Berry seller and a dog at the grocery store.

Nets

But hey

Poems of fall

Taiteilijamyytin myynti

Mietin mitä taiteilijamyytti tarkoittaa. Onko se vapauttava vai kahlitseva? Ainakin sitä voi kommentoida, koska on kyse yhteiskunnan arvoista, esittämisen tavoista, määrittelyistä, kulttuurista kokonaisvaltaisesti, sivistyksestä ja estetiikastamme. Minulle se on länsimainen sankaritaiteilijakäsitys jossa pelataan näyttävyydellä, maineella, historiankirjoituksella, tärkeydellä, painotuksilla, piilotuksella, teatterilla ja tarinoilla ja toisaalta hyvin avoimella itsepaljastuksella, itsetarkoituksellisella jossa tähdätään korostamiseen. Mystiikalla ja myytillä on kiehtovuuden elementti, joka helposti jää insinöörikeskeisessä hyötyajattelussamme vähemmälle arvostukselle höpöhöpönä. Insinööreillä on omat myyttinsä ja tarpeensa. Taide tulee taiteen myytissä jostakin tuntemattomasta, kuvitellusta missä ei ole sanoja, josta ei ole sanoja, jokin selittämätön on tehty näkyväksi, ihasteltavaksi ja haluttavaksi, etenkin kuvataiteessa, joten taiteilija on välikappale jolla on lahja. Taiteilijan ei tarvitse selittää tekemisiään tai hänelle on siunaantunut lupa tehdä ja kokeilla joka elämänalueella. ”Kun te taiteilijat olette sellaisia.” On joku tieto millaisia taiteilijat ovat, koska on kerrottu. Kärsivä taiteilija-käsitys on jotakin säälittävää ja dekadenssi vaarallista, taiteilijuus tunteellista, estotonta ja epätodellista, sadunomaista ja kammottavaa, mutta kiehtovan kaunista. Tosin taiteilijan on osattava hommansa, on oltava hyvä. Mistä kärsimys johtuu ja miksi taiteilija kärsii. Taidekäsitys johon kuuluvat vahvat kliseet taiteilijuudesta on pidetty. Mieltymykset joita pidetään tietoisesti yllä ovat nostalgisia, ne palvelevat ikuistamisprosessia ja liiketoimintaa, tarinoiden nälkää. Mitä taide on ja kuinka tärkeä kysymys se on ratkaista? On varmaan vielä ajatus ja valinta, että katsoja ei ymmärrä, koska hän sanoo niin, hän ajattelee ettei joku taiteena tehty ole taidetta, koska nähty ja koettu ei selity opituilla katsomisen ja ajattelun tavoilla joita taiteesta on tai taide on taidetta koska niin sanotaan, mutta ei katsojalle, koska hän voi päättää. Mitä se tarkoittaa taiteilijan kannalta? Onko se kritiikki vai moite, huomionarvoinen asia? Mitä voi ymmärtää tuntemattomasta ensi silmäyksellä ja miten paljon täytyy ymmärtää? Kaikki välittömästi? Taiteilijamyytissä on ikuisuuspainotus ja idolisointiajatus, että taide on muuttumatonta ja taiteilijat ovat tämän myytin armoilla. Muuttumattomuus on keskinkertaisuuden ehto eli taiteen oletetaan pysyvän samanlaisena ja se tarjoillaan samanlaisena, samoista lähtökohdista, tarkoituksista, motiiveista, välineillä ja esittämisen tavoilla syntyneenä, jotakin hyvää taiteena, jonka voi hyväksyä, koska sen ymmärtää. Ymmärtää mitä? Onko taide esine joka laitetaan johonkin tuttuun paikkaan tutulla tavalla symmetrisesti vai voiko taide olla orgaaninen osa rakennusta ja rakennuksessa olemista? Onko taide monumentti rakennuksen edessä vai onko sillä joku muu funktio? Myytti on nimenomaan paikallaan pysyvä ja varjeltava esine, joka kertoo ja kuvaa mitä taiteessa kuvataan, joka on myös oletus.

Mitä taiteilija käy läpi elämässään on oletus, että se vaikuttaa taiteeseen jota hän tekee, että henkilökohtainen muotoutuu taiteeksi, on osa tarinallisuutta, jota voi miettiä, miten se istuu nykypäivään. Millaisista perspektiiveistä taiteilijuus kasvaa, kun oletus, joka on ollut sama, muuttuu tai esikuvat ovat niin iskostuneet mieliin, että taiteilijuus kasvaa niistä väistämättä jotenkin. Ei ehkä samanlaisena, mutta vaikuttuneena vastustaen tai hyväksyen. Mitä taiteilijasta tulee tietää, mitä taiteilijan persoonasta on avattava ja miksi. Onko taiteilija esillä vai teos, vai molemmat? Mitä myytti tarkoittaa naiselle, joka on taiteilija ja kokee, että taiteilijuus on hänen ensisijainen tarkoituksensa, identiteettinsä, tehtävänsä, työnsä, rakkautensa ja olemassaolon välttämättömyys, huolimatta siitä, mitä yhteiskunta ja ihmiset olettavat hänen olevan ja tekevän. Oletukset ovat aikamoinen painolasti ja myytin kautta oletetaan, kuten sukupuolen ja iän kautta oletetaan, mitä on tehtävä. Oletukset ohjaavat paljon kuinka taiteilija esitetään, koska taiteilija on nähtävä ja tavattava. Hän poseeraa kameralle. Mitä taiteilijan tulee tehdä taiteena jota halutaan ohjailla, kun kerrotaan mikä on taidetta ja mikä ei. Millaisiin tuntoihin taiteen tulee vastata, millaiseen estetiikkaan? Valmiina olevat kehykset taiteelle ohjaavat mikä ajatellaan taiteena. ”Tämä on nyt sitä taidetta”. Astutaan varovaisesti paikkaan jossa ei ole ennen käyty, kuten oopperaan tai taidegalleriaan, omituisuuden, tuntemattoman ja tutun välimaastossa tehdään valintoja. Miten täällä ollaan?

Taiteilijuus voi tarkoittaa että taiteilija on omituinen (ensisijaisesti) friikki, ulkopuolinen, vaikeaselkoinen ja hauras, jonka työ on käsittämätöntä ja kenties turhaa, ehkä hänestä ei tule mitään. Yksi oleellinen osa on voimakas seksuaalisuus, joka yhdistetään taiteeseen, tekemiseen, jota kautta on olemassa oletus, että kaikille taiteilijoille on ok tulla lähestytyksi ja nähdyksi seksin kautta, että taide ammattina on seksuaalinen ja siltä osin taiteilija on estoton, villi ja kokeilunhaluinen. Suoria johtopäätöksiä tehdään kaiken aikaa ja ne ovat haitallisia, ihan missä tahansa. Käsittämättömyyden ajatukseen taiteilijamyytti solahtaa varsin helposti, kuten myös pelkoihin tuntematonta vaikeutta, myyttiä ja kokoa kohtaan, ajatusta siitä, mitä taiteilija tekee ja on, ajatus siitä, mitä on kohdata tuo kummallinen taruolento, kun elämme varsin arkisessa nykymaailmassa. Alastomuus on aina liikaa, sairasta ja hyvän tavan vastaista. Seksi taiteessa on pornoa ja kertoo taiteilijasta jotakin. Kuinka opimme katsomaan taidetta ja taiteilijaa niin, että niissä molemmissa on tasoja ilman oletuksia? Jotakin narratiivia on muutettava.

Taidemuseoiden olisi oltava perheystävällisiä, kuvauksellisia majakoita ja taiteen toistaa sitä mitä siltä odotetaan, viihdyttää ja antaa elämyksiä, kasvattaa ja opettaa, kerätä kokoon maksavia asiakkaita? Syyttävä sormi osoittaa taiteilijaa, että hän on sairas. Millainen sairaus piilee kulttuurissa joka lokeroi kovin vahvasti ja instituutio-uskovaisuudessa, jossa taiteilija tuottaa sisällön, mutta on näin alisteisessa asemassa? Sairauden ja sairaalloisuuden myytti on vahva taiteilijuudessa, jossa omituisuus, eksentrisyys helposti mielletään hulluudeksi, joka bisneksessä ei välttämättä enää myy, koska hulluus on pelottavaa, mutta toisaalta taas myy kuin häkä, koska mielikuvat ovat tärkeitä. Tämäkin asia on hyvin sukupuolittunut. Hulluus, naintihalukkuus ja päihteiden väärinkäyttö on naiselle enemmän väärin kuin miehelle, ellei ole Tracey Emin eli jo valmiiksi kuuluisa ja hän on silti skandaali. Taiteilijamyytti on kertomus ja elämäkerta, skandaalimainen sairaalloisesta, alkoholisoituneesta kevytkenkäisestä huithapelista, joka ei välitä annetuista suosituksista eikä rajoista. Tämä on hyväksyttyä, kun siihen on tietty etäisyys ja on saavutettu kuuluisuus. Hyödytön tekeminen on oleellista taiteessa, mutta se on myös taiteen leimaamista ulkopuolelta, kun taide nähdään vaikeana lähestyä. Se on hyödytöntä, koska tulokset ovat mitä sattuu ja pahinta on, jos sillä ei tee rahaa vai onko sittenkin, kun ei tule noteeratuksi. Ne eivät kuitenkaan ole synonyymejä. Hyödyttömyyden ruumiillistuma on rahaton ihminen, joka maalailee ja kuvittelee olevansa taiteilija.

Nainen taiteilijana kohtaa taiteilijamyytin, joka on rakennettu elostelulle, itsekeskeisyydelle, tiukoille roolimalleille, turhamaisuudelle, naisvihalle ja avoimelle seksismille ja sille mahdolliselle tulevalle sankaruudelle. Käyttää sanaa naistaiteilija on omituista. Se palvelee taiteilijuuden rajaamista, erilaisuuden painottamista sukupuolen mukaan, valintaa joka on poikkeava ja jonkun vanhoillisen jaon elossa pitämistä, jolle ei enää ole käyttöä. Erottelu on ongelmallista myös, kun puhutaan vaikka vammaistaiteesta ja etnisestä taiteesta, kun halutaan erotella kuka tekee ja minne tekee, kenelle tekee, ihmisyys, taiteiden seinät ja esittämisen paikat ja painottaa, mistä pisteestä lähteä katsomaan tekijää. Määritelläänkö näin taiteen taso ja kritiikin antamisen raja? Korkea vai matala, tärkeä ja tärkeämpi, miksi kertoa miten katsoa? Miten tärkeä tekijän tausta on taiteen kannalta? Kun taide on miehinen ja valkoinen tausta kertoo paljon, jos niin halutaan, mitä se kertoo taiteestamme? Mitä tietoa tekijä antaa, mitä haluamme tietää ja miksi? Haluamme samaistumispintaa ja taiteella on yhteiskunnallinen, poliittinen merkitys, siksi on skandaalimaista että edelleen seksismi ja raja-aidat ovat taiteessa. Millaista kertomusta taiteilijasta haluamme ja onko taiteilija aktiivinen tämän kertomuksen kertojana vai solahtanut jo olemassa olevaan tapaan, jonka ajatellaan kuuluvan taiteen tapoihin, kuten esimerkiksi poseeraaminen teoksen edessä, jonka ajatellaan olevan oleellista taiteilijan näkemisen ja taiteilijan asettelun kannalta, taiteilija asetellaan, jotta hän tulee nähdyksi. Pohdinnan arvoista on, miten tekijän sukupuoli, vamma, väri, seksuaalinen suuntautuminen, kansallisuus, asuinpaikka, ulkonäkö ja koulutus jne. vaikuttavat taiteeseen ja taiteen arvoon taiteena, taiteilijan arvoon taiteilijana.

Taiteilijamyytissä on kyse brändäyksestä ja tunnistamisesta. Tunnistetaan ja tunnustetaan taiteellinen lahjakkuus ja hyväksytään hänet olemassa olevaan raamiin tunnustamalla ja tunnistamalla taide taiteeksi, taiteilija taiteilijaksi. Minulle tämä on esimerkiksi ollut hämmentävä kokemus, koska tulen taustasta, jossa taiteilijoita tulee toisenlaisista perheistä, joita sanotaan paremmiksi, ei sieltä mistä minä tulen. Kenties olenkin kiinnostava juuri sellaisena, duunaritausta hylkii taiteilijaa, kuten myös porvarillinen taide. Tilanne on hämmentävä ja jatkuva hylkimisreaktio johon tartun, koska raja-aita on siinä muurattuna. Tämä on yksi myytti, joka on olemassa, mistä taiteilija tulee ja voi tulla, kuka voi olla taiteilija, syntyykö taiteilija vai tehdäänkö hänet. Toinen myytti on, mitä taiteilija tekee että on taiteilija, millaiset kriteerit hänen on täytettävä ja kuka kriteerit asettaa. Millainen on luova ihminen, joka tekee ikuisia teoksia kuten luoja. Taiteilija on erikoiskyvykäs poikkeusihminen, kuten myytti sana antaa olettaa ja taiteilijoista oletetaan monasti jotakin ylevää tai päinvastaista. Ihminen josta tehdään ja joka tekee itsestään elävän sankarillisen tai anti-sankarillisen kuvan, joka muuttaa historian tai unohtuu. Mitä ajattelemme taiteilijan olevan, voimakas ja ihailtava, näkemyksellinen ja nimenomaan erikoislaatuinen ajattelija ja tekijä, itsellinen muutosvoima. Myytissä on aika ja koko, jotka molemmat ovat pitkiä ja suuria. Hän on hyvä, koska istuu historialliseen kertomukseen ja oletukseen mikä on taiteilija ja hänen tehtäväänsä, hän poikkeaa normaalista, hän on päättänyt olla taiteilija ja häntä seurataan, miten hän on tehnyt asioita. Mikä tekee hänestä taiteilijan? Joten myytti on taru todellisesta ihmisestä, joka tekee hyvin.

We may look at it but do not see.

Joensuu 1999-2000

Something about damaged photos, choosing of topics.

There is something to be rejected in ’perfect photos’ as they may look too good to be real. Staged, rehearsed and paraded photos where there is something enjoyable and nice is to cheer us up. Photography is much used in this purpose. It is a mood creator taking the viewer somewhere and good as such, with a purpose. We have stuck ideas of what is perfection and what is beautiful, how it looks, as it is a look and desired. Of course we must define what is perfection, what is the aesthetics of perfection. A perfect photo is a window to a lovely world and to personality. Perfection is to know what one wants, it is a goal to which there is a road. We will notice it very often is a matter of taste and tradition and what we are used to seeing, what we like, what moves us. How much do we dare to push buttons of viewers? What does rejection tell?

We must show others that we know what is good. What do we want to tell via preferences and the medium is what is interesting. What are you telling me and why. Perfection is in part a fantasy. Is it yours, do you own it or are you reaching out for it? It is personal, somehow naive, shallow and a thing to be had, thing of vanity and making a gap between. Perfect photos uplift the photographer to a illustrator of dreams and achievements, that something is exact, right and in order and the maker of photos must know something of order and organising. The photographer is the hero owning the medium. There is heroism in photography which is itself disturbing. Sizes, prices, glows and sounds of cameras are a thing and sight and matter of awe themselves. I am interested in what is the edge there too much to take and accept. What is unacceptable in terms of photography? Is it ugliness, greyness, fuzziness, lack of light, obscenity, unprofessional look, gender, lack of money or what?

https://www.bloomberg.com/news/articles/2017-10-06/why-photography-can-t-get-woke?cmpid=socialflow-twitter-business&utm_content=business&utm_campaign=socialflow-organic&utm_source=twitter&utm_medium=social ”But there was one glaring omission: All 32 of the people they chose were men.”

What is the point and issue we are not touching, do not want to see and accept, are not showing but removing, are afraid of or despise in photography. We think we know perfection, so there is a ground to be followed? Rules such as don’t burn pictures with too much light. Perfection in photography is more complex than what is there in sight at first glance. It is eye candy for some, nostalgia, arranging a set and prettiness immortalised. Is there something more that needs a deeper look, what is the story or clue behind there. What is interesting in a photograph for me is fragility via a powerful medium, tool (too powerful for me to touch? Am I too small to be holding a camera?) and how this medium and media can be challenged, as it obviously must be. What gets captured, where do we point our cameras at and what does it tell?

Damage on a photo there can be is dust, scratches, negatives ageing, sudden wetness makes paper get glued on negative. Anything that creates something on the surface other than a picture should be removed. To please the eye is an interesting demand. Something gone wrong in the process of preserving a photograph, or a disturbance during any phase of making, disruptive something is a remainder of importance of imperfection, to understand this makes one take more dimensional photos than just surfaces that instantly please. Damage and doing wrong in photography is somewhat a punishable act as it is highly seen a technical art where one has to master the equipment, light, have eye for situations and capture in seconds. How good one is, is very much a technical issue for many. It is an issue of being accepted as a photographer. In other words how much equipment one can afford, which has led me to question authority and decision-making processes within the industry. Quality and how much wealth it needs to be achieved and how much wealth dictates quality and creativity in general.

In unreal photos of reality there is awe, how it was made, how much it is about the equipment and how much it is the master behind the lens. It is not unheard of to witness men saying women can’t photograph or you can never afford this camera. My destiny is of course set by people who know better. When money is the number one authority there, getting it gives you authority or is it skill.

carpetcarpetcarpetcarpet

photos of public carpets

Travelling man

What are the purposes of travel nowadays? It is little pain to get the most pleasurable experience. It is interesting how much we move ourselves from one place to another and what does this action, method and motion mean, stand for us other than feeling alive. How compulsory it is as we compare ourselves to others and what they do. We must match up the achievements of others and travel is an achievement. Other people inspire us to go, our frustration and finding life force us. For us to feel alive, be achieving members of the modern society and powerful today is to be able to move freely, feel the importance of you. To go around signifies living and of course we must have a place to go back to, also something to document the trip. The documentation is important for remembering and going back to the moment of freedom and enjoyment. How we were there, how we looked and what we found. Travel is the purpose of living and be alive in a moment, it is in the movement and in the new. It may be the purpose of you, how you present yourself and see what you must do in your life to be what you want you to be. Movement stands for adventure, going to to some extent the unknown, if you are up for it you can. It is also about conquering yourself, going against something that is hindering you, restraining you from expressing yourself, living and doing what you want to do and be. How you travel tells who you are. This is how we live and travel is a big part of the modern. It is now at reach for all to do and it is freeing as there is the initiative of your own no matter how ready-made the trip is. The ready-made is the modern and for all to enjoy the same good experience is to share it. How much the trip looks like you, becomes part of you and you feel the movement is liberating you and when you come back home something may have changed for the better in your life. You went and survived, lived and learned something. The learning is in front of our idea of travelling and why we go. To think what happens when you walk may sound too simple a task. We don’t have to think our walking, it happens easily when nothing is stopping us.

How to see and understand the idea and purpose of adventure and exploration of ours today and what it is for other than leaving routines and something exhausting behind. Adventure is going to the unknown and appreciation of existing when anything can happen to you. To see excitement in a routine done daily may be difficult, to think routines over in a new way could be an interesting start, to do and think in a new way. Not to see the routine as compulsory but as a method of existing and choosing how you exist. Is this how we want to exist? An adventure, things that go unnoticed, happen suddenly and change everything completely, sound like a disaster. Routine and habit of travelling is to think how to be adventurous in the every day, to think that the goal of adventure is overrated and an immature fantasy, may put us back to ground. Moving from a to b and b to a, is matter of thinking about how you do it, why you do it, how you feel when you do it, what happens when you do it, what kind of things you notice during. Changing tiny habits changes your brain, for example take another route. What is it like to move the average way daily? Is it the accepted orthodox way, fast or slow, what is the purpose of time spent for making the trip, what is the purpose of time in travelling altogether. Effort makes travelling spiritual. The way most people do is to choose the safest, easiest and fastest method. Is it possible to change that pattern of thinking how we travel and what is the travelling? To go far is our most preferable goal. It is exploration in an era of high speed. To be an explorer and think it is authentic, individual and a personal choice.

2001