Vaahtoutuva
villi
vadelma
vaativa
Vuoka
vaarallinen
viirullinen
voileipä
väräjävä
vihollinen
vilpoisa
viima
virallinen
viiri
vedetön
viina
vaasi
vitamiinipitoinen
vaseliinivoide
viilentää
vapisevia
vivahteita
videoruudulla
vaahto
vaahtoo
velloo
virtaa
vie
voi voi
Se märkä, se pieni sukupuolielin, on karvaton ja jalkojen välissä, on kuin ihmisen keskipiste. Siellä minne katse kääntyy mielellään ja tahtoo nähdä millainen se on, virnistää. Jalat harallaan selällään mahallaan levitä,
klitoris pillu piilossa pitää käsillä kiinni tyynystä, huohota tyynyyn.
Käsi sinne valkoinen aivan kuin ei uskaltaisi kun epäröi,
vaaleanpunainen punoittava iho kuin puraistu halkaistu, pakarat, väli-iho. Suuri liha on tunnetta, punoittavaa, kiiltävää ja aistikasta etenkin pitsin läpi. Iso penis on kuin joku elukka.
Löytää sanat työntymiseen toiseen ihmiseen, nussimiseen, yhdyntään, ääniin jotka lähtevät kahdesta ihmisestä, sanotaan kun tuntuu hyvältä, tuntuvaan ääneen jotta tulee selväksi hurmio ja voidaan jatkaa kovempaa, puhua kovempaa, huohottaa, liikkua nopeampaan, hinkuttaa että paranee, liiku makaa sano rakastan sun vittua, kokeile tai muistuta: varo hampaita tai sano: nuole sitä, ota se suuhun tai kaikki tapahtuu niin nopeasti, että ehtii huohottamaan kuin juoksisi ylämäkeen, sylki valuu. Miten rumia sanoja, rumuutta kuvaavia tekoja tai miten ruma voi olla kaunista puremista. Puremista nuolemista hätäisyyttä ja sylkeä.
Sitten hän työntyi koko painollaan suurella kalullaan Janinaan. Janina voihkaisi kuuluvasti. Mies työntyi uudestaan yhä rajummin. Mieskin voihki.
Rautainen telttasänky, kokoontaitettuja sanomia, hylkiö, mehiläisiä vintillä tai muita ääniä. Ajattelin, kuinka sellainen pieni Buddha-patsas uppoaisi hankeen jos sen kuumentaisi. Seisoin hiljaa nousevalle ajatukselle ja höyrylle. Nojailen sängynreunalla, peitossa on tulppa ja liuennutta saippuaa, oksaisessa kävelykepissä pistin, leivänmuruja, rakoja lattiassa.
Juovat sydämen alkoholissa siellä jossakin, aukaisevat käärmeen ja ottavat sen kuin aarteen. Näin tv:stä. Tänään kävelin lumen peittämää tietää, lunta tippui lintujen jaloista, minun tanssahteleva tieni. Vastaani tuli poika, joka oli pukeutunut kevyesti. Tuli kylmä kun näin hänet vähissä vaatteissa. Hänen pieni koiransa juoksenteli vapaana joka paikkaan tiellä jossa auton jälkiä.
Se mitä minulla on haljenneena,
halkaisin itse.
Jätin pöydälle sanomalehden viereen, en ehtinyt muuta
hörppäsin lasista ja ryntäsin pysäkille.
What is sentiment in a photograph? What does emotion stand for in a photo as an object and as a document? How emotion is on a photo and what brings the sentimental up and should it? Photographing important personal events is a necessity, people one knows are there together, places, trips, achievements, parties, fun, happiness, togetherness, comfort, safety, belonging, love, warmth. What is the sentimental there as it is evident it is a large part of the attraction photographing entails and a big part of what we wish to have for ourselves. Is it the purpose of photographing, to capture, own, show, memorize, leave behind and witness? To witness how we existed, how we were, have been, what is good there in us and what we now miss, what is different, what is the same, how we have changed. Photo is evidence and information to evaluate our progress, state of being, state of mind, state of living and feeling, proof of having lived, proof of something, existing. It is part of our bodies in a sense that photo is a moment in time we have lived, captured in time, having felt something and continuing that feeling by looking at it, maybe. Memorising emotions is peculiar.
We tag others and ourselves on photos by taking a photo, choosing that this is important and interesting. Making a personal view into an object and onto it something worth while to be held, achieved, archived and looked at, shown, an occasion with importance to us. We can be looked at and see what was there then, and is now. With a touch of a button. Holding a device through which we look at and approve of the becoming image partly in control partly not. Result is always a bit surprising. It is choosing of what to look at, what is interesting to us, how and telling a story of us for us. Probably the reason most people photograph is to have an emotional moment immortalised, smiling, being part of this image making, looking happy, showing off happiness, place where faces matter. How is an image emotional is an interesting question and what does a face mean. For most photos we have hold a meaning of memorizing and keeping a diary. It is a bit festive and an occasion to be photographed, positioning things and people in a frame, in a space, to be in spotlight. To have that possibility of going back and looking at a product which is a kind of miraculous thing in the everyday. Us being part of that product and producing it, images of ourselves on and on, how do they change? What is the personal and unique there? Just a wonder of modern innovation at reach for everybody to celebrate us, our personal capabilities as photographers, our personal views and how personal is now? What is unique and personal now? A photo is a celebration still, always, no matter how banal the medium. But it is not banal as it is an occasion. The amount make it banal or the way people photograph?
When there is sentimental value placed on an image, it is tragic, it is personal and taken for personal reasons, so why show it in public? Meaning of rememberance for people seems to be high, as has sharing. Of having lost items that have sentimental value, personal value as items, photos are one of a kind. They have captured the person. Is it complete? Nostalgia is about sense of loss and time, distance between. Purpose of loss and beauty there is meaningful and full, of having lost something is for us to feel that things vanish, we ache because of this, things and people are gone for good and fragility there is what is beautiful. Photos reminding us of the state of imbalance, and happiness is a momentary state of ours.
What is sentimental value of a thing other than it is not just a thing?
Mies oli mies kunnes alkoi vuotaa haaroistaa, tuntea kipua rinnoissaan joilla kädet.
Kuulla vauvan itkua takapenkiltä, jossa oli matkalla lumen keskellä eikä nähnyt mitään. Hurmaavaa, penkki märkänä verestä, uudestisyntymisestä, elämä on matka, matkalla syntymään, tulemaan toiseksi, tulemaan joksikuksi. Ehkä puuksi, kun hänen korvastaan kasvoi varpunen varsin omituisesti.
Poltteli samalla tupakan ja hengitti syvään kaikkia niitä osia joista lintu koostuu.
Kengät, lila hiertymä kantapäässä.
En kauas niillä kävele. Kävelin siis sukkasillani sen jälkeen kun hylkäsin roistomaiset kenkäni liian ahtaat herkille jaloilleni. Kun hylkäsin kaupungin tältä illalta, katsoin kaunista lausetta puhelimeni muistissa: muista rakkaus, älä unohda, ja Neuvostoliittoon tai ego; siinäpä lapsekkuus, käymme ympyrää. Naureskelin. Miksi unohtaisin?
Olenko keskittynyt vain itseeni? Ilmeisesti. Vaikea olla keskittymättä itseensä.
Koen onnistumista joka päivä. Joka päivä jotakin uutta tulee vastaani ja se puhuu minulle.
Jos joku epäonnistuu ymmärtämään minut väärin, se on hänen ongelmansa.
Täytyy luopua, joten riisuin kengät. Kävellä pois märissä sukissa. Saada aikaan uusi alku aikaisesta valosta, väsyneistä silmistä kun jokaista lihasta kolottaa, jalkapohjiin sattuu, vuotaa verta ja ilmestyy rakkulloita. Liikennevaloissa joku nainen yritti seivästää minut sateenvarjolla. Jäin katsomaan hetkeksi. Se oli kuin vaarallista tanssia. Hän otti pyörähteleviä tanssiaskeleita sateensuojan kanssa ja oli kuin onnen vietävänä että mihin osuisi. Hän näytti perin sekaiselta ja vieressä seisovat nauroivat. Ei huomannut minua, joten olin ilmaa, olin tapon kohteena, en ollut minä, vaan ehkä ilma. Hän leijui kuin teatterissa mitään huomaamaton ilme kasvoillaan. Menin syrjäisemmälle tielle, jossa ei ollut valoja. Kaivoin kassistani päärynän. Olenkohan nyt liian melankolinen, sinne aina menen, pellolle, pusikon viertä.
Miksi paikka vieressä on negatiivinen. Passiivinen hiljaa hengittäminen ja katseleminen. Paikka tuo tuolla jossain. Varjo vetää puoleensa, piilo, josta näkee tarkemmin, mutta minua ei.
Lauseet liittyvät tänään hatarasti toisiinsa, minä liityn tähän varjoon, joka on päälläni. Katkaisin viitteet saksillani ja kohta uusia.
Majakollektiivi Timanttimetsä 