Kävelevä pillu

11 heinäkuun, 201614 elokuun, 2020 | Henna Timanttimetsä

Milloin minusta tuli hankala? Olen aina ollut hankala. Hankala tarkoittaa ihmistä, joka ei pidä kaikesta mitä eteen tuodaan ja antaa sen ilmi, joka vastustaa yleistä mielipidettä ja -suuntausta tehdä asiat kuten muka aina on tehty, ja todella rikkoo henkisen alennuksen, rauhallisen tilan jossa Suomen pitäisi olla. Suomessa sellaisen ihmisen todella huomaa. Hankaluutta suvaitaan kovin huonosti, ilmeisestä syystä. Suomessa on hyvä, kun asiat tapahtuvat juohevasti ja nopeasti ilman ongelmia, eriäviä mielipiteitä, vaatimuksia. Tie on hyvä kun se on suora.

Olen ollut temperamenttinen lapsesta asti, joka tietysti on pahasta, koska tunteensa on hyvä latistaa äänettömyyteen ja puhumattomuuteen. Olen näyttänyt suoraan inhoni ja negatiiviset tunteeni että saan aikaan riidan ja tunteenpurkauksen. Suorasanaiseksi todella ryhdyin kun tajusin, ettei hyvällä käytöksellä saa muutosta aikaan, eikä hyvää käytöstä odoteta miehiltä samalla tavalla kuin naisilta. Sen olen huomannut, naista kohtaan voi olla niin ikävä kuin tahtoo, ylenpalttisen vihamielinen ja halveksiva kuin mihin kuvittelee olevansa oikeutettu ja se on ok, koska on mies. Kyllä naisetkin ovat ikäviä ja vihamielisiä. Letkautukset ovat hauskaa viihdettä. Ne kertovat suoraan älyn tasosta. Minun on hyvä hymyillä ja olla tyytyväinen siihen mitä on. Tyytyväinen tähän? Tuskin. Tämä tarve tyytyväisyyden ilmaisuun ilmaistiin minulle jopa yliopistossa, joidenkin opiskelijoiden osalta. Kritiikkini oli valitusta turhasta. Melko erikoista, mutta totta. Opetuksen tasoa ei saa ääneen kritisoida, koska opettajien kanssa on oltava hyvä kaveri. Hyvää kaveriahan ei julkisesti kritisoida, halataan jumalauta. Ääneen kritisoinnista seuraa jännittävä rankaisukulttuurin ilmentymä, jonka alku on eristäminen, ulkopuolelle jättäminen, selän takana puhuminen: kuinka se kehtaa, mikä se kuvittelee olevansa, huono taiteilija. Tuntuuko nyt pahalta? Toivottavasti, koska tämä suomalainen hyvä veli-kulttuuri tulee muuttumaan. Kavereiden ja työmahdollisuuksien toivossa en jätä sanomatta jotakin, jolla on iso merkitys kokonaisuuden kannalta, en jätä puuttumatta asioihin jotka todella ovat metsässä ja pahasti. Kannattaisi taide-alallakin jo ymmärtää, että opetuksen tason korkeus on ensiarvoisen tärkeää. Se, että ala toimii suhteilla, on erittäin huono systeemi. Juorupuheiden leviäminen ja niihin uskominen on erinomainen todiste. Kaverin sanaan luotetaan ennemmin kuin kysytään asianomaiselta. Systeemi ei uudistu samaa vauhtia muun yhteiskunnan ja maailman kanssa. Korruptio on mädättävää.

Kun teen jotakin provosoivaa, joka on ilmeisen helppoa, pyrin saamaan aikaan todellista muutosta joka toimii kuin vasara halkaisten todellisuuden, jota heteronormatiivisuus, hiljaaoleminen, tavallisuudesta poikkeamattomuus ja pelkuruus pitävät yllä. Minulle on sanottu etten saa olla hankala, sanallisesti kyseenalaistaa niitä, jotka päättävät mahdollisuuksistani jollakin asteella, jotka päättävät ja pitävät yllä ilmapiiriä jossa ei sana ole vapaa, muuten kuin anonyymisti ei saa sanoa ihan mitä tahansa, vai, ja kaveripiirissä on helppo sättiä. Kun on sellainen luonto, ettei voi sietää sitä, että on ihmisiä vallankahvassa jotka eivät kestä pienintäkään vastaääntä tai kyseenalaistamista, niin yhteentörmäystä on vaikea välttää. En myöskään siedä, että asioistani päättävät epäpätevät huhupuheita uskovat aasit. Ei epäoikeudenmukaisuutta, suoraa väkivaltaa, kiusaamista, vähättelyä, sameaa vettä joka seisoo ja tekee mitä tahtoo, tarvitse katsella vierestä. Jotakin on voitava tehdä ja sanoa.

On paljon ihmetystä ja paheksuntaa voimasanojen käytölle, sille ettei voi sietää heterokäytöstä, jossa naisella on vain yksioikoinen tietynlainen sovittu rooli, miehen omistajastatuksen täydellistäjänä. En ole sopinut millainen minun tulee olla, millaisia asioita saan tehdä. Nainen rikkoo roolinsa, jos siltä tuntuu ja kävelee ulos, tekee vastoin mikä on hyväksi? Hyväksi kenelle? Heteronormatiivisuus ei ole koskaan ollut minulle hyväksi. Että nainen on se, joka otetaan, katsastetaan, hyväksytään tai hylätään ei ole hyväksi naisille eikä tytöille. On naisia jotka pitävät tästä järjestelystä. Minä en. En ole täyttämässä toisen tarpeita. Mies, joka on, mitä hän omistaa, on etsimässä pillua, koska se häneltä puuttuu. Harmillista. Naisen tulisi täyttää tämä tyhjiö ja antaa miehelle vapaus toteuttaa nussimisfantasiansa, koska sitä iloa ei hänellä ole, ellei hänellä ole naista. Itse en katsele ja kuuntele yhtään anonyymiä apinaa, jolla on esihistoriallisia mielipiteitä siitä, mitä minä teen, mitä joku toinen tekee ja on, anonyymit apinat lyttäämässä seksuaalivähemmistöjä, maahanmuuttajia, feministejä, vasemmistoa, luonnonsuojelijoita ja taiteilijoita. Se on mielenmaisema, josta olen kotoisin ja jota erittäin mielelläni pakenen henkilökohtaisessä elämässä. Vapaaehtoisesti en kuuntele samaa levyä yhä uudestaan ja uudestaan. Jo pelkästään ammattini on ihmetyksen aihe: eihän se ole edes työ. Haista vittu!

Taiteilija ja psyyke

26 kesäkuun, 201611 heinäkuun, 2020 | Henna Timanttimetsä

Ensin ennakkoluulo, se yhä uudestaan toistuva, joka on päästettävä ilmoille hiukan naurahtaen. Osaksi, koska ei ymmärrä eikä koe yhteenkuuluvuutta, ei tiedä miksi taidetta tehdään, miksi joku on taiteilija, miksi taidetta on tai mihin muuhun taidetta käytetään kuin terapiana, harrasteena ja sisustuselementtinä. Ei tarvitse ymmärtää, en etsi ymmärtäjää enkä lohdutusta. Taide on kieli. Taide on hiukan kuin itkeminen julkisesti, siihen ei osata suhtautua, että se olisi normaalia. Taide halutaan ymmärtää syvänä, jota ei voi eikä haluta nähdä, siksi ennakkoluulot ja poissulkeminen ovat ymmärrettäviä reaktiota, tavallaan. Siksi myös provosointi on herkullista, koska se on niin helppoa. Ulkopuoli on niin ulkona. Myös sisäpuoli on tällä hetkellä tavattoman pihalla.

Kenen psyykestä puhumme, ja mikä sisä- tai ulkopuoli? Sen jota kohden sormi osoittaa?Joku sulkeutunut ympyrä joka haisee paskalta? Taiteilijaa pidetään jotenkin epäonnistuneena ihmisenä varsinkin kun hän ei tule taiteilijasuvusta, jotenkin hulluna, ihmisenä joka terapoi itseään, itseään, itseään (moni taiteilija puhuukin paljon itsestään, joten ei aivan tuulesta temmattua, mutta niin tekevät hyvin monet muut, ylikorostunut itsekorostus on merkki jostakin), jonka taiteessa on kysymys hänestä itsestään, hänen problemaattisesta psyykestään, jota hän ei pysty muulla tavoin prosessoimaan ja hän haluaa tehdä tämän prosessoinnin julkisesti, näyttää mitä käy läpi, saadakseen ymmärrystä ja ongelmiinsa vastauksia, saadakseen oman ongelmansa julki, itkettyä, myötätunnon toivossa, tuskissaan vierittää ja kierittää, tuskissaan piirtää ja maalaa, kun ei ole lääkettä muuta kuin alkoholi ja tämä terapia, jota hän kutsuu taiteeksi ja itseään taiteilijaksi. Taiteilija on se, jota arvioidaan ulkoapäin, hän ei itse ymmärrä eikä osaa edes ajatella. Tarvitaan asiantuntija tekemään arviointityö, mutta hyviä on tosi vähän. Hyviä arvioitsijoita on myös hyvin vähän, saati taiteen asiantuntijoita, niitä on erittäin vähän jopa yliopistossa. Kuvittelijoita on paljon, sellaisia jotka eivät kestä kuulla eriävää mielipidettä tai nähdä hulluja, olla lähellä hulluja, nähdä hulluja kuvia. He kuvittelevat itsestään liikoja ja ovat puhtaita. Oman arvioni mukaan vammattomia ihmisiä ei ole ja lian pelkääminen on anaalireaktio.

Millaisesta taiteilija- ja taidekäsityksestä tämä hullunkuva, hullun kuvan tekeminen ja hyvin tavanomainen ajatus taiteilijoista kertoo? Se elää niin taidekentällä kuin sen ulkopuolella. Olen kuullut sen niin monta kertaa niin museohenkilökunnalta, kuraattoreilta kuin taiteilijoilta itseltään, joten ei ole ihme, että legenda elää. Taiteilijat voivat olla haastavia, pelottavia, sekaisin, yms. joten lasten kanssa ei kannata lähteä kokeilemaan mitään. Se on halveksiva, kirjoitettu osin taidehistoriaan, kuinka taiteilijat elivät ja elävät, kuinka heidän, eli pääasiassa miestaiteilijoiden, elämä oli huuruista, sekavaa, köyhää ja likaista, jotkut toki ovat suuria sankareita ilman ulkopuolista pelottavaa hulluutta. Kuvaa on voitu romantisoida myynnin toivossa, liioittelu, juoruaminen ja puheen tasolla maalailu ei ole kovin tieteellistä tai asiallista, jostakin syystä se kiinnostaa. Onhan rähjäisyydessä oma hauskuutensa, tämä vitsi-taiteilija joka elää yhä aivan kuin elämä ja taiteen tekeminen olisivat edelleen samanlaista ja samoista motiiveista lähtöisin kuin sata vuotta sitten. Niin, jokaisella on ’oma’ taidekäsityksensä, jonka jokainen voi pitää sitä muuttamatta, onhan kyse mausta ja stereotypioista. Joidenkin taidekäsitykseen ei mahdu esimerkiksi pornograafinen tai eroottinen taide, joka, seksi, on mitä suurimmassa määrin osa taidetta, se on vain haluttu sensuroida pois ja tähän on syynä uskonto. Taiteilijoilla on kuulemman mukaan voimakas libido, ahaa. Seksismistä päätellen ajatus elää yhä, alan seksismi on kuin luonnollinen asia, jolle ei voi mitään. Ai mikä seksismi? Niin tuntuu olevan loputon typeryyskin. Eli kun synnitön haluaa avautua taidekäsityksestään, se on uskoakseni hyvin rajautunut ja umpimielinen. Kuva pelkästään on saatananpalvontaa. Kun lapsia ja hauraita halutaan suojella taiteessa esiintyvältä pornografialta yms. se on sensuuria. Rajan vetämisen ’taitoa’ on luoda tämä turvallinen tila, jonne eivät kuulu järkyttävä materiaali, joka saa aikaan tunteita, traumoja ja ajatuksia. ’Turvallisessa’ tilassa taide ummehtuu hyvin helposti. Taiteilija tosin ei ole turvassa.

Tästä pääsemme helposti aiheeseen taiteilija ja psyyke. Ajatus, että mielisairaus ja taiteilijan ammatti kuuluvat yhteen, elää vahvasti. Työmäärään nähden, hulluus ei tule kysymykseenkään. Työmäärä, jonka menestyäkseen joutuu tekemään on valtava, saati tullakseen niin hyväksi kuin on mahdollista. Se vaatii jatkuvaa itsensä kehittämistä ja opiskelua eli työtä. Masennus ja alkoholismi heikentävät työkykyä merkittävästi. Ajatus, että taiteilija ja alkoholismi kuuluvat vahvasti yhteen elää vahvasti. Ei ole uutta eikä yllättävää lukea, että taiteilija käy läpi omaa patologiaansa tehdessään taidettaan, läpi kipupisteitään, tai että taide lähtee taiteilijan traumoista. Hän siis uskaltaa käydä niitä läpi, hän uskaltaa itkeä ja näyttää tunteensa toisin kuin yhteisö ympärillä. Sysäys lähteä taiteilijaksi on monen kuvitelman mukaan ollut henkinen kipu, tuska. Taas kerran kun ei pysty kohtaamaan omaa tuskaansa, on osoitettava muita ja liattava heidät avoimesti kärsiviksi. Ne muut likaiset.

Itse rakastuin maalaamiseen ja kuvanveistoon. Halusin tietää, mihin pystyn siinä latistavassa ilmapiirissä, jossa taide oli jotakin ulkopuolella, joka ei duunaria kosketa, jota duunari ei näe, eikä duunarin kakara pysty tekemään. Tuska on sana jota kuulee käytettävän tässä yhteydessä, ei tosin taiteilijan alkoholismista puhuttaessa vaan duunarin, siis kun puhutaan vaikka miehistä. Eli kun puhutaan taiteesta katsotaan psyyken lätäkköön, jota katsoja voi vatvoa arvioidakseen tekijän psyykettä: hulluhan se on, omituinen ainakin, kartettava. Katsojan oma hulluus on hänen oma asiansa tai hän ei ole tarpeeksi hullu vatvoakseen omaa psyykettään. Jotakin voi paljastua ja mitä siitäkin seuraa, häpeä. Suurennuslasin alla on tuo onneton taiteilija, tunnetusti hullu, vääränlainen ja omituinen. Ammattiin haluava on hullu ja hänellä on aihetta käsitellä omaa problematiikkaansa kuvan avulla loputtomasti. Säveltäjä ei esimerkiksi ole niin hullu kuin kuvataiteilija. Säveltäjä on arvokas ihminen, joka seisoo omilla jaloillaan olematta hullu. Hän käsittelee kauneutta, vaikka sävelkulkuja voi olla vaikea seurata ja ymmärtää, niin ei tuollainen voi hullusta päästä lähteä: päätelmä, epäloogisuus ja taidekäsitys nivoutuvat yhteen.

Masennus ja alkoholismi ovat Suomessa varsin yleisiä. Maailman laajuisesti WHO:n tilaston mukaan joka vuosi 800 000 ihmistä tekee itsemurhan. Moni yrittää ja miljoonat joutuvat kokemaan elämän itsemurhan tehneen läheisenä. Pitäisikö ihmisten tehdä enemmän taidetta kun sillä sanotaan olevan parantavia voimia? Taiteilijan ammatti ei toimi parantavana. Tämän voin kertoa omasta kokemuksesta. Ennakkoluulot ja taidekäsitykset hyppivät silmille ja päälle joka puolelta. On oltava henkisesti todella vahva että sen kestää. Taiteilijat ovat sitä ja tätä, hulluudesta syntynyttä potaskaa tekevät, en ymmärrä, eikä sillä elä ja mitä hyötyä moisesta voi olla, yrittämisestä kuvata jotakin, mitä ei haluta nähdä. Jos ei jotakin ymmärrä, ei se tarkoita, että tuo asia, jota ei ymmärrä, olisi väärin tai hullua. Kun ei ymmärrä hulluutta, omaa hulluuttaan tai tunne itseään, on perin kummallista arvostella kenenkään toisen henkistä tilaa, mutta kovin normaalia. Pahan puhuminen on suurta huvia. Kyseenalaistan sellaisten ihmisten henkisen terveyden. Kun on tarve pilata jonkun toisen ihmisen maine ja elinkeino, kannattaa käydä juttelemassa ammattiauttajan luona. Puhuminen auttaa ja ammatti-ihmisillä on vaitiolovelvollisuus eli puheet eivät leviä. On toki taiteilijoita, jotka eivät usko terapian tehoon saati psykologiaan. Itse en usko sellaisiin taiteilijoihin tai heidän työhönsä. Kyllä, taiteeseensa laittaa osan itsestään, omat kiinnostuksen kohteet kertovat jotakin, mutta mitä. Psyykestä jotakin, ainakin sen mitä yllä mainitsin eli vahvuuden ja kiinnostuksen ihmisen mieltä kohtaan. Kun taiteilija piirtää pornograafisia kuvia piirtääkö hän itseään, poseeraako hän itse, kiihottuuko hän, onko piirtäminen lähtöisin halusta olla ekshibitionisti ja esitellä omia perversioita? Taas kerran kuvassa on taiteilija itse, vaikka näin ei olisi. Onko kuva aina ottajansa, tekijänsä omakuva? EI.

Taide saa aikaa kaikenlaisia ajatuksia ja kysymyksiä, siinä sen tärkeys. Taiteen tekeminen on ajattelua, siksi aivottomuuden ajatus on omituinen. Koska taiteilija haluaa ilmaista jotakin, jota voi olla vaikeaa sanallisesti ilmaista, joka on usein hankalaa kuvataiteilijoille ja kenelle tahansa, näin voi olla ja voi olla olematta, ajatuksellisuus tai ajatuksettomuus, järkevyys ja järjettömyys. Kyllä käy mielessä, miksi vaivautua tekemään taidetta, kun se litistetään ja rutistetaan paskaksi, kuten taiteilija, ja miksi näyttää tekemänsä kuva, miksi nähdä vaiva ja olla antamatta periksi kyynisyydelle. Mitä tällä halutaan, kuvan näyttämisellä? Moni katselija, ja taiteen ammattilaiseksikin itseään tituleeraava, ajattelee kovin kehämäisesti, kaavamaisesti, halveksivasti, paljastaen omat ennakkoluulonsa. Pitäisikö taiteilijaa suojella tältä saastalta? Ennakkoluulot ovat hyvää materiaalia. Mitä katsomme, miksi, miten, entä miten analysoimme kuvia, milloin kuva on vain kaunis kuva? Kun nainen piirtää seksistä, onko se hyväksytympää kuin jos mies tekisi samoin. Mies on perverssi lähtökohtaisesti, nainen on uhri ja katsomisen kohde. Ensimmäiset kysymykset ovat, mitä näillä kuvilla halutaan, mitä piirtäjä haluaa, miksi näyttää tällaista? Katsojaa etsii syytä, miksi taiteilija on halunnut tehdä ja näyttää julkisesti kuvan aktista tai itsensäpaljastajasta, alasti poseeraavasta ihmisestä, näyttää genitaalialueet, joita emme voi tai halua katsoa. Poseeraus, aikamme ilmiö ja kuinka poseeraamme, kenelle ja miksi, mitä näytämme, paljastamme ja mitä emme. Mitä taiteilija ajattelee, ajatteleeko hän, onko hän kykenevä analyyttiseen ajatteluun ja luomaan kuvan analyysinsä pohjaksi tai kuvan analysoitavaksi itsenään ilman taiteilijaa eli jääkö kuva elämään? Mikä on kuvan elämä? Onko kuva ilman taiteilijan psyykettä ja mitä taiteilija haluaa?

Reality hits those who like to cherish illusions.

9 kesäkuun, 201624 helmikuun, 2018 | Henna Timanttimetsä

Reality of another person can be extremely hard to grasp and see, even though it is right in front of you. It is the impossibility of understanding feelings of the other, seeing the position where one may be and how one got there. Value of the other, feelings of the other can be denied, belittled and despised just because you can. Reality of someone who is despised as such. Christians like to repeat we are born equal, somehow it does not resonate in true life. Christianity, the religion, is an excuse to put people down since God is on side of those who have the right god. Even though people don’t practice faith they are born in to culture which 100% has roots to some religion and practices of religious ideas, stories, beliefs and traditions. We are as cultural beings bound to religion, faith, mysticism, rules, which tell us how to live and how we see our place in the world and among other people.

What are realities now that religious people see in society which is more open to difference but still is very violent towards many people. Society is sexually more open, at least in theory, in entertainment and in advertising, demanding equality, equal treatment of the sexes, open discussion is available demanding tolerance and freedom of expression and speech. Religions are not the most tolerant. Religious entities are not demanding end of violence quite the contrary. Religions make war possible. Hypocrisy flourishes. How easy it is to not look. When religion demands hiding of our nature, hiding of beauty because it is seen evil and corrupt, how divine and godly that religion actually is. In societies where sexual intercourse is a sin, a taboo which makes all sexual topics shameful, all which is banned happens in hiding. We are punished for our sins which usually are of sexual nature. We are punished for wanting, desiring, lusting, having dirty ideas and doing filthy acts. Touching can become illegal and scary. Touching is too much to take, not to speak of kissing.

As an artist I am used to seeing nudity and I think it is the most natural thing as is sex. Just to depict and see nakedness is not porn, female and male sexual organs as such are not pornography to me, sexual yes but anything can be sexual. Asshole is holy as Allen Ginsberg stated in his poem Howl. What a scandal that became, all what he wrote was against the comfort and mediocre American society held dear. Dear hypocrisy, dear silence, dear oblivion, dear order which cannot be broken because it is not proper. Violence is more tolerated than sex. Violence is normal, so normal people don’t necessarily see when they are being violent and accept bullying when someone is to be put in order, be punished for what one is, dares to be in public. Order which cannot be torn apart because it is too frightening, too much to handle.

Totaalikieltäytyjän dilemma

25 toukokuun, 201625 marraskuun, 2021 | Henna Timanttimetsä

Mietin onko totaalikieltäytyjä ongelma pääasiassa itselleen vai yhteiskunnalle, mikä hänen ongelmansa on yhteiskunnassa jossa ihminen pakotetaan suorittamaan palvelus osoittaakseen uskollisuutensa, kyvykkyytensä, miehekkyytensä, isänmaallisuutensa ja saman mielisyytensä ja mikä on yhteiskunnan ongelma joka vangitsee ihmisen joka totaalisesti kieltäytyy tekemästä kuten hänen odotetaan tekevän jotta yhteiskunta toimisi kuten on suunniteltu. Totaalikieltäytyjä on uhka monella tapaa. Hänen ajatuksensa siitä että yksilö voi itse päättää kuinka toimii, millaisten arvojen takia taistelee ja kuinka tämä taistelu tapahtuu. Totaalikieltäytyjä on tavallaan hylkiö, joka ei tunne kunniaa samoista asioista kuten sellainen, joka haluaa osallistua isänmaan puolustamiseen armeijan ja valtion osoittamalla tavalla. Meidän yhteinen asiamme on kuulua tähän maahan ja tietää uhkat. Tiedämmekö ne? Valtion on osattava varautua aseelliseen selkkaukseen käyttäen reserviä tukeutuen aseisiin, kansalaisten olla valmiita kuolemaan sekä tappamaan maansa ja maanmiestensä että -naistensa puolesta. Totaalikieltäytyjäksi kutsutaan ihmistä joka kieltäytyy sekä ase- ja siviilipalveluksesta, on vakaumuksellisesti armeijaa, sotimista, tappamista eli murhaamista kansakunnan nimissä vastaan. Voisiko totaalikieltäytymistä soveltaa muilla alueilla kuin sotimisen harjoittelussa? Kyllä, ja se on erittäin kannatettavaa. Kun ei halua kantaa korttansa samaan roihuavaan kekoon, kokee että valtio tekee enemmän hallaa kuin hyvää, on väärällä puolella eikä usko maailmankuvaan jossa sotiminen ei ole vaihtoehto. Edelleen menestys mitataan hyvin yksinkertaisilla mittareilla, menestykseen päästään tietyillä ehdoilla ja menestys merkitsee jotakin tiettyä. Totaalikieltäytyjä ei osallistu yksioikoiseen selviytymisstrategiaan jossa elämä määritellään yhteiskunnan kaavojen mukaan, erilaisuus on uhka, uhkia eliminoidaan väkivalloin, hiljentäen, väärällä tiedolla ja mustamaalaten, ihmiset ahdetaan muotiin jossa tehtävässä armeija myös toimii. Maailma, joka ei tahdo muuttua pehmeämmäksi ja väkivallattomaksi, koska se ei uskalla, ei osaa eikä usko muuhun kuin suureen ja ilkeään, kovaan ja äärimmäiseen voiman käyttöön, toimii hyvin armeijamaisesti, kaavamaisesti, väkivaltaisesti ja tukahduttavasti aivopesten.

Olen itse viehättynyt totaalikieltäytymisen ehdottomuudesta. Ehkä viehättyä on väärä sana, totaalikieltäytyminen on absoluuttista. Se on periksiantamaton yksilön voimannäyte systemaattista alistamista vastaan. Kyse on vakaumuksesta joka uhmaa yksioikoista järjestäytynyttä yhteiskuntaa ja sen ajattelua. Samanlaista uhmaa on feminismissä ja veganismissa. Kieltäytymisen vakaumus ja mielen osoittaminen joka horjuttaa käsitystä kansalaisuudesta, massasta, sukupuolen velvollisuuksista, oikeuksista, ihmisyydestä, kansalaisen velvollisuuksista yhteiskuntaa ja toisiaan kohtaan ja miten velvollisuudet ja oikeudet määritellään (onko joillakin enemmän velvollisuuksia kuin toisilla). Armeijassa on kyse sukupuoleen ja ikään sidotusta tavasta joka nojaa vahvasti Suomen sotimiin sotiin, kunniaan, velkaan, perinteeseen, mieskuvaan ja miehen tehtäviin. Kyllä, SOME:ssa on ollut jupinaa, että armeijan tulisi sellaisenaan koskea myös naisia jotta olisimme tasa-arvoisia. Kyse on suuremmasta asiasta kuin sukupuolten erilaisista tehtävistä yhteiskunnan suojelemiseksi ja sotimisesta, tasa-arvosta joo, sotimisen harjoittelusta, että kuka voi tarttua aseeseen sodassa ja kuka laitetaan etulinjaan. On myös kyse voiko nainen käskeä armeijassa, luoda strategian ja olla johtaja aseellisessa konfliktissa. Jupina ei puhu tästä. Se puhuu rivisotilaan kokemuksesta, joka halutaan myös naiselle, koska rivisotilas on alistettu. Sinä, joka olet alistettu voit kieltäytyä alistetuksi tulemisesta, sillä on seurauksensa, mutta jupina tuskin auttaa. Kun lähdetään hakemaan tasa-arvoa, työelämä on hyvä esimerkki kuinka nainen hyväksytään johtajaksi tai miesvaltaiselle alalle. Ei siitä sen enempää.

Tällä hetkellä on ollut puhetta, että Suomi on huonosti varautunut uhkiin, aseellisiin ja ympäristöllisiin. Uhkiin, jotka väijyvät ja tulevat yhä lähemmäs, kuten meitä päivittäin muistutetaan, joille emme kuitenkaan voi mitään, vaikka sosiaalisessa mediassa paljon puhumme. Olemme kädettömiä, munattomia ja aivottomia. Terrorismi, islamismi, sota- ja ilmastopakolaisuus, mahdollinen Lähi-Idän sodan laajeneminen, sen yhä vakavammaksi konfliktiksi muuntautuva luonne on todellinen uhka. Suomi ei edelleenkään vaadi äänekkäästi Syyrian sodan lopettamista. Se pölisee ympäripyöreitä kansainvälisissä tapahtumissa ja hymyilee nätisti. Tapaa Yhdysvaltain presidenttiä, ja he, presidentit kehuvat toisiaan. Suomi ei pystyisi puolustautumaan eikä pysty ehkäisemään terroria-iskua jos sellaista joku suunnittelee. Totaalikieltäytyjän ehdottomuudella on tilausta. Kieltäydymme myötäilemästä Yhdysvaltoja olisi hyvä alku.

Sen sijaan, että kannamme huolta mitä meistä ajatellaan ja saammeko turisteja tänne pohjoiseen, meidän tulisi kantaa erityistä huolta millaisen kannan otamme sotiin, joihin ei näy loppua, miksi syydämme rahaa hankkeisiin, jotka ovat pohjattomia kaivoja, jotka maalaavat ruusuisia tulevaisuuden kuvia ilman katetta. Suomen varovainen kanta on liian varovainen mitä tulee asioihin, joilla todella on merkitystä monen tulevaisuudessa merkityksellisen asian kannalta. Kalliita kämmäyksiä ollaan valmiita tekemään pikavoittojen toivossa eivätkä poliitikot ääneen sano, että asioita tehdään edelleen samalla tavalla väärin kuin aina ennenkin, asioista päätetään saman kaavan mukaan kuin menneisyydessä. Olemme vaikuttuneita suurista suunnitelmista, koosta, halpuudesta, kalleudesta, häikäisystä joka on yhä vaan ja aina toistuva ohut kuva massiivisesta voitosta, rakennelmasta, unelmasta ja erinomaisuudestamme. Nuo pikavoitot ovat peräjälkeen osoittautuneet kovin epäonnistuneiksi yrityksiksi, joita ovat olleet luomassa ihmiset joiden järkevyyttä ja ammattitaitoa voi epäillä. Onko tällä epäilyllä ja sen sanomisella mitään merkitystä, tuskin. Ammattitaidottomuutta osoittavat syyt ja miksi asioita tehdään kuten tehdään, mihin hankkeilla pyritään ja mihin on päädytty voimme yhdessä päivitellä, mutta rakenteet jotka saavat aikaan tällaista sotkua ja taloudellista menetystä puhumattakaan arvokkuuden menetyksestä ja luonnon tuhoamisesta eivät muutu ellei niitä päätetä muuttaa.

Art hires bullies and incompetence: my well-educated analysis which is based on experience. Experience is bad which I have been wondering how I am so unlucky, or there truly is something seriously wrong but not enough leverage to make that needed change. Some parties do not look for change in art because stagnant state of things works better for them.

30 maaliskuun, 201624 heinäkuun, 2019 | Henna Timanttimetsä

When one first begins studying sculpting and your teacher is sexist chauvinist, strongly biased male to whom pedagogy seems to be an unknown concept, one gets a pretty good idea of what to expect when one graduates. So it all is educational after all. There are no illusions whatsoever of what lies ahead and how slowly things change in the arts, which hugely relies on tradition, what comes to gender roles, social and career mobility, position and power of institutions and money, what is good art, what can be shown and said. Mostly art looks back so keenly because it likes the male heroes. Needless to say I have argued and questioned a lot at art school and was deeply unliked because of that. Old fashioned are also ways to do business, put up exhibitions, funding, how artists and artistry are seen and treated, how much there is preconception and thinking you know even when you do not know shit. That is of course when you need the consultants. You can always rely on knowledge of a consultant but artist is an underdog if he or she is not well-known and well-networked. What else is there other than self-interest and all one can do is work for only one’s own benefit, why else do it. Business in which one has to be an expert and know a lot there are many doing the work who do not have the needed capabilities: understanding, courage and knowledge, capabilities to spark change, unbiased, only talk is what happens, which does not change anything, just like politicians do.

As curious as it sounds when you start looking at the issue of what kind of people are drawn to business of art, it could not be more clear: it is made to those who strive to win, be best at posing or at least look like they are good at something, mostly the latter. The importance of image cannot be emphasized enough. To work in art you have to have a big ego to stand behind your work, be confident enough to stretch as far as possible with ideas of your own, try out ideas which you believe in and very often only you, fail or succeed, and accepting the result to move on with all the enthusiasm possible. What kinds of results we accept as a community and in what kind of environment we want to work plays a big part of how to choose one’s perspective, on which side to stand and look into the scene where one is to create, be creative. How creative is the art world? What is the scene where art is shown or made to exist and why is it so narrow and unwelcoming? It is not new that narcissism is a regular trait for artists and in the arts in general and need to be admired for one’s position, networks and art must be one thing probably. All want to have the fame, which is one thing essential in art, admiration, grandiose, infinity, eternal art and eternal unforgettable artists, heroes. Artists are admired when they get fame and fortune. Fame is much talked about as it is the gold pot which might be found when one is talented and lucky enough. What is luck, how one gets lucky and what is part of talent there? It is a weird business where money circulates, art gets centered to certain places and artists have to be presented in certain places to have a name, be seen by right people and be noticed within the system. So to be stepped over is not irregular, to be sexually harassed either, minimised, discriminated, talked about in ill manner happens regularly. There are things to be expected but still they strike always as surprise because one wants to believe in kindness and good intentions. Cynicism is the first impression I get, always. It is no wonder, I am always up against a crowd of fanatics who think they know better and are better because art is about finding the truth, being good and admired, and those who are on pedestals think, they have found it and are deserving of their status.

There are those who like to repeat over and over again one idea, imprint it where ever they can because it is theirs and it represents the good they have come up with, themselves, something unchangeable, an era, an -ism, history, tradition, spectacle, experience after which tourists are expected to travel and spend money for. When we starve the idea of art into movable modules that function as branded palaces for money, it is art for money and art for business’ sake. It is tourism that dictates and the tourist is offered an art awe grandiose to witness and experience, remember, photograph, be educated by. An art awe is.., sensation, uplifting, knowledge, learning, the act of looking and feeling the once in a life experience, time to touch, something grand again, special, new or old and spectacular, always bigger and more expensive. To find the spectacular it has to be imported. Interesting is when new art is made it often is made in the marginal and by those who have rebelled the establishment, education, hierarchy and traditions, those who have made the most interesting art and have had the lasting changing impact on art are the dissidents. Always there is a clash and crush necessary for that necessary change to happen. The procedure of producing art is machinery of media coverage, expensiveness, size, names, what catches the eye, mind and heart. To preserve quality and process of the creating progress and the new which can be exciting, cynicism is not good at all.

Artist, captor of light http://www.words-to-use.com/words/art/

History of power: Guerilla girls tell

20 maaliskuun, 201614 helmikuun, 2018 | Henna Timanttimetsä

I like to think non-place is a place where people have to visit or live where they voluntarily don’t wish to.

18 maaliskuun, 201614 helmikuun, 2018 | Henna Timanttimetsä

Place is experienced emotionally and with our senses, partly made personally, one by one individually, place existing on personal and on public level within human reason and randomness for human activity and always with nature, in harmony or in disharmony. Places for lives of people to function for our benefit, we sensing, using, monitoring, analyzing places we go to, we like and dislike, live at, walk through, work at, see, avoid via movement, need and human consciousness we connect or disconnect with places. We have a need to make our marks to places we visit to show that we have been there or take marks or pieces from places, out of/from places with us to remember and prove having been. Imagining a place and experiencing, remembering, reliving, becoming part of a place, making an emotional connection/contact to a place and what that place is all about, what this place means to you, is for and why are you thinking about it, going there, staying there, why are we where we are and what kind of things do we pay attention to in a place, what make places of ours on emotional level, in negative and positive way. Can we own a place in negative sense, feel that it is ours and be part of that ugliness, belong there making something new out of filth, that an ugly place is part of us in all its ugliness, uselessness, coldness, disconnectedness and powerlessness? Is a desire of making a non-place connected to our need of making an impression of what we are, to show strength in despair, despite despair, what we long for but fail trying to forget what we are not, or is non-place made to not be used as we try to be useful and seem effective but be abandoned to remind us how alone and desperate we are? We want to impress by being at a luxurious place, beautiful and rare, difficult to reach, expensive and extraordinary and by doing so state the wonderfulness and specialty of ours but still it is only the surface of things when it is to show off and a place is an extension to our personality and identity as part of us but better than most.

http://www.dezeen.com/2016/03/09/interview-sophie-flinder-refugee-camp-calais-france-jungle-architects-planners/

Let’s get back to Flashdance: There is more to the movie than the plot. It is more clever than you give it credit for.

23 joulukuun, 201523 lokakuun, 2019 | Henna Timanttimetsä

It is a fairytale kind of spectacle or anti-spectacle in a spectacle, if that is a thing. Anti-spectacle in the sense of changing of the perspective towards gender, class, work and art, romantic is the spectacle, a pattern we expect. The spectacle we are used to seeing and thinking in terms of movies and in general how class, work, gender and art function and are, are thought to represent and be like. The American dream in this case where a beautiful young woman reaches out for her dream, a place in the sun and ends up getting more or ‘all’, a romantic relationship with a Man with a Porsche, who is also the owner of the factory where Alexandra, the woman in question, works at as a welder. One big plus of the movie is it does not highlight the work Alexandra does, welding is just work with men as co-workers, it makes the movie hugely more interesting though, and her the one who lives outside the box and is allowed to do so. She is not harassed by her co-workers, her abilities are not questioned. It is truly a beautiful setting, which her choice of work, most definitely would be seen weird still today.

To explore deeper into what the movie is all about is worth our while as it has been deeply overlooked as many romantic movies that are meant for women usually are. To pay attention to details, characters, camera shots, what is being looked at and told via tensions between women and men and why those tensions exist. What happens between the sexes, between women especially, what are sexes both expected to do, look and be like. Movie is a language as is dance as is sex, sexuality, clothing and gender. You have to focus on to read it all and actually think what are we looking at, what happens there and why all the time. It is not just an entertaining show where you can relax and forget what is going on, this is told via contrasts between sleazy bars, working men and art, how women are treated in different settings and how these settings differ, how women want to be treated and what do they desire of their lives to be. Movie is never just a movie that is meant to entertain, not even those that are made for that purpose, nor is music or the dance acts that seem to be out of place. Point is easily missed when the romantic is what stays interesting and in the focus.

In a bar where ambitious fit and talented dancers show their art, act for paying customers who are watching and are a bit amazed by the unexpected shows. Contrast is also to the other bar where dancing is not the primary interest of anyone, only nude female bodies, that move in a certain way. Women are dancing for money but in a show-your-ass-kind of way, but they still want to be discovered and dream of making it. What are people watching and why, who gets attention? Watching happens for instant gratification, simplicity of getting pleasure cheap and for fun. A bar is a world of something else than the workplace and not a place of thought, burdening oneself. Customers of the bar are not the assumed ordinary art lovers, but that is the point. Why should people be provoked to think more than is necessary, why not give them what they want? To whom is art for and why is it a class issue? What is art and where is art, who is capable of art and why it is a special occasion in a special place? High and low seem to be repulsed by each other, classes stay separated like oil and water. The dance acts, art and artists, are really in the right place. Intention of the movie is not to depict a straightforward story in a manner of this is what happens: this is what we dream of happening to us. It is not a children’s story and it is not pink. It seems light, but is heavier when one starts exploring. That are the expectations and frame women are supposed to fit in, want, act upon and are shown in the movie, that those who dare, can change the game. There is social critique hidden there to be found.

To say Flashdance is a feminist movie is not quite what a true movie lover might expect. What do you think about the turn, that a seemingly light Hollywood movie is feminist in a very kick-ass way and about the structural difficult issue of choosing how to get ahead in life, on one’s own terms and talent, and not sleeping with the boss or buddy who has connections. What do you think about when after having seen and evaluated for example the scene where Alexandra goes and finds her friend who has gone to work as a stripper, moving herself in conventional stripper manner, she is grabbed off the stage by Alexandra and escorted out. In the scene Alexandra’s clothing and standing position compared to her friend tell a lot when friend the stripper ends up in a puddle on street wearing only panties and high heels and is cold. Money, she earned gets wet in the rain on the pavement. Alexandra’s loose pants and sneakers when she stands firmly behind the naked woman who has fallen down and sold her body for money to please men may seem easy and naive, but it is something very basic, a woman on the ground beaten down feeling there is no other opportunity for her.

After having read couple of critiques about the movie and clearly many have missed the point: When one is an art critic it is essential to see behind the expected, the image and be free of bias. What is the seen image telling us, what happens without words, what is the setting and who are the characters, what do they do. Do you need more clues, because explaining has to be done also in a very basic manner, obviously also for critics. When you are an art critic, don’t fall for the simple clichés. Such poor analysis destroys a lot, as does arrogance, assumptions and cynicism. Minimizing culture that is aimed at and is about women and girls is a normal practice. It is a learned reaction which comes without thinking. A black woman eating a banana in a scene where women talk about relationships, well sounds as cliché as anything, but it happens in couple of seconds, and is easily missed, but telling. To make it as you with your raw capabilities, without handouts and favours..

Flashdance, is a feminist movie https://en.wikipedia.org/wiki/Flashdance in which woman does work as a welder and pursues her dream to become a professional dancer, also in which women help each other, face sexual harassment and deal with it by acting out, consequences lurking there and threat of violence is almost a certainty. To oppose men means you have to be one and be prepared. Movie portrays different kinds of female roles, a gallery of different kinds of women. The expectations of what women should be like, playing with stereotypes with which women struggle and hold on to as coping mechanisms. They may be afraid to go against the machine or don’t know how to or should they, and those who do not fit in the accepted roles especially, seem to be out of sync or do what they need to do despite whatever. Interesting are the different kinds of female characters there, how there are systematic learned rules of behaviour that stick, codes for genders and how these codes are taken for granted. How women portrayed are in their places and obviously struggle and lack power. They try to move on up as do men, they have dreams. Men try to move inside women’s panties and sex is clearly a very basic tool of control and making it. It is the first thought, easy way out, a getaway car and motive. World of art is a dusty stagnant relic too, which needs heavy dusting. Alex, the leading women, is afraid to enter this monument of perfected trained fragile-looking fairy-like ballerinas and primadonnas. She want’s to make it on her own with her own credentials with her talent and does not need a man to do that for her.

Real life is stranger than fiction says this welder.

”I have a friend who has a simple test for a movie: Is this movie as interesting as the same things would be, happening in real life? A lot of movies aren’t, and ”Flashdance” sure isn’t. If this movie had spent just a little more effort getting to know the heroine of its story, and a little less time trying to rip off ”Saturday Night Fever,” it might have been a much better film.”

http://www.rogerebert.com/reviews/flashdance-1983

http://www.imdb.com/title/tt0085549/reviews

http://articles.latimes.com/2013/may/09/entertainment/la-et-cm-flashdance-musical-review-segerstrom-20130509

Reviews and critiques strongly reflect the persona of the critic who is writing. For some reason in this case feminist perspective does not shine through. Wonder why.