So, if you really are a bimbo, maybe you should learn about it.

https://en.wikipedia.org/wiki/Bimbo “Bimbo is a derogatory slang term for an attractive but unintelligent female. The term was originally used in the United States as early as 1919 for an unintelligent or brutish male.

As of early 21st century, the “stereotypical bimbo” appearance has become that of an attractive woman, often blonde and with a curvaceous figure and large breasts, possibly wearing heavy makeup and revealing clothing.[citation needed] However, none of these traits are strictly needed for a person to be considered a bimbo. It is sometimes associated with men or women who dye their hair blonde indicating that physical attractiveness is more important to them than other, non-physical traits[1] and as an extension to the “dumb blonde” stereotype.[1]

Interesting anyhow, the person who is followed, almost persecuted, chased is cut out. There is an obsession for her body

Persekulttuuri

Kun takamus nousee ilmiöksi, tätä ihmisen osaa korostetaan, muokataan, katsotaan, halutaan, vertaillaan, kuvataan, esitellään, arvioidaan armottomasti ja suoraan. Kamera kummallisesti katsoo etenkin naisten ruumiinosia. Kertonee siitä että kameramiehet ovat miehiä ja että mediastrategia on pinnallinen, huomiohakuinen ja seksistinen. Naistenlehdet tekevät samaa, tekijöinä naisia? Naisia ja miehiä kiinnostaa miltä nainen näyttää. Ihminen voidaan tuntea sinä henkilönä jolla on isot pakarat, jolla on isot rinnat, joka on seksikäs, jota haluaisi panna tai jolta halutaan näyttää. Kenenköhän kanssa se on? Mikä on hänen seksuaalinen suuntautuminensa? Kuinka muuten perseestä puhutaan, kuin että ihminen alkaa tai jatkuu tästä kehon kohdasta? Että onkohan sillä hyvä istua? Armottomuus on monasti henkilökohtainen tragedia, se että ihminen nähdään vain kehona, jota halutaan, hyljeksitään ja tuijotetaan, josta puhutaan vain tänä kehona. Haluttavana kehona, jota kenties ‘rakastetaan’ ruumiina, kuvana, mielikuvana, jonka voi ostaa, haaveilla ja pidellä. Julmaa huvia, normaalia ja jokapäiväistä, siis humaania ja rakkaudetonta pikaisuutta. Kehon ‘puutteellisuudet’ otetaan raskaasti, etenkin jos siitä seuraa stigma, erilaisuuden ja huonommuuden kokemus ja ulkopuolelle jättäminen, että ihminen on kiinnostava ulkonäkönsä kautta ja takia. Kummastakin voi seurata stigma: olet joka liian hyvännäköinen tai vain ruma. Jos olet niin pantavannäköinen, että sinut ajatellaan huorana, sinusta siis tehdään ruma, koska seksi ja seksikkyys on rumaa, vaarallista, olet poisheitettävä, olet ulkopuolinen ja likainen. Jokin mikä on visuaalisesti liiallista, on ihmisille vaikea pala, halveksunta ja vallankäytön tilaisuus on siinä. Lihallisuus on yhtäaikaisesti helppo ja vaikea, siinä sen kutkuttavuus ja inho. Emme voi olla kuin eläimet, mutta se on kivaa ja helppoa. Katseenalaisena oleminen tekee naisesta heikon ja haavoittuvaisen. Jotta olisimme vahvoja, vahvistamme lihaksiamme ja kasvatamme kestävyyttämme kehon kautta. Kehona nainen on yksin.

Olla haluttava rinnastetaan johonkin parhaaseen mahdolliseen, mutta silti huoraan ja paheeseen, villiyteen, johon yhtyä hetkeksi. Olla haluttava oikealla tavalla, on edelleen kyse kontrollista ja vapauden puutteesta, jolla voi alistaa, rahastaa ja saada näkyvyyttä eli voi brändätä itsensä ja jonkun toisen kehon kautta. Ristiriitaisesti ulkonäön muokkaaminen nähdään persoonan jatkeena, jonka on oltava tiettyjen normien mukainen. Tuo siis hyvänolontunteen kun joku sanoo, että sulla on hyvä perse. Hyvä perse? Se miten kehonosat jatkavat persoonaa, kertovat persoonasta, onkin kiinnostavaa ja tätä kuvaa voi manipuloida, lopulta ihmisestä ei varsinaisesti tiedä, mutta luulee tietävänsä. Kuvittelu on siis a ja o.

Joillekin tämä on tärkeää, että on hyvä perse ja ryntäät. Rintoja ei kuitenkaan ääneen arvioida. Se on arempi aihe. Yhdysvalloissa rinta-persekulttuuri on valtavan suosittu. Kokonaiset rinnat näkyvillä on liikaa, kuten myös alastomuus on skandaali, mutta rintaväli ja eteentyönnetty rintojen pullistuma on ok ja että ne eivät ole oikeat. Olemme hyvin turhamaisia, voisiko tästä päätellä? Kuten myös siitä kuinka pikaisesti katseella teemme valintoja ja päätelmiä, kertoo ajattelun laiskuudesta ja turhamaisuudesta. Olemme arkoja arvostelulle, tekopyhiä että ahdasmielisiä. Ajattelemme seksin kautta, olemme ihmisiä seksin kautta, kenties hengettömiä mutta elossa oudosti. Nännit jotka näkyvät iltapuvun läpi aiheuttavat lööpit, äiti joka syöttää lastansa rinnoillaan julkisesti, on liikaa katsottavaa, silti haluamme suojella syntymätöntä lasta. Kehokulttuuri koskee miehiä ja naisia. Milloin voi olla tyytyväinen omaan kehoonsa ja ulkonäköönsä? Onko sellaista tilaa? Mistä tyytyväisyys tulee ja kuka sen antaa? Asettaako rajat itse vai asettaako ne ympäristö? Veikkaan viimeistä vaihtoehtoa. Paine on järkyttävä ja siitä puhutaan, saamatta tilanteeseen suurta muutosta. Lehdistö ei auta asiaa, päinvastoin pitää luutunutta katseenkulttuuria yllä skandalisoimalla etenkin naisen kehon. Olemme kuvallisuuden ja haluamisen orjia, meitä katsotaan ja arvioidaan. Se miten naisista puhutaan mediassa on ajatuksissamme. Se on ilmeisen luonnollista, julmuus ja katsominen. Miten paljon voimme hallita omaa haluamme miellyttää ja olla esillä ja miten arvioimme, mitä sanomme ja kenen kehoilla leikimme? Kehokiinnostus on lapsellisella tasolla, johon liittyy huvittuneisuus, naureskelu, huumori ja ikuinen seksismi, luonnollisuuden vaikeus ja järkyttävyys.

Huonoa itsetuntoa pönkitetään olemalla esillä kehoina, vartalon piiskaamisella ja kehittämisellä, joka on jonkunlaista itseinhoa ja ajattelua ulkoisesta paremmasta joka on saatava. Lihakset tuovat lisäarvoa, itsetuntoa, seksiä, vahvuutta, paremmuuden tuntoa ja ilmeisesti iloa. Haemme silti hyvää ihmisyyttä. Itselle ja toisille ollaan hyvin armottomia ja monet ovat valmiita tekemään epätoivoisilta vaikuttavia tekoja, jotta katseet jotka saamme ovat hyväksyviä ja hauskalla tavalla flirttailevia, eivät syyttäviä, mutta katsokaa minua, kehukaa minua. Parhaan perseen omistajat ovat julkkiksia, erityisesti naisia, jotka ovat kultivoineet kehonsa katsottaviksi ja rahaksi. Plastiikkakirurgian mahdollisuus kielletään vaikka kirurgian käyttö voi olla ilmeinen. Halutaan olla luonnollisia ja ikuisia olematta luonnollisia, muutos on meikkiä ja treeniä, työtä, ei helppoutta. Luonnollisuuden aikaansaaminen keinotekoisesti on kiinnostava tapa ajatella. Se on luonnollisuuden inhoamista. Hän on syntynyt kauniiksi, mutta joutuu tekemään paljon töitä pysyäkseen kauniina tai ollakseen kaunis siis katseenkestävä, sellainen jossa katse viipyilee, ihailee, jumaloi ja ihmettelee kuinka. On oltava tuore, uusi tuote jatkuvasti ja enemmän.

Huomiohuoraaminen tapahtuu herättämällä huomio, olemalla esillä joka paikassa, oikeassa paikassa. Mikä herättää ihmisen huomion? Se mitä hän haluaa ja/tai pelkää, mitä kavahdetaan ja hämmästellään: onpas iso perse, onpas kova ääni. (Yläosattomat feministit saavat huomattavasti enemmän huomiota kuin vaatteet päällä.) Yleensä takamusta katsotaan vaivihkaa, niin ettei pyllyn omistaja huomaa eikä hänelle ehkä sanota mitään, voidaan kommentoida kavereiden kesken, katsoitko, näitkö. Nykyään takapuoli kuvataan hiukan kierteisessä asennossa puhelin toisessa kädessä peilistä. Kiinnostavasti alastomuus on silti edelleen tabu. Hyvä perse, jonka eteen on nähty vaivaa on selluliititon, muhkeasti ulkoneva, naisellinen, kiinteä osa ja korostaa kapeaa vyötäröä ja kiinteitä reisiä, joissa ei myöskään ihanteen mukaisesti saa olla näkyvää ihraa. Tämä muotoilu on työn tulos joka asetetaan katsottavaksi. Tätä aikaa edeltävä yhtä voimakkaasti naisen kehon esiintuova muoti oli turnyyri 1870-1890. Turnyyri oli naisen alushameen osa, krinoliinia käytännöllisempi laite, joka tuki naisen mekon kangasta ja sai aikaan korsetin kanssa ampiaisvartaloilluusion. Ajatuksena ei lienee kuitenkaan ollut että naisella oikeasti on valtava perse.  Käytän alatyylistä ahterin kutsumanimeä tehdäkseni selväksi kuinka alatyylinen naisen vartaloon kohdistuva katse, hallinta, pakottaminen ja paine on. Palastelemme kehomme, poistamme ylimääräisen ja yritämme päästä tavoitteisiin joissa rima on kuva, josta on vaikea saada silmiään irti.

Naisen ideaali on tällä hetkellä hyvin kapea vyötärö, täysin vailla ylimääräistä makkaraa, lihaksikas työn tulos ja mielellään liitettynä mahdollisen suureen takamukseen, joka on kiinteä ja pullea, siis ei aivan pullataikina, mutta muotoiltu ja esillä.  Samoin kuin aiemmin, ne joilla on varaa ja aikaa vaalia ulkonäköään tekevät niin, että on kuvauksellinen, ihanteellinen ja katsottavissa. Olemme kauniita kun meille niin sanotaan ja ulkonäkö on hauska muotoiltava, kun teemme sen omasta tahdosta. Ulkonäkö on kuin harrastus, jonka ylläpito maksaa, samalla kerromme omasta arvo- ja ajatusmaailmasta, hallinnan asteesta ja tarpeesta, tarpeistamme, tavoitteistamme ja haaveistamme. Mistä takamustansa esittelevä haaveilee ja tarvitsee? Onko se helppo tulonlähde ja tarpeellinen syy huomioon? Mitä takamuksella luomme ja saamme aikaiseksi? Seksi ja porno kiinnostavat niin suuressa mittakaavassa ja loputtomasti, että kun omistaa seksikkään kehon, sillä kerää katseita aivan kuten eläisimme pornossa. Turnyyrissä ei varsinaisesti ollut kyse pakaroista, vaan kankaan asettelusta ja kokonaisuudesta, ryhdikkyydestä, hallinnasta ja tekemisen mahdottomaksi tekemisestä, poseerauksesta, naisen kuvasta. Kaikenlainen tekeminen on ollut erittäin hankalaa ja vaarallista kyseisessä vaatteessa. Vaarallisuus oli fyysistä ja henkistä, kuten normista poikkeaminen. Tarve näyttää kunnioitettavalta, herraskaiselta ja arvokkaalta oli ihanne, painotus oli luokkatietoista ja pakottavaa. Naisen kehon väkivaltainen hallinta, paikan tietäminen ja hänen itsehillintänsä ovat olleet tärkeitä hyveitä, kiistämättömiä. Protestoiminen on ollut hulluutta, rumuutta ja hankaluutta.  Hyvän naisen ajatus on ollut ettei hän kykene muuhun kuin miellyttämiseen. http://historianet.fi/kulttuuri/hamemuoti-tappoi-tuhansia-naisia 

Hallintaa ja miellyttämistä tarvitaan edelleen kun kyseessä on vartalo. Tähän annetaan ohjeita. Mikään ei saa roikkua tai tursuta hallitsemattomasti, ainoastaan sopivasti in-your-face-tyyliin. Tuhannet haluavat kertoa netissä ja ohjeistaa kuinka päästä samoihin tuloksiin mihin he ovat itse yltäneet. Keho on saavutus, mikä on palkinto? On kyse terveysihanteista, kuinka pysyä terveenä ja kauniina, sinänsä hyvä tavoite. Vartalo on viesti omasta asenteesta, joka voi olla voittajan asenne olympiakisoissa. Miten puhdasta tai likaista peliä urheilu on, tiedämme vastauksen, mutta silti katsomme kisoja. Voittaja on haluttu katsottava ja jäljitelty, hän uhkuu voimaa ja tekemisen iloa. Paljastaminen on nykyään aivan eri luokkaa kuin yli sata vuotta sitten, mikä on hämmentävän suoran seksuaalinen ja himokkuuteen viittaava, pornahtava, seksistinen ja seksiä ihannoiva muoti, terveellisyyden ja dekadenssin sekoitus jossa vapautta on ajatella, että tekee tätä itselleen, ollakseen tyytyväinen siihen miltä näyttää ja mitä on saavuttanut. Saavutus on että on päässyt ideaalivartalomuottiin, että mahtuu siihen. Vapautta ja terveyttä on siis tulla hyväksytyksi ja pidetyksi sellaisena minä muut mielellään vartalon haluavat, miten haluavat. Paljastaminen on rohkeaa ja kiinnostus seksiin on ilmeinen, vaikka seksistä ääneen puhuminen ja esimerkiksi rintojen kokonaan paljastaminen on edelleen hätkähdyttävää ja liikaa. Persereiän näyttäminen on vulgääriä, kiinnostuksemme on lihaksissa ja rasvassa, kuinka ne ovat, minkä muotoiset, kuinka paljon ja mitä on täytynyt tehdä saadakseen sellaiset. Kun joku paljastaa enemmän kuin toiset, sitä katsotaan kuvasta joka kenties rikkoo internetin. Jotakin siis edelleen häpeilemme ja on ihmisen osia jotka eivät kestä katsetta ja ovat joko irvokkaita tai niin yksityisiä, ettei niitä tohdi näyttää. Mitä takapuoli nyt merkitsee muuta kuin kuuluisuutta, ultrafeminiinisyyttä, miten pitkälle voi mennä ja houkutusta, missä menevät rajat ja mitä on vapaus? Ihmisen/naisen takapuoli joka on korostetusti esillä, katsottavana, arvosteltava, ihailtavana, vertailtavissa ja tavoiteltavissa, että on olemassa ihanne takapuoli jonka näkee peilistä.

Responsibility issues what comes to speaking, what is an attack and what can be tolerated: a personal take on communication between humans. Speaking is a performance.

We evaluate each other for how we speak. What do you say of that person over there, what do you say of yourself and what is the world like in your speech. What kind of content you produce, what kinds of pauses there are, phrases, language, style, what kind of text is produced and is thought through, what comes out when we speak, in what kind of voice. What does a voice do: it scares, threatens, is too silent or has found the perfect balance. Voice has to be firm and loud enough. It has to reassure the listener, but not too much noise please. Too much is a threat and tone of voice in which we speak has a meaning. Sometimes one has suppressed one’s voice that shouting may be the only way to express and make a sound, which has made me wonder the sensitiveness of how we must police our levels of voice. It is curious that to find a voice one can find it by raising one’s voice, by shouting. It scares people, so do it alone or in a group who understand your quest of finding a voice. The evaluation happens instantly and our conceptions of the speaker influence a great deal, what we expect of hearing, what do we think the speaker means and what do we think of the speaker. How open can we be towards someone else’s message and what does openness mean, is it that we agree to listen. Reactions are the ones we are hoping to get. We are open to listen, make note and respect or just pass? In how many ways can the spoken be understood is the same as how many ways can the nonverbal be understood? What are the things that interest us in a speaker, why is she or he appealing to us and what are the things we pay attention to in anyone? It is safer to blend in, go with flow, try not to irritate. To disagree can be daring nowadays. We must have a personal interest of some kind and we like to think the personal is correct, true and something to guard.

I have always been pointed out that I don’t speak enough which has clearly been a flaw. As a child I barely spoke at all. In terms of speaking, it is interesting to use myself as an example. Pretty girl does not speak, she just looks pretty. That can be a task that is enough. When women and girls speak out their minds, it may come as a shock. Since now I speak whatever I feel best, I also like to provoke and enjoy havoc caused, but it does not mean I would not mean what I say, I just speak my mind without censoring myself. If people’s ways of thinking get disturbed, I am thrilled to see what happens. Silence is a place of an observer, but it also is accepting one’s place and the place is not defined only by you, but you yourself remain evaluated nevertheless. Silence is a place of hiding, of suspicion, that there is something wrong with that person or there is nothing to say. Silence can be taken in many ways, what it means, so why not ask rather than make up something coloured and biased. Silence is appreciated in Finland and it is a weird mix of inability to talk and enjoying silence, not being bothered by it, but still many are. I can be very silent which for many strikes as scary and odd. Talking is the way for us to express ourselves, self-evidently, just like that, bluntly or very considerately. It is a matter of credibility, fun, entertainment, socialising and status, often that clearly is not speaking like it mattered, but as if there are compulsive reasons to produce speech to avoid feelings of emptiness, loneliness and feeling of being left out, for example.. It is not enough that you speak, you have to speak of right, accepted issues in a right accepted way, which when problematic is avoided, can begin to feel like a straitjacket and going round in circles. Why do I have to follow this system and rules of speech and why fear is something one feels.

In a crowd of only men, it is weird to speak as the only woman. You stick out. In a crowd of working class (or not-so-much-educated people), one with education sticks out. It is even worse when you are a woman. What kind of issues concern me, what can I say in the end? Well I avoid the personal and like to concentrate on social and political issues, art and what else is there than the self..Female voice is an interesting one, what comes out of that mouth, what is it worth and what does it tell of a person. Blame there is is an interesting issue to take under microscope, as it exist in a way of a power tool. People like to invent things, analyse, read the person, often wrong. The person who does not take part in conventional manner, disagrees strongly or stays an outsider must be labelled. It is a place of constantly fighting against bias and wrong information. You have not tried enough to claim your place which place is claimed by claiming respect and there are rules. How do we get respect, what do we have to do and what do we have to be like to be worthy? How much respect is worth having in a lookalike world that seeks to be liked? It has always been a wonder to me as respect falls on others and escapes some of us. It is about system of values and changing that system of thinking.

When young, I found it so that my speech was meaningless, because of my age and because of my gender. I didn’t have a voice, I was invisible, but I existed, which is a place for artistry to come out. I found value in being a freak and a language I could speak. Those who do not speak, are stupid is the very often felt judgment, which is weird in a country that values silence. Today in cacophony of talk, those who are silent, seem to be a blessing. Everyone has an opinion and has to voice it. It is a very straightforward method which we call social. Again those who make the most noise are the most noticed and listened to people. My way of staying outside feels natural to me, although it is odd for most people. I have not participated in the ways people usually participate and engage, still I don’t think of myself as anti-social, quite the contrary. Silence is serious and not so much fun…Your fun is not mine either.

In human relations one’s space has to be taken, it is not given. When one is not interested in spaces that exists to be social, one should still try and engage, it sounds like a problem and an effort. Now that I don’t hesitate to speak, I speak of wrong issues and have wrong kind of opinions. Human relations and codes of communication are somewhat interesting, difficult to master, especially jumping to conclusion strikes me. It is so easy, so please try to avoid, if you can. You have to know human way of thinking to use communication skills correctly, that is social, but it is also manipulation. It is about psychology and authenticity, or ability to look like authentic and reliable. It is about learning ways of communicating, the correct ways, knowing how people think and what are one’s own goals, because there are always personal gains. I laugh too loudly, it is a flaw. I shout out when everybody else is quiet, it is weird. I think I like myself. lmfao

Huomioita

Mulla oli naapuri nimeltään Eila. Olin lapsi, Eila oli vanhempi nainen ja katselin yhtenä päivänä parvekkeelta keinuja,

nurmikkoa ja Eilaa. Hän oli pessyt pyykit, jotka olivat kaikki vaaleanpunaisia. Väri korostui nurmea vasten. Hän levitti pyykkejänsä ruoholle ja jätti itselleen kolon keskelle.

Maatessaan kolossaan, hän nauroi, katketakseen, ja kieriskeli kyljeltä toiselle.

Eila on mulla toisinaan mielessä, aivan kuin tuo olisi tapahtunut eilen. Onneksi kukaan ei soittanut poliisia paikalle, onneksi, koska näkymäni on arvokas, ja sen voisi joku varastaa.

LET’S Go BACK TO FLASHDANCE: THERE IS MORE TO THE MOVIE THAN THE PLOT. IT IS MORE CLEVER THAN YOU GIVE IT CREDIT FOR.

It is a fairytale kind of spectacle or anti-spectacle in a spectacle, if that is a thing. Anti-spectacle in the sense of changing of the perspective towards gender, class, work and art, romantic is the spectacle, a pattern we expect. The spectacle we are used to seeing and thinking in terms of movies and in general how class, work, gender and art function and are, are thought to represent and be like. The American dream in this case where a beautiful young woman reaches out for her dream, a place in the sun and ends up getting more or ‘all’, a romantic relationship with a Man with a Porsche, who is also the owner of the factory where Alexandra, the woman in question, works at as a welder. One big plus of the movie is it does not highlight the work Alexandra does, welding is just work with men as co-workers, it makes the movie hugely more interesting though, and her the one who lives outside the box and is allowed to do so. She is not harassed by her co-workers, her abilities are not questioned. It is truly a beautiful setting, which her choice of work, most definitely would be seen weird still today.

To explore deeper into what the movie is all about is worth our while as it has been deeply overlooked as many romantic movies that are meant for women usually are. To pay attention to details, characters, camera shots, what is being looked at and told via tensions between women and men and why those tensions exist. What happens between the sexes, between women especially, what are sexes both expected to do, look and be like. Movie is a language as is dance as is sex, sexuality, clothing and gender. You have to focus on to read it all and actually think what are we looking at, what happens there and why all the time. It is not just an entertaining show where you can relax and forget what is going on, this is told via contrasts between sleazy bars, working men and art, how women are treated in different settings and how these settings differ, how women want to be treated and what do they desire of their lives to be. Movie is never just a movie that is meant to entertain, not even those that are made for that purpose, nor is music or the dance acts that seem to be out of place. Point is easily missed when the romantic is what stays interesting and in the focus.

In a bar where ambitious fit and talented dancers show their art, act for paying customers who are watching and are a bit amazed by the unexpected shows. Contrast is also to the other bar where dancing is not the primary interest of anyone, only nude female bodies, that move in a certain way. Women are dancing for money but in a show-your-ass-kind of way, but they still want to be discovered and dream of making it. What are people watching and why, who gets attention? Watching happens for instant gratification, simplicity of getting pleasure cheap and for fun. A bar is a world of something else than the workplace and not a place of thought, burdening oneself. Customers of the bar are not the assumed ordinary art lovers, but that is the point. Why should people be provoked to think more than is necessary, why not give them what they want? To whom is art for and why is it a class issue? What is art and where is art, who is capable of art and why it is a special occasion in a special place? High and low seem to be repulsed by each other, classes stay separated  like oil and water. The dance acts, art and artists, are really in the right place. Intention of the movie is not to depict a straightforward story in a manner of this is what happens: this is what we dream of happening to us. It is not a children’s story and it is not pink. It seems light, but is heavier when one starts exploring. That are the expectations and frame women are supposed to fit in, want, act upon and are shown in the movie, that those who dare, can change the game. There is social critique hidden there to be found.

To say Flashdance is a feminist movie is not quite what a true movie lover might expect. What do you think about the turn, that a seemingly light Hollywood movie is feminist in a very kick-ass way and about the structural difficult issue of choosing how to get ahead in life, on one’s own terms and talent, and not sleeping with the boss or buddy who has connections. What do you think about when after having seen and evaluated for example the scene where Alexandra goes and finds her friend who has gone to work as a stripper, moving herself in conventional stripper manner, she is grabbed off the stage by Alexandra and escorted out. In the scene Alexandra’s clothing and standing position compared to her friend tell a lot when friend the stripper ends up in a puddle on street wearing only panties and high heels and is cold. Money, she earned gets wet in the rain on the pavement. Alexandra’s loose pants and sneakers when she stands firmly behind the naked woman who has fallen down and sold her body for money to please men may seem easy and naive, but it is something very basic, a woman on the ground beaten down feeling there is no other opportunity for her.

After having read couple of critiques about the movie and clearly many have missed the point: When one is an art critic it is essential to see behind the expected, the image and be free of bias. What is the seen image telling us, what happens without words, what is the setting and who are the characters, what do they do. Do you need more clues, because explaining has to be done also in a very basic manner, obviously also for critics. When you are an art critic, don’t fall for the simple clichés. Such poor analysis destroys a lot, as does arrogance, assumptions and cynicism. Minimizing culture that is aimed at and is about women and girls is a normal practice. It is a learned reaction which comes without thinking. A black woman eating a banana in a scene where women talk about relationships, well sounds as cliché as anything, but it happens in couple of seconds, and is easily missed, but telling. To make it as you with your raw capabilities, without handouts and favours..

Flashdance, is a feminist movie https://en.wikipedia.org/wiki/Flashdance in which woman does work as a welder and pursues her dream to become a professional dancer, also in which women help each other, face sexual harassment and deal with it by acting out, consequences lurking there and threat of violence is almost a certainty. To oppose men means you have to be one and be prepared. Movie portrays different kinds of female roles, a gallery of different kinds of women. The expectations of what women should be like, playing with stereotypes with which women struggle and hold on to as coping mechanisms. They may be afraid to go against the machine or don’t know how to or should they, and those who do not fit in the accepted roles especially, seem to be out of sync or do what they need to do despite whatever. Interesting are the different kinds of female characters there, how there are systematic learned rules of behaviour that stick, codes for genders and how these codes are taken for granted. How women portrayed are in their places and obviously struggle and lack power. They try to move on up as do men, they have dreams. Men try to move inside women’s panties and sex is clearly a very basic tool of control and making it. It is the first thought, easy way out, a getaway car and motive. World of art is a dusty stagnant relic too, which needs heavy dusting. Alex, the leading women, is afraid to enter this monument of perfected trained fragile-looking fairy-like ballerinas and primadonnas. She want’s to make it on her own with her own credentials with her talent and does not need a man to do that for her.

Real life is stranger than fiction says this welder.

 

I have a friend who has a simple test for a movie: Is this movie as interesting as the same things would be, happening in real life? A lot of movies aren’t, and “Flashdance” sure isn’t. If this movie had spent just a little more effort getting to know the heroine of its story, and a little less time trying to rip off “Saturday Night Fever,” it might have been a much better film.”

http://www.rogerebert.com/reviews/flashdance-1983

http://www.imdb.com/title/tt0085549/reviews

http://articles.latimes.com/2013/may/09/entertainment/la-et-cm-flashdance-musical-review-segerstrom-20130509

Reviews and critiques strongly reflect the persona of the critic who is writing. For some reason in this case feminist perspective does not shine through. Wonder why.