Surely you know the lyrics, but what does it mean in real life, come as you are? You are welcome and accepted as you are by those who maybe have invited you or when you just appeared and said hello. Who feel invited in a culture and being complete creations of their own and part of culture? What is the problem and what does it mean to be part of a culture? Is that even a valid question anymore? I think more valid than most. To find the end of the problem often brings the solution. Cultures, people holding culture as their own, tend to resist change when they think they are complete and safe. How can anyone say they have made themselves and their lives, by themselves, and who are those people who are accepted as they are, as they are in any culture? Body and soul, mind and will, knowing oneself is to want something for oneself and be something, be special preferably but not too much. Isn’t it a fantasy and utopia to be accepted and have luxury of finding yourself? Today it seems so that we are to complete ourselves by training (we are guided online through and through) especially our bodies and our mindsets to fit in, what to want, what to be and how. Every part of us tell of us and are parts of us but we mould the image of us by what we see, to match what we have seen and be something more than what we are. So we are influenced all the time and we like to think we are free. We are free to choose, at least in Finland, up to a point. It is still like someone have made decisions for us because the fight one must endure and go through wanting to be you can be terrifying. It is always up to a point you can go astray. When there is that point where you must think it is not enough and correct what you have found or are given, begins going against. Free to be what we want, feel what we want, say what we want, thinking we are masters but underdogs.

Why should anybody accept me as I am, is the question obviously, to be myself is too outrageous and unacceptable, I don’t know why. To me it seems we do not accept ourselves as we are at all or others as they are whatever they are because whatever is not acceptable. That is key to development and progress: constant dissatisfaction, enduring uncertainty, dealing with no’s, disagreements and refusals and abandonment, not belonging and feeling something is missing can be a blessing. Life would be a lot easier if we were one and content. What would we be then? We need understandable and clear packages to feel safe with, people as objects which is one thing to fight against. Easiness to subjugate and think it is the right way. Everything which is off beat, is not known, is suspicious and must be repressed. Accept yourself as you are and do what you want to do is a human right? Many people want to party and bully and think it is acceptable and that represents freedom to them. It is the most difficult thing to do, be you within the norms, as you are in front of other people without hiding anything, at least for a woman and a girl, and when you are not as all males are supposed to be, a stereotypical male, difficulties are very likely to occur. Difficulties like not desirable enough, not manly enough, not straight enough. You must know what you are, you can label yourself, name yourself, stand your ground and accept yourself but what if no one accepts you? To believe in you and present yourself as you are as this creation of yours but you want to be wanted. So we must know what and who we are and how do we learn to know this? Strangely many know what other people are without knowing what they themselves are truly. To present oneself is like acting a part. We can’t be not as we feel but what we are expected to be and what are the rules for presenting yourself. Be funny even though you are not funny, be fluent even though you are not fluent in presenting yourself by the rules. It is confusing, so the best thing is to abandon the guidebook.

What are you and how do you become what you are? Defined by what you do and who do you know, who knows you, what we know in general and are interested in. How do you define yourself and where does you begin? Is it from desire to be and dreaming? What are the things that come first to your mind when you think about what you are? Is it something someone else has said for you to be and you believe it to be true or can’t shake it off even if you wanted to? Have you found truth of your own about you but can’t say it? Why is it the truth and unsayable? People we are surrounded by, environment, history, country and our biology telling what we are is the truth of some kind, reality I suppose. It is there and we should know it. For other people I am firstly my gender, I am almost completely perceived from that angle, what that gender does for other people. There is always something to gain and women are taken for granted, they provide the pleasure and comfort. It has been difficult for me to comprehend what it is that women are for since they are not nearly enough ever, they are partial but necessary, useful handy. They can’t be granted full rights to existence, full human rights meaning the same as men. That has been how I have been looked at, compared to men I am disabled but I complete the other, the other does not need to complete me. I have learned that this is the primal thought, how useful it is as a strategy and idea to live: resentful, and this other human called man to me is useful when he protects me and bonds with me, wants me, I suppose. Don’t you want to be wanted?

To feel what I am is what I refuse because irrational is the most successful way to go wrong and rules for women are irrational and without factual base. It is clear women are the unknown. There is also the song where a woman says you make me feel like a natural woman. What is that and how natural are we, hippies, trolls, fairies, natural woman, natural man, natural human in natural habitat doing natural things? Natural is something good but we refuse it because it leaves very little room for our contemporary desires and ambitions. Natural is dirty and manipulated is something more, it adds tons on you, artificial and something more to feel connected with and be personalised. Contemporary desires: we can be whatever we want to be and we feel let down when we aren’t having what we want, but we have the right to pursue what we want, I guess. It is a disturbing though to be able to pursue whatever.

To be true to one’s vision of oneself is to be ready to confront all other opinions and definitions about you, and there will be plenty. In crossfire how strong and capable will you be being yourself doing what you think is what you must be doing, being your own woman or man, gender and sex of your own, your creation after you were created by other people and a bundle of other factors like bias, traditions, expectations, sexism, chance, randomness and culture. How our own are we? When we have right to opinions and have a discussion we can find it out, freedom of ours is in the expression. It is about difference not necessarily belonging, if it is never belonging but being an alien because society and other people push us to be something and we want something else. We are pushed and pushed, dragged. To what we must settle and what is it that must not be accepted? To have liberty to be yourself is a curious case of freedom and limitations. What are limitations to desire? To me limitations have been set by other people, legislation and daring. If scared of consequences limitations are pretty strict and often rightfully so. I cannot wear that, I can’t go there, do what I wish for work, I can’t swear, I can’t disagree and question, there is a huge pressure by men and women for men and women, it is still minor issues of proper and major if it is about what is regulated. When I disregard rules for women I become despised very quickly. Lines for odd and the unknown are painted with warning signs. Word goes out, people didn’t like what I said because it contradicted their views, I spoke inappropriately ( uh I hurt your feelings, well I guess that was partly my meaning because you hurt my feelings) what nerve. How are your feelings more precious than mine and how is your life more important than mine? Let me know.

Ohje tyttärelle

3 maaliskuun, 201715 lokakuun, 2019 | Henna Timanttimetsä

Gloomy tale, fuck me. Poem.

1 maaliskuun, 201716 lokakuun, 2019 | Henna Timanttimetsä

Vaikeita asioita

15 joulukuun, 201628 helmikuun, 2018 | Henna Timanttimetsä

Niin mitkä ovat? Lähtien syömisestä, kirjoittamisesta, puhumisesta, lukemisesta, olemisesta, kävelemisestä, ihan kaikki asiat ovat näennäisesti yksinkertaisia ja jokaisen hallittavissa, eikö niin? Mutta lähtökohdiltaan ja moninaisuudessaan hankalia kun ryhdymme tarkastelemaan kuinka asiat tapahtuvat esimerkiksi solu- ja hermostotasolla, kuinka ajatuksesta syntyy liike ja tapahtumaketju, eli todella vaikeita asioita, joita meidän ei välttämättä tarvitse jatkuvasti ajatella, mutta hyvä olisi, että pysähtyisimme hetkeksi miettimään tätä kaaosta, josta elämämme koostuu. On esimerkiksi vaikea opetella uudelleen kävelemään, on vaikea muuttaa opittuja ajattelu- ja käytösmalleja, on vaikea sukkuloida tuhansien erilaisten palvelumallien, lomakkeiden ja tekemisen tapojen suoranaisessa sotkussa, vaikka näennäisesti ainakin yritämme hallita kaaosta. Jos ei tarkalleen tiedä miten asioita käytetään, miten joku asia käytännössä tapahtuu, miten uuden asian kanssa ajatellaan joku asia uudelleen. Vaikuttaa että ajattelumme ei muutu samaa vauhtia kun teknologia muuttuu, josta on tutkimustietoakin olemassa. Miten yhteensovittaa tämä ristiriita, että olemme henkisesti yhtä avuttomia kuin ennenkin, mutta meillä on mahdollisuuksia moninkertaisesti enemmän olla vähemmän avuttomia ja miksi emme ole vähemmän avuttomia? Koska mahdollisuuksia on moninkertaisesti enemmän. Teknologia lisää oman elämän hallinnan mahdollisuutta tai luo enemmän kaaosta ja hallitsemattomuutta eri tavalla kuin ennen, uudenlaista asioiden kerroksellisuutta ja monimutkaisuutta jota emme osaa ottaa huomioon. Elektroniikkaa mainostetaan elämää helpottavana asiana, kun taas itse näen valtavan romuvyöryn jossakin kaukana meistä ja vastuun siitä kuinka materiaalit tavaroiden valmistamiseen saadaan inhimillisesti eikä epäinhimillisesti. Kauas voi mennä lomalle ja sieltä voi tulla pois parin viikon päästä rentoutuneena.

Kuten esimerkiksi menen kauppaan jossa on mainos, että UPS kuljettaa pakettinne, mutta minun täytyy tietää, ettei se kuljeta yksityishenkilöiden paketteja kuten posti. Toiseen kauppaan tulee Matkahuollon kautta paketteja aivan kuten Postiin, mutta lähikaupastani voi nostaa rahaa kassalta, koska pankkiautomaatti poistui. Eli minun on tiedettävä tarkkaan miten mikäkin yksikkö toimii yksityiskohtaisesti ja mitä se tarkoittaa, koska kaupassa joutuu omituiseen tilanteeseen, kun siellä kuljetuspalvelun toiminta on itsestään selvästi selvää toisin kuin minulle, vaikka asiasta aikaisemmin tiedustelin kassalta, että täältä voi lähettää paketteja kuten ikkunassanne lukee..Joo, tämä on vain yksi esimerkki maailmasta, joka on aina ollut arki tasolla itsestäänselvyyksien ja oletusten vallassa ja minulle ei itsestäänselvyyksiä juuri ole, koska pilkon kaiken osasiin ja taas takaisin. Että totta-kai-asiat-menevät-kuten-niiden-oletetaan-menevän-ajattelu voi aiheuttaa yllätyksiä, sekaannuksia, väärinymmärryksiä, kohellusta, oletuksia, turhautumista, huonoja fiboja jne.

Kuten oletetaan, että nuoret ovat valmiimpia ja osaavampia kuin kaksikymmentä vuotta heitä vanhemmat ymmärtämään, uudistumaan, soveltamaan, oppimaan jne. uusia tekniikoita ja tapoja tehdä digitalisoituvassa maailmassa, voi epäillä monenkin todellisuudentajua ja ymmärrystä elämästä. Että nuorilla on valmiiksi jotakin mitä vanhemmilla sukupolvilla ei ole, jotakin osaamista ja ymmärrystä enemmän, mikä on varsin suuri harha, koska mitä itse ymmärrän nuoruudesta ja ajattelun kehityksestä, vie varsin pitkän tovin oppia ymmärtämään syy- ja seuraussuhteita, miten asiat toimivat, kuinka omaa osaamistaan hyödynnetään rakentavasti ja syvällisesti ja kaikki eivät aikuisenakaan pääse ymmärryksessä kovin pitkälle. Asioiden ja itsen syvällinen ymmärtäminen, suhde toisiin ja tiedon hankinta vie tietyn ajan, omaksuminen, oppiminen ja sen kautta osaamisen käyttöönotto ei ole edelleenkään itsestään selvästi helppoa eli monimutkaisten asioiden yksinkertaistamisessa, olevinaan yleispätevien totuuksien hokemisessa viisautena on tietty vaara johon on jo astuttu. Sitä voi pohtia, miksi tietynlainen kieli ja ajattelu viettelee monia niin kovin etenkin poliitikko-markkinointi-konsulttiväkeä. Sellainen, että kuulostamme tietävämme mistä puhumme kun toistamme yhtä ja samaa sitä kyseenalaistamatta ja todistamme tätä sanomaa positiivisesti ja ’kiihkottomasti’ hyvänä asiana. Minulle se puhuu yhä enenevässä määrin epätoivosta liian suuren ja mahdottomalta tuntuvan tehtävän edessä, tietynlaista käsien levittelyä ja jotakin on pakkoa sanoa kun ei voi olla hiljaa, huulten heiluttelua eli olemme romanttisesti itseämme suuremman vuoren edessä, jonka kuvittelemme tuntevamme ja valloittavamme tuosta noin vain. Ongelman koosta kertoo avuttomuus, joka monella on kun seuraa esimerkiksi politiikkaa ja lukee uutisia: me emme tiedä mitä tuleman pitää, mutta vauhti on hurja.

Obsession. What is it all about?

28 elokuun, 201610 heinäkuun, 2018 | Henna Timanttimetsä

Kiitos miesasialiike kun ajatte ihmisoikeuksia kaikille.

8 elokuun, 201610 joulukuun, 2017 | Henna Timanttimetsä

Mutta entäs miesten oikeudet? Kiitos miesasialiike, teillä on kovin epätoivoinen asema, ilmankos.
Mutta entäs miesten oikeudet? Kiitos miesasialiike, teillä on niin asia hallussa, tyrsk. Kun jollekin joutuu samaa asiaa toistamaan kymmenettä kertaa tulee mieleen, että ei ole fiksuin meisseli.
Mutta entäs miesten oikeudet? Kiitos miesasialiike, te ajatte parempaa maailmaa, joka on millainen teidän mielestänne? Kerro ihmeessä, en arvaa.
Mutta entäs miesten oikeudet? Kiitos miesasialiike, kanssanne on kiinnostava keskustella.
Mutta entäs miesten oikeudet? Kiitos miesasialiike, agendanne on hyväksi koko maalle ja kaikille muillekin tietysti.
Mutta entäs miesten oikeudet? Kiitos miesasialiike, ihan selvästi ymmärretty kaikki.
Mutta entäs miesten oikeudet? Kiitos miesasialiike, olen huomannut että oikeudet ovat teille tärkeitä, etenkin omankädenoikeudet, niin ja ne teidän oikeudet.
Mutta entäs miesten oikeudet? Kiitos miesasialiike, on tainnut kaapin paikka liikahtaa. Voimasuhteiden heilahdus aiheuttaa pelkoa.
Mutta entäs miesten oikeudet? Kiitos miesasialiike, tytötkin ovat tärkeitä, eikö totta?
Mutta entäs miesten oikeudet? Kiitos miesasialiike, haistakaa vittu!
Mutta entäs miesten oikeudet? Kiitos miesasialiike, ilman teitä missä olisinkaan.
Mutta entäs miesten oikeudet? Kiitos miesasialiike, rauhan asialla.
Mutta entäs miesten oikeudet? Kiitos miesasialiike, eläinten asialla.
Mutta entäs miesten oikeudet? Kiitos miesasialiike, työ on tärkeää.
Mutta entäs miesten oikeudet? Kiitos miesasialiike, entä päivähoito?
Mutta entäs miesten oikeudet? Kiitos mieasasialiike, mites ne miesten oikeudet? Taidatte olla todella hukassa.
Mutta entäs miesten oikeudet? Kiitos miesasialiike, haluatko suihinoton vai?
Mutta entäs miesten oikeudet? Kiitos miesasialiike, mitkä ihmisoikeudet, kaikille?
Mutta entäs miesten oikeudet? Kiitos miesasialiike, suksikaa vittuun apinat.
Mutta entäs miesten oikeudet? Kiitos miesasialiike, autollako vai ilman?
Mutta entäs miesten oikeudet? Kiitos miesasialiike, on ollut hienoa kasvaa naisvihamielisessä maassa. Siksi olen feministi.
Mutta entäs miesten oikeudet? Kiitos miesasialiike, ai että äidit eivät rakasta poikiaan yhtä paljon kuin tyttäriään?
Mutta entäs miesten oikeudet? Kiitos miesasialiike, olen voinut toteuttaa itseäni ja opiskella ja nyt pitäisi katsella vierestä kun hyvinvointivaltiota revitään kappaleiksi. Onneksi miesasialiikkeellä on aiheesta painavaa sanottavaa. Entäs ne miesten oikeudet? Mutta entäs ne miesten oikeudet? Kiitos miesasialiike, logiikkanne on pettämätön, silti se on niin kovin helppo osoittaa vääräksi. Kovin outoa, eikö totta.

Taiteilija ja psyyke

26 kesäkuun, 201611 heinäkuun, 2020 | Henna Timanttimetsä

Ensin ennakkoluulo, se yhä uudestaan toistuva, joka on päästettävä ilmoille hiukan naurahtaen. Osaksi, koska ei ymmärrä eikä koe yhteenkuuluvuutta, ei tiedä miksi taidetta tehdään, miksi joku on taiteilija, miksi taidetta on tai mihin muuhun taidetta käytetään kuin terapiana, harrasteena ja sisustuselementtinä. Ei tarvitse ymmärtää, en etsi ymmärtäjää enkä lohdutusta. Taide on kieli. Taide on hiukan kuin itkeminen julkisesti, siihen ei osata suhtautua, että se olisi normaalia. Taide halutaan ymmärtää syvänä, jota ei voi eikä haluta nähdä, siksi ennakkoluulot ja poissulkeminen ovat ymmärrettäviä reaktiota, tavallaan. Siksi myös provosointi on herkullista, koska se on niin helppoa. Ulkopuoli on niin ulkona. Myös sisäpuoli on tällä hetkellä tavattoman pihalla.

Kenen psyykestä puhumme, ja mikä sisä- tai ulkopuoli? Sen jota kohden sormi osoittaa?Joku sulkeutunut ympyrä joka haisee paskalta? Taiteilijaa pidetään jotenkin epäonnistuneena ihmisenä varsinkin kun hän ei tule taiteilijasuvusta, jotenkin hulluna, ihmisenä joka terapoi itseään, itseään, itseään (moni taiteilija puhuukin paljon itsestään, joten ei aivan tuulesta temmattua, mutta niin tekevät hyvin monet muut, ylikorostunut itsekorostus on merkki jostakin), jonka taiteessa on kysymys hänestä itsestään, hänen problemaattisesta psyykestään, jota hän ei pysty muulla tavoin prosessoimaan ja hän haluaa tehdä tämän prosessoinnin julkisesti, näyttää mitä käy läpi, saadakseen ymmärrystä ja ongelmiinsa vastauksia, saadakseen oman ongelmansa julki, itkettyä, myötätunnon toivossa, tuskissaan vierittää ja kierittää, tuskissaan piirtää ja maalaa, kun ei ole lääkettä muuta kuin alkoholi ja tämä terapia, jota hän kutsuu taiteeksi ja itseään taiteilijaksi. Taiteilija on se, jota arvioidaan ulkoapäin, hän ei itse ymmärrä eikä osaa edes ajatella. Tarvitaan asiantuntija tekemään arviointityö, mutta hyviä on tosi vähän. Hyviä arvioitsijoita on myös hyvin vähän, saati taiteen asiantuntijoita, niitä on erittäin vähän jopa yliopistossa. Kuvittelijoita on paljon, sellaisia jotka eivät kestä kuulla eriävää mielipidettä tai nähdä hulluja, olla lähellä hulluja, nähdä hulluja kuvia. He kuvittelevat itsestään liikoja ja ovat puhtaita. Oman arvioni mukaan vammattomia ihmisiä ei ole ja lian pelkääminen on anaalireaktio.

Millaisesta taiteilija- ja taidekäsityksestä tämä hullunkuva, hullun kuvan tekeminen ja hyvin tavanomainen ajatus taiteilijoista kertoo? Se elää niin taidekentällä kuin sen ulkopuolella. Olen kuullut sen niin monta kertaa niin museohenkilökunnalta, kuraattoreilta kuin taiteilijoilta itseltään, joten ei ole ihme, että legenda elää. Taiteilijat voivat olla haastavia, pelottavia, sekaisin, yms. joten lasten kanssa ei kannata lähteä kokeilemaan mitään. Se on halveksiva, kirjoitettu osin taidehistoriaan, kuinka taiteilijat elivät ja elävät, kuinka heidän, eli pääasiassa miestaiteilijoiden, elämä oli huuruista, sekavaa, köyhää ja likaista, jotkut toki ovat suuria sankareita ilman ulkopuolista pelottavaa hulluutta. Kuvaa on voitu romantisoida myynnin toivossa, liioittelu, juoruaminen ja puheen tasolla maalailu ei ole kovin tieteellistä tai asiallista, jostakin syystä se kiinnostaa. Onhan rähjäisyydessä oma hauskuutensa, tämä vitsi-taiteilija joka elää yhä aivan kuin elämä ja taiteen tekeminen olisivat edelleen samanlaista ja samoista motiiveista lähtöisin kuin sata vuotta sitten. Niin, jokaisella on ’oma’ taidekäsityksensä, jonka jokainen voi pitää sitä muuttamatta, onhan kyse mausta ja stereotypioista. Joidenkin taidekäsitykseen ei mahdu esimerkiksi pornograafinen tai eroottinen taide, joka, seksi, on mitä suurimmassa määrin osa taidetta, se on vain haluttu sensuroida pois ja tähän on syynä uskonto. Taiteilijoilla on kuulemman mukaan voimakas libido, ahaa. Seksismistä päätellen ajatus elää yhä, alan seksismi on kuin luonnollinen asia, jolle ei voi mitään. Ai mikä seksismi? Niin tuntuu olevan loputon typeryyskin. Eli kun synnitön haluaa avautua taidekäsityksestään, se on uskoakseni hyvin rajautunut ja umpimielinen. Kuva pelkästään on saatananpalvontaa. Kun lapsia ja hauraita halutaan suojella taiteessa esiintyvältä pornografialta yms. se on sensuuria. Rajan vetämisen ’taitoa’ on luoda tämä turvallinen tila, jonne eivät kuulu järkyttävä materiaali, joka saa aikaan tunteita, traumoja ja ajatuksia. ’Turvallisessa’ tilassa taide ummehtuu hyvin helposti. Taiteilija tosin ei ole turvassa.

Tästä pääsemme helposti aiheeseen taiteilija ja psyyke. Ajatus, että mielisairaus ja taiteilijan ammatti kuuluvat yhteen, elää vahvasti. Työmäärään nähden, hulluus ei tule kysymykseenkään. Työmäärä, jonka menestyäkseen joutuu tekemään on valtava, saati tullakseen niin hyväksi kuin on mahdollista. Se vaatii jatkuvaa itsensä kehittämistä ja opiskelua eli työtä. Masennus ja alkoholismi heikentävät työkykyä merkittävästi. Ajatus, että taiteilija ja alkoholismi kuuluvat vahvasti yhteen elää vahvasti. Ei ole uutta eikä yllättävää lukea, että taiteilija käy läpi omaa patologiaansa tehdessään taidettaan, läpi kipupisteitään, tai että taide lähtee taiteilijan traumoista. Hän siis uskaltaa käydä niitä läpi, hän uskaltaa itkeä ja näyttää tunteensa toisin kuin yhteisö ympärillä. Sysäys lähteä taiteilijaksi on monen kuvitelman mukaan ollut henkinen kipu, tuska. Taas kerran kun ei pysty kohtaamaan omaa tuskaansa, on osoitettava muita ja liattava heidät avoimesti kärsiviksi. Ne muut likaiset.

Itse rakastuin maalaamiseen ja kuvanveistoon. Halusin tietää, mihin pystyn siinä latistavassa ilmapiirissä, jossa taide oli jotakin ulkopuolella, joka ei duunaria kosketa, jota duunari ei näe, eikä duunarin kakara pysty tekemään. Tuska on sana jota kuulee käytettävän tässä yhteydessä, ei tosin taiteilijan alkoholismista puhuttaessa vaan duunarin, siis kun puhutaan vaikka miehistä. Eli kun puhutaan taiteesta katsotaan psyyken lätäkköön, jota katsoja voi vatvoa arvioidakseen tekijän psyykettä: hulluhan se on, omituinen ainakin, kartettava. Katsojan oma hulluus on hänen oma asiansa tai hän ei ole tarpeeksi hullu vatvoakseen omaa psyykettään. Jotakin voi paljastua ja mitä siitäkin seuraa, häpeä. Suurennuslasin alla on tuo onneton taiteilija, tunnetusti hullu, vääränlainen ja omituinen. Ammattiin haluava on hullu ja hänellä on aihetta käsitellä omaa problematiikkaansa kuvan avulla loputtomasti. Säveltäjä ei esimerkiksi ole niin hullu kuin kuvataiteilija. Säveltäjä on arvokas ihminen, joka seisoo omilla jaloillaan olematta hullu. Hän käsittelee kauneutta, vaikka sävelkulkuja voi olla vaikea seurata ja ymmärtää, niin ei tuollainen voi hullusta päästä lähteä: päätelmä, epäloogisuus ja taidekäsitys nivoutuvat yhteen.

Masennus ja alkoholismi ovat Suomessa varsin yleisiä. Maailman laajuisesti WHO:n tilaston mukaan joka vuosi 800 000 ihmistä tekee itsemurhan. Moni yrittää ja miljoonat joutuvat kokemaan elämän itsemurhan tehneen läheisenä. Pitäisikö ihmisten tehdä enemmän taidetta kun sillä sanotaan olevan parantavia voimia? Taiteilijan ammatti ei toimi parantavana. Tämän voin kertoa omasta kokemuksesta. Ennakkoluulot ja taidekäsitykset hyppivät silmille ja päälle joka puolelta. On oltava henkisesti todella vahva että sen kestää. Taiteilijat ovat sitä ja tätä, hulluudesta syntynyttä potaskaa tekevät, en ymmärrä, eikä sillä elä ja mitä hyötyä moisesta voi olla, yrittämisestä kuvata jotakin, mitä ei haluta nähdä. Jos ei jotakin ymmärrä, ei se tarkoita, että tuo asia, jota ei ymmärrä, olisi väärin tai hullua. Kun ei ymmärrä hulluutta, omaa hulluuttaan tai tunne itseään, on perin kummallista arvostella kenenkään toisen henkistä tilaa, mutta kovin normaalia. Pahan puhuminen on suurta huvia. Kyseenalaistan sellaisten ihmisten henkisen terveyden. Kun on tarve pilata jonkun toisen ihmisen maine ja elinkeino, kannattaa käydä juttelemassa ammattiauttajan luona. Puhuminen auttaa ja ammatti-ihmisillä on vaitiolovelvollisuus eli puheet eivät leviä. On toki taiteilijoita, jotka eivät usko terapian tehoon saati psykologiaan. Itse en usko sellaisiin taiteilijoihin tai heidän työhönsä. Kyllä, taiteeseensa laittaa osan itsestään, omat kiinnostuksen kohteet kertovat jotakin, mutta mitä. Psyykestä jotakin, ainakin sen mitä yllä mainitsin eli vahvuuden ja kiinnostuksen ihmisen mieltä kohtaan. Kun taiteilija piirtää pornograafisia kuvia piirtääkö hän itseään, poseeraako hän itse, kiihottuuko hän, onko piirtäminen lähtöisin halusta olla ekshibitionisti ja esitellä omia perversioita? Taas kerran kuvassa on taiteilija itse, vaikka näin ei olisi. Onko kuva aina ottajansa, tekijänsä omakuva? EI.

Taide saa aikaa kaikenlaisia ajatuksia ja kysymyksiä, siinä sen tärkeys. Taiteen tekeminen on ajattelua, siksi aivottomuuden ajatus on omituinen. Koska taiteilija haluaa ilmaista jotakin, jota voi olla vaikeaa sanallisesti ilmaista, joka on usein hankalaa kuvataiteilijoille ja kenelle tahansa, näin voi olla ja voi olla olematta, ajatuksellisuus tai ajatuksettomuus, järkevyys ja järjettömyys. Kyllä käy mielessä, miksi vaivautua tekemään taidetta, kun se litistetään ja rutistetaan paskaksi, kuten taiteilija, ja miksi näyttää tekemänsä kuva, miksi nähdä vaiva ja olla antamatta periksi kyynisyydelle. Mitä tällä halutaan, kuvan näyttämisellä? Moni katselija, ja taiteen ammattilaiseksikin itseään tituleeraava, ajattelee kovin kehämäisesti, kaavamaisesti, halveksivasti, paljastaen omat ennakkoluulonsa. Pitäisikö taiteilijaa suojella tältä saastalta? Ennakkoluulot ovat hyvää materiaalia. Mitä katsomme, miksi, miten, entä miten analysoimme kuvia, milloin kuva on vain kaunis kuva? Kun nainen piirtää seksistä, onko se hyväksytympää kuin jos mies tekisi samoin. Mies on perverssi lähtökohtaisesti, nainen on uhri ja katsomisen kohde. Ensimmäiset kysymykset ovat, mitä näillä kuvilla halutaan, mitä piirtäjä haluaa, miksi näyttää tällaista? Katsojaa etsii syytä, miksi taiteilija on halunnut tehdä ja näyttää julkisesti kuvan aktista tai itsensäpaljastajasta, alasti poseeraavasta ihmisestä, näyttää genitaalialueet, joita emme voi tai halua katsoa. Poseeraus, aikamme ilmiö ja kuinka poseeraamme, kenelle ja miksi, mitä näytämme, paljastamme ja mitä emme. Mitä taiteilija ajattelee, ajatteleeko hän, onko hän kykenevä analyyttiseen ajatteluun ja luomaan kuvan analyysinsä pohjaksi tai kuvan analysoitavaksi itsenään ilman taiteilijaa eli jääkö kuva elämään? Mikä on kuvan elämä? Onko kuva ilman taiteilijan psyykettä ja mitä taiteilija haluaa?