Kaksi ihmistä ojentaa kätensä. Toinen ehtii ensin ja painaa pumppupullon nokkaa tottuneesti, sitten toinen. Toimenpide jossa on jotakin kummallista, jotakin kuin kahvitauolla yhtä merkityksellistä pysähtymistä ja kohtaamista.
Kaksi ihmistä seisoo vierekkäin ja hieroo käsidesiä käsiinsä tottuneesti, varmanoloisesti. Monesti kätensä desinfioineina tyytyväinen ilme kasvoillaan kun työ on tehty, lähes ajattelematta ja valmistautuu seuraavaan. Mä oon helvetin joustava, mut välillä mä en kestä mitään ja katkean kuin kuminauha, raivoan kuin lapsi. Aivan kuin kaikki menisi rikki yhdessä hetkessä ja olen raivon tunne pelkästään. Kuinka sen kuvailisi? Onko lapsi oikea sana?
Kaksi ihmistä seisoo vierekkäin ja hieroo käsidesiä käsiinsä huolellisesti. Mikään kohta ei saa jäädä desinfioimatta, kuten ohjeessa sanotaan. Näin käytät käsidesiä. Ihminen luulee ymmärtävänsä mitä tekee ja kai hän jotakin ymmärtää, ainakin yrittää. Hän ajattelee bakteerien kuolevan käsissään, käsistään, käsiinsä ja kaikki on hyvin. Hän on turvassa. Hän ei saa aikaan epidemiaa koskettamalla, syömällä, silittämällä, hyväilemällä, mutta kenties hengittämällä. On hierottava, että aine haihtuu ja vaikuttaa. Kädet liikkuvat, koskettelevat, tekevät. Neste litisee, valuu käsivarsia pitkin, on kuin vettä. Bakteerit kuolevat, vaikkei niitä näe. Entä virukset? Ne eivät kuole. Olemme turvassa ainakin sen hetken kun seisomme tässä ja ajattelemme olevamme turvassa. Voiko olla parempi olla ajattelematta kovin yksityiskohtaisesti, koska kaikkea ei voi hallita ja hallitsemattomuus pelottaa.
Käsihygienia on tärkeää ennen ja jälkeen toimenpiteen, ja vaikka et tekisi mitään. Pese kätesi. Olet koskenut ovenkahvaa, olet olemassa, olet siinä, hengität, puhut, otat kiinni ja on jotakin mitä et näe joka liikkuu. Mitään ei sanota, koska asia on selvä. Puhdas, siisti, hiljainen, vähäeleinen, nopea, tottunut ja selvä tekninen toimenpide, ei epäselvää eikä mitään muutettavaa, ei kysyttävää. Ei mitään mitä ei saa olla.
Ihminen ajattelee ymmärtävänsä käyttämiensä tuotteiden tehon. On kyse luottamuksesta. Hän luottaa, että aine toimii kuten sen sanotaan toimivan. Juuri tuo luottamus on tärkeää. Se näkyy kasvoilla ja liikkeissä, helpotuksen huokauksessa. Tyytyväisyys puhtaudesta että terveyden eteen on tehty paljonkin. Se on huomaavaisuutta ja ele, jolla on suuri merkitys.
Lauta läskiperse tiukat farkut ja korkeakorkoiset saappaat katselee peilistä ja kokeilee eri kulmia. Kun olis just täydellinen, tuntuis niin hyvältä. Puristelee. Tursuilee. Tuskailee.
Pyöreä takapuolinen roikkuva rintainen vaalensi tukkansa taputteli, ajatteli muotoilla itsensä. Tuunata ja tulla joksikin toiseksi. Hän koki että nämä nähdyt asiat määrittelevät hänet. Tunsi koko ajan olevansa vaillinainen ja niin rikki.
Perseetön tuolintäyte söi lisää tunsi huonommuutta ja tunnontuskia, nautti syömisestä ja oli hyvä ruuanlaittaja, mutta silti ei vaan riittänyt. Kesti juuri ja juuri tuolilla kun oli niin herkillä.
Ahteri Perä takaapäin tiirailija mussuttaja kokeili joogaa kaatuili ajatteli, ettei se ole hänelle. Kuvitteli, ettei kukaan huomaa. Tekee mieli kosketella.
perse
(alatyylinen) takapuoli, takamus. esim. Oli lentää perseelleen hämmästyksestä. Jakaa persettä naisesta: antautua yhdyntään monien kanssa. Kuvaannollinen esim. Firma meni perseelleen konkurssiin. Asiat olivat päin persettä huonosti, pielessä. Olla perse auki rahaton, auki, peeaa. Repiä perseensä raivostua .
karkeana kirosanana. esim. Voi perse!
Taivutus yks. nom. perse yks. gen. perseen yks. part. persettä yks. ill. perseeseen mon. gen. perseiden perseitten mon. part. perseitä mon. ill. perseisiin perseihin
suomen kielen sanakirja lähteenä, lähde
Kaadoin hunajapurkin. Se putosi kuiva-ainekaapista. Kansi aukesi jota en huomannut vasta kun palasin ja totesin hunajan levinneen pöydälle, johon en malttanut olla työntämättä sormea.
Mietin mitä taiteilijamyytti tarkoittaa. Onko se vapauttava vai kahlitseva? Ainakin sitä voi kommentoida, koska on kyse yhteiskunnan arvoista, esittämisen tavoista, määrittelyistä, kulttuurista kokonaisvaltaisesti, sivistyksestä ja estetiikastamme. Minulle se on länsimainen sankaritaiteilijakäsitys jossa pelataan näyttävyydellä, maineella, historiankirjoituksella, tärkeydellä, painotuksilla, piilotuksella, teatterilla ja tarinoilla ja toisaalta hyvin avoimella itsepaljastuksella, itsetarkoituksellisella jossa tähdätään korostamiseen. Mystiikalla ja myytillä on kiehtovuuden elementti, joka helposti jää insinöörikeskeisessä hyötyajattelussamme vähemmälle arvostukselle höpöhöpönä. Insinööreillä on omat myyttinsä ja tarpeensa. Taide tulee taiteen myytissä jostakin tuntemattomasta, kuvitellusta missä ei ole sanoja, josta ei ole sanoja, jokin selittämätön on tehty näkyväksi, ihasteltavaksi ja haluttavaksi, etenkin kuvataiteessa, joten taiteilija on välikappale jolla on lahja. Taiteilijan ei tarvitse selittää tekemisiään tai hänelle on siunaantunut lupa tehdä ja kokeilla joka elämänalueella. ”Kun te taiteilijat olette sellaisia.” On joku tieto millaisia taiteilijat ovat, koska on kerrottu. Kärsivä taiteilija-käsitys on jotakin säälittävää ja dekadenssi vaarallista, taiteilijuus tunteellista, estotonta ja epätodellista, sadunomaista ja kammottavaa, mutta kiehtovan kaunista. Tosin taiteilijan on osattava hommansa, on oltava hyvä. Mistä kärsimys johtuu ja miksi taiteilija kärsii. Taidekäsitys johon kuuluvat vahvat kliseet taiteilijuudesta on pidetty. Mieltymykset joita pidetään tietoisesti yllä ovat nostalgisia, ne palvelevat ikuistamisprosessia ja liiketoimintaa, tarinoiden nälkää. Mitä taide on ja kuinka tärkeä kysymys se on ratkaista? On varmaan vielä ajatus ja valinta, että katsoja ei ymmärrä, koska hän sanoo niin, hän ajattelee ettei joku taiteena tehty ole taidetta, koska nähty ja koettu ei selity opituilla katsomisen ja ajattelun tavoilla joita taiteesta on tai taide on taidetta koska niin sanotaan, mutta ei katsojalle, koska hän voi päättää. Mitä se tarkoittaa taiteilijan kannalta? Onko se kritiikki vai moite, huomionarvoinen asia? Mitä voi ymmärtää tuntemattomasta ensi silmäyksellä ja miten paljon täytyy ymmärtää? Kaikki välittömästi? Taiteilijamyytissä on ikuisuuspainotus ja idolisointiajatus, että taide on muuttumatonta ja taiteilijat ovat tämän myytin armoilla. Muuttumattomuus on keskinkertaisuuden ehto eli taiteen oletetaan pysyvän samanlaisena ja se tarjoillaan samanlaisena, samoista lähtökohdista, tarkoituksista, motiiveista, välineillä ja esittämisen tavoilla syntyneenä, jotakin hyvää taiteena, jonka voi hyväksyä, koska sen ymmärtää. Ymmärtää mitä? Onko taide esine joka laitetaan johonkin tuttuun paikkaan tutulla tavalla symmetrisesti vai voiko taide olla orgaaninen osa rakennusta ja rakennuksessa olemista? Onko taide monumentti rakennuksen edessä vai onko sillä joku muu funktio? Myytti on nimenomaan paikallaan pysyvä ja varjeltava esine, joka kertoo ja kuvaa mitä taiteessa kuvataan, joka on myös oletus.
Mitä taiteilija käy läpi elämässään on oletus, että se vaikuttaa taiteeseen jota hän tekee, että henkilökohtainen muotoutuu taiteeksi, on osa tarinallisuutta, jota voi miettiä, miten se istuu nykypäivään. Millaisista perspektiiveistä taiteilijuus kasvaa, kun oletus, joka on ollut sama, muuttuu tai esikuvat ovat niin iskostuneet mieliin, että taiteilijuus kasvaa niistä väistämättä jotenkin. Ei ehkä samanlaisena, mutta vaikuttuneena vastustaen tai hyväksyen. Mitä taiteilijasta tulee tietää, mitä taiteilijan persoonasta on avattava ja miksi. Onko taiteilija esillä vai teos, vai molemmat? Mitä myytti tarkoittaa naiselle, joka on taiteilija ja kokee, että taiteilijuus on hänen ensisijainen tarkoituksensa, identiteettinsä, tehtävänsä, työnsä, rakkautensa ja olemassaolon välttämättömyys, huolimatta siitä, mitä yhteiskunta ja ihmiset olettavat hänen olevan ja tekevän. Oletukset ovat aikamoinen painolasti ja myytin kautta oletetaan, kuten sukupuolen ja iän kautta oletetaan, mitä on tehtävä. Oletukset ohjaavat paljon kuinka taiteilija esitetään, koska taiteilija on nähtävä ja tavattava. Hän poseeraa kameralle. Mitä taiteilijan tulee tehdä taiteena jota halutaan ohjailla, kun kerrotaan mikä on taidetta ja mikä ei. Millaisiin tuntoihin taiteen tulee vastata, millaiseen estetiikkaan? Valmiina olevat kehykset taiteelle ohjaavat mikä ajatellaan taiteena. ”Tämä on nyt sitä taidetta”. Astutaan varovaisesti paikkaan jossa ei ole ennen käyty, kuten oopperaan tai taidegalleriaan, omituisuuden, tuntemattoman ja tutun välimaastossa tehdään valintoja. Miten täällä ollaan?
Taiteilijuus voi tarkoittaa että taiteilija on omituinen (ensisijaisesti) friikki, ulkopuolinen, vaikeaselkoinen ja hauras, jonka työ on käsittämätöntä ja kenties turhaa, ehkä hänestä ei tule mitään. Yksi oleellinen osa on voimakas seksuaalisuus, joka yhdistetään taiteeseen, tekemiseen, jota kautta on olemassa oletus, että kaikille taiteilijoille on ok tulla lähestytyksi ja nähdyksi seksin kautta, että taide ammattina on seksuaalinen ja siltä osin taiteilija on estoton, villi ja kokeilunhaluinen. Suoria johtopäätöksiä tehdään kaiken aikaa ja ne ovat haitallisia, ihan missä tahansa. Käsittämättömyyden ajatukseen taiteilijamyytti solahtaa varsin helposti, kuten myös pelkoihin tuntematonta vaikeutta, myyttiä ja kokoa kohtaan, ajatusta siitä, mitä taiteilija tekee ja on, ajatus siitä, mitä on kohdata tuo kummallinen taruolento, kun elämme varsin arkisessa nykymaailmassa. Alastomuus on aina liikaa, sairasta ja hyvän tavan vastaista. Seksi taiteessa on pornoa ja kertoo taiteilijasta jotakin. Kuinka opimme katsomaan taidetta ja taiteilijaa niin, että niissä molemmissa on tasoja ilman oletuksia? Jotakin narratiivia on muutettava.
Taidemuseoiden olisi oltava perheystävällisiä, kuvauksellisia majakoita ja taiteen toistaa sitä mitä siltä odotetaan, viihdyttää ja antaa elämyksiä, kasvattaa ja opettaa, kerätä kokoon maksavia asiakkaita? Syyttävä sormi osoittaa taiteilijaa, että hän on sairas. Millainen sairaus piilee kulttuurissa joka lokeroi kovin vahvasti ja instituutio-uskovaisuudessa, jossa taiteilija tuottaa sisällön, mutta on näin alisteisessa asemassa? Sairauden ja sairaalloisuuden myytti on vahva taiteilijuudessa, jossa omituisuus, eksentrisyys helposti mielletään hulluudeksi, joka bisneksessä ei välttämättä enää myy, koska hulluus on pelottavaa, mutta toisaalta taas myy kuin häkä, koska mielikuvat ovat tärkeitä. Tämäkin asia on hyvin sukupuolittunut. Hulluus, naintihalukkuus ja päihteiden väärinkäyttö on naiselle enemmän väärin kuin miehelle, ellei ole Tracey Emin eli jo valmiiksi kuuluisa ja hän on silti skandaali. Taiteilijamyytti on kertomus ja elämäkerta, skandaalimainen sairaalloisesta, alkoholisoituneesta kevytkenkäisestä huithapelista, joka ei välitä annetuista suosituksista eikä rajoista. Tämä on hyväksyttyä, kun siihen on tietty etäisyys ja on saavutettu kuuluisuus. Hyödytön tekeminen on oleellista taiteessa, mutta se on myös taiteen leimaamista ulkopuolelta, kun taide nähdään vaikeana lähestyä. Se on hyödytöntä, koska tulokset ovat mitä sattuu ja pahinta on, jos sillä ei tee rahaa vai onko sittenkin, kun ei tule noteeratuksi. Ne eivät kuitenkaan ole synonyymejä. Hyödyttömyyden ruumiillistuma on rahaton ihminen, joka maalailee ja kuvittelee olevansa taiteilija.
Nainen taiteilijana kohtaa taiteilijamyytin, joka on rakennettu elostelulle, itsekeskeisyydelle, tiukoille roolimalleille, turhamaisuudelle, naisvihalle ja avoimelle seksismille ja sille mahdolliselle tulevalle sankaruudelle. Käyttää sanaa naistaiteilija on omituista. Se palvelee taiteilijuuden rajaamista, erilaisuuden painottamista sukupuolen mukaan, valintaa joka on poikkeava ja jonkun vanhoillisen jaon elossa pitämistä, jolle ei enää ole käyttöä. Erottelu on ongelmallista myös, kun puhutaan vaikka vammaistaiteesta ja etnisestä taiteesta, kun halutaan erotella kuka tekee ja minne tekee, kenelle tekee, ihmisyys, taiteiden seinät ja esittämisen paikat ja painottaa, mistä pisteestä lähteä katsomaan tekijää. Määritelläänkö näin taiteen taso ja kritiikin antamisen raja? Korkea vai matala, tärkeä ja tärkeämpi, miksi kertoa miten katsoa? Miten tärkeä tekijän tausta on taiteen kannalta? Kun taide on miehinen ja valkoinen tausta kertoo paljon, jos niin halutaan, mitä se kertoo taiteestamme? Mitä tietoa tekijä antaa, mitä haluamme tietää ja miksi? Haluamme samaistumispintaa ja taiteella on yhteiskunnallinen, poliittinen merkitys, siksi on skandaalimaista että edelleen seksismi ja raja-aidat ovat taiteessa. Millaista kertomusta taiteilijasta haluamme ja onko taiteilija aktiivinen tämän kertomuksen kertojana vai solahtanut jo olemassa olevaan tapaan, jonka ajatellaan kuuluvan taiteen tapoihin, kuten esimerkiksi poseeraaminen teoksen edessä, jonka ajatellaan olevan oleellista taiteilijan näkemisen ja taiteilijan asettelun kannalta, taiteilija asetellaan, jotta hän tulee nähdyksi. Pohdinnan arvoista on, miten tekijän sukupuoli, vamma, väri, seksuaalinen suuntautuminen, kansallisuus, asuinpaikka, ulkonäkö ja koulutus jne. vaikuttavat taiteeseen ja taiteen arvoon taiteena, taiteilijan arvoon taiteilijana.
Taiteilijamyytissä on kyse brändäyksestä ja tunnistamisesta. Tunnistetaan ja tunnustetaan taiteellinen lahjakkuus ja hyväksytään hänet olemassa olevaan raamiin tunnustamalla ja tunnistamalla taide taiteeksi, taiteilija taiteilijaksi. Minulle tämä on esimerkiksi ollut hämmentävä kokemus, koska tulen taustasta, jossa taiteilijoita tulee toisenlaisista perheistä, joita sanotaan paremmiksi, ei sieltä mistä minä tulen. Kenties olenkin kiinnostava juuri sellaisena, duunaritausta hylkii taiteilijaa, kuten myös porvarillinen taide. Tilanne on hämmentävä ja jatkuva hylkimisreaktio johon tartun, koska raja-aita on siinä muurattuna. Tämä on yksi myytti, joka on olemassa, mistä taiteilija tulee ja voi tulla, kuka voi olla taiteilija, syntyykö taiteilija vai tehdäänkö hänet. Toinen myytti on, mitä taiteilija tekee että on taiteilija, millaiset kriteerit hänen on täytettävä ja kuka kriteerit asettaa. Millainen on luova ihminen, joka tekee ikuisia teoksia kuten luoja. Taiteilija on erikoiskyvykäs poikkeusihminen, kuten myytti sana antaa olettaa ja taiteilijoista oletetaan monasti jotakin ylevää tai päinvastaista. Ihminen josta tehdään ja joka tekee itsestään elävän sankarillisen tai anti-sankarillisen kuvan, joka muuttaa historian tai unohtuu. Mitä ajattelemme taiteilijan olevan, voimakas ja ihailtava, näkemyksellinen ja nimenomaan erikoislaatuinen ajattelija ja tekijä, itsellinen muutosvoima. Myytissä on aika ja koko, jotka molemmat ovat pitkiä ja suuria. Hän on hyvä, koska istuu historialliseen kertomukseen ja oletukseen mikä on taiteilija ja hänen tehtäväänsä, hän poikkeaa normaalista, hän on päättänyt olla taiteilija ja häntä seurataan, miten hän on tehnyt asioita. Mikä tekee hänestä taiteilijan? Joten myytti on taru todellisesta ihmisestä, joka tekee hyvin.
Ei tarvitse katsoa kauas eikä puhua ihmisistä, jotka ovat korkeissa asemissa yhteiskunnassa, kun löytää elitismin Suomessa, elitismin siemenen, jota voi kutsua luokkajaoksi. Elitismi ja etuoikeutettu asema näkyvät asenteissa, siihen on kasvettu, kasvatettu, että vain paras kelpaa, paskatöihin ei kosketa, koska paras ei tee niin ja paskatöitä eli huonosti palkattuja töitä, vähän koulutusta vaativia töitä tekevät laiskat, tyhmät ja saamattomat eli luuserit. Tähän asenteeseen olen aina törmännyt, kun koulutuksestani huolimatta, otan vastaan työn, jossa tuntipalkka on 10 e tunti. Törmään ennakkoluuloihin, joita on vaikea käsittää enää olevan, tai miksi kuvitelmat hyvästä ja huonosta työstä pysyvät hengissä.
Tässä työttömyystilanteessa, työ on työtä. Asema, että oma erikoislaatuisuus, ovat toissijaisia. Suomalainen elitismi tulee ilmi siinä, kuinka heikommassa asemassa oleva poljetaan tilanteen tullen maanrakoon jotta oma etevyys ja paremmuus loistaisi, töissä ja kouluissa. Työ ja raha määrittelevät meidät täysin. Saanen sanoa, että on räikeä ristiriita siinä mikä on hyvä työ, tärkeä työ ja miten työ vaikuttaa ihmisen arvoon. Ihmisen luonne ja ihmisyys mitataan siinä kuinka hän kohtelee toisia ihmisiä olivat he ketä tahansa, tekivät mitä tahansa työtä. Olen oppinut kuinka pallottelu ja pompottelu, selän takana puhuminen ja selkärangattomuus palkitaan. Kuinka se joka tekee huonosti palkattua työtä on luuseri, joka ei ole elämässään päässyt eteenpäin. Eteenpäin menoa merkkaavat suuri palkka ja sillä saatavat asiat. On menestystä kuinka voi kuluttaa ja millaisia kavereita ihmisellä on, kuinka asuu ja miten pukeutuu. Kokonaisarvioni suomalaisesta työelämästä, sitä taiteilijana seuranneena, on surullinen.
Sitten on kysymys miten paljon ihmisen on hyvä tienata ja kuinka paljon raha merkitsee vai merkitseekö se, että on mielekästä merkityksellistä työtä ylipäänsä. Miten työn merkitys löytyy? Minulle yhtälö on helppo, koska taiteilijan työ on minulle kutsumusammatti. Se tuo elämääni merkityksen. Harvoin tapaan taiteilijoita tekemässä niitä muita töitä, joita teen elääkseni ja ilmeisesti on harvinaista olla taiteilija työelämässä, koska taiteilijan ammatti on kummallisuus, jota ihmetellään tai ajatellaan ja sanotaan. että olen huono taiteilija, koska en myy töitäni, työni ei myy. Raha määrittää laatua edelleen.
On ollut kiinnostavaa tehdä duunarin töitä ja kohdata nykytaiteesta autuaan tietämätön kansa. Joka on saanut minut pohtimaan luokkajakoa ja millaiset asiat ketäkin kiinnostavat. Taidekuplasta kannattaa astua ulos, koska ulkona on hyvin taiteeton maailma, joka on varsin mustavalkoinen. Eipä sillä, taidekupla on myös putkinäköinen monella tapaa, on heitä ja meitä. Ärtymystä on vaikea peitellä kun ennakkoluulot toistuvat mihin tahansa menenkin, milloin mitenkin päin, omaa identiteettiäni sen enempää painottamatta. Ärtymystä on myös vaikea peitellä tässä Suomen paapotussa elitistisessä ilmapiirissä, jossa itseä pidetään liian hyvänä tekemään matalapalkkatyötä ja se, joka siihen sortuu on häviäjä, jonka itsetunto piakkoin rapisee. Työn tekemiseen on muutenkin tullut kummallinen asenne: vaivannäköä kartetaan, itsensä likoonlaittamista ja työn hyvin tekeminen, etenkin, jos se on huonosti palkattua, on liikaa vaadittu.
Viimeksi pari kuukautta sitten kuulin taas kysymyksen miksi opiskella niin paljon, kun joutuu tekemään edelleen matalapalkkatyötä. Niin, miksi sitä joku opiskelee. Jotkut opiskelevat siitä saatavan taloudellisen hyödyn vuoksi. Jotkut opiskelevat, koska ovat kiinnostuneita asioista ja itsensä kehittämisestä ja kenties haluavat muuttaa yhteiskuntaa ajattelemalla ja kirjoittamalla ja taiteella. Tämä jälkimmäinen syy on ilmeisen huono, koska siitä ei makseta. 😦
Kilpailu on kovaa, senhän kaikki tietävät. Mutta miten kilpailla ja voittaa eli menestyä omalla alallaan ja miksi kilpailla muualla kuin urheilussa. Voittaminen tarkoittaa, että päihittää ne muut joiden kanssa kisaa. Saa palkinnon, on ykkönen, on paras, nostetaan esiin joukosta tai nousee esiin, koska on pätevin. Kiinnostava ja vaikea aihe jälleen kerran, asia jota suurin osa halajaa, olla paras jossakin, olla erinomainen. Miten saavuttaa menestys henkilökohtaisella tasolla tai miten maa menestyy kokonaisuutena muiden maiden joukossa, taloutena, ihmisinä ja kulttuurina. Olemme aina kilpasilla. Menestys ensisijaisesti mitataan saavutetun omaisuuden määrällä, rahalla. Raha on valtaa ja luo valtaa sekä niitä, jotka päättävät mikä on menestystä. Jättimenestys on kansainvälinen tuote joka myy kuin häkä kuten Applen puhelin ja tietokone, jotka ovat menestyksen merkkejä yksilöille, statussymboleita. Näyttäytyä statussymbolin kanssa kertoo jotakin ilman sanoja ihmisestä: hänellä on varaa ja tietynlainen tyyli, hän satsaa parhaaseen laatuun. Jotkut esineet tuovat omistajalleen professionaalin ilmeen kenties ennen kuin esineillä tehty työ on tehty. Millaiset työvälineesi ovat saa esimerkiksi taiteessa yllättävän paljon painoarvoa. Kuulostaa omituiselta, niin minustakin. Menestyksestä kertovat ketkä sinua arvostavat ja millä tavoin arvostus osoitetaan. Kirjoitetaanko sinusta, siteerataanko sanomisiasi, onko työsi arvokasta? Mikä työ ei olisi arvokasta? On töitä joita ei huomaa ennen kuin ne jäävät tekemättä. Sitten on töitä, joiden tekijät pitävät itseään kovasti arvossa koska niin on ajateltava selviytymisen kannalta, koska työllä on yhteiskunnallinen arvo, asiantuntijan status ja tekijä on saavuttanut omasta mielestään tason jonne on vaikea päästä ja jossa on mahdollisuus menestyä julkisesti, näkyvästi ja ympärillä on ihmisiä jotka todistavat tämän menestyksen. Toiset työt eivät koskaan saavuta asiantuntijastatusta, koska puuttuu jotakin mikä nostaisi työn kategoriaan, missä menestyjiä tehdään ja haetaan. Millaisia menestyjiä halutaan ja haetaan?
Menestys on haastellista. On oltava erityislaatuinen, ainakin nimellisesti. On näytettävä menestykseltä. Ajateltava, minä olen menestys, minä menestyn siinä, mitä teen. Onko se ylimielisyyttä vai juuri se mitä tarvitaan? Menestyksen saavuttaminen ja säilyttäminen on ulottumattomissa sellaisena kuin se nähdään pinnallisesti. Se on unelma, joka on katoavaa laatua ja varsin liukas pinta. Tämä menestys on sellainen, jossa täytyy miellyttää oikeita ihmisiä, vetää oikeista naruista ja osata pelata peliä, menestyspeliä, myötäillä, oltava oikeanlainen, mikä tekee menestyksestä hämmentävän taudin jolla on oireita, epätoivoa, pelkoa ja kamppailua ei voi olla huomaamatta. Menestyksen eli rahan puute voi katkeroittaa ja monesti ihmiset ajattelevat, että menestys, joka on rahaa ja mainetta, on jotakin mikä ei kuulu heille, ei ole heidän ulottuvissaan, koska he eivät ole syntyneet menestymään eivätkä osaa asioita, joita menestyminen vaatii eli on osattava tehdä rahaa. Rahan avulla saa asioita aikaan ja voi luoda itsensä. Syntyä menestymään on yhteiskunnallisen muutoksen ytimessä tai muutoshaluttomuuden. Menestys on jotakin minkä eteen on kuitenkin kovasti tehtävä töitä, vaikka siihen syntyykin, mutta toisten enemmän kuin toisten. Jotkut menestyvät ilman turvaverkkoja, toiset verkostojen turvin. Millaista työtä taloudellisen ja maineellisen menestyksen eteen tehdään? Mikä on se työ joka tekee voittajan jota voi ihailla ja mitä tällä henkilöllä on silloin kun hän menestyy? Vinkkejä on netti pullollaan: miten menestyä ja mitä neuvoja menestyjät eli monimiljonäärit antaisivat teini-ikäiselle itselleen. Paistatella ihailun auringossa mammonan keskellä on menestyjän arkkityyppi. Media tekee menestyjiä jolloin menestys on se että on esillä, on päässyt katsottavaksi niille jotka haluavat katsoa. On oltava yleisö jolle menestystarina kerrotaan. Kerrotaan jonkun suuruudesta. Kyse on siis kokoeroista. Pieni ei näy tai sitä ei huomaa.
Tämä yksilön onnistuminen, valokeilaan pääsy, nähdään usein sinä todellisena menestyksenä, aitona menestystarinana josta otetaan esimerkkiä, jota ihaillaan, koska on ihanaa olla ihailtu, näkyvä, katsottu, poseerata, puhuttu, kuunneltu, olla esimerkki, ja kulttuurillinen vaikuttaja. Näkymätön menestys usein taas jää näkymättömäksi eli ei nouse siksi todelliseksi menestykseksi joka on kaivatuinta menestystä ja joka tuo rahaa monelle, ei ainoastaan sille yhdelle. Materiaalinen menestys jota Suomi maana epätoivoisesti janoaa on osittain surkuteltavaa, vieden huomion pois ongelmista jotka täytyisi menestyksekkäästi ratkaista. Menestyshuumassa haluamme olla voittajia, olla parhaita testeissä ja tilastoissa. En tiedä, unohtuuko jotakin oleellista hypessä, jossa menestystä on tulla mainituksi ulkomaisessa lehdistössä, jutuissa joissa meitä ihaillaan, koulutustamme vertaillaan erinomaiseksi. Menestystä on asua kalliisti, syödä kallista ruokaa, ajaa kalliilla autolla, pukeutua kalliisti, ymmärtää hyvän päälle. Olemme siis menestyneitä koska nämä osuvat. Kaikki mitä teemme on kallista ja kallistuu yhä vaan. Kansanedustaja Juhana Vartiainen levitteli Twitterissä käsiään kun kysyin, miksi asuntojen hintojen nousulle ei mitään tehdä. On kuulemma vaikea muuttaa kehitystä. Mietin mitä kansanedustaja tekee ja ketä hän edustaa. Kasvukeskukset joihin rakennetaan runsaasti ovat hänen mukaansa menestyneitä tästä syystä, ne kasvavat ja hinnat nousevat sen mukaisesti, kuin luonnonlaki ja tämä on hyvä kehitys mukaan lukien hintojen nousu. Tässä menestyksessä valtio maksaa asumistukea vuodessa 2 miljardia. http://www.kansanuutiset.fi/artikkeli/3606127-asumisen-hinta-on-poliittinen-valinta Martti Korhonen, Kansan Uutiset, 24.9.2016 ASUMISEN HINTA ON POLIITTINEN VALINTA: Melko kallista.
Päättelen, että rakennuttajien ja vuokranantajien ahneutta ei halutakaan torpata. Sen löperöyden maksavat veronmaksajat, joita Vartianen edustaa..tai ainakin niitä rakennuttajia ja vuokranantajia ja niitä jotka maksavat paljon veroja eli rikkaita. He ovat menestyjiä. He, grynderit, menestyvät muiden kustannuksella, lypsäen niin paljon kuin irti lähtee. Esimerkkejä poliittisesta löperöydestä ja harhakuvien luonnista on turhan paljon. Kun näiden menestyjien annetaan menestyä heidän parhaaksi katsomallaan tavalla siihen puuttumatta, sitä säätelemättä, alkaa näkyä tulos jossa kaikkien ei edes haluta menestyvän. Suuri on kaunista vaikka se ei olisi paras mahdollinen vaihtoehto pitkällä tähtäimellä. Kun menestys on mahdollisuus upottaa miljoonia ja miljardeja projekteihin jotka hyödyttävät valmiiksi rikkaita, menestys on varsin kummallisen näköinen konstruktio. Halpaa sähköä laitoksesta joka on maksanut miljardeja, öh ..ekologinen ainakin nimellisesti. Tulevia turistimiljoonia kohteesta joka on menestyksellisesti myyty maalattuna tulevaisuusvisiona ja kuskattu tänne (taiteen kuljettaminen ympäri maailmaa on kallista, levittelemme käsiä. Asia jolle ei voi mitään. Big is better.).
Kun on valmiina menestyksen aura, ei voi epäonnistua.. kuuluisa brändi ei takaa eettisyyttä, saati että Suomen etu olisi kyseessä, päinvastoin. Maamme haluaa tänne yrityksiä jotka ovat valmiiksi suuria magneetteja, haluamme toki tukea menestystä joka on menestynyt jo aiemmin. Haluamme varmoja pikavoittoja, jotka eivät sitten olleetkaan kovin hyviä valintoja. Miksi niin? Olemme hämmentyneessä tilassa, menestysreseptin piti toimia, niistä jokaisen. Kun samaa toistaa monta kertaa ajattelematta sen enempää olisiko aika ajanut jo ohi, menestys voi olla tulematta.
On omituista keskustella ihmisen kanssa jonka maailmankuva on fakkiutunut. Hän kokee että olevansa erinomainen ja että Suomi on erinomainen ja tätä erinomaisuuden brändiä hän toistaa kuin marssimusiikkia. Olisi parasta ettei mitään tarvitsisi muuttaa, paitsi tietysti demokraattinen päätöksenteko. Hän toistaa yhtäjaksoisesti ajatusta Suomen vihollisista ja uhista, joita on toki aina ollut Suomen yllä, mutta nyt erityisesti kun joudumme kohtaamaan sodan seuraukset pakolaisten ja terrorismin muodossa. Hän, maahanmuuttokriitikko, pelkää ’rotujen’ sekoittumista, suomalaisuuden katoamista, suomalaisuuden joka on ainutlaatuista ja täydellistä, muuttumista joksikin muuksi, tuntemattomaksi, uudeksi, kenties ja luultavasti huonommaksi versioksi, koska ulkopuolelta tuleva geneettinen, kulttuurillinen ja uskonnollinen massa, uhka, tekee hallaa meidän täydelliselle suomalaisuudelle, suomalaiselle perimälle, jota on puolustettava, suomalaisuutta sellaisenaan edelleen kuin Gallén-Kallelan maalauksessa. Kriitikko pelkää juuri sitä asiaa joka on ilman uskonnollisia faabeleita ihmiskunnalle täysin luonnollinen toiminto ja jatkumo eli sulautuminen ja sekoittuminen. Mikä tapahtuma, geenistön ja kulttuurien sekoittuminen, halutaan täysin vääristä syistä, rodun ja kansakunnan ’puhtaana’ säilymisen kannalta estää, ja toki sukua jatkamaan tänne ollaan tulossa ensisijaisesti.. Ajatus jonkun erehtymättömän hyvän ja täydellisen säilyttämisestä loputtomasti on mahdottomuus. Degeneraatio on paljon suurempi uhka. Vanheneminen ja erehtyminen ovat inhimillisiä ja väistämättömiä. Kun puutumme asioihin joihin meidän ei kuulu puuttua tapahtuu ’jalostamista’. Ajatus on hämmentävä: olla ihmisrotu joka haluaa olla monumentti ja säilötty sellainen.
Kiinnostavasti YLE2:n lisääntymisilta osuu huoleen kansamme jatkuvuudesta. Ajatukseen suomalaisten ylihuolehtivasta tarpeesta suojella omaa rotua ja maata ’saastumiselta’ tai näin minä ymmärrän maahanmuuttokritiikin yhden kärjen. Me olemme puhtaita syistä jotka ovat pelkkää pseudotiedettä ja uskonnollista propagandaa. Olemme haavoittuvaisia monella tapaa, mitä enemmän pelkäämme sitä enemmän meillä on uhkia. Aikuiset ihmiset häiritsevät ja kiusaavat niitä joista eivät pidä milloin mistäkin syystä, tarkkailevat toistensa elämiä: kuka on homo, kuka tuli raskaaksi kelle ja miten ne sen teki. Ihmiset jotka näkevät vihollisia erilaisissa ovat peloissaan tietämättömyyttään. Vihollinen on jumalaton elämä, erilainen elämä, poikkiteloin asettuminen ja vastahankaan sanominen. He jotka äänekkäimmin pelkäävät ovat usein kovin uskonnollisia, joille seksi on halveksittavaa puuhaa ja vain yhtä tarkoitusta varten. He puhuvat jostakin omastaan joka on uhattuna, elämäntavasta jossa on jotakin ainutlaatuisen hyvää ja erinomaista. Omista lapsistaan ja omasta maastaan jota he haluavat puolustaa ja pelko on näiden asioiden muuttuminen joksikin tuntemattomaksi, joka ei ole enää heidän hallittavissa, se jokin joka on heidän. Hallinnan puutteen tuntemus on todellinen nykyajan vitsaus, kun olemme oppineet että me voimme hallita tietyin tavoin toisia ihmisiä ja katastrofi on kun emme enää voikaan. Ihmisiä autetaan hallitsemaan elämää, kuinka tulla onnelliseksi, kuinka hallita toisten elämiä ja kuinka tähän on oikeus. On fasistinen ajatus hallinnasta jossa kaikkea ja kaikkia hallitaan hyvin tiukkojen sääntöjen mukaan suojellaksemme jotakin kuvitteellisesti puhdasta. Hallinnasta huolimatta lapsi kasvaa ja hänestä tulee joku muu kuin vanhempi halusi tai kuvitteli. Voiko kasvuprosessia ja muutosta hallita ja millaisia vaikutuksia hallinnalla on kokonaisuuden kannalta? On asioita joita voi hallita ja paljon niitä joita ei voi.
On niitä jotka asettavat toisia ihmisiä roskiin koska omasta mielestään voivat. Roskaksi joutuu monesta syystä. Kuvitelmamme omasta erehtymättömästä rationaalisuudesta on todellakin vain kuvitelmaa. Ne jotka ovat samaa mieltä, pääsevät kivasti samalle viivalle. Emme ole vielä barrikaadeilla vaan poteroissa joista kuuluu jupinaa, ei naimisen läiskintää tahi voihkintaa koska se on häpeällistä, kuten seksi on edelleen kovin noloa. Häpeämme luonnollisia kehon toimintoja ja halujamme, emmekä halua muillakaan noita haluja olevan, etenkään sellaisia ’luonnottomia’.
Se että kokee jonkun esimerkiksi maan tai toisen ihmisen omakseen niin voimakkaasti, ettei anna asian muuttua, koska haluaa puristaa hellyyden puuskassaan, ei ole kokonaisuuden kannalta rakentavaa, ei innovatiivista vaan paikallaan pysyvää tarpomista, jossa jankuttaminen ja kehän kiertäminen ovat tyypillisiä. Näitä umpimielisiä, joiden mielestä yhden totuuden toistaminen on oikeanlaista politiikkaa, joita pitäisi vielä pelätä, on joko kovin paljon tai heillä on kova ääni. Väkivallan uhka on ilmeinen jolla pelataan, haluammehan olla turvassa. Ihmisiä uhataan muiluttaa edelleen, esimerkiksi Somaliaan. Pitkähkö ja vaivalloinen matka, jopa fasistille. Mehän tiedämme kuinka käy kun joukko ei uskalla vastustaa sitä joka ajaa herrakansa-asiaa. Fasismi taas on hyvin globaali ilmiö ja jokainen kansa löytää fasisteja joukostaan. Voimme kysyä miksi fasismi ja pelko muutoksesta hallitsevat meitä ja annamme väkivallan uhan sanella miten toimimme. Pelko hallitsee monin tavoin vapauksiamme.
Se miten puhumme ja mistä puhumme on sosiaalisessa mediassa erityisen inspiroivaa. Vihaisena on heikko siinä mielessä, että tulee sanottua kova sana jonka vastapuoli ansaitsee ja joka jonkun on sanottava eli onko se heikkoutta lopulta kun saa sanottua takaisin. Pitäisikö pyydellä anteeksi julkista kiroilua tai oman mielipiteensä julkiseksi saattamista? Tuskin. Maahanmuuttokriitikotkin puhuvat sanan vapaudesta. Miten kielenkäyttö vaikuttaa voi päätellä lopputuloksesta kun on sanonut jotakin odottamatonta. Se että sanotaan, etteivät kirosanat sovi naisten eivätkä lasten suuhun, on asioita joita voi miettiä miksi ei ja miksi naisten ja lasten puhetta kontrolloidaan, mutta miesten ei. Näin ainakin ennen. Joidenkin mielestä ’äärimmäistä käytöstä’, kovaa kielenkäyttöä, pidetään huonona monestakin syystä. Meidän on edelleen suojeltava jotakin puhdasta ja oltava äärimmäisen korrekteja jotta meistä ajateltaisiin hyvää, taas kerran suojelemme jotakin puhdasta saastalta eli ala-arvoiselta kielenkäytöltä. Ettemme alentuisi käytämme kieltä joka kertoo meistä jotakin hyvää, pahoja emme halua olla, emmekä leimautua. Kiroilu on siis voimakas kannanotto. Opettelemme puhumaan korrektisti ja kunnioittavasti, näin ainakin teoriassa. Korrektius kunniaan, hyvät tavat, kunnioitus jne. Voimme miettiä milloin hyvistä tavoista voi luopua ja milloin voi olla avoimesti vihainen. Joka pidättyväiselle voi olla haasteellinen tehtävä, eli sanoa se asia, jonka haluaa sanoa, laittaa itsensä alttiiksi ja seisoa jonkun asian takana, ottaa se minkä tahtoo. Itse olen sitä mieltä, että korrektius on tasa-arvon ja ihmisoikeuksien ajamisen kannalta tehoton metodi, juuri sellainen mihin porvarillisesti sopuisa solahtaa emmekä saa aikaan haluttua muutosta, koska uskallus puuttuu ja tapakulttuuri vaatii ja mitä korrektia on porvarillisessa samanmielisyydessä ja täydellisyyden tavoittelussa. Tätä samaa ajatusta maahanmuuttokriitikot ja fasistit käyttävät. He haluavat rikkoa punavihreiden kuplan joka on rauhaa rakastavan korrekti päällisin puolin ja porvarillinen. Fasistien mielestä jotakin arvokasta rikkoutuu kun annamme maamme ja suomalaisuutemme muuttua, joten raju teksti on sallittua suojelullisista syistä ja ronski kielenkäyttö on perinteisesti työväenluokkaista. Fasismi kuvittelee suojelevansa rikkoessaan ja ottavansa jotakin omakseen. Vihaisuudessa ja väkivallassa on eroja ja on ymmärrettävä mitä kannattaa suojella ja mitä ei.
On voitava rikkoa hiljaisuus, samanmielisyys kun siihen on syytä ja riitelyllä on tarkoituksensa. Totuttu tapa olla samaa mieltä on olla rikkomatta hyminää koska rikkojaan kiinnitetään huomio ja halveksunta. Lasinen suojus jonka rikkoutumista pelkäämme juuri jonkun oman menettämisen pelossa, maineen menettämisen pelossa. Kielenkäyttö, hierarkkisen, sukupuolellisen ja rodullisen puhtauden vaatimus, liittyvät yhteen. Kova kielenkäyttö on miehistä ja luokkatietoista, joka naisten on tehtävä sivussa ja salaa. Se että joutuu ajattelemaan mitä sanoo on hyvä ja huono asia, on pohdittava seurauksia ja millaisia seurauksia tahtoo. Sanotaan että nykyään saa sanoa mitä tahansa joutumatta tilille. Tällä tarkoitettaneen sanoja joilla loukataan tunteita joita pitäisi suojella. Tunteita olemme tottuneet suojelemaan ja moni tuntuu loukkaantuvan nähdäkseni kovin vähästä. Joten mietin mistä yhteiskuntamme jämähtyneisyys johtuneekaan muusta kuin tuuletuksen puutteesta ja liiasta paapomisesta, pumpulissa elämisestä.
Kun todellinen paha, väärä tieto ihmisyydestä leviää ja saa tulta alleen, on aiheesta kirjoitettava kuten näkee parhaaksi. Yritän toki olla kiihkoilematta kuten vastapuoli tekee. Tunteenpalolta en voi välttyä, koska tuho jonka rotuopit ovat saaneet aikaan, on varsin mittava. Ihmisen keksityistä hierarkioista olentoina jotka ovat eri arvoisia toisiinsa nähden, emme pääse eroon muuten kuin sopimalla ja asettamalla rajoja joiden rikkomisesta on seurauksia, mutta sopimusta ei synny kovin helposti. Mikä taistelu on turruttavaa ja myös käsittämätön, syystä että on ihmisiä joiden mielestä hierarkiat ihmisten välillä ovat ainoastaan hyvä asia. On ominaisuuksia joita pidetään tosina, hyvinä, huonoina ja jotka usein näkyvät päällepäin ja näiden ominaisuuksien johdosta meitä lajitellaan esimerkiksi rotuihin. Kallonmittaajien ja naamavärkkien analysoijien pseudotiede eugeniikka on joillekin edelleen merkittävä ja uskottava tieteenala johon viitataan puheessa ja kirjoituksissa. Aihe on vaikea syystä että on kyse ihmisen geeneistä, genetiikasta, rodun käsitteestä, rotuun kuulumisesta ja jalostuksesta, että on rodullisesti jalostuneempia ihmisiä ja vähemmän jalostuneita. Geenitieteestä tuntuu kovin monella olevan mielipide vaikka kyseessä on erittäin haastava tutkimusala ja olemme saadun tutkimustiedon varassa. Rotu-uskovaisten mielestä geenisysteemeitä ei saisi sekoittaa, mikä on historian ja tietämyksen valossa kovin kummallinen väite.
Aiheesta on kirjoitettu ja tehty tutkimusta, hyvää ja huonoa, parasta on kuitenkin että rotuja ei ole voitu todistaa olevan olemassa geneettisesti. Miksi siis puhumme roduista? Puhumme roduista koska ajattelemme olevamme kuin koirat ja luomme tämän uskomuksen silmillämme. Jos emme näkisi toisiamme asialla ei olisi minkäänlaista merkitystä, ja toisaalta emme olisi sellaisia kuin nyt olemme, joten asian pohdinta lienee turhaa. Se minkä näemme sen uskomme ja se mitä emme näe kuten geenit, uskomme koska meille kerrotaan että ne ovat olemassa. Aiheellinen asia ottaa esiin joka tapauksessa kuinka massiivisella tavalla näkökykymme vaikuttaa ajatteluumme ja miten ajattelumme näkemisen kautta tapahtuu. Ihmiset jotka meuhkaavat hyvin väkivaltaisesti rotupuhtauden puolesta maahanmuuttoa vastaan, erityisesti koska maahanmuutto vaarantaa suomalaisen kansankodin ja rodun, näkevät kovin kapeasti. He näkevät suomalaisen rodun, kuin Suomen pystykorvan. Se on sellainen söpö vekkuli jolla on paksu turkki. Koirista on sellainen fakta että vaikka sekarotuiset koirat näyttävät kenties hassuilta, ne ovat terveempiä kuin rotukoirat, mikä on fakta myös ihmisillä. Mitä paremmin geeniperimä sekoittuu, sen terveempiä ihmiset ovat ja jokainen varmaan tietää mitä tapahtuu sisäsiitoksessa. Suurimpia haittoja ovat vajaaälyisyys, aggressiivisuus ja muut vakavat taudit. Arabikansojen sisäsiittoisuudesta on ollut puhetta, mutta samaa on havaittu tapahtuneen siellä sun täällä kaikkien tosi erinomaisten keskuudessa. Rotupuhtausvauhkoilijat ovat löytäneet kohdan joka on heikko myös arabeille eli aivan kuin joka puolella pyrittäisiin säilyttämään veri puhtaana ja muuttumattomana, asema ja omaisuus naittamisen kautta samassa paikassa ja suvussa lopulta tuhoisin seurauksin.
Kengät tekevät ihmisen, kengistään ihminen tunnetaan. Niillä näyttäydytään, niillä seisotaan ja kävellään. Kengät nostavat ihmisen maanpinnasta irti, antavat ryhtiä ja suojaavat jalkoja, kertovat elintasosta ja elintavoista jotakin sekä arvoista. Kenkiä on oltava joka lähtöön, vaikka itse elin kauan vain muutamalla parilla ja samoilla talvikengillä kymmenen vuotta. Kenkäharrastus on siis melko uusi minun elämässäni ja se huomio etteivät ne enää kestä käyttöä. Alle kahden sadan euron on vaikea löytää hyvälaatuisia jalkineita. Kenkä on fetissi-esine, joita keräillään, joista haaveillaan ja joihin ihastutaan, joihin saa uppoamaan paljon rahaa. Uusien kenkien ostaminen on mukava tilanne silti. Kalliista kengistään mielellään pitää hyvää huolta. Minulla on jopa nanosuihketta, joka suojaa kenkiä kosteudelta, jopa. Ei tarvitse hinkata eikä lankata. Ainetta ei saa hengittää.
Kiiltävät kengät, juhlakengät, miesten kengät, nahkakengät, kävelykengät. Kengän kiillotustapahtuma menee niin, että mieshenkilö istuu tuoliin joka on kuin valtaistuin korkealla, jottei kiillottajan tarvitse hirveästi kumarrella paikassa, paikassa jossa liikkuu paljon ihmisiä kuten asemalla ja kengänkiillottajia voi olla vierivieressä. Kiillottaja hymyilee ja toivottaa asiakkaan penkkiinsä tervetulleeksi, ottaa kiillotuskankaan esiin sekä lankkia, poistaa harjalla hiekan ja ravan ja ryhtyy lankkaamaan rivakoin ottein. Asiakkaalla on luultavasti kiire. Kengänkiillottaja ei ole sama kuin suutari joka korjaa kenkiä. Kengänkiillottaja on tason ylläpitäjä ja kadonneen ajan työläinen, palvelija, itsensätyöllistäjä, jonka työkalut menevät pieneen tilaan ja kulkevat mukana, työläinen joka voi etsiä työtilan mistä vaan. Hyvin vapaan oloinen sarka, pop-up. Paljonko kengänkiillotus sitten maksaa? En tiedä, mutta itse en maksaisi paljoakaan. Ajatus on absurdi, että ohimennen kiillotuttaisin kenkäni. Se ei lienee naisten juttu muutenkaan. Sama kuin parranajo.
Aki Kaurismäen elokuvassa Le Havre päähenkilö on kengänkiillottaja ja kengänkiillotus on maahanmuuttajien ja muiden köyhien hommaa. Erikoinen valinta vanhan ranskalaismiehen ammatiksi, jotakin tekemistä, yrittämistä ja ihmisten kohtaamista epätoivoisessa maailmassa, jonka muutoksessa kaikki eivät kestä mukana. Kengänkiillottajan kengät puhdistaa vaimo. Ne ovat valmiit, kun mies lähtee toihin. Kengänkiillottajan ammattiin liittyy nostalgiaa ja elokuvallisuutta, epätoivoa, halveksuntaa ja hapuilua kun muuta oljenkortta ei ole. Kenkien puhdistus julkisella paikalla ja antaa kenkänsä puhdistettaviksi on perin miehistä. Joku kumartuu eteesi puhdistamaan jalkineesi ja annat lantin, lähdet katsomatta taaksesi. Kengänkiillottaja on kohtauksessa kuin kohtauksessa tärkeä henkilö. Hän kohtelee kuin kuningasta miestä kuin miestä. Korkean arvon olemassaoloon tarvitaan niitä jotka ovat vähempiarvoisia, niitä jotka tekevät likaiset työt, työt joilla ei ole arvoa mutta jotka huomaa, kun niitä ei tee kukaan. Mies seisoo rätti kädessä, kädet lankissa, nöyrän näköisenä ja aina tyytyväisenä kun saa asiakkaan oli hän millainen tahansa. Hänen luokseen pysähdytään ja sanotaan että on kiire. Kestää hetken ja työ on tehty. Asiakas ehtii avata lehden tai katsoa eteensä kenties näkemättä mitä lankkaaja tekee. Yksinkertainen työ, yksinkertainen ihminen. Kuka sellaisesta olisi kiinnostunut, mutta hyvä että jotakin tekee. Jotakin on tehtävä. Liike ja ajatus pitävät elossa kuten raha.
Kiillotus ja lankkaus pidentävät kengän ikää pitäen nahan hyvässä kunnossa. Nykyään jokainen kiillottaa itse kenkänsä, näin luulen, jos viitsii. Paitsi ihmiset, joilla on palvelija sitä varten. En ole koskaan tavannut kengänkiillottajaa livenä kadulla Suomessa, mutta olen nähnyt sellaisen kengänkiillotuskoneen jossa oli pyörivä tela. Jalka asetettiin jalustalle jonka päällä pyörivä kiillotustela suoritti tehtävän. Kiillotuksen voi tehdä seisaaltaan. Samanaikaisesti ei voinut lukea esimerkiksi lehteä, koska on seurattava minne jalka menee. Jännä vehje, mutta kiillottiko se hyvin koko kengän, lähtikö ehkä sukka jalasta vai oliko tarkoitus kiillottaa vain kengänkärjet?
Kuka kiillottaa kenkiä työkseen nykyään Suomessa? Kerjääminen on paljon yleisempää, mutta se ei ole työvoimatoimistossa ammattinimikkeenä. Kysyn koska työvoimatoimisto edelleen ajattelee että kengänkiillottaminen on varteenotettava business, kerjääminen ilmeisesti ei. Kysyn koska työvoimatoimiston työnhaussa on vielä virallisesti ammattinimike kengänkiillottaja, samaa sarjaa ovat mainostenjakajat ja kengänkiillottajat. Aki Kaurismäellä jotakin asian kanssa tekemistä, onko elämä elokuvaa? Mainoksia nykyään jaetaan enemmän kuin ehtii lukea. Onko mainostenjakaminen palkitseva työ, ehkä liikunnan kannalta, ehkä klikkausten kannalta, ja mainostenjakaja sellainen tekijä joksi kehtaisi itseään kutsua, työ josta voi kertoa saamatta kummallisia katseita ja voi sinua tyhmeliiniä-mulkaisuja, tuleeko sillä toimeen-kysymyksiä ja mikä sinussa on vialla. Työllä on oltava rahallinen arvo, muuten sitä ei kukaan arvosta. Sanotaan ettei se ole työtä, jos ei siitä rahaa saa. Naiset ovat tehneet palkatonta työtä aina, he tienaavat myös yleisesti vähemmän kuin miehet. Kun työstä maksetaan sen tekemistä on joku arvostanut? On pystyttävä elättämään itsensä.
Käyttävätkö ihmiset kenkiä joita täytyy kiillottaa? Keinokuidut ja lenkkitossut ovat vallanneet kenkäbusineksen. Miksi noin vanhahtava ammattinimike pitää pintansa virastossa, vaikka on varsin selvää ettei alaa enää ole? Työvoimatoimistolle ei ole muu selvää kuin, että työtön on roska, josta on päästävä eroon keinolla millä hyvänsä ja aivan sama mikä joku ammatti on nimeltään. Millaisia metodeja kengänkiillottamiseen on ja tarvitaanko siihen ammatti-ihmistä? Millaista työtä nykyään on tarjolla? Sandwich Artist saa Subwayssa paikan, juontaja on taiteilija, juonsi hän karaoke-esitystä tai markkinoita. Siinä saa esiintymiskokemusta. Olethan innostunut tekijä. Olemme kenkiemme kuluttajia ja kenkiemme kiillottajia, siis jokainen on kengänkiillottaja, mutta tuleeko sillä toimeen, elääkö sillä ja ovatko ne samoja asioita? Kun yksityiskohdat lakkaavat kiinnostamasta millainen tulee kokonaisuudesta? Kun bulkkituote myydään taiteen kohottavalla voimalla mistä on kysymys? Eihän taide ole nykyään kovassa huudossa, mutta taiteen nimi ja ajatus silti antavat arvoa tuotteelle, joka on joka paikassa samanlainen, kuten Subwayn patongit, ja ajatus sama kuin missä tahansa hampurilaisketjussa.
Kiiltävät kengät antavat hyvän kuvan käyttäjästään. Hän on huolellinen, säntillinen, pitää huolen omaisuudestaan ja ulkonäöstään. Lika ei saa näkyä. Odotan aikaa, kun prostituoitu on laillinen ammatti. Prostituoidut käyttävät ammattiinsa sopivia jalkineita. Vähintään 10 sentin korkoja, jotka kopisevat, korkokenkiä, saapikkaita tai saappaita. On näytettävä viettelevältä lyhyessä hameessa ja kireissä housuissa. Peniksen kiillottamisesta kai jotakin tienaa.
Majakollektiivi Timanttimetsä 