rakentaminen

Ensin luonnostelin otsikon Maan itsetunto. Tuo relevantti henkinen rakennusmateriaali, olemus, johon kasvetaan, kasvatetaan, joka on löydettävä, että olisi joku arvonsa tunteva, kokonainen. Spiritti, jonka toisinaan tunnemme huonosti. Johon haluamme lisätä jotakin parempaa ulkoa kuin emme riittäisi, kuin emme olisi mitään ilman ulkomaista hypeä, kuin emme pystyisi ulottumaan johonkin uuteen ja aitoon. Tunto ja itse jota peitellään, ettei se olisi olemassa, vaikka se on siellä muuksi muuttumatta käsittelemättömänä kappaleena, pelottavana kohdattavana, kysymyksinä joita ei uskalla itselleen asettaa. Itsetunnon puute, josta meitä usein syytetään, josta meitä syyllistetään, koska kliseisesti kansallinen itsetuntomme on huono (mitä huono itsetunto tarkoittaa tai se ettei osaa kasvaa itseään arvostavaksi?). Ja että on jostakin syystä tarve pitää kansallisia kliseitä elossa, ja se että osin tuo klisee on totta. Itseään ruokkiva pakollinen negaatio, kehä josta on vaikea murtautua ulos joksikin muuksi muuntautuneena, paremmaksi, tuntemattomaksi? Itsetunto, jota meiltä puuttuu, jonka kautta arvostamme itseämme tai emme, jonka avulla viemme itseämme eteenpäin tai meiltä puuttuu uskallusta mennä eteenpäin, sinne jonnekin, jotta voimme pitää hyvinvointivaltiota yllä ja menestyä, toisinaan hampaat irvessä peläten liian monia asioita. Mikä on tämän maan tunto, ihmisen tunto itsestään suomalaisena, mihin maan tunto läheisesti mielestäni aina liittyy, itsensä tuntemiseen, juuriinsa joihin on syytön. Juuret joita ei osaa pitää minään mutta kuitenkin on hirveän ylpeä. Minne olemme menossa tunnossamme, joka muuttuu melko hitaanoloisesti. Mikä on nykyinen isänmaallisuus, koska isänmaallisiahan me olemme useimmat eli Suomi on meille tärkeä. Siitä on välillä vaikea saada kiinni, koska totuutta peitellään moderneilla kuorilla, jotka on olevinaan paremmat. Jostakin syystä minulle tulee tunne, ettei Suomen eli suomalaisten etu ole ensisijainen. Tietävätkö suomalaiset oman etunsa voisi kysyä?

Siitä kuinka Suomea rakennetaan voi päätellä yhtä ja toista. Monestihan päättelemme itse ja suoraviivaisesti mielummin kuin muutamme kuvitelmiamme, mutta tästä asiasta ei voi päätellä kovin paljon harhaan. Olemme rakentaneet yhdenmukaisia kauppakeskuksia joka paikkaan. Ajatella että joka paikkaan tasa-arvoisesti, koska ajattelemme mahdollisimman suuren kulutuksen johtavan taloudelliseen hyvinvointiin ja koska esimerkiksi Keskolla on paljon vaikutusvaltaa pienessä maassamme. Yllä olevasta kuvasta voi suomalaisuudesta päätellä jotakin, kuvasta joka on otettu Lielahdessa Tampereella ja on hyvin tyypillinen maisema Suomessa, ostoskeskittymä, hyvin määrätynlainen.

Mitä näkyy ja miltä tuntuu? Kuutiolla tuntuu olevan kannatusta, koska vastarintaa ei ole, ja jos onkin, se luultavasti on epäisänmaallista ja epämääräistä. Havupuita, lunta, mainoksia ja harmaita ostoskuutioita: hyvin graafinen, suunnitelmallinen, asiantunteva ja dynaaminen ilme. Kaikella on tarkoituksensa, kaikki on valmista äitien ja isien tekemää ja tarkoituksenmukaista. Maisemassa ei ole mitään ylimääräistä, sinne kuulumatonta tai outoa. Kulutusympäristö, jonka esteettiset arvot ovat minimalistiset, käytännönläheiset, tehokkaat, urbaanit, autoystävälliset ja toimivat. Eräs lausahdus naistenlehdessä, toissavuodelta kai, että harmaa on nyt tyylikästä naurattaa minua edelleen tänä vuonna. Minkälaista maan tuntoa tämä ympäristö edustaa? Se on tietynlaista kehitystä, joka on hiukan jäljessä siitä mitä tiedämme olisi hyväksi, mutta tehty mikä tehty. Kansallisuus, onko se läsnä tässä talvisessa maisemassa ja havupuissa taustalla? Onko tämä hyvin voimakkaasti kansallinen maisema? Minusta kyllä.

Muutin otsikon maan tunnoksi, joka on kenties laajempi käsite, hiukan eri asia, mutta osin ei. Kuin piste johon voi akupunktioneulan työntää ja yrittää tunnustella saako siitä tolkkua ja parannusta asiaan. Maan tunnolla on vähemmän painolastia, koska se on vähemmän klisee, johon sanaan sisältyy ennemmin tunteminen, olemassaolo hetkellisenä, ruumis ja maa ajatteleva kehona. Ajattelin mitä tarvitaan hyvään kansalliseen itsetuntoon ja mitä on hyvä sellainen. Ajattelin kollektiivista tuntemustamme itsestämme kansana ja maana muiden joukossa. Ylpeyttä joka kansalla on itsestäänselvästi oltava olemassa, yhtenäinen jotakuinkin, se on ylpeyttä saavutuksista ja meistä. Tuo kuinka itsetunto kehittyy ja saavutetaan on mutkikkaampi asia, koska terve itsetunto on saavutus eikä itsestäänselvyys. Suomi on saanut aikaan paljon hyvää kansallisesti ja kansainvälisesti. Silti jotakin puuttuu. Suomen kohdalla itsetunnon kehittäminen on aina akuutti ja ongelmallinen. Usein minulla on tunne ettemme osaa arvostaa omaa omaperäisyyttämme läheskään niin hyvin kuin olisi tarpeen ja oikein. Itsestään ei saa olla kovin ylpeä eikä saavutuksiaan suitsuttaa ettei luulla koppavaksi ja liian tyytyväiseksi itseensä. Se mitä muut ajattelevat on niin kovin tärkeä aspekti ottaa huomioon. Toisaalta taas halumme olla ainaisia voittajia kertoo ihan toisenlaisesta itsetunnosta ja egosta. Ei siinä mitään pahaa jos haluaa kovasti voittaa hiihtokilpailun. Urheilussa voittaminen on ainoa asia, joka ehkä palkitaan yhtenäisesti, yksimielisesti, kai. Kompleksinen suhtautuminen menestymiseen ja häviämiseen kertoo jotakin siitä mitä todella itsestämme ajattelemme, mitä meidän tulisi olla ja kuinka vertaamme itseämme jatkuvasti muihin. Kuinka sitä analysoisi muuten kuin edelleen nuoren kansakunnan itsetunto-ongelmana ja itsensä vähättelynä josta voi ainoastaan kasvaa ulos. Että ei enää finninaamainen teini, mutta vielä etsii itseään suurempien vietävänä raha arvon mittarina. Yksi totuus on kuin juurtunut käytäntö, josta ei osata oppia pois. Olemme jumissa luupissa, itsensä toistamisessa ja itsemme kieltämisessä.

On halottava hiuksia, koska on pakko selvittää tärkeysjärjestys, merkitys ja perätä vastausta kysymykseen mikä on teko. Täytyykö teolla olla fyysinen todiste ollakseen teko vai riittääkö pelkkä liike, selitys ja katsehavainto, jotakin tapahtui. Se on tapahtuma jolla on tietoinen päämäärä. Me olemme tekoja ja tuloksia joten fyysisyys on hyvin määrävä ominaisuus. Teolla pyritään tulokseen, Tehtäväksi otetun tekemiseen, valmiiksi saattamiseen. Tietoisesti ja tiedostamatta teemme asioita, myöskin asioita joiden tulosta ei koskaan valmistu. Tekijällä on havainto ja ymmärrys omasta tekemisestään muttei välttämättä lopputuloksesta, katsojan ja kokijan havainto ja ymmärrys voi olla eri samasta teosta. Syntyy yhteisymmärrys tai vain yhteiskokemus ja yhteisunohdus. Tarvitaan suunnitelma, idea, toteutus ja tapahtuma ihmiskeskeisessä maailmassa, jossa ajattelememme ja pyrimme johonkin, jossa olemme tehdäksemme, jossa haluamme olla arvokkaita ja arvostettuja tekijöitä joiden teoilla on merkitystä, loogista hyvään lopputulokseen johtavaa. Onko olla tekemättä mitään tekemättömyyden teko, laiskaa ihmiskunnan pettämistä, oman ihmisyytensä ja lahjansa haaskaamista vai jotakin muuta? On valittava mitä suostuu tekemään, mitä haluaa tehdä ja mitä ei. Pitäisikö pohtia mitä tekemättömyydessä tapahtuu, mihin se johtaa ja millaista on tekemättömyys? Luonto tekee itseään lakkaamatta ilman vaihtoehtoja ja tietoisuutta, ilman päätöstä. Näin luulen. Tekemätön mukailee luontoa ja antaa asioiden tapahtua. Meidän usein tulee valita, saamme valita, joudumme valitsemaan ja pohtimaan mitä tehdä vai tehdäkö mitään. Asioita on pakko tehdä, vaikkemme haluaisi, on tehtävä. Onko kuitenkin pelkkä ajatus teko kuten ajattelen monesti että on. Usein ajattelen vain tekeväni mutta mitään ei tapahdu. Millaisen tapahtuman tekoni ja valintani saavat aikaan, entä ajatukseni jotka tiedän vain minä?

Vasta kun ryhdymme toteuttamaan ajatustamme, teemme, eli pelkkä oleminen ja ajatteleminen ei ole tekemistä? Riippuu mihin rajan vetää ja mihin pyrkii. Kirjoittaminen, nouseminen, herääminen, käveleminen, askeleen ottaminen, juominen, puhuminen ovat tekoja ja vastauksia ajatuksiimme. Alkuja, jotka johtavat johonkin. Emme tee mitään oleilemalla kuten monesti ajatellaan tehokkaassa tuotantoyhteiskunnassa. Työhön on ryhdyttävä ja työtä on tehtävä, etenkin sellaista, jolla on taloudellinen merkitys työntekoon perustuvassa yhteiskunnassa. Olemassaolo ei riitä, on luotava, luotava itsensä ja työnsä, tehtävä rahaksi tekonsa ja sen tulos. Rajaamme tekemistämme ja olemme rajoittuneita tekemisemme suhteen, meitä rajoitetaan kasvattamalla ja ohjeistamalla. Emme osaa, emme halua, emme pysty, emme tule ajatelleeksi, emme jaksa, meille ei anneta mahdollisuuttta jne. Fyysiset, psyykkiset, ideologiset, kuvitteelliset, todelliset ja sosiaaliset syyt vaikuttavat siihen mitä päädymme tekemään ja mitä emme. Paljon tekemäämme vaikuttaa se, mitä saa tehdä ja mitä ei. Myöskin paljon luulemme ettemme pysty, emme uskalla, emme kehtaa, emme voi monesta syystä. Sosiaalinen paine on tiukka moraalin ja tekemisen valvoja. Koemme, että on moraalitonta olla tekemättä mitään. Koemme helposti syyllisyyttä, jos emme ole tuotteliaita ja työteliäitä itsemme elättäjiä. Siitä ajatuksesta, mikä on arvokasta tekemistä ja työtä, on väännetty peistä. Päädymme helposti lopputulokseen. että ilman taloudellista tulosta työ ei ole työtä ja tekomme eivät ole riittäviä. Tekemisellä ei ole ihmisen yhteiskunnallista arvoa eli yhteiskunnallista statusta kohottavaa merkitystä. Tekemistämme ei arvosteta. Taloudellisesti menestyneimmät ihmiset yleensä ovat yhteiskunnan huipulla. Joten jotta teolla olisi yhteiskunnallinen asemallinen merkitys, sen on tuotettava rahallista vastinetta tekijälleen ja parhaassa tapauksessa myös muille. Kun ihminen saa palkkaa työstää hän kokee saavansa arvostusta.

Kuinka mitata teon arvo ja mihin tuo mittaaminen lopulta johtaa riippuu syistä, joista mittaaminen on saanut alkunsa. Miksi jotakin mitataan ylipäänsä. Ensimmäinen ja tärkein on arvon löytäminen, merkityksen löytäminen, etsiminen, täyttymys, uteliaisuus, katse, katsottuna oleminen, katseemme ja miksi katsomme, kuinka ja mitä silmämme ja aivomme meille kertovat näetystä ja koetusta. Kuinka mittaaminen nähdään arvokkaaksi itsenään, asiantuntijuutena ja eksperttiytenä jonka avulla asiaan ja ihmiseen voi lisätä arvoa, selkeyden ominaisuutta, omaisuutta, selitystä, ohjeita ja painoa. Johtaako siis pelkkä mittaaminen mitattavan arvon nousuun, koska jo se, että huomataan joku asia on arvottamista ja mittaamista, asia on siis jollakin mittarilla katsastettu ainakin silmämääräisesti. Oleellinen pohdittava on, mikä on mittari jota käytetään, kuka mittaa, mihin verrataan, miksi jotakin mitataan, miksi johonkin kiinnitetään huomio, mikä taas jää pimentoon. Aina yhtä tärkeää on miettiä ovatko mittarit oikeat, mihin asioita suhteutamme ja mikä on meille tärkeää huomata, ottaa huomioon asioita arvottaessa. Kenellä on valta tehdä uskottava tulos, uskottavuus monen silmissä, jotta voimme luottaa hänen sanaansa ja lopputulokseen. Valta on usein se johon luotamme. Uskomme kokoon, näyttävyyteen, auktoriteettiin ja suureen määrään. Se mikä herättää mielenkiinnon, on ainakin hetkeksi mieleenpainuvaa, etenkin tässä ajassa jolloin voimme tehdä omasta elämästämme julkisen netin välityksellä. Spektaakkelimaisuus on johdattava ideologianomainen magneetti ja viettelys. Se mikä on omaa on arvokkainta jokaiselle yksilölle ja tehdä tuosta omasta kiinnostava muille on markkinoinnin alku. Poseeraus ja näyttäytyminen ovat kuin tärkeimpiä osaamisalueita ja kykyjä. Henkilökohtaisen tärkeys on korostunut ja joka on omaisuutena muodostava henkilökohtaisuuden ja yksiköiden kollektiivin. Ihmisten jotka ovat hyvin tietoisia mikä on hyvää, ihmisiä jotka ovat yksilöllisiä samanhenkisessä yhteisössä, jonka he valitsevat sosiaalisessa mediassa ja sen ulkopuolella. Jotakin on mitattu mutta kuinka tarkasti ja kuinka pitkälle?

Mihin saakka mittaaminen on mielekästä niin että emme toista samaa ja tiettyä vaan kenties löydämme uutta. Onko olemassa mittaamattomuutta ja arvoa ilman mittaa. Mittaaminen on tulevaisuuden kannalta hyvä asia. Siinä pohditaan tehtyä, laitetaan asia kontekstiin ja käännetään se ymmärrettäväksi, voidaan kehittyä ja jatkaa. Lopulta haluamme ymmärtää, syystä tai toisesta kaiken, joka meidän on myös määriteltävä osataksemme pyrkiä ymmärtämään tuon kaiken. Mittaaminen on siis teon jatkamista parhaimmillaan ja se voi olla litistämistä ja ymmärtämättömyyttä koska rajat on asetettu kovin ahtaiksi. On tiedettävä kumpaa haluaa toteuttaa, ahdasta vai rajatonta. Mittaaminen voi olla tuomio ja pakottava teko, joka määrää teon joko jatkettavaksi tai lopetettavaksi. Teon tekijä mitataan samalla aina. Hänelle annetaan tai häneltä otetaan. Tarvitsemme kuitenkin ulkopuolisen asettamaan meidän tekomme ja meidät. Tarvitsemme auktoriteetteja, meidät on ehdollistettu ja pakotettu tarvitsemaan heitä joilla on valta asettaa meidät tekoinemme jonnekin anomaan hyviä sanoja ja kehuja. Asiat on arvotettava jotta tietäisimme mitä valita. Arvottaminen on ihmismielen perustoiminto, pidämme jostakin tai emme pidä, joku sopii ja joku ei sovi. Sen joka on siinä asemassa että hänen sanaansa kuunnellaan on tiedettävä vastuunsa ja mikä on hänen tekonsa merkitys.