena vastustaen tai hyväksyen. Mitä taiteilijasta tulee tietää, mitä taiteilijan persoonasta on avattava ja miksi. Onko taiteilija esillä vai teos, vai molemmat? Mitä myytti tarkoittaa naiselle, joka on taiteilija ja kokee, että taiteilijuus on hänen ensisijainen tarkoituksensa, identiteettinsä, tehtävänsä, työnsä, rakkautensa ja olemassaolon välttämättömyys, huolimatta siitä, mitä yhteiskunta ja ihmiset olettavat hänen olevan ja tekevän. Oletukset ovat aikamoinen painolasti ja myytin kautta oletetaan, kuten sukupuolen ja iän kautta oletetaan, mitä on tehtävä. Oletukset ohjaavat paljon kuinka taiteilija esitetään, koska taiteilija on nähtävä ja tavattava. Hän poseeraa kameralle. Mitä taiteilijan tulee tehdä taiteena jota halutaan ohjailla, kun kerrotaan mikä on taidetta ja mikä ei. Millaisiin tuntoihin taiteen tulee vastata, millaiseen estetiikkaan? Valmiina olevat kehykset taiteelle ohjaavat mikä ajatellaan taiteena. ”Tämä on nyt sitä taidetta”. Astutaan varovaisesti paikkaan jossa ei ole ennen käyty, kuten oopperaan tai taidegalleriaan, omituisuuden, tuntemattoman ja tutun välimaastossa tehdään valintoja. Miten täällä ollaan?
Taiteilijuus voi tarkoittaa että taiteilija on omituinen (ensisijaisesti) friikki, ulkopuolinen, vaikeaselkoinen ja hauras, jonka työ on käsittämätöntä ja kenties turhaa, ehkä hänestä ei tule mitään. Yksi oleellinen osa on voimakas seksuaalisuus, joka yhdistetään taiteeseen, tekemiseen, jota kautta on olemassa oletus, että kaikille taiteilijoille on ok tulla lähestytyksi ja nähdyksi seksin kautta, että taide ammattina on seksuaalinen ja siltä osin taiteilija on estoton, villi ja kokeilunhaluinen. Suoria johtopäätöksiä tehdään kaiken aikaa ja ne ovat haitallisia, ihan missä tahansa. Käsittämättömyyden ajatukseen taiteilijamyytti solahtaa varsin helposti, kuten myös pelkoihin tuntematonta vaikeutta, myyttiä ja kokoa kohtaan, ajatusta siitä, mitä taiteilija tekee ja on, ajatus siitä, mitä on kohdata tuo kummallinen taruolento, kun elämme varsin arkisessa nykymaailmassa. Alastomuus on aina liikaa, sairasta ja hyvän tavan vastaista. Seksi taiteessa on pornoa ja kertoo taiteilijasta jotakin. Kuinka opimme katsomaan taidetta ja taiteilijaa niin, että niissä molemmissa on tasoja ilman oletuksia? Jotakin narratiivia on muutettava.
Taidemuseoiden olisi oltava perheystävällisiä, kuvauksellisia majakoita ja taiteen toistaa sitä mitä siltä odotetaan, viihdyttää ja antaa elämyksiä, kasvattaa ja opettaa, kerätä kokoon maksavia asiakkaita? Syyttävä sormi osoittaa taiteilijaa, että hän on sairas. Millainen sairaus piilee kulttuurissa joka lokeroi kovin vahvasti ja instituutio-uskovaisuudessa, jossa taiteilija tuottaa sisällön, mutta on näin alisteisessa asemassa? Sairauden ja sairaalloisuuden myytti on vahva taiteilijuudessa, jossa omituisuus, eksentrisyys helposti mielletään hulluudeksi, joka bisneksessä ei välttämättä enää myy, koska hulluus on pelottavaa, mutta toisaalta taas myy kuin häkä, koska mielikuvat ovat tärkeitä. Tämäkin asia on hyvin sukupuolittunut. Hulluus, naintihalukkuus ja päihteiden väärinkäyttö on naiselle enemmän väärin kuin miehelle, ellei ole Tracey Emin eli jo valmiiksi kuuluisa ja hän on silti skandaali. Taiteilijamyytti on kertomus ja elämäkerta, skandaalimainen sairaalloisesta, alkoholisoituneesta kevytkenkäisestä huithapelista, joka ei välitä annetuista suosituksista eikä rajoista. Tämä on hyväksyttyä, kun siihen on tietty etäisyys ja on saavutettu kuuluisuus. Hyödytön tekeminen on oleellista taiteessa, mutta se on myös taiteen leimaamista ulkopuolelta, kun taide nähdään vaikeana lähestyä. Se on hyödytöntä, koska tulokset ovat mitä sattuu ja pahinta on, jos sillä ei tee rahaa vai onko sittenkin, kun ei tule noteeratuksi. Ne eivät kuitenkaan ole synonyymejä. Hyödyttömyyden ruumiillistuma on rahaton ihminen, joka maalailee ja kuvittelee olevansa taiteilija.
Nainen taiteilijana kohtaa taiteilijamyytin, joka on rakennettu elostelulle, itsekeskeisyydelle, tiukoille roolimalleille, turhamaisuudelle, naisvihalle ja avoimelle seksismille ja sille mahdolliselle tulevalle sankaruudelle. Käyttää sanaa naistaiteilija on omituista. Se palvelee taiteilijuuden rajaamista, erilaisuuden painottamista sukupuolen mukaan, valintaa joka on poikkeava ja jonkun vanhoillisen jaon elossa pitämistä, jolle ei enää ole käyttöä. Erottelu on ongelmallista myös, kun puhutaan vaikka vammaistaiteesta ja etnisestä taiteesta, kun halutaan erotella kuka tekee ja minne tekee, kenelle tekee, ihmisyys, taiteiden seinät ja esittämisen paikat ja painottaa, mistä pisteestä lähteä katsomaan tekijää. Määritelläänkö näin taiteen taso ja kritiikin antamisen raja? Korkea vai matala, tärkeä ja tärkeämpi, miksi kertoa miten katsoa? Miten tärkeä tekijän tausta on taiteen kannalta? Kun taide on miehinen ja valkoinen tausta kertoo paljon, jos niin halutaan, mitä se kertoo taiteestamme? Mitä tietoa tekijä antaa, mitä haluamme tietää ja miksi? Haluamme samaistumispintaa ja taiteella on yhteiskunnallinen, poliittinen merkitys, siksi on skandaalimaista että edelleen seksismi ja raja-aidat ovat taiteessa. Millaista kertomusta taiteilijasta haluamme ja onko taiteilija aktiivinen tämän kertomuksen kertojana vai solahtanut jo olemassa olevaan tapaan, jonka ajatellaan kuuluvan taiteen tapoihin, kuten esimerkiksi poseeraaminen teoksen edessä, jonka ajatellaan olevan oleellista taiteilijan näkemisen ja taiteilijan asettelun kannalta, taiteilija asetellaan, jotta hän tulee nähdyksi. Pohdinnan arvoista on, miten tekijän sukupuoli, vamma, väri, seksuaalinen suuntautuminen, kansallisuus, asuinpaikka, ulkonäkö ja koulutus jne. vaikuttavat taiteeseen ja taiteen arvoon taiteena, taiteilijan arvoon taiteilijana.
Taiteilijamyytissä on kyse brändäyksestä ja tunnistamisesta. Tunnistetaan ja tunnustetaan taiteellinen lahjakkuus ja hyväksytään hänet olemassa olevaan raamiin tunnustamalla ja tunnistamalla taide taiteeksi, taiteilija taiteilijaksi. Minulle tämä on esimerkiksi ollut hämmentävä kokemus, koska tulen taustasta, jossa taiteilijoita tulee toisenlaisista perheistä, joita sanotaan paremmiksi, ei sieltä mistä minä tulen. Kenties olenkin kiinnostava juuri sellaisena, duunaritausta hylkii taiteilijaa, kuten myös porvarillinen taide. Tilanne on hämmentävä ja jatkuva hylkimisreaktio johon tartun, koska raja-aita on siinä muurattuna. Tämä on yksi myytti, joka on olemassa, mistä taiteilija tulee ja voi tulla, kuka voi olla taiteilija, syntyykö taiteilija vai tehdäänkö hänet. Toinen myytti on, mitä taiteilija tekee että on taiteilija, millaiset kriteerit hänen on täytettävä ja kuka kriteerit asettaa. Millainen on luova ihminen, joka tekee ikuisia teoksia kuten luoja. Taiteilija on erikoiskyvykäs poikkeusihminen, kuten myytti sana antaa olettaa ja taiteilijoista oletetaan monasti jotakin ylevää tai päinvastaista. Ihminen josta tehdään ja joka tekee itsestään elävän sankarillisen tai anti-sankarillisen kuvan, joka muuttaa historian tai unohtuu. Mitä ajattelemme taiteilijan olevan, voimakas ja ihailtava, näkemyksellinen ja nimenomaan erikoislaatuinen ajattelija ja tekijä, itsellinen muutosvoima. Myytissä on aika ja koko, jotka molemmat ovat pitkiä ja suuria. Hän on hyvä, koska istuu historialliseen kertomukseen ja oletukseen mikä on taiteilija ja hänen tehtäväänsä, hän poikkeaa normaalista, hän on päättänyt olla taiteilija ja häntä seurataan, miten hän on tehnyt asioita. Mikä tekee hänestä taiteilijan? Joten myytti on taru todellisesta ihmisestä, joka tekee hyvin.
There is something to be rejected in ’perfect photos’ as they may look too good to be real. Staged, rehearsed and paraded photos where there is something enjoyable and nice is to cheer us up. Photography is much used in this purpose. It is a mood creator taking the viewer somewhere and good as such, with a purpose. We have stuck ideas of what is perfection and what is beautiful, how it looks, as it is a look and desired. Of course we must define what is perfection, what is the aesthetics of perfection. A perfect photo is a window to a lovely world and to personality. Perfection is to know what one wants, it is a goal to which there is a road. We will notice it very often is a matter of taste and tradition and what we are used to seeing, what we like, what moves us. How much do we dare to push buttons of viewers? What does rejection tell?
We must show others that we know what is good. What do we want to tell via preferences and the medium is what is interesting. What are you telling me and why. Perfection is in part a fantasy. Is it yours, do you own it or are you reaching out for it? It is personal, somehow naive, shallow and a thing to be had, thing of vanity and making a gap between. Perfect photos uplift the photographer to a illustrator of dreams and achievements, that something is exact, right and in order and the maker of photos must know something of order and organising. The photographer is the hero owning the medium. There is heroism in photography which is itself disturbing. Sizes, prices, glows and sounds of cameras are a thing and sight and matter of awe themselves. I am interested in what is the edge there too much to take and accept. What is unacceptable in terms of photography? Is it ugliness, greyness, fuzziness, lack of light, obscenity, unprofessional look, gender, lack of money or what?
What is the point and issue we are not touching, do not want to see and accept, are not showing but removing, are afraid of or despise in photography. We think we know perfection, so there is a ground to be followed? Rules such as don’t burn pictures with too much light. Perfection in photography is more complex than what is there in sight at first glance. It is eye candy for some, nostalgia, arranging a set and prettiness immortalised. Is there something more that needs a deeper look, what is the story or clue behind there. What is interesting in a photograph for me is fragility via a powerful medium, tool (too powerful for me to touch? Am I too small to be holding a camera?) and how this medium and media can be challenged, as it obviously must be. What gets captured, where do we point our cameras at and what does it tell?
Damage on a photo there can be is dust, scratches, negatives ageing, sudden wetness makes paper get glued on negative. Anything that creates something on the surface other than a picture should be removed. To please the eye is an interesting demand. Something gone wrong in the process of preserving a photograph, or a disturbance during any phase of making, disruptive something is a remainder of importance of imperfection, to understand this makes one take more dimensional photos than just surfaces that instantly please. Damage and doing wrong in photography is somewhat a punishable act as it is highly seen a technical art where one has to master the equipment, light, have eye for situations and capture in seconds. How good one is, is very much a technical issue for many. It is an issue of being accepted as a photographer. In other words how much equipment one can afford, which has led me to question authority and decision-making processes within the industry. Quality and how much wealth it needs to be achieved and how much wealth dictates quality and creativity in general.
In unreal photos of reality there is awe, how it was made, how much it is about the equipment and how much it is the master behind the lens. It is not unheard of to witness men saying women can’t photograph or you can never afford this camera. My destiny is of course set by people who know better. When money is the number one authority there, getting it gives you authority or is it skill.
Is there something that has to be explained? Yes, my point of view probably. My work is not a defence, it is exploring what there is, what is hidden, what is shown and why. There are differences around the globe how for example criminals are portrayed in media, the accused and convicted ones, which has been an interest of mine and involves culture in general, which issue resonates with portraiture and the visual culture we receive and look at. Am I taking a stand and what kind or am I doing research? Yes. I am trying to understand how we measure, comprehend human value and make judgment, point a finger and what do we make of it. What does artist represent and mean when she dives into the very problematic of our morals and the evil men and women do? What do we mean with inhumane as we think humane is something absolutely good? Why inhumane is below us and something else than us? To me it is not outside of us, we just like to think it is.
What is the absolute evil we loath, how is it seen or not seen, is what interests me, the ugly and beautiful we define. We see it in those others, how about in ourselves? We have a very strict filter or denial of what we are. What do we make of all that seen imagery and how do we choose our stand can be a no-brainer. It is to condemn and stay as far as possible from evil, lock it away in isolation, still it has to be understood, faced and talked about as it is not far from anyone ever. How the bad and evil get caricatures and stereotypes which repeat in our minds is how we make the difference and make rejection. We see something and we think immediately something of the seen. We analyse our relationship to it. An absolutely evil person is someone who hurts those who cannot defend themselves and keeps on hurting knowing that there is little or no struggle against. Sound familiar? The pedophile issue is a constant one as is the issue of evil, abuse, creating the evil, learning about it and our ways of dealing with it. How am I good and that other person bad and why. Issue of evil happening against children is painful and real. Those involved in abuse are the lowest of the low as those who have more power take advantage of those who have less power whose hurt brings pleasure to someone. Sexual abuse is different from any other kind of abuse. We have our ways of seeing abuse that is either very punishing or looking the other way. Sexual abuse is a corrupted idea of sex, of power and relationship and destructive to anyone who is hurt. There is a victim whose hurt is the shame and pain of what has happened. When child is seen as a pleasure toy for an adult, child is violated and humiliated in the most cruel way. What is the happening there and what is the enormous violation there is who is a proper sex partner. To know what kind of desires we can have and realise, what is sex for and why it dominates our behaviour, why are we sexual to the extent of hurt, when does and should sex become an issue for children and what kind of issue is it for adults, are questions for all to go through. It is always an issue for children and we live in a sexist world where being sexual means something, but what does it mean. Children think of sex which does not mean they are ready for having sex and they misunderstand and imagine, as do adults. What is the violation there when a girl starts her sex life out of her own initiative at the age of 11? Can she have an initiative of her own? Sex is violence is probably the best way to understand what happens in sexual act. Something that is supposed to be good is hurtful. Sex is not a mere act of pleasure. From the beginning when children are targets they are targeted as are all. It is the very assumption of what humans are basically about, are seen through and want.
One has to be careful how one approaches the topic of children. There are numerous scandals in fine art where children have been shown openly as sexual beings. They are sexual when they are naked. Taking roles of adults happens to many children in real life all the time. Children taking care of minors when they are minors themselves, being made into killing machines and factory workers who have small fingers and are cheap labor, children who are sold into prostitution have not chosen to be prostitutes. Yes we are all horrified. The most horrifying thing is sexual abuse, naked body of a child and looking at it, when it is on display. What we must do is to know who is the abuser. Amount of hurt and to whom is a big issue, for example within catholic church hypocrisy comes along which is not news anywhere. When revealed pious people who were supposed to protect, guide and teach feel the shame. Pedophilia is the worst kind of crime and we want to protect children. I do hope so.
How protecting happens, do we reject the whole issue or face it? Responsibilities of adults do seem to be lost for adults themselves far too often. What does judging the artist tell?