Identiteettipurkajaiset

6 lokakuun, 20159 joulukuun, 2017 | Henna Timanttimetsä

Onko identiteetti jotakin jonka jokainen kohdallaan varmasti tietää ja tunnistaa, osaa sanallistaa ja selittää tarkasti ja kertoa mitä identiteetti hänelle ja maalle tarkoittaa? Mikä on kansalaisen identiteetti, suomalaisen naisen ja miehen identiteetti, lapsen identiteetti ja mitä niitä nyt onkaan, ihmisiä. Identiteetti on olla joku, persoona jolla on minä. Henkilö joka kuuluu useimmiten useaan ryhmään ihmisiä käytöksensä, syntymäpaikkansa, sukulaistensa, ystäviensä, työnsä, koulutuksensa, ihonvärinsä, sukupuolensa, seksuaalisensuuntaumisensa, ikänsä, uskontonsa, mielipiteidensä, pukeutumisensa, valintojensa kautta. Identtiteettinsä jokainen on osin valinnut ja osin ei. Identiteetti on siis hyvin monimutkainen rakennelma josta me muodostumme ihmisinä, jonka me itse muodostamme monin eri tavoin aktiivisesti ja passiivisesti, joten ajatus siitä että ulkoa tuleva ihmisryhmä voisi muuttaa jonkin maan asukkaiden identiteettejä, meidän kansallista identiteettiä on täysin absurdi. Suomen kansallinen identiteetti on minulle itsellenikin mysteeri, joten en tiedä mitä identiteettiä tässä halutaan suojella ja millaiselta uhkalta tarkalleen ottaen. Suojella siltä että tuo suomalainen identiteetti jonka me näemme niin yhtenäisenä joka on niin kovin monelle sama on helposti turmeltavissa ja yht’äkkiä muuttumassa valtavassa paineessa ja pelossa islamistiseksi, naiset huntupäisiksi ja päiväjärjestys niin että kaikki rukoilisivat viisi kertaa päivässä, niinkö? Sen olen huomannut että muutoksen aikaan saaminen on äärimmäisen hankalaa parempaan päin, mutta kun on saatava huononnus aikaan se tapahtuu hyvin pikaisesti. Kuinka käy identiteetille sitten? Miten paljon kansallisia piirteitä ja rajoja tulisi suojella ja keneltä voi kysyä ja mitä niissä on suojelemista, etenkin kansallisissa piirteissä? Olemmeko muita rehellisempiä, mutkattomampia alastomuuden suhteen, hauskempia, fiksumpia, parempia pukeutumaan, omaperäisiä ja kekseliäitä? Kun ulos katsoo tulee muita adjektiiveja mieleen. Hei Suomi, kannattaa katsoa peiliin ja tutustua itseensä ihan ajan kanssa. Itsetutkiskelu ei näillä leveysasteilla ole kovin suosittua ja terapiassa käynti on hulluuden merkki. Huonosta itsetunnosta kertoo myös tuo huoli ulkoisesta uhasta joka tulee ja nappaa, jos ei olla muurina edessä.

Suomalaisuus on edelleen myyttinen sankaritarujen ja voittojen huumaantunut ja humaltunut joku, todellakin joku tuntematon jota ei uskalla tervehtiä saati katsoa silmiin. Outo on outoa. Suomalaisuus edelleen pyörii samankaltaistensa joukossa ja pienissä sellaisissa, syö samanlaista ruokaa ja pukeutuu samalla lailla. Sellaista identiteettiäkö nyt halutaan suojella? En minä ainakaan. Se suomalaisuus jonka minä tunnen kaipaa pikaista ravistelua ja happihyppelyä, raitista ilmaa koska tänne tukehtuu. Ai suomalainen vienti ei vedä. On se totta tänne kaivataan läpiveto että saataisiin lähimmäisen rakkaus esiin jos se paikalliseen identiteettiin mitenkään on kasvanut, edes piiloon. Piilossa on suomalainen identiteetti kasvanut kovin kummalliseksi.

Asiantuntijadiktatuuri: suomalainen hiekkakasa

8 syyskuun, 201514 heinäkuun, 2022 | Henna Timanttimetsä

Taide on hyvä esimerkki asiantuntijadiktatuurista, jossa ’spesiaalitietämyksellä’ (hyvin oletettu) on ehdoton valta ja jossa suhteilla ja sopivalla supliikilla pärjää (manipuloimalla), kenties myös seuraamalla trendejä, voi johonkin asti pärjätä etenkin, jos ei ole omia ideoita, koska kaverit tuntevat toistensa, spesiaalitietämyksen ja maun ja muutenkin niin hyvin tuntevat, siinä on suhteellisen turvallista sukkuloida, kun kavereita ollaan. Maulla, sukupuolella ja arvoilla on suuri osuutensa mitä tapahtuu ja miten tapahtuu, kun taiteesta puhutaan, on kuitenkin riskaabelia lyödä jotakin ehdottomasti läpi hyvänä, koska vallassa oleva asiantuntija-makutuomari niin sanoo, koska silloin jotakin samankaltaista, mikä taiteessa on tapahtunut monesti, toistuu ja mikään ei lopulta muutu. Siksi toisiaan suojeleva tiimiytyminen ja klikkiytyminen on korruptiota ja väärin taidetta, taiteilijoita ja katselijoita kohtaan eli lopulta toisiaan suojeleva joukko huomaa olevansa läpeensä degeneroitunut ja umpikujassa. Joku tärkeä ajatus ja filosofinen pointti on tässä kohtaa jäänyt järjenjättiläisiltä ymmärtämättä, että taide ei palvele vain tiettyä eliittiä, joka haluaa olla kaapin päällä, koska on omasta mielestään erinomainen ja hyvä, koska se ei ehkä enää riitä. Taide on elähtänyttä juuri silloin, kun se on henkilöpalvontaa ja sopivaa, kuten esimerkiksi kuvanveisto- ja maalaustaidetta virastoissa huomanneet ovat pistäneet merkille. Käymme kuitenkin ankaraa keskustelua, koska niin tehdään ’avoimessa’ ja ’suvaitsevassa’ taideskenessä (kaikkia mielipiteitä ei tietenkään tarvitse suvaita), jossa kuitenkin asiantuntija-makutuomari on ylimmäisenä auktoriteettiasemansa ja verkostonsa johdosta, jota kukaan ei kehtaa kyseenalaistaa, koska vaarantaa samalla oman etenemisensä alalla. Siksi on suuri riski ryhtyä kovin sanoin kritisoimaan systeemiä, joka suojelee ja pitää kovasti arvossa asiantuntijoitansa ja makutuomareitansa, jotka ovat myös kavereita, kuten myös suuria taiteilijoitansa jotka nämä asiantuntijat asemaansa ovat osin onnistuneet saamaan. Kun venettä keikuttaa on keikutettava kunnolla saadakseen äläkän aikaan, koska muuten mitään ei tapahdu. Heilutettava niin, että kaikki näkevät, koska muuten asioita sumplitaan sisäisesti ja hissukseen. Kuka nyt yhtä naista uskoisi?

On syytä epäillä, että yhteisössä, jossa kaikkien on tunnettava kaikki, jotta pääsee jonnekin, jotakin on pahasti pielessä. Tämän voin kuvataiteilijana sanoa: systeemi joka suojelee ihmisiä, jotka toimivat opettajina, joita ei alan kehittäminen kiinnosta ainoastaan oma palkkapussi ja asema, on perinjuurin korruptoitunut ja epäoikeudenmukainen, eikä taidetta eteenpäin vievä. Jos ala, joka niin kovin ottaa kantaa ja on huolissaan ihmisoikeuksista ja sen sellaisista, ei piittaa pätkääkään alansa työoloista, palkkauksesta, taideopiskelijoiden terveydestä, johon esimerkiksi seksuaalinen häirintä vaikuttaa, alan seksismistä ja kiusaamisilmapiiristä (jota esimerkiksi hiljentäminen ja seläntakana puhuminen on) yleensä, on se melko lailla yhdentekevä ja tuhoon tuomittu oksa. Se, että opettajaksi pääsee, kun on tunnettu taiteilija, ei tee taiteilijasta opettajaa, valitettavasti. Kun kuulee uhkailua, että virkailija tuntee taiteilijoita ja laittaa sanaa eteenpäin, jotta syntyy tietynlainen vaikutus, niin onhan se perin merkillistä tai että sinua ei tähän kouluun oteta, kuulee jo hakutilanteessa (vai mitä kuraattori Helenius?). Näin jälkikäteen ajateltuna naurattaa perkeleesti, eikö totta.

Jos perseenpuristelijoiden ja äijäilyn aikakausi olisi jo suosiolla ohi tälläkin alalla, niin ehkä jotakin edistystä oikeasti tapahtuisi. Vielä lisäksi, että kun on virkailija, on saanut viran taidealalla, se ei tarkoita auktoriteettiasemaa taiteessa. Olet taiteen palveluksessa, taide ei palvele sinua. Raha ja asema helposti sokeuttavat ihmisen, etenkin kun puhutaan niinkin suuresta ja mahtavasta kuin taide. Näennäinen koko ei aina kerro suuruudesta. Taiteilija on melko pieni nappula, jota kovasti halutaan painella, jos taiteilija antaa ja haluaa nöyristellä päästäkseen urallaan eteenpäin. Pitää olla sen verran selkärankaa, että tekee toisin, sanoo vastaan, ja ahdistelusta ilmoittaa ylemmälle opettajalle, ei luokkakavereille. Terveisiä TAMKiin. Kiinnostavia maalauksen opettajia teillä.

Empatiatodistus: muumileima sian pakaraan.

16 heinäkuun, 201514 heinäkuun, 2022 | Henna Timanttimetsä

Kultainen rahakas ala mainonta on mielipidemuokkausta, tunteisiin vetoamista, ihmisen turhamaisuuden ja laiskuuden, etenkin älyllisen laiskuuden rahoiksi pistämistä: mitä emme tuotteista tiedä sen parempi tuottajalle ja myyjälle. Söpöstelyllä, somilla kuvilla ja toivoa herättävillä lauseilla saadaan aikaan ostajalle tunne, että hän tekee hyvän valinnan valitessaan jonkun bio-jutun vaikkei asiaa sen pidemmälle ajattelisikaan ja vaikka oikeastaan ostamatta jättäminen olisi biompi juttu. Voi puhua aivopesusta kun mainoskampanjointi on massiivista ylilyöntiä, päällekäyntiä ja tuputtamista ja tuotteet niin ihania että ne on pakko saada. Kaikki on hyödynnettävä viimeistä piirtoa myöten koska tarvitsemme vain kasvua. Argumentit luonnon hyväksikäytön perustelemiseksi alkavat kuulostaa aikansa eläneiltä. Jatkuvaan kasvuun ei taida uskoa enää kovin moni, kuinka se olisi edes mahdollista. Siis kuinka elää säästeliäästi ja viisaasti, mahdollisimman omavaraisesti onkin tulevaisuuden haaste maailmassa jossa moni on tottunut helppouteen ja saamaan monet asiat valmiina kaupan hyllyltä. Ja mitä lopulta tarvitsemme todella voi jokainen kohdallaan miettiä koska monen yksittäisen ihmisen henkilökohtaisista valinnoista koostuu markkina. Kyse on siitä millaisessa maailmassa haluamme elää ja mikä on tarpeeksi.

Kuten tiistaina esitetyssä Ajankohtaisessa kakkosessa 14.7.2015 lihantuotannon tärkeydestä nykyisessä yhteiskunnassamme väittelivät MTK:n eläinlääkäri Leena Suojala ja Suomen Eläinoikeuspuolueen projektipäällikkö Lotte Suveri http://areena.yle.fi/1-2449118. Mielenkiintoiseksi keskustelun tekee se että lihantuotannon ja syönnin merkitys ja arvo on lihantuottajien edustajan mukaan syvällä yhteiskunnassamme, perinteinen hyvä vaikuttaen lähes pyhältä, ihmistä voimaannuttava oikeutettu tapa ja ruokana terveellinen tutkittu proteiinin lähde, joten tapojemme on oltava muuttumattomia, koska ne on hyviksi todettu yhteisvoimin. Olemme hyvinvoiva energinen kansa joka murisee syödessään. Tätä pysyvää elämäntapaa, eläinten hyödyntämistä tuotteina ihmisille alisteisina on jatkettava sellaisenaan, koska siinä ei ole mitään väärin. Ihminen ainoastaan toteuttaa omaa oikeuttaan ottaa luonnosta tarvitsemansa palauttamalla sinne ainoastaan jätteensä. Jos tapamme ottaa tarvitsemamme olisi luonnollinen luultavasti emme joutuisi käymään moista keskustelua, koska silloin kunnioittaisimme muita elämänmuotoja ja niiden elämiä, ylipäänsä muita. Eläinlääkäri Suojalan argumentti ihmisen luonnollisesta taipumuksesta empatiaan eläimiä kohtaan on vähintäänkin arveluttava. Lihatuotannon yhteydessä ihmisen hyvyydestä puhuminen on etovaa. Itse en näe lihantuotannossa ja einesteollisuudessa mitään hyvää. Luomun voi jotenkin sietää siinä sentään yritetään tehdä lihantuotannosta kestävä. Käsittääkseni suuri osa ihmisistä ei tiedä mitä syövät saati kysy mistä ruoka on peräisin. Korjatkaa ihmeessä jos olen väärässä. Millaisesta empatiakyvystä se kertoo voi miettiä tai mielenkiinnosta ruokaa ja tuotantotapoja kohtaan.

Oireellista on kuinka suuri teollinen toimija kuin lihantuotantoteollisuus on puolustautuu halveksumalla vaihtoehtoja sanomalla veganistisia ajatuksia absurdeiksi ja hankaliksi toteuttaa. Perustelemalla niinkin alkeellisin väittein kuin että ihmisen on pakko saada eläinproteiinia ja eihän täällä härkäpapu kasva teollisuus todistaa oman tietämättömyytensä ja muutos haluttomuutensa muutosten maailmassa. Muutosvastarinta on samanlainen kuin ydinvoimakeskustelussa tahi missä tahansa perusarvokeskustelussa jossa vaihtoehto on aina altavastaaja ja väärässä koska perinteet ja jatkumo velvoittavat. Vaihtoehdot saavat tilaa ja kannatusta kun asiat menevät todella pieleen ja umpikuja on näkyvissä. Ydinvoiman ja lihankasvatuksen umpikuja on hyvin selvä. Kumpikin on epäeettistä tuhlausta ja luonnon tuhoamista. http://www.kodinkuvalehti.fi/artikkeli/glorian_koti/puutarha/kokeile_papujen_kasvatusta_3_hyvaa_papureseptia

https://ilmasto-opas.fi/fi/ilmastonmuutos/hillinta/-/artikkeli/ab196e68-c632-4bef-86f3-18b5ce91d655/ilmastomyotainen-ruoka.html

Toki on totta että kotimaassa tuotettu liha tulee lähempää kuin Kiinassa kasvatettu luomupapu. Taistelu eläinten oikeuksista on oikeutettu jo sillä perusteella että eläinten kohtelu voi olla täysin ala-arvoista johon ei viranomainen puutu ennen kuin eläinaktivisti on omin luvin käynyt asioiden laidan kuvaamassa. Sitä ennen kaikki on vain ja pelkästään hyvin: eläimet ovat tyytyväisiä ja saavat tarvitsemansa hoidon ja ihmiset päivittäisen lihansa. Täysin käsittämätöntä on että eläinlääkäri näkee eläimen ainoastaan ihmiselle alisteisena ja tämän ainoana oikeana tapana nähdä eläin. Kun käyttää ’asiantuntijaa’ busineksen voittojen maksimoimiseksi kannattaa valita ihminen joka ymmärtää että asioilla on toinenkin puoli ja joka ymmärtää että vaihtoehdot ovat tulleet jäädäkseen. Ne ovatkin lihantuotannolle todellinen uhka, koska faktat puhuvat puolestaan.

Ei ole mitenkään uutta että toisinajattelija kohtaa vähättelyä ja totaalisen torjunnan etenkin kun kyse on luonnon ja eläinten suojelusta. On käyty ja käydään yhä todellista kamppailua luonnon puolesta riistokapitalismia vastaan. Monet näkevät edellä mainitut luonnon ja eläimet omaisuutena ja vastaanväittäminen saa aikaan vihareaktioita. Vaihtoehtoiset tavat ajatella horjuttavat voimasuhteita, rahavirta on uhattuna koska lihan liiallinen syönti on myös terveysuhka. Kun taloudelliset punnukset ovat painavammat kuin eettiset jälki ei välttämättä ole kovin kaunista. Eläinaktivistit ovat ottaneet suuren henkilökohtaisen riskit kuvatessaan kuluttajille kuinka heidän ruokansa tuotetaan. Jossakin vaiheessa todisteita olisi uskottava, etenkin kun ihminen on eläinlääkäri Suojalan mukaan niin kovin empaattinen ja haluaa eläimille parasta.

Suomalainen keskustelukulttuuri on yhtä avoin kuin suomalainen yhteisö eli ei kovinkaan.

4 toukokuun, 20159 joulukuun, 2017 | Henna Timanttimetsä

Suomalainen yhteisö voi pälättää ja tekee niin mielellään usein olematta avoin eli hyväksyvä ja vastaanottava. Tämä on ristiriitainen väite, koska olemme keskustelemalla päässeet jo jonnekin ja yhteiskuntamme on kehittynyt puhumalla, antamalla puheenvuoron, ottamalla osaa jne. Puheen määrä ei sinällään kerro avoimmuudesta paljoakaan, jotakin toki eli mistä puhutaan, kenelle ja mihin puheella päästään, päädytään, millaista yhteiskuntaa ja yhteisöllisyyttä eli toimintaa puhe saa aikaiseksi, mitä puhumalla tai puhumattomuudella halutaan. Kuinka mitata puheen laatu, paikallaan junnaaminen, eteenpäin pääsemättömyys tai edistys eli millaisella puheella on merkitystä yksilölle ja yhteisölle ei ole täysin merkityksetön ajatuskulku, koska kaikella on sinänsä ja aina pieni tai suuri merkityksensä. Saattaa kuitenkin olla pääasia että sanoo ajatuksensa saadakseen vastakaikua ja voidakseen kehittää ajatteluaan ja itseään. Avoimmuuden merkitys ihmiselle siinä kiteytettynä.

Mitä tarkoitan avoimmuudella ja millaista avoimmuutta peräänkuulutan on yksi avattava asia. Avoimmuus on tietynlainen itsestäänselvyys jonka ymmärrämme tietyllä tavalla. Avoimmuus jota joko on tai ei ole järkevyyden rajoissa mittaansa asti sopivasti tai sopimattomasti, käyttötarkoitukseensa ja tarkoituksenmukaisuuteensa asti. Voimme keskustella tuosta tarkoituksenmukaisuudesta, avoimmuuden miellyttävyydestä ja sopivuudesta mihin raja piirretään. Suomalaisia edelleen sanotaan jäyhiksi eli pidämme sisällämme paljon antamatta ulos ilmeisesti ei tarpeeksi, koska jäyhyys on hiukan negatiivinen sana. Siitä joka ei anna itsestään, ei ole avoin voimme arvailla mitä hän ajattelee ja millainen hän on keskenämme ja päättää mihin kohtaan sellainen ihminen keskuudessamme sijoittuu, vai päättääkö ihminen itse mihin hän yhteisössä sijoittuu? Kovaäänisimmät pitävät itseään arvossa ja avoimina, helposti päättävinä eliminä, tärkeinä ihmisinä (mikä on tärkeää määriytyy mitä yhteisö johon kasvanut painottaa tärkeänä?). Avatulla ja suljetulla on tietty tarkoituksensa jotka ajavat asiansa, emme voi olla läsnä aukinaisina jatkuvasti eikä ole tarpeen, palamme loppuun eli tarvitsemme yksityisyyttä, salaisuuksina pidettyjä asioita, omia asioita joita kukaan muu ei tiedä. Joskus avonaisena oleminen on tuskallista, mahdotonta, mutta pyrkimys on olla avoin positiivisella tavalla eli mukana sosiaalisuudessa, kanssakäymisessä, joten meitä ollaksemme yhteiskuntakelpoisia ihmisiä halutaan auttaa olemaan avoimia eli positiivisia hiukan syyllistämällä ja tönimällä, antamalla kuva mihin suuntaan kannattaisi kehittyä. Positiivisuus on näin määriteltynä puheellista soljuvuutta joka ottaa osaa johonkin toiseen puheeseen ja kokee tuon puheen ja tavan hyvänä. Onko hiljaisuus sitten selvästi suljettu negatiivinen tila tai se ettei käytä sosiaalista mediaa selvästi ulkopuolelle jättäytymistä? Onko miehillä ja naisilla eri tavat ottaa osaa keskusteluun, entä nuorilla ja vanhoilla? Kuka on hiljaa ja ketkä vaiennetaan, kenen puhuva pää saa palstatilaa ja hänen sanomallansa on painoarvoa?

Mihin raja vedetään ja millaiseen kulttuuriin meitä painostetaan? Avoimmuus ajatusmallina ja ihmisen perustoimintaelementtinä on positiivinen, jatkuvuutta ja yhteisöllisyyttä ylläpitävä voima parhaimmillaan: käydään läpi asiat jotka koskettavat (entä se mikä ei kosketa tai kuulu sinulle?). Mitä avoimmuus tässä ajassa tarkoittaa on pohdinnan arvoinen asia. Onko se tissi- ja takapuolikuvien, lomakuvien avoimmuutta, henkilökohtaisten asioiden riepottelua, mukavaa läpänheittoa FB:ssä, oman persoonan ja elämän esiin tuomista, oman elämän kuvia ja kertomuksia mitä tein päivällä- avoimmuutta, itsensä brändäämistä (siinähän ei ole paljoakaan avoimmuutta tai alttiutta. Brändääminen on tiukan rajautunutta tietoista omakuvan luomista tiettyä tarkoitusta varten. Mitä tarkoitusta avoimmuus tässä kehyksessä palvelee riippuu mitä halutaan. Mikä on tarkoituksemme, kuinka tarkoitus, tarkoituksemme syntyy ja kuinka pitkälle tarkoitus ja päämäärä ajatellaan, ajatus ja idea kehitetään tiettynä tarkoituksena eli manipuloidaan tarkoituksen toteutumiseksi? Pohdinta sosiaalisuuden tarkoituksesta, avoimuudesta siinä, avoimmuuden laadusta ja puhuttaessa sosiaalisesta mediasta joka voi olla hyvinkin sulkeutunut on hankala).

FB:n avoimuus jäi minulta kokematta siinä mielessä kuin itse koen avoimmuuden vastaanottavaisuutena, luottavaisuutena, älyllisenä uteliaisuutena ja valmiutena kohdata uutta ja erilaista (tutustumisvalmiusavoimmuus). Netissä ollaan avoimia eri tavalla kuin netin ulkopuolella, koska jakaminen on helppoa ja ainoa kriitikko siinä kohtaa on jakaja itse. Koen ettemme massana, tiedon jakajina ja käyttäjinä ole kovin vastaanottavaisia ja kiinnostuneita uudesta, mutta auliin jakavaisia ja huomionhakuisia. Liittyykö avoimmuus tietoon, tietämiseen vai onko se olemassaolemisen, kohtaamisen, vastaanottamisen ja kanssaolemisen tapa? Näin ajattelen että on tuota kaikkea. Avoimmuus identiteettikysymyksenä on persoona- että valintakysymys ja pitkälti yhteiskunnan säätelemä. Olemme löytäneet netin maailmasta kiinnostavan melko rajattoman väylän jonka kautta toivomme löytävämme kiinnostuneen kuuntelijan, tuotteemme käyttäjän, mutta olemmeko kiinnostuneita myös tuosta kuuntelijasta ja käyttäjästä eli kuinka pitkälle ja paljon voimme olla ja meidän tulee olla kiinnostuneita vastapuolen asioista, voimme olla vastaanottavaisia ja avoimia rakentavasti? (Mitä haluamme rakentaa olemalla avoimia tai sulkeutuneita?) Onko sosiaalinen media hyvä kokonaiskuva sosiaalisuudesta, ihmisyydestä, rakentavuudesta ja antaako se hyvän kuvan sosiaalisuuden kehityksestä? Suosimme tuttujamme samalla tavalla, todellisuus ja kuva kohtaavat tiettyyn pisteeseen asti. Netissä tuttuus ja tunteminen saavat uudet ulottuvuudet. On eri tavalla tärkeä turvallisuuspointti tuntea läheisesti joku netissä kuin konkretiassa kohdatessa kasvokkain jolloin voimme saada helpommin kosketuksen.

Avoimmuus, jakaminen ja luottavaisuus samanlaisten kesken on melko helppoa. Tämä on ajatukseni jonka tahdon tämän hetkiseen Suomeen laittaa kytemään: kuinka helppoa itsellemme haluamme ja miksi haluamme päästä helpolla, kuten siltä näyttää? Kuinka samanlaisten ihmisten Suomen haluamme ja onko se järkevä tavoite voi kysyä. Huomattu on suomalaisen kulttuurin ja ihmisten sisäänpäin lämpiävyys. Ryhmäytymisen voima tuntuu hyvältä ja tarkoituksenmukaiselta. Mistä yhtenäiskulttuurin tarve saa alkunsa ja voimansa voi kysyä ja miksi tuttuun turvautuminen ja tuudittautuminen käy kovin helposti vaikka mahdollisuuksia toisenlaiseen olemiseen on olemassa. Olen monenlaisissa ihmisryhmissä saanut huomata ja kokea ennakkoluuloja, epäluuloa ja ulkopuolelle jättämistä joka on ollut varsin hämmentävää ja surullista. Millaisesta sosiaalisuudesta niin järisyttävän sosiaalisessa maailmassa tässä tapauksessa voidaan puhua onkin kiinnostavaa eli kuinka sosiaalinen yhteiskuntamme on voidessaan eriyttää ja eristää ihmisiä, jakaa tarpeellisiin ja tarpeettomiin, menestyjiin ja häviäjiin? Voin vetää johtopäätöksen että olen outo, poikkeava ja epäilyttävä sellaisena. Minua voi sormella töykkäistä ja tönäistä, hiukan kokeilla että mitä se kestää. Tämä on henkilökohtainen puoli asiaan ja ymmärtääkseni ei mitenkään epätavallinen kokemus. Ihmisen raakuus on selvä, mutta miten erotamme itsemme tästä pelon ilmapiiristä joka ei ole avoin ja valoisa jokaiselle vaan harvoille ja valituille? Kuka tahtoo sanoa ääneen olevansa raaka ja syrjivä? Kuka edes tunnistaa sellaista itsessään? On helppo luoda virtuaalisesti illuusio ja myös toden maailmassa illuusiot pitävät lujasti pintansa. Tästä voi helposti alkaa syyttelykierre joka ei ole tähänkään mennessä johtanut yhteiskunnan ja ihmisten luovaan ja kannustavaan avautumiseen.

Erilaisuus on asia johon ensimmäisenä kiinnitetään huomiota, poikkeavuus joka huomataan silminnähden, jota kommentoidaan, ruoditaan, josta puhutaan sitä sen enempää arvostamatta missään vaiheessa, kuin huomauttamalla todetaan että erilaisuus on noteerattu, laitettu paikalleen ja sen ala-arvoisuus todettu valtavirtaan nähden, vallalla oleviin arvoihin nähden. Jääkö monelta huomaamatta mitä todella yhteiskunnassamme tapahtuu? Ulosjättämisen strategia ja eriyttämisen taktiikka on niin normaalia ettemme joko osaa tai kykene siihen puuttumaan vaikka haluaisimme. Se on henkistä ghettoutumista ja tahdonmukaista kuplautumista jossa epämiellyttävä ja epäilyttävä suljetaan pois kokemuspiiristä. Olemme uutuuden viehätyksessä ja uutuuden pelossa samanaikaisesti. Siitä voi olla huolissaan ja täytyy olla, koska niin ei synny tervettä kanssakäymistä, tervettä tasa-arvoista yhteiskuntaa. Mutta jotenkin asian tilan annetaan olla, koska käsittääkseni avautumista tapahtuu yhä vähemmän mitä enemmän näemme ympärillämme uhkakuvia ja meille luodaan pelkoja. Mitä meidän sitten tulisi pelätä? Sulkeutunut yhteiskunta ei ole suvaitsevainen, vaan paikka joka näkee jokaisessa tuntemattomassa vaaran ja antaa aihetta epäilykselle. Olemme jatkuvassa hälytyksen tilassa ja tieto jota meillä nyt niin runsaasti on, on käytössä puolustautumisen tarpeeseen, hengissä pysymiseksi mahdollisimman kauan mukavissa poteroissa joihin on lupa tulla ainoastaan valituilla joiden jutuista pidämme.

Ihmisyyden kriisi, moderniuden kriisi, rakentamisen kriisi, kokemisen kriisi, olemisen kriisi

1 marraskuun, 20141 huhtikuun, 2018 | Henna Timanttimetsä

Kriisi, yhtäjaksoinen epätasapainoinen putoamisen kokemus. Painotus kokemuksessa, tapahtumassa, syissä ja henkilökohtaisessa. Heilahdus, ponnistus, liike, joka on välttämättömyys muutoksen syntymiseksi. Tällä hetkellä koemme, että ihmiskunnalla on ja on ollut meneillään monin eri tavoin kauan aikaa massiivinen kriisi. Epätoivo ja toivottomuus ovat kriisin olennaisia tuntemuksia. Kriisin muoto ja tapa vaihtelevat väkivaltaisesta mullistuksesta pieniin liikahduksiin. Kriisistä puhuminen ja kriisin kokeminen myös. Kriisi sanana on hädän kuvaus, hetkellinen ja epämiellyttävä mielikuva. Kriisin perustana on henkilökohtainen kokemus ja kuinka kokemansa välittää muille. Kuinka monta ihmista kokee saman, mitä he voivat tehdä poistaakseen kriisin kokemuksen, muuttaakseen tilanteen.

Kriisimme nyt, jolle ei sen pohjamutaa myöten kyetä tekemään kovinkaan paljon, koska kun paikkaamme yhtä reikää uusi reikä ammottaa toisella puolella. Kriisi sanana ja tapahtumana on piirretty monisanaisesti uutisiin ja meihin. Se on mikä tahansa tauti, epidemia, massan epätoiminto, sota, inflaatio, nälkä, vajaus, notkahdus, heikkous, pieni ja suuri. Se on jokaisen henkilökohtainen. Se on kaukainen. Kun ajatellaan, että kriisi on elämän perusaines niin voimme pohtia miksi kriisi on pelkästään negatiivinen ja pelottava vaihe, josta on pyrittävä poispäin ja yli? Epämukavuus, sen sietämättömyys, kylmyys, jano, kipu, menetys, luopuminen, täydellisyyden saavuttamattomuus ja ihmisen vaillinaisuus fyysisesti ja henkisesti luovat jatkuvaa tarvetta kehitykselle, kasvulle ja saavuttamiselle. Tuo pyrkiminen jostakin johonkin on itsessään kriisi, koska se on halua muutokseen. Muutos, pieni tai raju on kriisi, muuttumattomuutta pidetään hyvänä. Vastustus ja epätoivo nousevat kun tavanomainen ja tasainen kokee väistämättömän muutoksen. Kun jonkinlainen hyvä menettää jotakin, katoaa ja tilalle tulee jotakin uutta. Kyse on kuinka asennoitua muutokseen joka on jatkuva ja kiihtyvä. Kuinka muuttua itse, kuinka paljon muutosta ja kipua sietää.

Kokonaisvaltainen kokemus kriisistä on etteivät elämän kaikki osaset ole ihmisen hallussa, kuten ei mikään ole ihmisen hallussa lopulta. Kriisi käsitteenä ja tapahtumana on yhteiskunnassa, joka perustuu hallinnalle, katastrofi. Kriisi, konflikti, ristiriita, epäsopusointu, epätasapaino, epätietoisuus ovat asioita joita meidän on yhä vaikeampi sietää. On vaikea verrata ihmisten kriisejä nyt ja sata vuotta sitten. Ne eivät ole vertailukelpoisia, koska elämämme ovat täysin erilaisia. Ovatko tarpeemme, tietomme, taitomme ja halumme muuttuneet radikaalisti ja olemmeko mukavuudenhaluisempia? Meillä on enemmän oikeuksia, tiedämme mitä meillä täytyy olla. Perustarpeet eivät muutu, meillä on nyt enemmän tarpeita, joita emme voi täyttää ja josta seuraa kriisi.

Moral outrage? What is your moral obligation if you have one or any?

2 elokuun, 201428 helmikuun, 2018 | Henna Timanttimetsä

http://www.foreignpolicy.com/articles/2014/08/01/attention_deficit_disorder_economy_nigeria_gaza_caring?utm_content=buffer6b52e&utm_medium=social&utm_source=twitter.com&utm_campaign=buffer

How does it burst is that there happens something that breaks the back of an imaginary camel. How horrible, we must do something. The thing is that stages of emergency are out there all the time, but which ones break the media to put it out so we well off far away can hear about it. Luckily our current social media extravaganza provides solutions to make a show that makes it possible to create huge life saving projects which may possibly do something and possibly not. We have our morals which we like to praise and we pose as good people who defend the weak and stand up against injustice. We must do something. What is it we actually do is we entertain. There are so many people who stand against the lunacy of evil of people who it should be a world without violence and bad deeds, shouldn’t it. But it is getting worse. Violence is incredibly blown out of any proportion long ago, but we like to smile for media to make it and pose. I hope we make it. Question is what can we do other than post photographs with written messages to the world? They are not enough nor morally acceptable way of dealing anything. BringBackOurGirls?