Merkityksellinen sisältö: tarinallisuuden omituisuus ja lööperi.

Merkityksellinen sisältö ja sen tärkeyden painottaminen medialle sopivalla tavalla innostavasti kuulostaa mediakonsultoinnin peruskauralta, juuri sellaiselta jolla ei ole tarkoitus olla kovin suurta sisällöllistä merkitystä, mikä on tietysti ristiriitaista eli monesti raapaistaan sisällön pintaa, koska pinta on jostakin syystä riittävä tuloksen aikaansaamiseksi. Siis tulos on merkitys joka on tehtävä. Siinä onkin nykyisen sisällöntuotannon ongelmakohta eli ohut sisältö, ohut tarkoitus, tarkoitus jonka ei ole tarkoitus olla monimuotoisen sisältörikasta vaan rikkaus on pinnassa, tuloksen tekemisen haaveessa, kuinka asiat esitetään ja saadaan aikaiseksi. Kuinka esitämme asiamme on itsessään merkityksellinen tässä ympäristössä ja tässä päivässä asia joka on tärkeä on ulkokuori ja näennäisyys. Uskomme sitä jonka kuori ja tapa puhua on mittojemme mukaan kunnossa. Hyvä esimerkki on Steve Jobs ja kuinka hänen luomaansa brändiä ihannoidaan, hänen tapaansa esittää apinoidaan. Imitoiminen vaikuttaisi olevan business-maailman tapa toimia, ainakin mitä teknologiayrityksiin tulee. Aina tulee uusi ja uusi, merkitys ja tarkoitus ei muutu, en tiedä tuleeko uutta sisältöä sen enempää vaikka tavaravuori kasvaa. Mikä kenellekin on merkityksellistä onkin kiinnostavaa, sisältöä jonka voi omistaa, jonka takana voi seistä ja jonka haluaa jakaa, voidaan kysyä. Onko oman itsen ulkopuolella merkityksellistä elämää. Miten merkityksellistä sitä jotakin jota etsimme lähtisi purkamaan koska merkitys, merkityksellisyys on eräänlainen itsestäänselvyys jota oletamme maailmassa olevan ja elämän olevan merkityksellinen itsenään. Tämä päivä on merkityksellinen ilman suurta showta, ilman että postaan siitä kuvan. Kysymyksen voi asettaa niin että kuka luo merkityksellisyyden, jonka usea voi kokea tärkeäksi ja miksi merkityksellinen on saanut merkityksensä usealle? Se jonka moni nykyään kokee merkitykselliseksi on jakaminen ja verkostoituminen. Millä tavalla asiat joita jaamme ovat tärkeitä ja kenelle merkityksen aura avautuu saati verkostot. Muovirasia on merkityksellinen ja ajaa asiansa näppäränä astiana jossa on kansi ja jonka voi taas laittaa muovipussiin ja sitä kautta roskiin. Muovin suojaava ja läpinäkyvä ominaisuus nähtävästi viehättää nykymarkkinoijia ja myyjiä, kuten myös ostajia. Ostamme muodon, olemuksen, jatkeen kädellemme ja persoonallemme, eräänlaisen sarjakuvatodellisuuden joka on melko edullinen, mutta toisaalta todella hintava. Kuinka moni kyseenalaistaa pakkaukset jotka meidän on välttämättä sisällön saadaksemme hankittava kuin kylkiäisinä. Kun ostan kasviksia paljon ihmettelen muovipakkausten ylivaltaa ja kuinka vähän niistä on puhetta, nimittäin muoviroskan määrästä jonka tuotamme. Pakkausten tarinallisuus ja sisällöntuotanto pakkauksina on todellinen myyntitarina. Outoa on ostaa porkkanoita, sipuleita ja parsakaalia muovipaketeissa aivan kuin muovi olisi lupaus puhtaudesta ja koskemattomuudesta. Hämmentävää ja hajutonta, hymyileviä kirsikkatomaatteja ilman ajatusta mistä ne tulevat, ne vain hymyilevät ja haluavat tulla ostetuiksi. Auringossa kasvaneita.

Koska haemme elämään merkityksellistä sisältöä yhä vain, olemme oiva markkina. Ahne ja mukavuudenhaluinen. Ihmiset jotka eivät ole sisällöstä kiinnostuneita, eivät osta. Sisällön tuottamisen pakkomielle aavistuksen kuulostaa epätoivoiselta ja loppuunkuluneelta, mutta koska jotakin on tehtävä ja oltava, on myytävä, on keksittävä jotakin joka myy, joka viihdyttää ja hauskuuttaa. Viimeisen päälle suunniteltu muovirasia on juuri sellainen aurinkoisine kuvineen, se hauskuuttaa. Kenties kasvikset on myytävä nykyään iloisissa paketeissa kun osa kansasta ilmeisesti karsastaa vihanneksia. Mediamyyjälle ja konsultille tarina on markkinointiväline johon asiakas voi identifioitua ja jonka hän voi ottaa omakseen. Ongelmallista on kun tarinallisuus ja painoarvo jota pitäisi olla, on kevyttä, todella lightia. Siksipä pohdin että mikä on tuo kaivattu sisältö ja millainen sisältö on arvokasta? Kysyisin myös kuinka sisältö arvotetaan eli mitä sisältö antaa ja mitä sillä saavutetaan? Mikä ajatus aikaansaa merkityksellisyyden jolla on oikeasti merkitystä eli pitempi aikainen jatkumo ja tarina jolla on juuret, ydin ja tarkoitus muukin kuin myynnin turvaaminen.

Näin mediasta tulee taas bisnes – Journalismin viisi mahdollisuutta
http://www.marmai.fi/blogit/vierasblogi/nain%20mediasta%20tulee%20taas%20bisnes%20%20journalismin%20viisi%20mahdollisuutta/a2317292?utm_source=emaileri&utm_medium=Email

 

Tool of the day

Empatiatodistus: muumileima sian pakaraan.

Kultainen rahakas ala mainonta on mielipidemuokkausta, tunteisiin vetoamista, ihmisen turhamaisuuden ja laiskuuden, etenkin älyllisen laiskuuden rahoiksi pistämistä: mitä emme tuotteista tiedä sen parempi tuottajalle ja myyjälle. Söpöstelyllä, somilla kuvilla ja toivoa herättävillä lauseilla saadaan aikaan ostajalle tunne, että hän tekee hyvän valinnan valitessaan jonkun bio-jutun vaikkei asiaa sen pidemmälle ajattelisikaan ja vaikka oikeastaan ostamatta jättäminen olisi biompi juttu. Voi puhua aivopesusta kun mainoskampanjointi on massiivista ylilyöntiä, päällekäyntiä ja tuputtamista ja tuotteet niin ihania että ne on pakko saada. Kaikki on hyödynnettävä viimeistä piirtoa myöten koska tarvitsemme vain kasvua. Argumentit luonnon hyväksikäytön perustelemiseksi alkavat kuulostaa aikansa eläneiltä. Jatkuvaan kasvuun ei taida uskoa enää kovin moni, kuinka se olisi edes mahdollista. Siis kuinka elää säästeliäästi ja viisaasti, mahdollisimman omavaraisesti onkin tulevaisuuden haaste maailmassa jossa moni on tottunut helppouteen ja saamaan monet asiat valmiina kaupan hyllyltä. Ja mitä lopulta tarvitsemme todella voi jokainen kohdallaan miettiä koska monen yksittäisen ihmisen henkilökohtaisista valinnoista koostuu markkina. Kyse on siitä millaisessa maailmassa haluamme elää ja mikä on tarpeeksi.

Kuten tiistaina esitetyssä Ajankohtaisessa kakkosessa 14.7.2015 lihantuotannon tärkeydestä nykyisessä yhteiskunnassamme väittelivät MTK:n eläinlääkäri Leena Suojala ja Suomen Eläinoikeuspuolueen projektipäällikkö Lotte Suveri http://areena.yle.fi/1-2449118. Mielenkiintoiseksi keskustelun tekee se että lihantuotannon ja syönnin merkitys ja arvo on lihantuottajien edustajan mukaan syvällä yhteiskunnassamme, perinteinen hyvä vaikuttaen lähes pyhältä, ihmistä voimaannuttava oikeutettu tapa ja ruokana terveellinen tutkittu proteiinin lähde, joten tapojemme on oltava muuttumattomia, koska ne on hyviksi todettu yhteisvoimin. Olemme hyvinvoiva energinen kansa joka murisee syödessään. Tätä pysyvää elämäntapaa, eläinten hyödyntämistä tuotteina ihmisille alisteisina on jatkettava sellaisenaan, koska siinä ei ole mitään väärin. Ihminen ainoastaan toteuttaa omaa oikeuttaan ottaa luonnosta tarvitsemansa palauttamalla sinne ainoastaan jätteensä. Jos tapamme ottaa tarvitsemamme olisi luonnollinen luultavasti emme joutuisi käymään moista keskustelua, koska silloin kunnioittaisimme muita elämänmuotoja ja niiden elämiä, ylipäänsä muita. Eläinlääkäri Suojalan argumentti ihmisen luonnollisesta taipumuksesta empatiaan eläimiä kohtaan on vähintäänkin arveluttava. Lihatuotannon yhteydessä ihmisen hyvyydestä puhuminen on etovaa. Itse en näe lihantuotannossa ja einesteollisuudessa mitään hyvää. Luomun voi jotenkin sietää siinä sentään yritetään tehdä lihantuotannosta kestävä. Käsittääkseni suuri osa ihmisistä ei tiedä mitä syövät saati kysy mistä ruoka on peräisin. Korjatkaa ihmeessä jos olen väärässä. Millaisesta empatiakyvystä se kertoo voi miettiä tai mielenkiinnosta ruokaa ja tuotantotapoja kohtaan.

Oireellista on kuinka suuri teollinen toimija kuin lihantuotantoteollisuus on puolustautuu halveksumalla vaihtoehtoja sanomalla veganistisia ajatuksia absurdeiksi ja hankaliksi toteuttaa. Perustelemalla niinkin alkeellisin väittein kuin että ihmisen on pakko saada eläinproteiinia ja eihän täällä härkäpapu kasva teollisuus todistaa oman tietämättömyytensä ja muutos haluttomuutensa muutosten maailmassa. Muutosvastarinta on samanlainen kuin ydinvoimakeskustelussa tahi missä tahansa perusarvokeskustelussa jossa vaihtoehto on aina altavastaaja ja väärässä koska perinteet ja jatkumo velvoittavat. Vaihtoehdot saavat tilaa ja kannatusta kun asiat menevät todella pieleen ja umpikuja on näkyvissä. Ydinvoiman ja lihankasvatuksen umpikuja on hyvin selvä. Kumpikin on epäeettistä tuhlausta ja luonnon tuhoamista. http://www.kodinkuvalehti.fi/artikkeli/glorian_koti/puutarha/kokeile_papujen_kasvatusta_3_hyvaa_papureseptia

https://ilmasto-opas.fi/fi/ilmastonmuutos/hillinta/-/artikkeli/ab196e68-c632-4bef-86f3-18b5ce91d655/ilmastomyotainen-ruoka.html

Toki on totta että kotimaassa tuotettu liha tulee lähempää kuin Kiinassa kasvatettu luomupapu. Taistelu eläinten oikeuksista on oikeutettu jo sillä perusteella että eläinten kohtelu voi olla täysin ala-arvoista johon ei viranomainen puutu ennen kuin eläinaktivisti on omin luvin käynyt asioiden laidan kuvaamassa. Sitä ennen kaikki on vain ja pelkästään hyvin: eläimet ovat tyytyväisiä ja saavat tarvitsemansa hoidon ja ihmiset päivittäisen lihansa. Täysin käsittämätöntä on että eläinlääkäri näkee eläimen ainoastaan ihmiselle alisteisena ja tämän ainoana oikeana tapana nähdä eläin. Kun käyttää ’asiantuntijaa’ busineksen voittojen maksimoimiseksi kannattaa valita ihminen joka ymmärtää että asioilla on toinenkin puoli ja joka ymmärtää että vaihtoehdot ovat tulleet jäädäkseen. Ne ovatkin lihantuotannolle todellinen uhka, koska faktat puhuvat puolestaan.

Ei ole mitenkään uutta että toisinajattelija kohtaa vähättelyä ja totaalisen torjunnan etenkin kun kyse on luonnon ja eläinten suojelusta. On käyty ja käydään yhä todellista kamppailua luonnon puolesta riistokapitalismia vastaan. Monet näkevät edellä mainitut luonnon ja eläimet omaisuutena ja vastaanväittäminen saa aikaan vihareaktioita. Vaihtoehtoiset tavat ajatella horjuttavat voimasuhteita, rahavirta on uhattuna koska lihan liiallinen syönti on myös terveysuhka. Kun taloudelliset punnukset ovat painavammat kuin eettiset jälki ei välttämättä ole kovin kaunista. Eläinaktivistit ovat ottaneet suuren henkilökohtaisen riskit kuvatessaan kuluttajille kuinka heidän ruokansa tuotetaan. Jossakin vaiheessa todisteita olisi uskottava, etenkin kun ihminen on eläinlääkäri Suojalan mukaan niin kovin empaattinen ja haluaa eläimille parasta.

Finding not adequate or good but extraordinary

 

Where do we have to go? Why are we compelled to go far as if there is something better, to say we went, we did and we were there? Is it a matter of going, moving and changing of scenery, finding or something else? 

Anyone who embraces one’s femininity is brave because being feminine in every day is seen dangerous and inviting.

Dear diary: This is my experience on the matter of being feminine which I am without much effort and which I sadly have felt i have had to hide because it attracts attention I do not want and to be feminine is of course inconvenient when doing art especially sculpting, which is funny. It is an imitation, camouflage and forgetting one’s outer self to find the correct way of being and doing art. I stopped using mini skirts and heels when I went into art, dove into the world of macho art and the doing art as work. Appearance comes second when one does work that is all consuming, but as I have learned it has a significant meaning. That is why I resent that my appearance is more important. I place my work first. I wish others would do the same. My gender and appearance are issues at work always and always.

Therefore I have decided to embrace my femininity again and bring it on. What does it even mean to be feminine? Or to have too much feminine look? Is all about the look?

http://www.salon.com/2015/06/08/memo_to_crotchety_feminists_caitlyn_jenner_is_a_woman_and_we_must_embrace_her_its_whats_feminist_and_whats_right/?utm_source=twitter&utm_medium=socialflow
Sometimes it seems that we have learned nothing about inclusion from our troubled past. In 1969, NOW president Betty Friedan called lesbians “the lavender menace.”  She believed that including lesbians in feminist activism would undermine popular opinion of the women’s movement. In response, Gloria Steinem rightfully said, ”Feminism isn’t a PR campaign, it’s a revolution.” Numerous groups and factions rose up to challenge the women’s movement’s exclusion of and hostility toward lesbians.  Current feminist response to trans and gender non-conforming people carries with it horrifying echoes of those old wounds.”
http://www.middleeasteye.net/columns/isiss-sexual-barbarity-not-exception-rule-war-1006868986 ”In the midst of slaughter the only choice is often between hate and lust. Human beings become objects, objects to extinguish or to provide carnal gratification. The widespread casual and frenetic sex in wartime often crosses the line into perversion and violence. It exposes the vast moral void.”

Icebox with expensive frosting

Do you have a position in your organization for my wife too? Sure, don’t see why not.

Suomalainen keskustelukulttuuri on yhtä avoin kuin suomalainen yhteisö eli ei kovinkaan.

Suomalainen yhteisö voi pälättää ja tekee niin mielellään usein olematta avoin eli hyväksyvä ja vastaanottava. Tämä on ristiriitainen väite, koska olemme keskustelemalla päässeet jo jonnekin ja yhteiskuntamme on kehittynyt puhumalla, antamalla puheenvuoron, ottamalla osaa jne. Puheen määrä ei sinällään kerro avoimmuudesta paljoakaan, jotakin toki eli mistä puhutaan, kenelle ja mihin puheella päästään, päädytään, millaista yhteiskuntaa ja yhteisöllisyyttä eli toimintaa puhe saa aikaiseksi, mitä puhumalla tai puhumattomuudella halutaan. Kuinka mitata puheen laatu, paikallaan junnaaminen, eteenpäin pääsemättömyys tai edistys eli millaisella puheella on merkitystä yksilölle ja yhteisölle ei ole täysin merkityksetön ajatuskulku, koska kaikella on sinänsä ja aina pieni tai suuri merkityksensä. Saattaa kuitenkin olla pääasia että sanoo ajatuksensa saadakseen vastakaikua ja voidakseen kehittää ajatteluaan ja itseään. Avoimmuuden merkitys ihmiselle siinä kiteytettynä.

Mitä tarkoitan avoimmuudella ja millaista avoimmuutta peräänkuulutan on yksi avattava asia. Avoimmuus on tietynlainen itsestäänselvyys jonka ymmärrämme tietyllä tavalla. Avoimmuus jota joko on tai ei ole järkevyyden rajoissa mittaansa asti sopivasti tai sopimattomasti, käyttötarkoitukseensa ja tarkoituksenmukaisuuteensa asti. Voimme keskustella tuosta tarkoituksenmukaisuudesta, avoimmuuden miellyttävyydestä ja sopivuudesta mihin raja piirretään. Suomalaisia edelleen sanotaan jäyhiksi eli pidämme sisällämme paljon antamatta ulos ilmeisesti ei tarpeeksi, koska jäyhyys on hiukan negatiivinen sana. Siitä joka ei anna itsestään, ei ole avoin voimme arvailla mitä hän ajattelee ja millainen hän on keskenämme ja päättää mihin kohtaan sellainen ihminen keskuudessamme sijoittuu, vai päättääkö ihminen itse mihin hän yhteisössä sijoittuu? Kovaäänisimmät pitävät itseään arvossa ja avoimina, helposti päättävinä eliminä, tärkeinä ihmisinä (mikä on tärkeää määriytyy mitä yhteisö johon kasvanut painottaa tärkeänä?). Avatulla ja suljetulla on tietty tarkoituksensa jotka ajavat asiansa, emme voi olla läsnä aukinaisina jatkuvasti eikä ole tarpeen, palamme loppuun eli tarvitsemme yksityisyyttä, salaisuuksina pidettyjä asioita, omia asioita joita kukaan muu ei tiedä. Joskus avonaisena oleminen on tuskallista, mahdotonta, mutta pyrkimys on olla avoin positiivisella tavalla eli mukana sosiaalisuudessa, kanssakäymisessä, joten meitä ollaksemme yhteiskuntakelpoisia ihmisiä halutaan auttaa olemaan avoimia eli positiivisia hiukan syyllistämällä ja tönimällä, antamalla kuva mihin suuntaan kannattaisi kehittyä. Positiivisuus on näin määriteltynä puheellista soljuvuutta joka ottaa osaa johonkin toiseen puheeseen ja kokee tuon puheen ja tavan hyvänä. Onko hiljaisuus sitten selvästi suljettu negatiivinen tila tai se ettei käytä sosiaalista mediaa selvästi ulkopuolelle jättäytymistä? Onko miehillä ja naisilla eri tavat ottaa osaa keskusteluun, entä nuorilla ja vanhoilla? Kuka on hiljaa ja ketkä vaiennetaan, kenen puhuva pää saa palstatilaa ja hänen sanomallansa on painoarvoa?

Mihin raja vedetään ja millaiseen kulttuuriin meitä painostetaan? Avoimmuus ajatusmallina ja ihmisen perustoimintaelementtinä on positiivinen, jatkuvuutta ja yhteisöllisyyttä ylläpitävä voima parhaimmillaan: käydään läpi asiat jotka koskettavat (entä se mikä ei kosketa tai kuulu sinulle?). Mitä avoimmuus tässä ajassa tarkoittaa on pohdinnan arvoinen asia. Onko se tissi- ja takapuolikuvien, lomakuvien avoimmuutta, henkilökohtaisten asioiden riepottelua, mukavaa läpänheittoa FB:ssä, oman persoonan ja elämän esiin tuomista, oman elämän kuvia ja kertomuksia mitä tein päivällä- avoimmuutta, itsensä brändäämistä (siinähän ei ole paljoakaan avoimmuutta tai alttiutta. Brändääminen on tiukan rajautunutta tietoista omakuvan luomista tiettyä tarkoitusta varten. Mitä tarkoitusta avoimmuus tässä kehyksessä palvelee riippuu mitä halutaan. Mikä on tarkoituksemme, kuinka tarkoitus, tarkoituksemme syntyy ja kuinka pitkälle tarkoitus ja päämäärä ajatellaan, ajatus ja idea kehitetään tiettynä tarkoituksena eli manipuloidaan tarkoituksen toteutumiseksi? Pohdinta sosiaalisuuden tarkoituksesta, avoimuudesta siinä, avoimmuuden laadusta ja puhuttaessa sosiaalisesta mediasta joka voi olla hyvinkin sulkeutunut on hankala).

FB:n avoimuus jäi minulta kokematta siinä mielessä kuin itse koen avoimmuuden vastaanottavaisuutena, luottavaisuutena, älyllisenä uteliaisuutena ja valmiutena kohdata uutta ja erilaista (tutustumisvalmiusavoimmuus). Netissä ollaan avoimia eri tavalla kuin netin ulkopuolella, koska jakaminen on helppoa ja ainoa kriitikko siinä kohtaa on jakaja itse. Koen ettemme massana, tiedon jakajina ja käyttäjinä ole kovin vastaanottavaisia ja kiinnostuneita uudesta, mutta auliin jakavaisia ja huomionhakuisia. Liittyykö avoimmuus tietoon, tietämiseen vai onko se olemassaolemisen, kohtaamisen, vastaanottamisen ja kanssaolemisen tapa? Näin ajattelen että on tuota kaikkea. Avoimmuus identiteettikysymyksenä on persoona- että valintakysymys ja pitkälti yhteiskunnan säätelemä. Olemme löytäneet netin maailmasta kiinnostavan melko rajattoman väylän jonka kautta toivomme löytävämme kiinnostuneen kuuntelijan, tuotteemme käyttäjän, mutta olemmeko kiinnostuneita myös tuosta kuuntelijasta ja käyttäjästä eli kuinka pitkälle ja paljon voimme olla ja meidän tulee olla kiinnostuneita vastapuolen asioista, voimme olla vastaanottavaisia ja avoimia rakentavasti? (Mitä haluamme rakentaa olemalla avoimia tai sulkeutuneita?) Onko sosiaalinen media hyvä kokonaiskuva sosiaalisuudesta, ihmisyydestä, rakentavuudesta ja antaako se hyvän kuvan sosiaalisuuden kehityksestä? Suosimme tuttujamme samalla tavalla, todellisuus ja kuva kohtaavat tiettyyn pisteeseen asti. Netissä tuttuus ja tunteminen saavat uudet ulottuvuudet. On eri tavalla tärkeä turvallisuuspointti tuntea läheisesti joku netissä kuin konkretiassa kohdatessa kasvokkain jolloin voimme saada helpommin kosketuksen.

Avoimmuus, jakaminen ja luottavaisuus samanlaisten kesken on melko helppoa. Tämä on ajatukseni jonka tahdon tämän hetkiseen Suomeen laittaa kytemään: kuinka helppoa itsellemme haluamme ja miksi haluamme päästä helpolla, kuten siltä näyttää? Kuinka samanlaisten ihmisten Suomen haluamme ja onko se järkevä tavoite voi kysyä. Huomattu on suomalaisen kulttuurin ja ihmisten sisäänpäin lämpiävyys. Ryhmäytymisen voima tuntuu hyvältä ja tarkoituksenmukaiselta. Mistä yhtenäiskulttuurin tarve saa alkunsa ja voimansa voi kysyä ja miksi tuttuun turvautuminen ja tuudittautuminen käy kovin helposti vaikka mahdollisuuksia toisenlaiseen olemiseen on olemassa. Olen monenlaisissa ihmisryhmissä saanut huomata ja kokea ennakkoluuloja, epäluuloa ja ulkopuolelle jättämistä joka on ollut varsin hämmentävää ja surullista. Millaisesta sosiaalisuudesta niin järisyttävän sosiaalisessa maailmassa tässä tapauksessa voidaan puhua onkin kiinnostavaa eli kuinka sosiaalinen yhteiskuntamme on voidessaan eriyttää ja eristää ihmisiä, jakaa tarpeellisiin ja tarpeettomiin, menestyjiin ja häviäjiin? Voin vetää johtopäätöksen että olen outo, poikkeava ja epäilyttävä sellaisena. Minua voi sormella töykkäistä ja tönäistä, hiukan kokeilla että mitä se kestää. Tämä on henkilökohtainen puoli asiaan ja ymmärtääkseni ei mitenkään epätavallinen kokemus. Ihmisen raakuus on selvä, mutta miten erotamme itsemme tästä pelon ilmapiiristä joka ei ole avoin ja valoisa jokaiselle vaan harvoille ja valituille? Kuka tahtoo sanoa ääneen olevansa raaka ja syrjivä? Kuka edes tunnistaa sellaista itsessään? On helppo luoda virtuaalisesti illuusio ja myös toden maailmassa illuusiot pitävät lujasti pintansa. Tästä voi helposti alkaa syyttelykierre joka ei ole tähänkään mennessä johtanut yhteiskunnan ja ihmisten luovaan ja kannustavaan avautumiseen.

Erilaisuus on asia johon ensimmäisenä kiinnitetään huomiota, poikkeavuus joka huomataan silminnähden, jota kommentoidaan, ruoditaan, josta puhutaan sitä sen enempää arvostamatta missään vaiheessa, kuin huomauttamalla todetaan että erilaisuus on noteerattu, laitettu paikalleen ja sen ala-arvoisuus todettu valtavirtaan nähden, vallalla oleviin arvoihin nähden. Jääkö monelta huomaamatta mitä todella yhteiskunnassamme tapahtuu? Ulosjättämisen strategia ja eriyttämisen taktiikka on niin normaalia ettemme joko osaa tai kykene siihen puuttumaan vaikka haluaisimme. Se on henkistä ghettoutumista ja tahdonmukaista kuplautumista jossa epämiellyttävä ja epäilyttävä suljetaan pois kokemuspiiristä. Olemme uutuuden viehätyksessä ja uutuuden pelossa samanaikaisesti. Siitä voi olla huolissaan ja täytyy olla, koska niin ei synny tervettä kanssakäymistä, tervettä tasa-arvoista yhteiskuntaa. Mutta jotenkin asian tilan annetaan olla, koska käsittääkseni avautumista tapahtuu yhä vähemmän mitä enemmän näemme ympärillämme uhkakuvia ja meille luodaan pelkoja. Mitä meidän sitten tulisi pelätä? Sulkeutunut yhteiskunta ei ole suvaitsevainen, vaan paikka joka näkee jokaisessa tuntemattomassa vaaran ja antaa aihetta epäilykselle. Olemme jatkuvassa hälytyksen tilassa ja tieto jota meillä nyt niin runsaasti on, on käytössä puolustautumisen tarpeeseen, hengissä pysymiseksi mahdollisimman kauan mukavissa poteroissa joihin on lupa tulla ainoastaan valituilla joiden jutuista pidämme.