Kahvinjuojien vuoristo, tuoreiden papujen tuoksu lepää vitriinissä. Käpertyneen miehen runko. Ohi kiiruhtavien heijastukset vilahtavat ohi metelinä, savuna ruukkuunsa kuivunut vanhus. Soitit, tulisit yöjunalla.
Tunteesta että on ja ei ole olemassa. Että haluaisi olla näkymätön ja näkyä. Kukat muuttuvat valkoisiksi kevyemmiksi, puhallan ne ilmaan. Ajattelen ettei aikaa ole. Ihmisen keksintö. Mitä sitten on, kun unohdetaan se?
Voin hypätä, koskettaa rintakehääsi. Kohtaan samanlaisuuden tunteen, venyneet kalsarisi ja päivät jolloin mietimme ruokalajeja. Makaamme sohvalla, katselen kaulaasi, johon heijastuu tv:n valo.
Vatsallani kosketan pohjaa, uin auringon keihäitten suuntaan, kuultavat ruuansulatuskanavat, tarvitsen kidukset. Vesi on painavampi kuin minä. Suustani roikkuu salama. Minua tervehtivät puiset veneet. Syön sinun hyväilysi kun uimme laiturille ja sen alle.
Kangastuksenomainen pirstaleinen sykkivä hyönteinen ja monta horisonttia ja paljas ihminen. Nauroin ja itkin karvaista jalkaa, joka tarttui liimapapereihin. Puoli ihmistä jäi kukkivan puun alle. Mehiläiset kylpivät kädessään kotilo. On niillä kädet. Talon katto on rumpu drum prum, koivumetsän lehdet soittavat aina jalassa oleville tennareille, varpaiden väleistä juoksi pieniä puroja.
Kesä meni, olin siinä ja autossa, jonka moottori myytiin kun se muutenkin oli jo ruosteessa. Vaikka olisin alasti, sanoisin ettei minulla ole salaisuuksia. Kuinka voi elää ajassa jota ei ole? Muuttumalla pysähtymättä. Minulla on itseni nyt ja kohta taas ei. Kesällä ranta, talvella tummat varjokädet. Joskus joudun paniikkiin, käyttäydyn ehkä omituisesti, mutta en ehkä enempää kuin tavallinen ihminen.
Seinällä vaihtelevat kosteuskäyrät. Jälki patjalla on likainen rakastan sinua-spiraali. Jalat ja kädet siemenet putoilevat, kuparivettä kaakeleita vasten pohjakerroksessa. Ajattelit koiperhosta, joka kellui sinisessä vedessä illassa muuttui unelmaksi. Ihastelin, olit sulava keuhkokala hengittämättä mielestäni, upoksissa ja elossa.
Kuin koirat nuuhkivat ilmaa on niin kylmä, oven lukko pamahtelee, kilahtaa kirkkaasti totiseksi että siihen tarttuu iho. Ei saa koskea, ei saa avata, jäätyy kiinni. Olemme ruokaa eroosiolle, hyttysten pesimäpaikat, kuumat kosteat kummalliset onkalot, ruodot mätänevät. Uskallan tuoksua niille kummallisuuksille. Olen elänyt suorakulmaisessa maailmassa kuin minussa olisi puolikuita. Seison vedessä polviini saakka, sadevettä kesältä. Jäätyi ja suli.
Pääni ruskealla jäljellä, tieni maahan hämähäkkien sideharsoihin. Minä olen se, joka pelästyy.
Kun tulen vanhaksi kimalteet joulupalloissa saavat minut hihkumaan. Innostuminen yksityiskohdista ja koristuksista saisi vereni ja suihkuaisi jokaiseen suoneeni sinne. Asensin itseeni telineen mielessäni joskus, jotta voisin seurata julmaa eläintä tai paeta sitä, ensin seuraisin ja sitten pakenisin. Ei mitään järkeä. Sama maisema toistuu, häivy pisteiden jono, juurettomien asuntojen. Lopettaisin odottamisen, jos voisin muuttua. En näe selvästi. Painan sormenjäljet ikkunaan ennen kuin lähden. Tarvitsen itseni takaisin useammin. Olen paikallani ja en ole.
Supikoiran turkkiin tarttuvat koivunsiemenet, myös ilmassa lentävään seinään rakennustyömaalla, ihan randomina.
Majakollektiivi Timanttimetsä 