elokuvat

The Brutalist. (2024) Mikä on kauneuden kova ydin?

| Henna Timanttimetsä

Pahimmin orjuutettuja ovat he, jotka kuvittelevat olevansa vapaita, ajatteli Goethe.

Todellisuus, kun saapuu pakolaisena Amerikkaan, saa 25 dollaria bussimatkaan. Tie vie minne lie, kodittomien yömajaan ja ruokajonoon. Tulijoita on paljon ja he luovat uuden maailman. Kiputila, mistä ihmiset nousevat, on järkyttävä. Vapaudenpatsas on laivasta katsottuna väärinpäin tai sitten ihmiset ovat. Se on pilvistä taivasta vasten taiteellinen, jylhä ja vapaakin. Onko täällä jo tuttuja ja voiko heiltä saada yösijan? Toivottavasti. Naisia yössä seinien vieret kukkii. Se on ratkaisu, kuinka saada nopeasti rahaa ja kuinka unohtaa. Nopeasti rakkautta, iloa ja unohdusta. Mitä tehdä muuta kuin nojailla seiniin, ehkä tanssia, kuunnella musiikkia.

Tiellä eteneminen toimii alkutekstien massan painolla, Bauhaus valloittaa maailmaa. The enigma of arrival into the unknown future, mikä on Bauhausin muotokieli, kuinka kuvailla se ymmärrettävästi tai tuoda se tuotteena amerikkalaiselle markkinalle, jossa eurooppalainen modernismi voi olla liikaa tavalliselle kuluttajalle. Onko tuoli asia, jolla istutaan vai jotain muuta? Mitä on sisustus muuta kuin esiteteltävä asia, mitä sisustus kertoo ihmisestä? Mitä pitäisi kertoa ja kenelle? On rikkaiden tehtävä näyttää tietä ja muut seuraavat. He tekevät valinnat muiden puolesta.

Päätetään Israelin valtion perustamisesta: YK:n tunnustamana juutalaisten oikeus omaan valtioon on peruuttamaton. Juutalaiset päättävät itse omasta kohtalostaan, kuten mikä tahansa muukin kansa omassa itsenäisessä valtiossaan. YK julistaa 1947, itsenäinen valtio julistetaan 1948. Tähtisadetta ja tupakointia. Piirretään talo ja uusia huonekaluja. Uudenlainen muotokieli haastaa silmää, uusi maailma on toiveikas, uudet rajat, eikä koskaan enää. Mennään eteenpäin. Tien kuvaaminen kertoo tästä tarpeesta.

Itse osaan arvostaa, että kurlaamalla tehdään taustamusiikkia. Muutenkin äänimaisema tukee Lászlóa ja pientä ihmistä suurissa rattaissa. Arvostan, kuinka elokuva nostaa juutalaisen älyn ja kestävyyden uuden maailman perustaksi, varmaan siksi, koska se on fakta, mitä jotkut eivät halua tunnustaa. Tosin mesenaattiakin tarvitaan. Juutalaisuus ja siihen liittyvät haavat eivät helposti umpeudu, jos koskaan. Trauma on valtava ja jatkuva, ehkä se vertautuu arkkitehtuuriin, siihen mitä László ajattelee arkkitehtuurista, se on pysyvää. Tätä traumaa on myös tehty vuosisatoja, kuin katedraalia, eikä se ole vieläkään valmis. Israel tosin on saanut tarpeekseen. Niin minäkin olisin.

Hellyyttä etsitään sieltä, mistä sitä sattuu löytymään. Hyvin vähän on mikään muuttunut. Tendenssi on ajatella, kun ulkoinen muuttuu, ihminenkin muuttuu. Jos ei ole rahaa, arkkitehtikin voi lapioida hiiltä ja rakentaa siltaa kuten kukatahansa mies. Vanhat pornoelokuvat teatterissa ovat vertaansa vailla oleva pakopaikka, joita Làszlò Tóth käy katsomassa. Raksalta rikkaiden seuraan on pitkä matka. Onnekseen hän suunnitteli rikkaalle miehelle kirjaston, mistä hänen uransa arkkitehtina voi jatkua. Se tosin vaatii median ja kriitikon arvostelun arvostetussa lehdessä ja katsomista Lászlon pinnan alle. Kuka on tämä vaatimaton mies, joka ei suostu kerjäläiseksi? Kuinka paljon on hän valmis nielemään? Tavanomaiselta vaikuttava kulkija on arkkitehtina edelläkävijä. Juutalaisuus tosin on Amerikassakin tunteita herättävä asia: heitä ei haluta, sanoo Tóth. Lahjakas juutalainen, jolla on annettavaa maailmalle, miksi ihmeessä tällainen kohtelu? Kysymys on, ottaako maailma vastaan? Mikä on se prosessi, että maailma aukenee? Kuinka vastata brutaalin julmalle maailmalle ja omahyväiselle ihmiselle, muuten kuin nöyrtymällä? Siinä on juutalaista viisautta, mikä ei avaudu amerikkalaiselle ja toisaalta, amerikkalainen röyhkeys vie eteenpäin, ei nöyristely. Mitä uudelle maailmalle antaisi, muuta kuin itsensä? Kuinka saada toinen näkemään se, minkä itse näkee ja on kokenut? Ja mikä on kauneuden ydin? Natsitkin arvostivat taidetta ja kauneutta. Ne olivat ylevöittäviä ja uskoon liittyviä asioita. Tärkeää oli millaista ihmistä ylevöitettiin, tarkka rajaus ruman ja kauniin välillä, hyvän ja pahan. Kuinka paha asia oikeutetaan, jotta maailma muutetaan halutunlaiseksi.

The Brutalist on jakanut mielipiteet. Onko elokuva samanlaista kulutustavaraa kuin arkkitehtuuri, tai mikä tahansa nyt? Pitää tai ei, onko muita ajatuksia siitä, mitä näkee ja mitä väliä sillä on? Kuinka rakennus on merkityksellinen yhteisölle? Entä elokuva? Onko raha se, mikä tekee merkityksen? Vai kenet tuntee? Mitä on edistys, kuinka päästä yli traditioista ja olla astumatta varpaille? Mikä merkitys konfliktilla on edistykselle ja sellaisilla, jotka eivät tee taiteessa kompromisseja? Se on iso. Kuka uskaltaa olla muuta kuin perässäkulkija?

Yli kolmetuntinen elokuva on vaativa katsottava ja siihen mahtuu paljon ajatuksia selviytymisestä. Yhden miehen matka Euroopasta Amerikkaan rikkaan miehen sohvalle keskustelemaan tulevaisuuden mahdollisuuksista. Adrian Brody on loistava Lászlò Tőth. Hän on kuin jatko-osa Pianistille. Pianomusiikki soikin rikkaan miehen juhlissa, kun nautitaan juomia ja poltetaan tupakkaa. Tóth on hiukan vaivaantunut. Rikkaalla miehellä on paljon ideoita ja intoa. Vastaus kysymykseen, miksi arkkitehtuuri? Tóth vastaa, hänen suunnitelmansa on suunniteltu kestämään ja sodan jälkeenkin ne ovat pystyssä, mutta arkkitehtikin on täysin toimeksiantajansa käskytettävä. Kuinka sattumanvaraista kaikki on ja hän on tässä, koska oli pakko lähteä. Unkariksi luetut kirjeet vaimolle ovat yhteys johonkin omaan ja Amerikan yhteys Eurooppaan. Monikielisyys tuo niinikään syvyyttä aiheeseen. Eri kulttuurien erojen ymmärtäminen on yhtä suuri konflikti kuin muotokielien ja materiaalien yllätyksellisyys ja uutuus. Rakentamisessakaan konflikteilta ei voi välttyä. Miksi betonia eikä marmoria kappeliin? Miksi kauniista yritetään tehdä rumaa? Mikä on mahdollista? Tóth ja hänen mesenaattinsa haluavat luoda yhteisölle paikan hartaudelle. Luovan keskuksen, joka sanoo, olen uusi ja olen osa jotakin uutta.

Tóth ei katsele hyvällä minkäänlaista nöyryyttämistä enää. Kun Rikas mies heittää häntä kolikolla, hän hitaasti ojentaa rahan takaisin. Oliko se muistutus, ettei Tȯth olisi tässä ilman rikasta miestä, vaan kiillottamassa kenkiä? Tietenkin. Se syö miestä. Elokuvan selkäranka on Lászlón tyyni kaikenkestävä vahvuus. Selviytymisvietti. Kyllä sinä kestät sanoo vaimo. Kipuihin voi ottaa huumeita. Rikas mies ihmettelee, miksi Tóth tekee itsestään niin helpon saaliin ja raiskaa tämän marmorikaivoksessa, kun László on sammumassa. Kuka luulet olevasi, kysyy rikas mies. Nöyryytys on totaalinen. “You are just a lady of the night.” sanoo rikas mies. Laulu sanoo, that’s what you are. You are my destiny. Miehet poistuvat aamulla marmorikaivoksesta, orjuuttaja ja orja. Kaivoksen historia on orjien ja orjuuttajien historiaa. Betonikappeli nousee työläisten voimin ja muistuttaa sisältä Italiasta, ulkoa natsien betonibunkkerista. https://t.be/GdRXPAHIEW4?si=QDc8mlxpUlqg7f_L traileri

Piirros dick picistä, 2017, Henna Timanttimetsä

Kulli on tässäkin elokuvassa isossa osassa.

Peter Weirin ohjaama elokuva Master and Commander, The far side of the world (2003)

| Henna Timanttimetsä

Mikä tässä ajassa voi olla kiinnostava nostaa, kuten olin tyystin unohtanut, että Napoleon yritti valloittaa Britannian 1800-luvun alussa. Master and Commander, The far side of the world tuo erään meritaistelun Tyynellämerellä lähelle ja saa pohtimaan, mitä kaikkea ei historiasta muista tai tiedä. Kuten, että Horatio Nelson (1758-1805) värväytyi laivastoon 12-vuotiaana, mikä oli hiukan virallista ikää alempi, mutta ei paljoa eli vuoden https://en.wikipedia.org/wiki/Boy_seaman Tässäkin elokuvassa laivalla on varsin paljon hyvin nuoria poikia, jotka ovat oppimassa ammattia, sotilaina ja laivan huoltojoukoissa eikä se ollut mitenkään erikoista. Se oli myös koulu. He olivat työmiehiä ja sotilaita yhtälailla ja heitä puhutellaan elokuvassa kuin aikuisia. Elokuva sodankäynnistä merellä 1800-luvun alussa, jolloin britit kävivät sotaa Ranskaa ja Espanjaa vastaan, on taistelu viimeiseen mieheen ja myös lapset sotivat. Britannia on kaukana, mutta laiva symboloi maata, jota puolustetaan, kiinnostava pienoisyhteiskunta, jossa naiset ovat kauniita maalattuja kuvia, joille kirjoitetaan postia ja nainen on myös laivannokassa uljas keulaveistos, joka taistelun jälkeen korjataan ja maalataan uudelleen. Veistoksen tarkoitus oli suojella laivaa. Mies on selkeästi maailmaa tutkiva, muuttava ja aktiivinen osapuoli.

Napoleonin maailmanvalloitushaaveet saivat pontta armeijansa ollen voitokas Itävaltaa ja Venäjää vastaan 1803-1805, https://fi.wikipedia.org/wiki/Napoleonin_sodat joten uhka oli todellinen, tosin brittien laivasto veti pitemmän korren monesti nostaen maan suurmahdiksi.

Napoleon ja Nelson suurina hahmoina taka-alalla elokuvassa, vain mainittuina henkilöinä, joista kerrotaan tarinoita, kapteeni esimerkiksi muistelee taistelua Niilillä, joka niin ollen oli myös voitokas briteille. Myös tulee ilmi ranskalaisten taidokas ja ovela sodankäynti, laivojen rakennus ja aseet kehittyivät kovaa vauhtia. Hyvä kalusto ja oveluus ovat voiton avaimet, kuten on itsestäänselvää. Kuinka vähemmällä miehistöllä ja pienemmällä laivalla voikaan voittaa ylivoimaa, jolla on myös enemmän ja järeämmät kanuunat tässä taistelussa. Naamioituminen valaanpyytäjiksi toimii yllättävän hyvin. Mitä kaikkea voikaan oppia hyönteisiltä, naamioitumisen mestareilta.

Elokuvaa on monesti kehuttu parhaimmaksi merisotaelokuvaksi tai ainakin hyvin uskolliseksi ajankuvalle ja se todella havainnollistaa, kuinka vahvoja laivat ja miehet olivat ja kuinka lojaalius ja luotettavuus johdon ja alaisten puolelta on kaikki kaikessa. He ovat riippuvaisia toisistaan ja taidoistaan. Kaikki laivassa oli fyysistä tekemistä. Yksityiskohtainen epookki on viety täydellisyyteen ja tuntee olevansa tapahtumassa. Russell Crowe kapteenina on uskottava, isänmaallinen, luotettava ja vahva johtaja, jolle vihollisen voittaminen on tärkeintä ja miehistön hyvinvointi, johtaja, jolle miehistö voi avautua mieltä painavista asioista ja ottaa osaa kaikkia koskeviin asioihin. Kaiken on sodassakin mentävä millilleen oikein ja myös työmies tietää paljon. Pelkkä merenkäynti Tyynellämerellä on hurjaa selviytymiskamppailua, laivojen kohtaaminen taistelussa on raadollista ja lähikuvat nostavat verisyyden ja vauhdin esiin. Kaljuunataisteluista saa romanttisia ja niin on paljon tehtykin, mutta tässä ei mässäillä edes romanttisella musiikilla, mikä on iso plussa. Romantiikka on kaukana kotona, jonne postia sai kulkemaan alusmaiden ja alkuasukkaiden kautta. Kuva puhuu puolestaan ja merta riittää. Ihminen on pieni siinä kuvassa, mutta suuruutta löytyy moraalisesta selkärangasta ja asiasta, jonka vuoksi taistella eli kotimaasta ja kunniasta. Kuinka ajaa takaa isompaa laivaa, jolla on kolmen viikon etumatka ja joka melkein upotti kohteensa heti elokuvan alussa?

Elokuva on metsästysmatka merellä, joka myös puntaroi sodan mielettömyyttä ja syitä, jotka ovat usein samat: megalomaaninen vallanhalu ja ahneus. Maailmanherruus tuo rikkauksia. Miehiä kaatuu ja henkinen kamppailu on, olisiko vain parempi tutkia luontoa Galapagos-saarilla kuin jahdata raakalaismaisia ranskalaisia loputtomalla matkalla, joka vaatii ihmishenkiä eikä voitto ole itsestäänselvyys. Tosin on kysymys elintilasta ja itsenäisyydestä, kuin suuruudestakin.

Elokuva alkaa ranskalaisten yllätyshyökkäyksellä sumussa ja sumu myös pelastaa britit, joka sakeudessaan tuo aavemaisen tunnelman. Tuho on hyvin lähellä. Napoleonin ja ranskalaisten ylivoima oli kauhistuttavaa ja kapteeni sanookin, tämä laiva on Englanti ja jokainen mies ottaa sen sydämelleen. Laiva on pidettävä taistelu- ja merikelpoisena, kaikkeen on varauduttu, paitsi ranskalaisten oveluuteen ja raakalaismaisuuteen, johon ei kukaan osaa varautua, aivan kuten emme mekään Venäjän. Taidokkuuteen ja mulkkuuteen ei voi vastata muuten kuin samalla taktiikalla. Merisodankäynnissä laivastot ovat täysin sään armoilla, tyynellä ei liikuta ja kuumuudessa vesivarastot hupenevat, myrskyt voivat itsessään olla kohtalokkaita. Meritaistelukohtaus on kuin laivat räjähtäisivät, silti uppoamatta. Lujaa tekoa, kuten elokuvakin. https://youtu.be/j5r-VRl8xuE?si=yI_mN7MQgXSJxLnq History channel: how accurate is Master and Commander, far side of the world?

Kanuunankuulan tekemä reikä on voitava heti paikata ja laivassa on oltava lääkäri, joka hoitaa amputoinnista lähtien kaikki ja jos lääkärille käy jotakin, ovat kaikki hukassa, koska lääkäreitä on vain yksi, miehiä parisataa. Miehet nukkuvat riippukeinuissa, joista tulee kuolemanhetkellä arkku, jonka sisään ruumis ommellaan tai parsitaan ja upotetaan mereen. Jokainen nukkuu siis arkussaan ja on tietoinen kuoleman läheisyydestä, kuten muutenkin merimatkalla, kaikki on mahdollista. Riippukeinut heiluvat rintarinnan kuin harmaat banaaninkuoret, kun miehet nukkuvat ja tilaa on vähän. Tämä on miesten maailma, josta kirjoitetaan kotiin, maissa käydään harvoin ja paketti laitetaan eteenpäin, kun käydään täydentämässä varastoja.

Horatio Nelson mainitaan suurena kaikkien ihailemana johtajana. Lord Byron on kutsunut häntä sodanjumalaksi. Elokuvassa kaikki miehet laivalla saavat innoituksensa Nelsonilta. Elokuva tosiaan antaa kuvan hyvin tehokkaasta laivastosta, jossa jokaisella miehellä on tärkeä tehtävänsä ja jokaista kuolemaa surraan. Voitto Ranskasta johtaa Britannian valta-asemaan globaalisti. 1807 astui voimaan voimaan Slave trade act, jonka avulla orjuus lakkautettiin brittien alla. Laivassa oli siis myös lapsia. Laivastoon voitiin ottaa jo 12-13-vuotiaita, nuorempiakin ja ammatit periytyivät, etenkin ylemmissä arvoissa. Nepotismi taisi olla sääntö kuin poikkeus, joten kasvaminen johtamaan alkoi hyvin nuorena. Laivasto oli hyvin hierarkkinen, mutta elokuva antaa kuvan kapteenista, joka on reilu ja empaattinen, minkä tiedettiin vähentävän kapinointia, kuten elokuvassakin mainitaan. Työmies on otettava huomioon ihmisenä. Sanotaan, että laivastossa olivat parhaiten syötetty ja juotetut britit. Rommiannoksessakin otettiin huomioon työn arvo eli laivastossa tekijää arvostettiin.

Master and Commander on siis kuvaus kiinnostavasta hetkestä brittien historiassa, jossa orjuus lakkautetaan, työläisten oikeuksiin kiinnitetään huomiota ja Britannia ottaa voiton sodassa maailman herruudesta. Nimi Master and Commander, the far side of the world jää hiukan mietityttämään. Ihmisen pyrkimys laajentaa tiluksiaan ja omistuksiaan on kuin sisäänrakennettu tarve, eikä se ole tuntematon ihmiskunnalle, olipa ihonväri mikä tahansa. Tämän hetkinen maailmantilanne muistuttaa hiukan Napoleonista ja kuinka yllätyksellinen historia on ja aivan yhtä brutaali. Mereen katoamisessa on jotakin oleellista ihmisen olemassaolosta.

Andrzej Wajdan Danton (1982) “nuns of the republic, we want to be mothers too”

| Henna Timanttimetsä

Onko köyhyys vallankumouksen hyveitä? Olla vapaa ja valita ammattinsa, mitä vapaus tarkoittaa ihmiselle muuta? Varsin paljon asioita: sananvapaus, omistamisen oikeus, naisille ja miehille, ovat itsessään valtavia asioita 1789, puhumattakaan äänioikeudesta. Kuinka paljon meille itsestään selvistä asioista on väännetty ja verta vuodatettu. https://ageofrevolutions.com/2019/11/11/useful-nuns-and-revolutionary-possibility/ 

Kuinka rikkaudet jaetaan, entä sukupuolten tasa-arvo, mikä on tarpeeksi? Onko tasa-arvo mahdottomuus? Danton sanoo, ettei halua valtaa, vaan rauhallisen vallan uusjaon.  Danton on Roberspierreä maltillisempi, tulee syrjäytetyksi ja tuomitaan kuolemaan kumppaneidensa kanssa, kun poliittiset puhdistukset alkavat. Vallankumouksen kaksi hyvää puhujaa, jotka puhuivat loppuun asti eli kuolemaansa. Asiat ovat joko tai, ja salaliittoja syntyy kuin kuninkaan hovissa.

Nainen kantaa alastonta pikkuvauvaa oikeussalissa Dantonin tuomion jälkeen, aivan kuin elokuvan alussa, alaston pesusoikossa seisova poika lausuu ulkomuistista ensimmäistä artiklaa, kaikki ihmiset syntyvät vapaiksi ja tasa-arvoisiksi, poliittisten puolueiden ei tule vahingoittaa maata ja sen etua, poika kangertelee ja saa läpsäyksiä käsille: ole kunnon vallankumouksellinen, sisko sanoo.

Vallankumouksen alkuhuuma ja ylevät aatteet tallautuvat, kaikki ovat oppimassa vallankumousta ja tasavallan syntyä, itsellisyyttä, oikeuksia ja vastuuta, velvollisuudet koskevat kaikkia. Elokuvassa Roberspierre ja Danton tapaavat illallisella puuteroidut peruukit päässä. Danton on iloinen ja haluaa maistella kaikkea. Roberspierre on hyvin pidättyväinen, lopulta Danton lastaa kaiken ruuan lattialle, jotta he voivat puhua suoraan pöydän ääressä. Roberspierre on sulkenut Dantonin lehden ja ryhtynyt järjestämään asioita vähemmän vapaiksi. Vallankumouskaan ei siedä kritiikkiä, vapaus on vaarallista, mutta kenelle? Mitä vapaus saa aikaan? Kuinka sitä toteutetaan? Danton läimäisee Roberspierreä päähän saaden peruukin epäjärjestykseen. Maximilian on hyvin vakava mies, joka näkee vihollisia ja korruptiota kaikkialla, luultavasti, koska niin on.

Vallankumouksessa kamppailevat yksilöiden ajatukset ja halut komiteoiden ja hallituksen kanssa. Kaikki puhuvat kansan tahdosta ja mitä maa haluaa. To hell with the commities, sanoo Danton, joka ei usko virallisten tahojen tarkoitusperien olevan hyvät.

Gerard Depardieu on loistava Danton, vaikuttava, karismaattinen, helposti lähestyttävä yhteishengen nostattaja, myös hedonisti eikä hänen tarvitse kilpailla vallasta, hänellä on jo valta, hän sanoo, katujen valta. Kumpikin omasta mielestään taistelee kansan puolesta. Danton sanoo, Roberspierre ei tiedä mitään kansasta. Hän kutsuu Roberspierren kulkemaan kaduille, hypoteettisesti. Kansa on kuitenkin melko abstrakti asia, ehkä jopa kuviteltu hyvä. Mitä kansa tekee vapaana? Puhe tulee myös pään irti leikkaamisesta, taistelu vapaudesta päättyy huonosti monelle. Se mahdollisuus leijuu ilmassa ja giljotiini on oma konstruktionsa, hallitseva rakennelma elokuvassakin, ihmistä suurempi, jota katsotaan peläten ylöspäin. Teatraalisuus on osa vallankumousta ja politiikkaa eikä kehenkään voi luottaa edelleenkään. Dantonin päämäärä on tappamisen loppuminen, mutta tappaminen yltyy, on niin paljon kaunaa, inhoa ja vihaisuutta. On vaikea kuvitella, kuinka hirveä ja uusi tilanne on ja toisaalta ei. Kunnon vallankumouksellinen on kiihkoinen ja kiivas. Intohimoinen oikeassa olija, jolle kansa on tärkein ja kansan hyvinvointi riippuu, kenellä on valta, tietenkin, mutta on myös ristiriitaisia elementtejä vallankumouksessa, jota ei lopulta voi olla ilman komiteoita.

Teloittaja on kansan palveluksessa, aivan kuten Danton ja Roberspierre. Kansa päättää, kuka teloitetaan vehkeilystä, juonimisesta, rikastumisesta, vaarallisuudesta ja salaliitosta. Kauan eläköön keskinkertaisuus! sanoo Danton, pusertuuko valta keskinkertaisuudelle, joka kuvittelee olevansa erinomainen ja kenties päätyy imitoimaan kuningasta eli diktaattoriksi? Milloin tappaminen loppuu? Kun kiihko ja viehätys ihmisten eliminoimiseen haihtuvat, mikä saa ja pitää vallan kauan aikaa. Vallankumouksessa on vain kosto ja pettureita, jokaisesta tulee tyranni. Giljotiini on elokuvan monumentaalinen valtaelementti alusta loppuun taivasta vasten terävänä. Niin elokuva alkaa ja päättyy, Danton ja giljotiini, jolla on myös vaikuttava suojaviitta sateelta. Vallankumouksen mekaanikot ja insinöörit vastaan kansa, on tilanne jokatapauksessa. Pelkurit eivät tee eivätkä sano mitään, mutta massa liikehtii. Dantonin kuten kaikkien mestattavien päiden katkaisu on esitys, jonka kaikki haluavat nähdä, myös irtileikatun pään. Möly ja tungos on hirveä. Minä kuolen, mutta niin kuolet sinäkin, sanoo joku, kuka lie. Jokainen on omalla puolellaan.

Kun Danton kuolee, eivätkä ihmiset tehneet mitään..silti Roberspierre ei ole tyytyväinen: kaikki mitä varten hän on elänyt, on murskattu, vallankumous on mennyt pieleen. Ehkä on vain parempi ampua kuula kalloon. Tasavalta on vain illuusio, hän sanoo. Lapsi saapuu lausumaan ulkoa opettelemaansa artikloiden litaniaa, kaikki ihmiset syntyvät vapaiksi ja tasa-arvoisiksi. Itsenäisyys tulee ihmisten kautta. Roberspierren hikinen olemus ja kuumeiset silmät katsovat kauhuissaan poikaa, aivan kuin hän näkisi itsensä.

Pelkästään elokuvan juliste on vaikuttavaa työtä. Kuinka yksi kuva uppoutuu Roberspierren ja vallankumouksen ongelmaan, Rousseaun käsi ja opit valistuksesta ja vapaista ihmisistä.

https://youtu.be/latRWLI2d-w?si=OCLFzlxUqVePjyR3 traileri

https://fi.wikipedia.org/wiki/Georges_Danton Georges Danton 1759-1794

https://fi.wikipedia.org/wiki/Maximilien_Robespierre Maximilien de Roberspierre 1758-1794

Elokuva kuten vallankumouskin on henkilöhahmojen summa. Onko vallankumous asia, joka vain tapahtuu ja tunteet ottavat vallan järjeltä? Millainen asia ja asioiden summa vallankumous on? Elokuva tuo lähelle yksilöiden päätökset, sekasorron ulkona ja sisällä, mitä tapahtuu. Tahdomne edelleen tirkistellä ja kauhistella. Vallankumous on jälkipolville aivan kuten elokuvakin, jännitysnäytelmä. Wajdan filmi on mestarillinen dokumentti ja tutkielma kumouksellisuudesta, halusta muuttaa maailmaa paremmaksi ja kuinka yksilöt näkevät vaikutusmahdollisuutensa, millainen henkilö on kumouksellinen, vakavastiotettava radikaali ja samalla poliitikko, johon ihmiset voivat luottaa ja kuinka luottamus saadaan aikaan. Melkoinen kamppailu itsensä ja ympäristönsä kanssa ja aina tragedia. Ihmiset todella laittoivat kaikkensa vallankumouksen palvelukseen. Uudenlainen valtio nousee järkyttävistä teoista.

YouTubesta elokuva löytyy usealle eri kielelle dubattuna.

“Joko työ ylimysten luona päättyi?” Slack Bayn mysteeri. (2017)

| Henna Timanttimetsä

Merimies on ihailtava. Kauneuden inkarnaatio. Munakkaat saapuvat. Mikä täydellinen kauneus. Taivaallista. Tarjoilija katsoo ruokailijoita. Mies sanoo: katso merimiestä. Mikä yksinkertaisuus. Kuin etsaus. Tämä näkymä todistaa, että merimies voi olla kauneuden syvin olemus. Merimies istuu veneessä ja katsoo epäuskoisena. Tarjoilija katsoo merimiestä ihmetellen etsausta. Toisaalta, tarjoilija myös kuulee naisen sanovan lapsilleen: he eivät ole kuin me.

Yksi työ paikallisille on kantaa kesävieraita kosteikon yli, mikä alleviivaa työväen kaikkea kannattelevaa olemusta ja tehtävää. Vallankumouksen raskaista mainingeista muistuttaa airolla porvaristoa teilaava poika ja hänen perheensä, joka syö uhrit omalla pihallaan padasta raakana, sama perhe, jonka työ on kuskata porvareita kantamalla sylissä tai veneellä, jotta nämä välttyisivät sotkemasta itseään mutaan. Porvaristo on tavallaan välttämätön paha, jota on palveltava ja se syö miestä ja naista.

Korva ja sormet kuin välipaloina veri suupielissä ja perheen äiti sanoo: nuoret maistuvat hyvälle, ettekö vielä haluaisi jalkaa maistaa. Elokuva sisältää siis kannibalismia, joka näytetään pilkottuina ruumiinosina ja lapset piirissä pihalla auringonpaisteessa syömässä lounaaksi kesäturisteja, mikä tavallaan on koomista tässä koomisessa maailmassa 1910, jossa luokkaerot ovat edelleen varsin massiiviset ja porvaristo yrittää olla sivistynyt, hyväsydäminen ja suvaitsevainen. Ääneen ja muiden kuullen ei saa puhua alentavasti kenestäkään, on pidettävä charmia yllä, mutta on houkuttelevaa sanoa, mitä ajattelee ja näyttää valta-asemansa, johon ei voi koskea.

Anteeksianto, unohtaminen, katkeruus omasta alhaisesta asemasta ja sen muuttumattomuudesta ei katoa työläisiltä, porvareita sensijaan katoaa ja poliisi ryhtyy tutkimaan. Kukaan ei ole huomannut mitään, kauniille hiekkarannalle on jäänyt päivänvarjo. Mysteeri tosiaan myös pullealle poliisiherralle, joka yrittää ratkaista tapausta. Mitä kauheaa voi tapahtua näin kauniissa paikassa?

Köyhien ja rikkaiden välinen kuilu on edelleen todellisuutta ja ruumiillisen työn tekijät pitävät yhteiskunnan pyörimässä, siinäkin mielessä tasa-arvo on utopiaa eikä ole tavoitettavissa, juuri nytkin. Ruumiillinen työ on tärkeämpää kuin paperien pyörittely ja pokkurointi hyväpalkkaisissa positioissa. Sen kai voi todeta maailmantilasta, missä on vielä varaa lomailla ja leveillä. Kun perustyö jää tekemättä, sen huomaa heti, johtajan poissaoloa ei. Ajatukset köyhistä ovat yhtälailla samankaltaisia edelleen, vaikkakin sellaisen ääneen sanominen saattaa aiheuttaa skandaalin, on köyhän vähättely ja halveksunta täysin normaali tapa osoittaa oma erinomaisuus, ansaittu asema ja poikkeavuus.

Slack Bayn mysteeri tuo esiin luokkien erilaiset kiinnostuksen kohteet, kun on aikaa istua ja ihailla maisemaa, rahaa antaa jonkun kantaa vetisistä paikoista, kiinnittää huomiota pukeutumiseen ja lomailla, on hyvin etuoikeutettu, saati pohtia ja tehdä taidetta. Luokkaerot ovat edelleen herkullinen aihe ja hienosteleva porvaristo on koominen, eksentrinen ja myös outo, hassahtaneella tavalla ja heillä on varaa hyväksyä hassahtaneet joukkoonsa, mikä on hyvin viehättävä piirre ja tekee porvarisperheestä rakastettavan. Heillä on paljon rakkautta ja yhdessäoloa.

Näyttelijät ovat saaneet luvan vetää överit ja pitää hauskaa. Duunariperhe on vaarallinen eikä sitä hirveästi peittele. Ilmeet kertovat ja kuka hymyilee, hänen on helppo hymyillä. Työntekijät ovat uhkaavia, kasvaneet vähässä rakkaudessa ja tulevat toimeen miten kuten, heidän kohtelunsa herättää välillä kuomakarvaa. Työntekijä on hyvin välineellinen ja poistettavissa. Siinä kai oikeutus ja ranskalaista huumoria. Jotakin tulee kuin itsekseen ja se on juuri luokkien eroissa ja vallankumouksessa, mikä kummittelee selkeästi.

Yritän edelleen saada kiinni ranskalaisesta huumorintajusta, mikä ei helposti käänny elokuviksi. Omasta erinomaisuuden tunteestahan syntyy komediaa, itselle nauraminen on tekee hahmoista tutunoloisia ja rakastettavia tai ainakin todenomaisia. Ranskalaiset komediat usein kaatuvat, yrittäessään naurattaa. Komedia on vaikea laji, tämä onnistuu tuomaan esiin kysymyksen, mille nauramme. Vakavuus, yllättävyys ja naurettavuus on hahmoissa, ei välttämättä siinä, mitä he tekevät, vaan millaisiksi he ovat muotoutuneet, mitä he saavat olla ja millaisia vapauksia heillä on. Millaiseksi yhteisö heitä on muokannut ja miten he toteuttavat yhteisön ja yksilön elossaolon ajatusta ja tunnetta, ajatusta, mitä elämä on, onko siinä hupia vai pelkästään työtä, palvelemista? Tosin kannibalismi tuo etovuuden ja kammottavuuden luokkien välisen taistelun todellisuuteen, on siinä jotain hyvin realististakin. Slack Bayn mysteeristä voi olla vaikea pitää, se jakaa ihmisiä. Työväki on hyvin brutaalia ja moukkamaista, porvaristo tottunut hyvään ja pahan poissaoloon, mikä on aina kiinnostava kulma, aivan kuten nytkin, olemme eläneet hyvää aikakautta, sitä 1910 vielä oli ja stereotypiat kumpuavat todellisuudesta. Mitä todellisuus tekee ja on, mitä todellisuudessa ihmiset ovat rooliensa takana on ihmisyyden peruskysymyksiä. Mitä esitykseltämme haluamme, tulla toimeen ja hyväksytyksi. Saattaa olla liikaa pyydetty ja roolileikit häipyvät ihmisen raakuuteen.

https://youtu.be/74WZzaukfy0?si=2ZFxWVbN54qGsa2P Mark Kermoden arvio

https://youtu.be/VjR02NU9rsg?si=r5ymFhmp8MfmPTi8 traileri

Farmarin vastalause Hitlerille: I can’t swear loyalty to Hitler. I can’t do what I believe is wrong. Terrence Malickin A Hidden Life. (2020)

| Henna Timanttimetsä

Valokuva Henna Timanttimetsä 2001

Kukaan ei tiedä, mitä näiden muurien sisällä tapahtuu, sanotaan vangille, kuvaa hyvin natsi-Saksaa. Miksi elämme, on elokuvan peruskysymys, mikä on yhden ihmisen mahdollisuus vaikuttaa totalitarismissa ja ihmisen paikka järjestelmässä, jossa arvot sanellaan? Ymmärtää toisten heikkoutta, voi olla humanismia, mutta onko se selitys myös natsiudelle? Äärimmäinen paha on myös ihmisyyttä eikä sitä pidä erottaa humanismista. Pahuutta pidetään epäinhimillisenä, kun se mielestäni on hyvin inhimillistä ja jokapäiväistä. Ymmärtää heikkoutta ei kuitenkaan ole sama kuin inhota heikkoutta? Mikä on heikkoutta ja pitäisikö heikkoutta yrittää ymmärtää? Heikkouden näyttäminen kuten itkeminen, piiloutuminen, jonkun bussin alle tönäisy näennäisesti fraasin avulla kuvaten pelastaen itsensä ja karkuun juoksu eivät sovi vahvoille ihmisille. Seisoa yksin tietäen häviävänsä, mutta ei voi muuta, on vahvuutta, jota ei monella ole. Onko parempi elää, sanomatta ääneen, mitä ajattelee, koska seuraukset voivat olla kohtalokkaat? Piilossa pahalta maailmalta, kun on löytänyt onnen ja elämän? Mitä pitäisi suojella, kun voi menettää mielipiteenvapauden? Suojellako omanarvontuntoa, saavutettua elämää vai arvojaan?

Itävaltalainen Franz Jägerstätter https://en.wikipedia.org/wiki/Franz_J%C3%A4gerst%C3%A4tter1907-43 kieltäytyi taistelemasta natsien riveissä ja sai kuolemantuomion. Paljon on ollut puhetta, miksi kukaan ns. hyvä ihminen ei sanonut mitään natsi-Saksassa. Kuoliaaksi vaientaminen on taktiikkana tehokas. Germaaninen tehokkuus on melkoinen voima ja energia. Järjestyksessä, kitkemisessä, puhtaudessa, puurakenteissa, käsityötaidossa, huolellisuudessa, univormussa, vangeissa, eurooppalaisessa estetiikassa, perinteissä, uskonnossa ja riisutussa ihmisessä on oma kauneutensa. Malick näkee kauneutta kaikkialla. Kamera vain seuraa ihmisen kauheutta ja kauneutta hänen ympärillään. Kaikessa on jylhyyttä, mikä on jumalallista, niin on ihmisen tuhovoimakin, kuin Jumalan kädestä. Franz oli syvästi kristillinen ja vakaumuksellinen. Hän ei nähnyt Hitleriä selkeästikään hyvänä puolustamisen arvoisena ihmisenä toisin kuin ilmeisen moni muu.

Elokuvan pääteemana katoaminen on osa kauneuden ja kauheuden olemusta. Se on jotakin, mitä ihminen pelkää, yrittää välttää, mutta joka tulee ihmisestä, ihminen pohtii katoamista ja hetkellisyyttä fyysisen ja henkisen pienuutensa voimalla. Katoaminen, hajoaminen ja kuoleminen ovat luonnollisia asioita, ihminen vauhdittaa niitä toimillaan, päättää mitä tapahtuu kenellekin. Luonnon kauneus on kiertokulussa ja ihmisestä riippumattomassa jatkumossa, jossa ihminen kyntää ja yrittää selviytyä. Järjestyksen ja perheen luominen ja rehkintä elannon aikaansaamiseksi ovat ihmisen tarkoitus ja mitä voi näin saavuttaa on arvokasta. Se, mitä jätetään jälkeen, on kädenjälki, osaaminen ja jälkipolvi. Työmiehet ja -naiset elävät ja katoavat, yleensä ja mielellään hiljaisesti nauttien omasta rauhastaan, valtapelit ja politiikka vaikuttavat silti väkisin, kun mies joutuu sotaan.

Natsiuden ytimessä oli vahva ihminen ja kuinka sellaiseksi tullaan. Vahvuuden ihannointi on helppoa. On kaikenlaista vahvuutta. On luonteenlujuutta, ihailtavaa herkkyyttä huomata asioita ja kauneus, kuten Malickin elokuvissa, päästä lähelle ja antaa herkkyyden puhua, täysin muokkaamaton luonnonlapsen kaltainen ihminen, joka oli myös natsien ihanne. Poissa on nykyajan möly ja hälinä, siksi elokuva voi tuntua aluksi tylsältä. Ns. tylsyys kuten hiljaisuus ja hartaus, mitä tehdään käsillä ja mitä saada aikaan siitä, mitä on ympärillä. Aikaansaannos on ruoka, perhe, yhteisö ja koti. Kauas ei tarvitse mennä, kun elää vuorten juurella.

Vahvuus, jota natsit ihailivat, voi toki kummuta kauneudesta ja herkkyydestä, he tosin olivat hyvin tarkasti rajanneet ruman ja kauniin ja rumuus piti hävittää. Tästä kulmasta Malickin A Hidden life avautuu tutkielmana ja kysymyksinä. Absoluuttisen kauneuden tarkoitus natseille oli rajaamisessa ja mitä jätetään ulkopuolelle, ei hyväksytä, halveksitaan. Tarina, minkä olemme nähneet elokuvissa natsi-Saksasta. Tuho on niin totaalinen, se järkyttää edelleen. Natsit kyllä hallitsivat estetiikan ja visuaalisuudella vaikuttamisen äärimmilleen. Ihmiseen on ulkonäöllä ja puitteilla helppo tehdä vaikutus. Vuori vertautuu hyvin natseihin, joiden piti kestää tuhat vuotta ja ihmisen pienuuteen. Kauneus siis, oli natseille eräänlainen ase. On kiinnostavaa, kuinka natsien teatraalisuus ja järjestelmällisyys palvelee kauneuteen pyrkimystä. Kirkonkello soi samaan aikaan, kun Franz mestataan giljotiinilla. Mestaajalla on korkea musta hattu ja teko on liukuhihnatyötä, mutta kuin rituaali. Siinä on oma hartautensa ja oksettavuutensa. Tyyneys ja pikaisuus toimituksessa.

Toisaalta, mitä heikkoudesta voidaan sanoa, kun katsoo ihmistä? Ihminen mielellään alistaa aina kun on mahdollista. Se on luultavasti kaiken ihmisen toiminnan ja aikaansaamisen alkupiste, vallan- ja voimankäyttö, kokeilla ja katsoa, missä rajat menevät ja mitata heikkous ja vahvuus, kuka voittaa. Voittaminen voi olla aika suoraviivaista toimintaa. Kuinka kuolemaantuomittu voittaa?

Malick keskittyy kolmetuntisessa menneen hitauteen ja muutokseen, jonka toinen maailmansota sai aikaan Euroopassa. Kuinka maalaiselämä ja sen kiertokulku joutuu myllerrykseen, etenkin kun kylässä on toisinajattelija, joka ei kunnioita Hitleriä ja sanoo sen ääneen. Kylän yhtenäisyys murtuu eivätkä tuttavat ole ystäviä enää. Nainen ajattelee, pahaa ei tapahdu hyville ihmisille. Better to suffer in justice. There is not much time. Aika on myös yksi elokuvan teemoista ja aika näyttää, kuka on ollut oikealla puolella ja miksi vastarintaa on tehtävä. Se on myös ihmisen tehtävä ja tarkoitus ajattelevana olentona. Mateleva orjallinen ihminen on heikko valinta olla. Millainen jälki sellaisesta jää?

Hitauden merkitys tai sen tuskallisuus, voi olla katsojan kokemus ja ihmisten henkilökohtaisen kokemuksen painoarvo tuntuu, kun se esitetään vaatimattomasti, sellaisena kuin se on. Pienten maatalon askareiden merkityksellisyys on kaikki päivissä, harmoniassa luonnon kanssa. Jokainen yksityiskohta on kaunis ja tarkoituksenmukainen. Ihmiset löytävät toisensa tansseissa ja pellolla, ohikulkiessa kylällä. Siinä ei ole mitään ylimääräistä, aivan kuin ei elokuvassakaan mässäillä äänimassoilla eikä mahtipontisilla efekteillä. On vain se, mitä tapahtuu, mitä on tapahtunut. Vanhat mustavalkokuvat ovat dokumentteja jostakin, mitä on vaikea uskoa todeksi.

Uusi maailmanjärjestys tai se, mikä ei aiemmin koskettanut, kuten Berliini ja politiikka, sanoo nyt, kukaan ei välitä, mitä sinulle tapahtuu, koska ajattelet niin kuin ajattelet. Nykyään kuka välittää muutenkaan, vastakkain on entinen ja nykyisyys, mihin olemme menossa, aivan kuten elokuvassa ihminen on ajassa pieni kappale. Kunnioitat johtajaa tai sinusta tulee roskaa, jota voi kohdella miten vain. Yhden miehen rohkeus on horjumaton. Euroopassa oli joitakin rohkeita, jotka kieltäytyivät leikkimästä kunnon kansalaista. Kuinka rohkeus mitataan nyt, on yhä samanlaista peliä.

Malick luottaa yksinkertaisuuteen, hauraan ja herkän voimaan kaikessa kuvauksessa. Svastikan, punaisten lippujen ja univormujen voima on murskaavaa ja totaalista. Natsiestetiikan vaikuttavuus farmi- ja työläisestetiikan maanläheisyyden kanssa on kontrasti, jossa heikkous ja vahvuus käyvät keskustelua. Voimme pohtia edelleen, kumpaan luotamme: koneistoon vai proletariaattiin vai onko kyseessä vain pelko näennäisesti vahvempaa ja kunnioitus auktoriteetteja kohtaan. Työläisyys ei ole kovassa huudossa eikä vahva nykyäänkään. Proletariaatista puhuvat vain nuoret kommunistit, jotka edelleen ovat jumissa kapitalismikritiikkiin ja olla duunari ei ole vahva asema. Kauneus sen sijaan on asia, jolla pelataan ja viedään huomio. Kun Franzin vaimo lähtee Berliiniin etsimään miestään, hän astuu natsibyrokratian tiloihin ja on ihmeissään, selkeästi hukassa, pelkkä hiljaisuus ja tilassa harhailu kertoo uudesta tilanteesta, josta ei saa kiinni, miten toimia ja miten puhua, kehenkään ei voi luottaa. Herkkä ja hauras on myös totaalista, koska kaikki on haurasta lopulta. Kumpi voittaa ja kuinka hallita on natseille helppoa. Häviäminen ei käy heidän mielessään. Voiko yksi ihminen muuttaa mitään näin murskaavassa systeemissä, joka on suunniteltu yksityiskohtaisesti kansalaista vastaan? Moni toistaa ääneen, mitä hän kuvittelee voivansa? Kukaan ei kuule sinua. Joku muu ottaa paikkasi. Kuka on oikeassa, kuka tietää totuuden ja kenellä on oikeus tuomita ketään ovat kysymyksiä ilmassa ja kuulostavat naiiveilta. Mitä farmari voi muuta kuin tehdä, mitä hän kokee ja tuntee oikeaksi, on hänen vastauksensa. Hän ei voi ottaa osaa johonkin, minkä kokee vääräksi. Tuomio on kuolema. On asioita, jota ei voi hyväksyä.

Traileri A Hidden Life https://youtu.be/qJXmdY4lVR0?si=QCq9O0B3B3hOhRE5

Dirty Diaries – Everybody deserves to be fucked.(2009) Runka, runka, runkare.

| Henna Timanttimetsä

Kuva Dirty diaries dvd:n kannesta, stillkuva videosta, jossa itsensäpaljastaja masturboi metroasemalla. (2009)

Ostin dvd:n noin 15 vuotta sitten parilla eurolla ja luulin kadottaneeni sen. Etsivä löytää kai. Dirty diaries on oikea helmi, feministisen pornon edelläkävijä ja ruotsalaista tuotantoa, joka sai tukea valtiolta, mikä oli skandaali. Mukana on esittelykirjanen, jossa ohjaaja Mia Engberg kertoo, kuinka hän päätyi tekemään kokoelman. Alkusysäys oli, millaisia kommentteja hänen puhelimella tekemänsä video Come together naisten kasvoista masturboitaessa sai, häntä alkoi kiinnostamaan, kuinka naisen nautinto ei ole naiselle itselleen tarkoitettu ja että kommentoijat tarvitsevat lisää samanlaista. Kommenteissa haukuttiin naisia rumiksi, joiden olisi pitänyt edes meikata naamansa. Pornoon ei tarvita paljoa, pelkät ähinän ja voihkinnan äänet riittävät tunnelman luontiin ja lähikuva nuolennasta kiihottumiseen tai ainakin kiinnostuksen heräämiseen. Rumuus ja kauneus ovat kiinnostavia aiheita, mitä pornoon tulee ja mikä on rumaa tai kaunista on vaikea aihe lähestyä objektiivisesti, kun se on hyvin subjektiivista ja kulttuurisidonnaista. Mielikuvitus on likainen, mutta porno ei käytä mielikuvitusta, elokuvia tehdään liukuhihnalta suoraan tarpeeseen, joka on valtava, jossa teoksen kehittely toistaa kaavoja ja kuvakulmat ovat usein samat ja jokainen tietää ne. On saatava aikaan tulos ja tulosta. Mitä muutokseen tarvitaan, kun tarpeet ovat kuitenkin hyvin yksinkertaisia ja melko brutaaleita?

Feministisen pornon tarpeesta voi ja pitää keskustella, mutta lyhyiden elokuvapätkien teoksena, feminismi ja taide haastavat pornoteollisuutta ja ihmisiä olemaan luovempia ja monimuotoisemmin ajattelemaan seksistä että pohjoismaita olemaan avoimempia kokeiluille ja seksuaalisuudelle. Olemme kovin pidättyväisiä. Skandaalit avaavat keskustelut. Ruotsissa on ennakkoluulottomia tekijöitä, mutta vastaanotto ei yllätä sielläkään https://keskustelu.suomi24.fi/t/8475662/feministien-pornoelokuva. Kiinnostavaa feministisessä pornossa on, kuinka seksiin johdatellaan, kun peruspornossa leikkisyys, taiteellisuus, moninaisuus ja kokeellisuus jäävät ennemminkin pois turhina. Pornoa toki on monenlaista, mutta perusjyystö on suosituinta. kaikkea toki tirkistellään, mitä on olemassa. Feministinen porno näyttää ihmiset tavallisina, tavallisissa kodeissa ilman luksusta ja plastiikkakirurgiaa, arkisissa tilanteissa enemmän lähellä normaalielokuvan tekemistä, jossa pääasiassa nuoret ihmiset elävät elämäänsä, unohtamatta seksin ja tilanteiden koomisuutta, kuten kaikuvassa rappukäytävässä asioista sopimista, seksiasentojen eläimellisyyttä, omituisuutta ja typeryyttä. On kummallista ottaa vaatteet pois toisen katsoessa. Huumori on feministisen pornon ytimessä tekemättä seksistä turhan vakavaa. Kohtauksissa on yksi tai kaksi ihmistä, ne ovat normaalin seksiaktin mittaisia pätkiä tai taidevideon kaltaisia hiljaisia kokeita. Ähellys, kommellus, epäonnistuminen, sopiminen, juttelu, kokeilu, tyytymättömyys, leikki, epätarkkuus, valon vaihtelut ja vitsailu, koska seksi on naurettavaa toimintaa, omituisuus kuuluu seksiin ja siten feministinen porno näyttää sen: suu lähikuvassa ja nuoleminen, suttuisuus, eriväriset valot ja genitaalit, sisään ulos-toiminta, pornofilmien kansissa pornokaupassa kaikki puristettuna pieneen kuvaan. Minkäänlaista häpeää ei ole, mikä on kokeilu sinänsä. Pääosissa ovat kuitenkin naiset ja itsensä voi animaatiossa tyydyttää masturboivalla pienellä miehellä, joka uppoaa vaginaan puoli vartaloa myöten. Mies joko kuolee tai menettää tajuntansa. Tarkoitus on, ettei rajoja ole ja luvan kysyminen on osa leikkiä tai ettei kysy eikä sano mitään.

Itselleni on kiinnostavin feministi, joka masturboi julkisissa kulkuvälineissä, kuten taksissa ja metrossa. Julkimasturbointia on pidetty miesten lajina, kuten vilauttelua, jota feministi myös harrastaa. Hotellin ikkunasta masturbointi saattaa olla jo arkipäivää. Ihmisten reaktiot ovat tietysti tyrmääviä ja ilmeet kertovat tyytymättömyydestä ja hämmennyksestä. Jotkut peittävät kasvonsa. On tietenkin hirveä tilanne joutua kohtaamaan seksiakti julkisessa paikassa, mutta tässä kohtaa kaikki kuvataan, eikä paljastaja lähde karkuun, vaan kohtaa katsojansa ja kävelee pois.

Lyhytfilmin nimi on Flasher girl on tour ja nainen sanoo, hän haluaa paljastella itseään pojille, ukoille, miehille, perheenisille ja muille irtolaisille ja hän on tosissaan. Hän haluaa tehdä sen oman himonsa vuoksi ja haluaa tarjota pillua. Hän kiihottuu siitä, että on naispuolinen itsensäpaljastaja. Vastareaktiona tämähän kuulostaa hyvin feministiseltä ja tietenkin vastaantulijalla on sanottavaa: se on väärin. Nainen on fyysisesti alakynnessä, hän sanoo ja aikoo perustaa ryhmän naisitsensäpaljastajille, koska he ovat harvassa. Miespaljastajia ei oteta mukaan. Miespaljastajat ovat ällöttäviä. Miehet saavat julkisesti näyttää vain miestissinsä. Me naiset patentoimme ällöttämisemme julkisesti. Tämä on selkeä manifesti. Toki on aina raiskaamisen riski, kun näyttää pillunsa puistonpenkillä. Kun ohikulkevalta mieheltä kysyy, voinko nähdä tissisi, hän sanoo, hänellä ei ole tissejä, mutta näyttää ne silti.

Amatöörimainen kuvaus sopii moneen tilanteeseen, seksi on tuhnuista ja nopeaa tai tarkoin harkittua ja kestää kauan. Kenties Valie Export https://youtu.be/EzjLgI4iI3g?si=Jvxw2iK364kpB-NT ja Yoko Ono https://en.wikipedia.org/wiki/Cut_Piece_1964 ovat vaikuttaneet vaatteiden saksimisen erotiikkaan. kun leikkaa haarovälin ja menee suihkulähteeseen suihkun päälle, tulee myös Carolee Schneemann mieleen ja hänen videotyönsä, jossa on pääosassa suihku ja naisen alapää (sitä en juuri löytänyt, mutta alastomuus ja häpeämättömyys ovat hänen aiheitaan). https://www.youtube.com/watch?v=ep8bOYaLnN8 ‘you can borrow my camera, but you are going to bleed on it’ https://www.e-flux.com/criticism/235742/carolee-schneemann-s-water-light-water-needle

Feministisessä pornossa ns. virheet ovat kauneutta, toisin kuin valtavirtapornossa, jossa naisen olemus ja ulkonäkö ovat hyvin kontrolloituja tavaroiden kaltaisia asioita, kuten peniskin on ja miehen keho. Samat ongelmat kehon katsomisessa koskevat myös miehiä. feministinen porno on hyvä vastavoima, vaikka siitä ei valtavirtaa ehkä tulekaan ja porno sinänsä on feministisessä keskustelussa, kuten seksityökin, alistavaa ja hyväksikäyttävää eli kiellettyjen asioiden listalla. Toinen feminismin aalto eli radikaalifeminismi on täysin pornon ja seksityön kiellon puolella, toisin kuin intersektionaalinen feminismi, joka haluaa pitää seksityön ja pornon tekemisen osina feminististä toimintaa, olettaen, ne ovat asioita, jotka eivät ole katoamassa eikä niitä olla kieltämässä, koska se on mahdotonta ja kaikki haluavat. Seksi ja seksuaalisuus ovat iso osa ihmisyyttä ja tällä hetkellä ihminen on netissä kaupan. Mielihyvä näyttäisi olevan ihmiskunnan päätepiste. Huumeilla ja pornolla itsensä huumaaminen ei todistetusti ole hyvä asia.

Vuosi 2009, jolloin tämä lyhytelokuvien kokoelma julkaistiin, oli hyvin erilainen aikakausi verrattuna nykyhetkeen, mutta metrossa masturboija on jo silloin päässyt nettiin. Seksin ja seksuaalisuuden vapautumista voi tarkastella monelta kulmalta, mutta ihmisen kekseliäisyys ja pahantahtoisuus yhdistettynä ja tunnettuna faktana, tekee asiasta monimutkaisen. Tällä hetkellä ei näytä kovin lupaavalta vapauden osalta, sitä on joko liikaa tai liian vähän. Emme pääse selvyyteen , mikä on tarpeeksi, aivan kuten seksin ja huumeiden osalta. Päivän pihvi on, että jokainen voisi olla mitä on, oma itsensä, on monella tapaa jäänyt keksi itsesi kuinka koet ja tunnet-tasolle, analysoimatta tarkemmin, mitä on olla oma itse ja missä kohtaa itsen etsiminen on itsetuhoa ja -inhoa. Mitä itse on ja kuinka tuntea itsensä lopulta, on filosofian ja psykologian peruskysymyksiä, jota jokainen käy läpi koko elämän. Hyvin nuorena etsii itseään väkivaltaisen oloisesti ja helposti vahingoittaa jotakin lopullisesti. Myös yhteiskunta käy läpi nykyistä henkistä muutosta somen avustuksella, porno ja prostituutio ovat tässä oleellisessa osassa, myönsi sitä tai ei. On hyvin feminististä ja oikein haastaa loputon ns. vapaus, koska se voi myös orjuuttaa. Feministisen pornon kysymys lienee, mikä on oikein ja miksi tämä on kiinnostavaa toimintaa, mitä teemme, kun teemme pornoa.

The Beast

| Henna Timanttimetsä
The beast, guassi, 76*56cm, 2025

Kiinnostavimmat elokuvat ovat vinksahtaneita, vinksahtaneisuus on realismia, jonka haluamme kieltää. Kiiltokuvat ja sapluunajuonet ovat se, mihin pyritään, kun tehdään kassamagneetteja, helppoja maaleja ja rahaa. Mitä hullumpi skenaario, se ei tietenkään aukene kerralla välttämättä, koska elokuvat eivät parhaimmillaan ole kulutustavaraa. Tosin moni blockbuster on täysin outo ja kuviteltua seikkailua, joten mikä on vinksallaan taiteellisesti, on hyvä taloudellisesti, mutta huono taiteellisesti ja vinksahtanut taide ei niinkään ole hyvä, koska se on pitkästyttävää?

Aukeneeko elämä muuten kuin halujen kautta? On ollut kammottavaa seurata elokuvan muuttumista vaaleanpunaiseksi mössöksi ja hömpäksi, joka ei tietenkään loukkaa ketään eikä myöskään halua herättää vaikeita tunteita, muuten kuin kyllästymistä, että olipa kalliin ja ylimuokatun näköinen tekele, kuinka hienosti tehty, olipa paljon erikoisefektejä ja jotenkin mainosmainen kokonaisuus, mutta hyvännäköistä kuvaa. Mitähän ostaisi, nyt kun elokuva ja tv on myös ohjelmien osalta valjastettu palvelemaan myyntiä? Kanavilla on samat elokuvat ja mainosmainen tekeminen on vaikuttamista. Kaikenlainen taiteen näköinen herättää jotakin tunteenomaista, pettymystä, innostusta tai kiinnostusta, miksi tämä on tehty, kuka tätä halusi. Taiteen ääripäätä haluaa kovin harva. Kuka haluaa tulla häirityksi omituisilla kuvilla? Kauneus on päivän isoimpia juttuja, mutta pyrkimys on yhtenäiseen ilmeeseen ja samuuteen. Yksinkertaisuus voi tosin olla monimutkaista, The Beast yrittää ja onnistuu luomaan elokuvaa itseään myös tutkivan teoksen. Erottumisen ei pitäisi olla vaikeaa, mutta haaste se taitaa olla. Riskejä pelätään, koska menetykset ovat ilmeisen suuria. Toisaalta häiritsevyys kuvassa on se, mitä haetaan, jotta saataisiin näkyvyyttä, kiinnostavia ristiriitoja, voiko olla oma itsensä tekijänä, kun omaperäisyys ei myy, mutta oma itse on hyvä olla – on slogan. Ei ole ihme nykyään tehdään vanhoja elokuvia uudestaan, kuten Running man. Onko niissä korkea onnistumisprosentti? Eipä taida olla. Joten The Beast aukenee jonakin näkymättömänä voimana, kuin supervoimana tai mutanttina, joka jahtaa ihmistä.

Elokuvat on siitä kiinnostava taiteenmuoto, että niitä katsovat lähes kaikki. Massakulutustavarana se on valtavan suuri vaikuttaja moneen asiaan, myös tulevaisuuden ennustajana ja peilinä, lähihistorian ja tulevaisuuden kuvittajana, kokeilualustana tuoden lähelle ihmisen kehityksen tai kehittymättömyyden, ne vialliset tyypit ovat edelleen elokuvien suola, elokuva toimii ajattelun monitasoisuuden ja psyyken kuvaajana, kamppailun hyvän ja pahan välillä, jota käymme somessa ja lehdissä läpi joka päivä. Elokuvilla on viihteellinen arvo, yksinäisyyden lievittäjänä, elokuvat ovat seuraa ihmisille, joille ei puhuta tai tapahdu mitään, ihmisyyden kuvana, nykyajan pyörteessä ja vauhdissa vertaansa vailla oleva toden ja epätoden alusta ja ihmisyyden tutkija, siksi on tärkeää, että elokuvaa tehdään ja se on monimuotoista, myös hidasta ja vaikeatajuista. Tuen toivoisi menevän sellaiselle elokuvalle, joka ei tuota välitöntä rahallista arvoa. Ranskassahan on vahva tuki kokeelliselle elokuvalle, heillä on taiturimainen historia ja syvä osaaminen, ilman kikkailua ja yleisön kosiskelua toiminut elokuvakulttuuri, hyvin itsellinen ja ranskalainen, he eivät imitoi muita, muut imitoivat ranskalaisia, josta Suomi voisi ottaa mallia, koska nykyinen massapaska ei tee vaikutusta ja itse en puolustaisi enkä tukisi nykyistä suomalaista elokuvaa ollenkaan, jos idiootti-slapstick on se, mitä halutaan tehdä ja tukea.

Ensikatsomalta vinksahtaneista ei ehkä saa otetta ja katson saman elokuvan useaan kertaan löytääkseni monikerroksisuudesta ja valtavasta määrästä tietoa, mitä elokuvaan mahtuu, pinnan ja sisällön, ajan ja ihmisen, teknologian ja ihmisen suhde yhtäaikaa, ihminen kuvassa ja kuvana, naisen olemusta ajansaatossa, jähmettynyttä kuin nukke, kuten The Beast (2024) tutkii ja kuvaa, vanhasta nukketehtaasta nykyajan kävelevään ja puhuvaan ihmisenkaltaiseen mustaihoiseen robottiin. Kysymys on, mikä on the beast? Vinksahtaneet ovat kenties harvinaisia ja pelottavia, pelko on aina läsnä, varsinkin sellaisella intensiteetillä kuin tämä teos tekee ja tässä ajassa, hyvin olemassaoleva jatkuva peloissaan olo ja hämmennys, kuinka oma itse sopeutuu, otetaan vastaan ja pärjää. Kuinka olla omassa paikassaan ja liikkua siinä. Elokuva alkaa kohtauksella vihreällä taustalla seisovasta näyttelijästä, jota jahtaa joku. Nukketehdas palaa ja ihmiset hukkuvat mukana. Kuvat vanhasta Pariisista tulvan aikaan kertovat täydellisenkin olevan luonnon varassa, silläkin on pelättävää. Erikoisefekteillä luodaan elokuva, jossa ihmistä tarvitaan eläväksi nukeksi kohtaamaan jotakin pelottavaa yksin, ohjaaja ohjaa näyttelijää toimimaan oikein ja jotta elokuvassa olisi oikea ihminen kaiken muun keksityn keskellä.

Elokuvassa mies on tunteva, ja kipuileva olio ja nainen lipuu ajassa yrittäen olla mahdollisimman itsellinen ja sopeutuva, koska on pakko ja rangaistukset ovat tuntuvia, jos esittää ääneen liikaa tunne-elämäänsä ja ajatuksiansa, on liian suuri. Kaikesta rangaistaan, myös siitä, ettei halua miestä, joka haluaa hänet. Poikkeavuus ja tunteiden esittäminen on etuoikeus, johon ei monellakaan ole varaa. Ymmärtäminen voi olla vaikeaa, mikä on tällaisen toiminnan tarkoitus, mutta yrittävä palkitaan, ehkä tai sitten kaikesta yrittämisestäkin saa turpaansa. On kuorittava pintaa, sitä josta pidämme niin kovin, koska on kuormittavaa, ellemme pariudu, löydä toista ja poraudu ihmisen kompleksisuuteen. Pariutumisen pitäisi olla helppoa, nykyajan stalkkaava mies tekee sen vanhaan tyyliin ottamalla naisen, koska hän kokee sen oikeudekseen, eikä osaa muuta. Aikuinen neitsyt on nykyään hävettävä asia. Mistä on oikein kysymys, on tämän elokuvan kysymys ihmisestä ja hänen evoluutiostaan tähän päivään asti, miksi olemme niin monimutkaisia, kun perusasiat ovat varsin helppoja ja kaikessa on kysymys seksistä? Naisen elossaolon ja itsen kuolettamisen tarve tekevät naisena olosta omituista, mistä elokuvan latautunut tunnelma kertoo ja tuntuu hyvin tutulta. Se on jokin outo, josta ei saa kiinni, epätoivoinen ja pakoon haluamisen tunne, mutta on parempi , ettei panikoi.

Esittelytekstissä sanotaan teosta scifiksi, mutta se voi olla jo hyvin lähellä omaa todellisuuttamme, mikä kiitää nopeammin, kuin kukaan on osannut ennustaa, aivan kuin ilmastonmuutos. Nukke, jonka kanssa voi tehdä mitä haluaa, on kuin toinen ihminen, mutta mukava ja konfliktiton, ainakin näennäisesti. Kuinka läheinen voi nuken kanssa olla ja mitä ajatella keinotekoisista ihmisen korvikkeista? Sen tarkoitus on viihdyttää ja pitää seuraa tyhjässä maailmassa, jossa tunteet ovat liikaa. Nuket ovat aina olleet tukena ja kumppaneina, pääasiassa tytöille ja naisille, tässäkin robotti keskustelee ja viettää aikaa naisen kanssa. Nukketeema on elokuvan johtolanka, käsittelee naisen ilmettä, tehtävää ja mitä naiselta odotetaan, mitä hän voi tehdä, jos nukkemaisuus on ideaali. Ilme on kaukaisuuteen tuijottava, mutta lempeä perusilme, pysähtynyt.

All women are Mary Shelley and all men are the monster. https://youtu.be/Af2vGh3t-o4?si=VgNvwNW1BcOYgNlz