Tunteellisuuden halveksunta ja poistyöntäminen on osa modernia. Pakkosiisteydestä on tullut kaiken määräävä kirjoittamaton ohjeistus, automaatio, kuin liukas pinta ja hyljeksintä, mutta silti pateettisuus ja sentimentaalisuus ovat voimissaan. Puhtaanapito ylläpitäen ja sisällyttäen kaiken, siis kaiken, piilottaen, paketoiden, asettaen esille sopivissa erissä. Julkisivun ylläpitäminen ja sen siisteydestä huolehtiminen on osa omakuvaa, jonka jokainen järkevä ihminen haluaa säilyttää. On oltava tarkka, ettei paljastu, koska häpeä helposti seuraa ja naureskelu. Itkeminen TV:ssä on osa pakkosiisteyttä. Tunteiden käsitteleminen on ulkoistettu viihdetaiteilijoille. Viihde hoitaa puhumisen kevyesti ohitsemme heittäen meille, joille ei puhuta, koska se on ylisepääsemättömän tuskallista ja koetaan liialliseksi. On hyvä, että joku puhuu edes TV:ssä, vaikka noin heittäen ja itkee. Näkeminen ja kohtaaminen jäävät tekemättä, koska meille heitetään palloa, jonka heitämme kevyesti eteenpäin seinään, aukealle jonnekin, mistä sitä ei ehkä viitsi juosten hakea. Tuska, jonka omien tunteittensa ja tekemistensä käsitteleminen aiheuttaa on liikaa, siitä on vain päästävä kuin koira. Pallon koppaaminen ei tässä tarkoita metafoorisesti ymmärtämistä, että tapahtuisi havainnollinen käsittäminen konkreettisesti ja jotakin muuttaen. On halua ymmärtää, mutta onko halua käsitellä yhtään mitään ja tietää mitä ymmärsi, ymmärsikö etenkään itseään.

En ihmettele ilmiön TV-itkeminen suosiota. Syitä itkemiselle TV:ssä voi arvailla ja sen katsomisen syitä, mutta eivät ne mitään kovin vakavia syitä voi olla. Vai? Nostalgia-itku, pitkätaivalyhdessä-itku, yhdessäpärjäämis-itku, itkuaitkunvuoksi-itku, iloitku, meolemmeihania-itku, älä nyt itke TV:ssä-itku, TV:stä meille ja teille, älä itke seurassani, joudun reagoimaan itkuusi. On oltava henkevyyttä, jota kyyneleet ilmentävät. Vääristynyt naama, läsnäolo syvän tunteen paljastumisen kautta on arvokas hetki TV:ssä, jonka voi omia, jonka viihteellisesti voi kohdata, jolle voi nauraa, joka tarttuu katsojaan, jotta katsoja tarttuu TV-ruutuun, jotta katsojaan voidaan tarttua, pitää otteessa, jotta hän seuraa keskittyneesti, kiinnostuneesti ja useasti. Katsoja voi paljastumatta tuntea samaa, samuutta, yhteisöllisyyttä, kaveruutta, linkittymistä, tunteellisuutta, humaania, jota on vaikea kohdata tosielämässä: kyyneleet voi näin kohdata ilman henkilökohtaista julkituotua häpeää, kyselemistä, että miksi, kyselemättä mitään. Tuo tosi, joka TV:ssä on, on tosi, koska kyyneleet ovat aitoja, näkeehän sen. Laulu, kuten vakavuus on viihdettä, ei raskasta, eikä pitkäkestoista, eihän sitä muuten jaksaisi. On laulettava, on jaksettava.  Vakavuus sinällään on kuolemanvakavaa puuta, tylsää. Pysähtyminen, jonka vakavuus itsenään aiheuttaa ei käy, eikä sille ole aikaa, koska kuolemanvakavuudesta seuraa kriisi, epätasapaino normirutiiniin ja on päästävä yli. Vakavuus on tavallaan liikaa, mutta ei ole tarpeeksi sellaisenaan, koska se on hiljaista, satuttavaa, jotakin on kohdattava vakavuudessa, hiljaisuudessa, jotakin on otettava todesta ja kenties muutettava. Miksi nuo vetistelevät ja mitä siitä seuraa? Onko tässä katharsis? Muuttuminen ja puhdistuminen taas ovat pohdinnanalaisia asioita. Kuinka muuttua ja miksi ja mikä lopulta muuttuu ja kuinka. Mikä tunnelataus siihen tarvitaan?